Kaukaisille perukoille me nyt lukijamme saattelemme.
Sinne etäiselle, köyhälle Kuolajärvelle pyydämme vielä vaivata
väsyneitä ystäviämme.
Siellä on eräs talo.
Jossa alkaa kohta olla kilin ajatukset.
Kun leipä loppuu.
Olisi hevosiakin, millä käydä heiniä talon ulkoniityltä, mutta kun ei
ole heinähäkkiä.
Melkein joka tai joka toinen päivä täytyy käydä naapurissa heinähäkkiä
lainaksi anelemassa.
Nyt oli juuri äsken kolmattasadantuhannen markan tukinajourakka aivan
kylän läheltä — siitä olisi tullut rahaa semmoinen läjä, mutta ei
voinut...
Sitten tulivat toisen pitäjän miehet ja valtasivat sen urakan, kun ei
kilpailua ollut.
Ihmisystävällinen lukija pudistelee meille nuhtelevasti päätään.
Aiommeko tehdä pilkkaa köyhyydestä? Tahdommeko julkisesti irvistellä
puutteelle? Emmekö tiedä, että peltojen kylvämiseen, heinähäkin
tekemiseen ja kolmattasadantuhannen markan tukkiurakan suorittamiseen
tarvitaan miehiä ja hevosia.
Hyvä. Käykäämme talliin. Siellä on, niinkuin näkyy, puolisen tusinaa
hevosia, jotka kuopivat kavioillaan permantoa ja luimistelevat meille
korviaan.
Ja tuolla tuvassa on kymmenkunta väkevää miestä.
Ne makaavat siellä pitkin penkkejä pirtin hioittavassa lämmössä,
kiroillen työmiehen raskasta orjuutta, tai puolinukuksissa mietiskellen
keinoja maailman ja olevien olojen korjaamiseksi. Tuolloin tällöin
ne kirota jyräyttävät tälle maailmalle, ja silloin aina karisee noki
laesta hienona sateena.
Yksi veljeksistä oli kyllä ollut mätämuna, mutta se oli heitetty ulos
tästä yhteisestä pesästä.
Se oli ollut ihan kuin mikä lahtari. Oli esittänyt, että alettaisiin
tätä maailmaa ja Kuolajärveä parantaa siitä päästä, että ruvettaisiin
hiukan _töihin_. Töihin! Että muka tehtäisiin, kun tässä on kymmenkunta
vahvaa ja ikäänsä levännyttä miestä, taloon edes oma heinähäkki, ettei
sitä tarvitsisi melkein joka päivä käydä naapurista lainaamassa.
Mutta toiset, aatteelle uskolliset veljet, valtasi pyhä viha tämän
kapitalistisen suunnitelman johdosta, ja he ajoivat tuon porvarillisen
yhteiskuntajärjestyksen kätyrin, joka kierolla tavallaan tahtoi
keljuilla rehelliset työn raskaan raatajat ensin heinähäkin tekoon ja
sitten tietysti kirottuihin peltotöihin, kukapa tiesi vielä siihen
kolmattasadantuhannen markan tukinvetourakkaankin, sadatellen ulos yön
selkään. Eikä hänellä ole sitten enää ollut asiaa kotiinsa.
Nyt vallitsee pirtissä taas yksimielinen punainen tunnelma ja
materialistis-sosialistinen maailmankatsomus. Joku kuorsaa,
joku mutisee unissaan, joku horroksissa suunnittelee sitä uutta
yhteiskuntaa, jossa vain porvarit — ne, jotka on eloon jätetty — saavat
tehdä työtä, joku kiroaa itsekseen, ja se onneton, jonka on vuorostaan
lähdettävä heiniä noutamaan — miksi ne paholaisen lehmät eivät elä ja
lypsä heinittä? — kopeloi naulasta lakkiaan, lähteäkseen naapurista
pyytämään heinähäkkiä lainaksi.
Mutta paikkakunnan lehden kirjeenvaihtaja lausuu maaseutukirjeessään,
että »joutavalta näyttää sivullisistakin, kun niin moni terve ja
voimakas mies makoilee vain joutilaana pirtin penkillä kiroillen
työmiehen raskasta orjuutta...»
Eivätköhän ne kuitenkin tällä hetkellä mahtane kiroilla etupäässä sitä
kirjeenvaihtajaa, porvarikeljua, joka yleisen mielipiteensä painolla
koettaa pakottaa kuolajärveläisen veljessarjan raskaaseen, selkää
pakottavaan heinähäkin tekoon?
(1919.)