Mahtaakohan hra Lenin, o.s. Uljanow, osoite Moskova, Kremli, enää
muistaa, kutka hänet pelastivat erittäin pallasta kiipelistä vähän
päälle 10 vuotta takaperin, tarkemmin sanoen joulun edellä v. 1908. Ei
se ainakaan oikein siltä tunnu, sillä siitä, ettei hra Lenin niihin
aikoihin joutunut häntä innokkaasti etsivien venäläisten ohranamiesten
kynsiin ja sitä tietä mahdollisesti johonkin tarkoituksenmukaiseen ja
tilaisuutta varten pystytettyyn hirsipuuhun jonkun venäläisen vankilan
takapihalla, saa hän kiittää niitä samaisia suomalaisia, joiden pään
menoksi hänen joukkonsa mielellään hiovat puukkojaan Rajajoen toisella
rannalla.
Tukholman »Aftonbladetissa» on ollut pitkä ja mieltäkiinnittävä
selostus Leninin paosta Suomesta v. 1908, ja on se kirjoitettu sitä
suuremmalla asiantuntemuksella, kun kirjoittaja itse oli auttamassa
Leniniä pakoon Turusta.
Lenin oli piileskellyt kolmisen viikkoa Helsingin lähellä Oulunkylässä,
kun ohranamiehet pääsivät hänen jäljilleen. Kuultuaan olevansa vaarassa
päätti Lenin heti poistua maasta ja nousi Turkuun lähtevään junaan,
ja huomasi junan Karjalta lähdettyä saman urkkijan, joka oli ennenkin
metsästänyt häntä, istuvan vaunussa ja pitävän häntä tarkoin silmällä.
Lenin pelastui ennen Turkuun tuloaan hyppäämällä junasta sen lähdettyä
Littoisten asemalta, sekä jatkamalla kävellen matkaansa Turkuun.
Turusta auttoivat suomalaiset Leninin Paraisiin, missä hänen
turvallisuuttaan valvoi m.m. paikkakunnan silloinen poliisikonstaapeli.
Sieltä pääsi Lenin vähitellen, osaksi hengenvaarallisten jäämatkojen
jälkeen, Nauvoon, mistä hän vihdoin voi jatkaa matkaansa »Borella»
Tukholmaan. Lenin oli pelastunut, oltuaan muutamia vuorokausia
ruotsalaisten, jouluryypyksissä olevien saaristolaisukkelien
keskuudessa niin suuressa pelossa ja vapistuksessa, että hän
kirjoittaessaan Kööpenhaminasta auttajilleen kirjeen, missä kuvaili
matkan loppuvaiheita, vakuutti että »es war viel schlimmer als in
Sibirien» — »se oli paljon kamalampaa kuin Siperiassa!» — Erikoista
mieskohtaista rohkeutta ei Lenin auttajansa ja matkatoverinsa
kuvauksesta päättäen osoittanut kertaakaan koko aikana. Päin vastoin
pelkäsi hän niin kovasti, että toisia välistä oikein harmitti.
Suomalaisia saa siis Uljanow-Lenin kiittää siitä, että hän nyt
hallitsee Neuvosto-Venäjää. Tähän katsoen olisi meillä niin ollen
oikeastaan syytä vaatia häneltä hieman kiitollisuutta palveluksistamme
niiltä ajoilta, jolloin hän ei vielä ollut peljätty tiikeri, vaan
vavahteleva jänis, jota itsepintaiset, lotkokorvaiset vainukoirat
ajoivat takaa. Mutta ehkäpä ei Lenin enää muista niitä aikoja. Sen
jälkeen on paljon tapahtunut, ja ihmisen muisti, niinkin hyväpäisen
miehen kuin Leninin, verrattain hatara. Ja totta puhuen täytyykin
meidän tunnustaa, että me tuntisimme itsemme hieman vaivatuiksi, jos
Lenin alkaisi ylistää meitä ja silitellä päätämme. Tuntisimme itsemme
ikäänkuin jossakin suhteessa noloksi muun maailman ihmettelevien
katseiden edessä. Niin että ehkäpä sittenkin annetaan ne entiset
tuttavuudet olla sillään, ja jos vasta satutaan tapaamaan, niin
esitellään itsemme uudestaan, ikään kuin näkisimme toisemme ensi kerran.
Ajat vaihtelevat. Ja se tää maailma muuttuu. Jos hra Leninin silloiset
suomalaiset ystävät olisivat osanneet arvata, millaiseksi se ja heidän
venäläinen holhottinsa vielä muuttuu, niin olisivat he todennäköisesti
antaneet hänen itse hoidella asiansa.
(1919.)