Oletteko kuulleet isoäidistä, joka on pannut vanhat, ryppyiset kätensä
ristiin ja katselee rukoilevasti ympärilleen himmeillä vetistävillä
silmillään, ja kyselee, eikö missä olisi niin hyväsydämistä ja
armeliasta ihmistä, joka menisi ja vääntäisi niskat nurin hänen
tyttärenpojaltaan?
Sellainen mummo on nyt Yhdysvalloissa.
Me emme muistaaksemme ole kuulleet puhuttavan Venäjän vallankumouksen
äidistä, mutta sitä enemmän olemme me aikoinamme kuulleet sen
isoäidistä, vanhasta rouvasta Breshko-Breshkowskajasta. Ehkä on
äiti kuollut. Mutta mummo ei ole kuollut. Tuonnottain muistelemme
kyllä lukeneemme, että mummokin muka on sammunut, mutta nyttemmin on
selvinnyt, ettei mummo olekaan kuollut. Eikä haluakaan kuolla ennen
kuin on nähnyt sen ilonpäivän, että rakkaat ja avuliaat naapurit ovat
käyneet taittamassa niskan hänen lapsenlapseltaan. Mummo Breshkowskajan
on nimittäin onnistunut päästä Yhdysvaltoihin, ennen kuin hänen rakkaan
tyttärenpoikansa, jonka päättäväisyys, ripeätuumaisuus ja toimintahalu
on yleisesti tunnettu asia, onnistui kierauttaa mummon omat niskat
poikki.
Ja siellä istuu nyt mummi ja siunailee ja päivittelee maailman pahuutta
ja lastenlasten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä ja kertoo kaikille
ihmisille, millainen riiviö hänen tyttärenpoikansa on, josta muori
oli luullut tulevan maailman suurimman ja jaloimman sankarin ja
hyväntekijän, mutta josta tulikin sellainen huligaani, että itse hänen
mumminsakin, joka oli kasvattanut ja hoitanut häntä kuin omaa lastaan
ja ohjannut hänen ensimmäisiä horjahtelevia askeleitaan ja nostellut
häntä lätäkköjen yli ja kammannut hänen päänsä ja solminut kauniin,
punaisen nauharuusukkeen hänen pienen, pyöreän leukansa alle ja antanut
hänelle uuden koltin ja opettanut hänelle ihmistapoja ja puhdistanut
tarpeen vaatiessa hänen nenänykerönsä, että tämän hyvän ja kiltin
mumminkin täytyi pojan kasvettua ja vahvistuttua jättää kahvipannut
hellalle kuohumaan ja lähteä kiireesti käpälämäkeen.
— Höp-pöp-pöp..., höpöttävät mummon kurttuiset, hampaattomat leuat
hengästyksestä ja mielipahasta. -Se-he-hellainen poika! Ja tämäkö on
minun tyttärenpoikani... siunatkoon sentään! Rakkaat ystävät, menkää ja
vääntäkää hänen niskansa nurin!
»Kuten God. Rodiny Kööpenhaminan kautta saapuneen tiedon mukaan kertoo,
kannattaa nykyjään Yhdysvalloissa oleskeleva Venäjän vallankumouksen
isoäiti Breshko-Breshkowskaja innokkaasti ulkovaltojen väliintuloa
Venäjällä».
Kaksi vuotta takaperin olisi tällainen kertomus tuntunut yhtä
uskomattomalta kuin se nyt tuntuu uskottavalta. Ajat muuttuvat kahdessa
vuodessa ja me muutumme aikojen mukana. Vallankumouksen sedät ja tädit
ja enot ja kummit ja isoäiditkin muuttuvat. Hekin ovat saaneet enemmän
kuin tarpeekseen nuoren isännän parannuspuuhista vanhassa talossa.
Mummo Breshkowskaja on havainnut todeksi sen vanhan mietelmän, ettei
sitä aina tiedä mikä sika mistäkin porsaasta kasvaa. Se on surullista,
mutta minkäs sille.
Joka nyt vääntäisi lapsenlapselta niskat kaksinkerroin, se saisi
ensimmäisenä mummolta siunauksen.
(1919.)