Tiedättekö, että he kärsivät, nimittäin venäläiset ihmiset?
Te vastaatte kuivasti: tiedämme! Ja ajattelette kääntyä pois meistä
takaisin akkunan ääreen katsomaan, miten se äsken kadulla alkanut
koirien tappelu päättyy. Mutta me emme päästä teitä. Me olemme
tarttuneet takinnappiinne ja haluamme jatkaa keskustelua.
— Tiedättekö sitten myöskin, missä he kärsivät?
Te katsotte meihin kärsimättömästi ja vastaatte hieman hermostuneesti,
ikäänkuin tahtoisitte päästä meistä eroon:
— Tietysti Venäjällä.
Siinäpä se oli. Sitä me juuri olimme odottaneetkin, ja siihen
pyrkineet. Siihen, että saisimme teidät kiinni väärästä vastauksesta.
Me huudamme riemuiten:
— Väärin! Väärin!
Ja jylhä kaiku vastaa Skandinaviasta:
— ... äärin!... äärin!
Tietysti eivät venäläiset ihmiset kärsi Venäjällä. Miksi he siellä
kärsisivät? Onhan siellä vihdoinkin saavutettu se lopullinen
ihannetila, johon ihmiskunta halki vuosituhansien on pyrkinyt,
ensin hämärästi ja itsetiedottomasti, sitten tarkoitusperäisesti ja
päämäärästään tietoisena: Utopia, Schlaraffenland... ja mitä muuta
hauskaa tahansa, jota voi täysin siemauksin nauttia maassa, jonka
taivas on siunannut bolshevismilla siinä määrässä kuin juuri Venäjän.
Mutta venäläiset kärsivät Suomessa. Heidän kärsimyksensä tässä
kirottujen tsuhnojen kirotussa tsuhnolassa ovat määrättömät ja
lukemattomat niinkuin Aabrahamin siemen. Niin todistaa »Verdens
Gangissa» venäläinen sanomalehtimies Wladimir Grossmann, joka nimestään
päättäen hänkin polveutuu samaisesta edellämainitusta siemenestä
suoraan alenevassa polvessa, kuten myöskin Trotskit ja Kamenevit ja
monet muut bolshevismin suurimmista pyhimyksistä.
Grossmann kertoo Suomen hallituksen antaneen »viranomaisille valtuudet
vaivata ja kiusata venäläisiä niin kauan, että he olisivat lopuksi
pakotetut jättämään maan».
Meille muistuvat mieleen Ilmestyskirjan sanat: »Ja se annettiin heille,
ettei heidän pitänyt heitä tappaman, vaan viisi kuukautta vaivaaman: ja
heidän vaivaamisensa oli niinkuin skorpionin vaivaaminen, koska hän on
ihmistä pistänyt».
Eikä ole loppua venäläisten ihmisten kärsimyksillä Suomenmaassa.
Emmekä me enää mitään muuta ihmettele kuin että mitä varten he sitten
ylimalkaan ovat siirtyneet Venäjänmaan paratiisista tähän Gehennaan ja
vaivan paikkaan? Mutta ehkäpä ovat oikeassa ne venäläisen psykologian
tutkijat, jotka väittävät, että venäläinen sielu rakastaa kärsimystä,
että se haluaa viehkuroida kärsimyksissä kuin kala, esim. lohi tai
ahven, vedessä. Kuitenkin luulen, ettei tässä maassa aivan katkerasti
itkettäisi, vaikka venäläiset siirtyisivätkin parantelemaan täällä
ruhjottuja olemuksiaan johonkin toiseen, vieraanvaraisempaan maahan.
Samasta lehtemme numerosta, vieläpä samalta palstalta, jolta luimme
venäläisten sydäntäraatelevasta kärsimyshistoriasta, luimme myöskin
seuraavan uutisen: »Eräs amerikkalaisista vieraistamme on kertonut,
että eräissä täkäläisissä hotelleissa aivan avonaisesti tarjoillaan
leipää venäläisille ilman kortteja samaan aikaan kuin amerikkalaisilta
tällainen leivän tarjoilu ehdottomasti evätään». Tämä on sitä
meikäläistä: amerikkalaisille, jotka ovat saapuneet meille viljaa
tuomaan, ei tietysti voida antaa leipäpalaa ilman korttia, mutta
suomalaista sortoa kaikelle maailmalle parkuville ryssille kyllä. No,
eräiltä meikäläisiltä hotelleiltahan voi odottaa mitä tahansa.
Grossmann ilmoittaa myöskin:
»Venäjän työväki palaa halusta hyökätä Suomeen».
No, joo. Sitä me emme yhtään epäile bolshevistista. Se palaa, se
hehkuu, se säkenöi.
(1919.)