Löfin vehkeet ja viimeinen yritys.
Kauan ei voinut Vilhelmi eikä Ville viipyä Katajalahdella. Vilhelmi oli
astuva papilliseen virkaan, ja Villeä odotti tuomari, jonka kanssa hän
käräjillä kulki. Mutta Vilhelmin ja Villen tulo Katajalahdelle oli
sinne tuonut takaisin onnellisuuden. Tosin koski kärsitty vahinko
kovasti patroniin; mutta hän oli kumminkin iloinen tietäessään, että
Katajalahti oli hänen, vaikka kohtakin velkana. Häntä elähytti toivo,
että kerran olisi velka maksettu. Hän ei tiennyt, että päinvastainen
toivo elähytti henkikirjoittajaa.
Löf tiesi nyt kaikki, mitä Katajalahdella oli tapahtunut, ja hän sai
myös pian tietää, miten takaus oli maksettu. Mutta kaikki, mitä hän sai
tietää, suututti häntä. Aina silloin tällöin tuli illoin hänen
luoksensa eräs nuori renki Katajalahdelta ja kertoi, mitä siellä
tehtiin, mitä siellä puhuttiin. Löf palkitsi renkiä näistä hänen
antamistansa tiedoista ja näki pian, että hän voi luottaa
asiamieheensä. Matti Ränni oli tämä nuori onneton mies, jonka
ensimäinen askele pahuuden tiellä oli petos omaa isäntäväkeänsä
kohtaan.
Ensimäisiä tietoja, joita Matti henkikirjoittajalle toi, oli uutinen,
että Vilhelmi ja Anna olivat kihloissa. Tämän kuullessaan Löf kiristi
hampaitaan ja oli ensi vihassaan valmis tekemään tästä kihlauksesta
riita-asian. »Sillä» -- ajatteli hän -- »minun kihlaukseni on
julkinen». Mutta pian hylkäsi hän tämän aikeen. Matti toi sitten
lisää tietoja, miten kaikki nuoret herrat olivat puhuneet pahaa
henkikirjoittajasta; miten neiti Anna kerran palkollisten kuullen oli
sanonut: »Jumalan kiitos, että minun silmäni ovat avatut; minä olin
joutua pedon saaliiksi!»
Nämä tiedot karkoittivat unen henkikirjoittajan silmistä ja saivat
hänen yhä miettimään, miten saattaa Katajalahden herrasväki vahinkoon.
Ja näissä tällaisissa ajatuksissa vietti hän nyt yöt päivät. Mutta
vielä osasi hän teeskennellä, eikä hänen puheessaan ilmaantunut mitään,
josta olisi voitu aavistaa, mitä hän ajatteli.
Vilhelmi ja Anna olivat onnelliset. Vilhelmille oli Anna avannut
sydämensä. Hän oli kertonut kaikki, salaamatta mitään, ja iloksensa
huomasi Vilhelmi, ettei Anna ollut koskaan henkikirjoittajaa
rakastanut, vaikka hänen oli vaikea ymmärtää Annan käytöstä. Mutta eipä
sitä Anna itsekään ymmärtänyt. Vilhelmille oli Anna kertonut, miten
hänen tuskansa oli ollut hirmuinen sen päivän aamuna, jona hän
julkisesti sulhasekseen tunnusti Löfin, miten hän silloin oli muistanut
serkkuansa, miten hän oli itkenyt ja surrut. Ja kaikki nämä kertomukset
vaikuttivat Vilhelmissä kuten parantava palsami pantuna syvälle,
avonaiselle haavalle. Anna tunnusti nyt, että hän Vilhelmiä rakasti, ja
ilosta vapisevalla sydämellä vaipui hän Vilhelmin syliin, kun tämä
puhui ajasta, jona hän saisi emäntänä viedä armaansa pieneen, mutta
iloiseen pappilaan.
»Jonkun kuukauden kuluttua olen minä taasen täällä, ja silloin vien
minä Katajalahden kalliimman helmen muassani pois», oli Vilhelmi
sanonut.
Ja entä vanha Rother, rouva ja nuorukaiset? Heidän silmistänsä loisti
ilo ja onnittelu. Varsinkin rouva, Annan äiti, oli tyytyväinen.
Vilhelmi, Ville ja Anterokin olivat lähteneet. Antero oli ainoa, joka
oli osannut luoda silmäyksen henkikirjoittajan todelliseen luonteesen.
Hän oli tarkastanut hänen tekojaan, jotka kyllä kauniille näyttivät, ja
hän oli huomannut, että kaikissa piili omanvoiton, kunnian tahi
kiitoksen pyyntö. Hän oli ensiksi epäselvästi, sitte yhä selvemmin
huomannut, mikä ajatus piili siinä lauseessa, jonka Löf oli lausunut,
kun hän Katajalahden arvon alensi. Hän oli nähnyt, miten kylmästi ja
kovasti henkikirjoittaja kohteli niitä, joista hän ei osannut mitään
hyötyä itselleen toivoa. Ja kun Antero näitä havaintojansa yhdessä
punnitsi, tuli hän siihen päätökseen, että Löf oli liukastelia ja
silmäinpalvelia, joka oli valmis kaikkiin. Näitä havainnoitaan ei
Antero ilmaissut, mutta että hän viimein asiaan ryhtyi ja siinä silloin
näytti, mitä hän henkikirjoittajasta ajatteli, olemme nähneet. Tämä
koski sitä kovemmin Löfiin, kuta vähemmän hän oli tiennyt Anteroa
pelätä.
Kun nuorukaiset sanoivat vanhemmillensa ja Annalle jäähyväiset, oli
Antero ainoa, joka muisti henkikirjoittajaa. »Luvatkaa minulle, ettei
Löf saa poissaollessamme astua Katajalahden huoneisiin!» -- pyysi hän
hiljaisesti.
»Kuinka olisi mahdollista, että hän enää tänne tulisi?» -- sanoi Ville.
»Semmoista ei voi ajatellakaan».
»Luvatkaa kumminkin; sillä tuo mies tekee semmoistakin, jota ei voi
ajatellakaan», -- sanoi Antero. Ja vasta silloin, kun oli tämä lupaus
annettu, oli Antero tyytyväinen.
»Nyt lähden iloisena», sanoi hän. »Ja nyt voin minä tehtäväni tehdä
paremmalla mielellä, kun en tarvitse häntä pelätä».
»Ja syksyn alussa tulet sinä kotia ... sinä tiedät ... minun häihini!»
sanoi Vilhelmi.
Penikulman matkaa olivat nuoret miehet kulkeneet, kun Löf tuli heitä
vastaan. »Onnea matkalle!» -- huusi hän ja tervehti heitä niinkuin
tuttuja ainakin.
»Kiitoksia?» huusivat Vilhelmi ja Ville. Antero ei ollut
näkevinänsäkään henkikirjoittajaa, ja Löfin mentyä ohitse nuhteli hän
tovereitaan: »Kuinka saatoitte kiittää onnittelusta, joka minun
korvissani soi kuin toivotus: Paholainen vieköön teidät!»
Jos olisivat toverit silmäilleet taaksensa, olisivat he nähneet, että
Löfin katse heitä seurasi, ja he olisivat nähneet, ettei siinä
katseessa ollut ystävyyttä.
Kului nyt moniaita viikkoja kaikessa hiljaisuudessa. Ukko Rother sai
nukkua ja juoda kahviaan niinkuin ennenkin. Rouva ja Anna olivat
puuhassa, mutta iloisessa. Annalle valmistettiin, mitä nuori emäntä
talossa tarvitsee. Lautapeli seisoi salissa, ja kun ukko sitä katseli,
huokasi hän. Nuorukaisten lähdettyä ei ollut hän saanut ainoatakaan
peliä pelata. Rännin Matilla ei ollut paljon mitään Löfille kertomista
näiltä päiviltä.
Mutta eräänä päivänä, neljä viikkoa nuorten miesten lähdöstä, tiesi
Matti sanoa Löfille: »Huomenna lähtee patroni kaupunkiin, luultavasti
vanhan voudin hautajaisiin».
Löf ei vastannut mitään, mutta ajatteli: »Silloinhan saan minä häntä
tavata».
Seuraavana päivänä, kun oli Löf nähnyt, että patroni todellakin oli
matkassa kaupunkiin, lähti hänkin. Tiellä mietti hän asioitaan. Hän ei
ollut kädet ristissä istunut viimeisinä aikoina. Hän oli ollut
ahkerassa kirjevaihdossa asianomaisten kanssa Helsingissä. Hän oli
tarjonnut Katajalahdesta koko summan, mikä puuttui patronilta takausta
maksaessaan. Hän oli saanut siihen vastauksen, että niin kauan kuin
patroni vuotuiset maksettavansa suorittaa, ei olisi hänellä mitään
toivomista; mutta jos niin olisi, ettei patroni voisi maksettavaansa
suorittaa -- silloin... Tätä ajatteli Löf, ja hänen sydämessään kuohui
viha sitä kiehuvammaksi, kuta enemmän hän epäili saavansa tilaisuutta
kostaa syytöntä häpeätänsä, joksi hän kihlauksensa rikkomista nimitti.
Hän mietti nyt myöskin, miten turhaan hän oli etsinyt tilaisuutta
päästä kahden kesken patronin kanssa. Ja tätä miettiessään loi hän
silmänsä tien molemmilla puolilla oleville pelloille. »Jospa halla
korjaisi syötävän Katajalahden pelloilta!» -- ajatteli hän.
Kruununvoudin peijaisissa tapasi patroni Löfin. Ukko Rother ei ollut
Anteron silmillä osannut katsella henkikirjoittajaa; sillä ei hän
Anteron tavalla häntä kohdellutkaan. Mutta hänen tervehdyksensä oli
kumminkin kylmä. Monta sanaa he eivät toistensa kanssa puhuneet. --
Huhu oli tiennyt kertoa kummia syitä kihlauksen rikkoumiseen, ja
vierasten silmät seurasivat tarkasti kaikkia, mitä tapahtui
henkikirjoittajan ja patronin välillä. Mutta mitään sanottavaa ei
nähty.
Kummapa kyllä, että pari päivää peijaisten jälestä kaupungissa
tiedettiin, että henkikirjoittaja samaten kuin ennenkin oli
jokapäiväinen vieras Katajalahdella. Ja kun tämä tuli tiedoksi,
sanottiin yleensä: »Saas nähdä, eikö ensimäinen rakkaus voita; eikö
henkikirjoittaja vie Katajalahden neitosta sittenkin?»
Eipä juuri huolittu suuresti kysyä syytä, minkätähden kartanon ovet
taasen olivat henkikirjoittajalle avatut, vaikka syyttä ei se suinkaan
tapahtunut.
Syy siihen löytyi, ja ihan luonnollinenkin. Peijaisista palatessaan oli
ukko patroni ajanut kumoon juuri lähellä taloa, missä henkikirjoittaja
asui. Ystävän säälillä oli henkikirjoittaja kantanut vanhan pahasti
loukkaantuneen ukon asuntoonsa. Sana onnettomuudesta oli lähetetty
Katajalahdelle, ja henkikirjoittaja sai kohta sen jälkeen ilokseen
nähdä luonaan entisen morsiamensa ja Katajalahden rouvan, sai kuulla
rouvan kiittävänkin häntä. -- Patroni ei kumminkaan ollut niin pahasti
loukkautunut, kuin Löf olisi toivonut; jo kolmantena päivänä oli hän
sen verran parantunut, että voi lähteä kotiinsa. Mutta näiden päiväin
kuluessa oli henkikirjoittaja nähnyt Annan, ja nyt tunsi hän, että hän
Annaa rakasti, rakasti enemmän kuin kaikkia maailman tavaroita, Annan
kanssa ei hän nyt kumminkaan uskaltanut puhua; Annakaan ei puhutellut
häntä. Löf eli kuin houreissa. Nyt näki hän, kenen hän oli kadottanut
-- mutta vasta silloin, kun Katajalahden herrasväki oli talosta
lähtenyt, tunsi hän sen.
Tämä seikka oli kumminkin antanut Löfille tilaisuuden käydä
Katajalahdella, ensi kerran muka tiedustellakseen patronin terveyttä.
Sitten kävi hän siellä joka päivä. Mutta hän oli nyt ihan toisellainen
kuin ennen. Hän ei näkynyt nyt mitään muuta haluavan kuin olla Annan
parissa. Mutta kumminkaan ei hänellä ollut mitään Annalle sanomista.
Näin oli pari viikkoa kulunut.
Silloin eräänä päivänä, kun henkikirjoittaja lautapeliä pelasi patronin
kanssa, odottaen hetkeä, jolloin Anna astuisi saliin, astui tämä
sisälle, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. »Vilhelmi tulee kohta
tänne!» puhui hän huomaamatta Löfin olevan siellä.
»Semmoisia ovat tytöt» -- nauroi patroni. »Ne eivät muuta ajattele kuin
ylkäänsä. Sopisi sinun tervehtiä entistäkin ylkääsi». -- Patroni ei
näet nimeksikään ollut hienotunteinen.
Kun Löf näki Annan loistavan muodon ja kuuli hänen iloiset sanansa,
vaaleni hän. Hänen sydämensä oli puhjeta. Rakkauden jumalatar kosti.
Henkikirjoittaja ei tiennyt, mitä hän teki; toisen kerran eläessään oli
hän nyt semmoisessa tilassa. »Oi Anna! Anna!» -- huusi hän. -- »Mitä on
Vilhelmin rakkaus minun rakkauteeni verrattuna!... Vielä on aika! Minä
olen huono ihminen, mutta sinun rakkautesi voisi minun parantaa». -- Ja
polvilleen Annan eteen vaipui henkikirjoittaja. Annan käteen oli hän
tarttunut; hänen silmänsä, joilla hän Annaa katseli, olivat palavat...
»Anna! Anna! -- Sinun täytyy minua rakastan; minun kanssani tulet sinä
onnelliseksi; käsivarsillani tahdon minä kantaa sinua...» Näin rukoili
hän.
Henkikirjoittajan kiihkoisa rakkaus pelästytti Annaa. Hän koetti
vetäydä pois, mutta henkikirjoittaja ei häntä päästänyt. »Ei, ei! Sinä
et saa mennä!» -- huusi hän, ja vielä kovemmin puristi hän Annan kättä.
»Isä, isä, auttakaa minua!» -- huusi tyttö. -- »Hän on hullu!»
Hämmästynyt ukko patroni ei ollut tiennyt mitä sanoa. Nyt lähestyi hän
Löfiä. -- »Älä ole narri!» -- sanoi hän. -- »Tule, pelataan peli
loppuun...»
Löf hypähti ylös. Hän oli jälleen tointunut. Hirmuinen tuli raivosi
hänessä. Koko hänen ruumiinsa värisi. »Mi -- -- minä olin hullu!» --
änkytti hän.
»Hullupa piisalle asti, kun tahdot houkutella toisen morsianta» --
sanoi patroni. -- Anna oli kiireesti paennut salista. -- »Heitä hiiteen
nuo tuumat ja tule lopettamaan peli!» jatkoi patroni.
Mutta Löf ei lopettanut peliä; se jäi, ja jäi ijäksi lopettamatta.
Kiireesti riensi hän ulos; kyyneleet juoksivat hänen silmistänsä nyt
ensi kerran hänen eläessään. Hän tunsi nyt hylätyn rakkauden
hirmusurun. Sillä näytti hän, että hänkin oli ihminen, että hänessäkin
tunteita asui.
Kotimatkalla ja kotonansa kuultiin hänen lausuvan hirmuisia kirouksia.
Annaa ja Vilhelmiä ja itseään kirosi hän. Hänen itsekkäisyytensä oli
saanut haavan ihan sydämen keskelle. Nyt olisi hän uhrannut henkensä
Annan tähden, -- mutta semmoinenkin uhri olisi ollut turha. Hän huomasi
sen ja kiristeli hampaitaan.
Tästä päivästä alkaen oli Löf muuttunut. Hän eli nyt vaan yhtä asiaa
varten -- kostoa.