Loppu.
On kolme vuotta kulunut. Löfin toivomus, minkä hän voudin peijaisiin
mennessään lausui, on käynyt toteen. Koko Suomi on kärsinyt kaksi kovaa
katovuotta. Löf itse on puoli toista vuotta takaperin päässyt
voutivainajan virkaan, ja tässä virassa on hän näyttänyt oikean
luonteensa. Katovuodet ovat tehneet hänen rikkaaksi. Mutta rikkaus ei
nyt tyydytä häntä. Koston into on voittanut ahneuden; mutta Löfillä ei
vielä ole ollut tilaisuutta kostaa. Hän on tässä innossa elänyt, yöt
päivät sitä miettinyt; mutta kaikki hänen yrityksensä ovat rauenneet
tyhjään.
Unettomia öitä, jolloin mustasukkaisuus ja kostonpyyntö on häntä
vaivannut, on hänellä ollut monta. Varsinkin sinä yönä, jolloin
Katajalahdella Annan ja Vilhelmin häitä vietettiin, tunsi hän, että
hänellä oli tunteita. Pari kertaa oli hän sittemmin nähnyt Vilhelmin ja
Annan ja nähnyt ja arvannut, miten onnellisia he olivat. Silloin oli
hänen sydämensä ollut puhjeta vihasta. Mutta vähäisen lohdutusta oli
hänen kadehtiva, vihaa kuohuva sydämensä kumminkin saanut. Vilhelmi oli
kivuloinen ja sairasti usein. Paremman puutteessa se ilahutti
voutia.
Mutta käykäämme Katajalahdella!
Kolme vuotta on kulunut, kuten sanoimme. Kevätaamu on kaunis. Linnut
laulavat korkean, sinisen taivaan alla; kukat kentällä tuoksuvat.
Kaikki sykkii keväistä iloa.
Kello on 7 aamulla. Yhden-istuttavissa kääseissään lähestyy herra
Katajalahtea. Ilo loistaa herrankin silmistä; mutta se loiste on
samalla niin kummallisen synkkää. Hän ajaa käyden; hänellä ei ole
kiirettä, sillä vasta kello 8 on huutokauppa alkava.
Katajalahti ja kaikki, mitä kartanossa löytyy, on myytäväksi
kuulutettu. Patroni on vapaaehtoisesti luopunut kaikista. Hän on
nähnyt, että kartanoa pitämällä hänen velkansa yhä vaan lisääntyi.
Rouvansa, poikaansa ja vävynsä kanssa on hän tämän päätöksen tehnyt.
Ukko patroni on nyt vanha, ja surut ja murheet ovat koukistaneet hänen
selkäänsä; rouvakin on vanhentunut; mutta ikänsä loistavimmassa
kauneudessa on Anna. Koko perhekunta on huutokauppapäiväksi kokoontunut
Katajalahdelle. Patroni ja rouva ovat pari kuukautta jo asuneet
vävynsä, kappalaisen Vilhelmi Rotherin luona, mutta mahdotonta oli
ollut patronia estää olemasta saapuvilla huutokaupassa.
Samaan aikaan, jolloin vouti hiljaa lähestyy kartanoa, istuu Rotherin
perhe salissa. Hetki on kummallisen juhlallinen. Rouvan ja Annan
silmissä välkkyy kyyneleitä. Anuansa vieressä istuu Vilhelmi ja
silittelee hiljaa hänen päätänsä. Varatuomari Ville Rother ja
kandidaatti Antero Rother kulkevat edestakaisin lattialla.
Vähän on puhuttu. Anna on valinnut yhtä ja toista huonekaluista ja
sanonut: »Tämän minä tahtoisin», ja Vilhelmi on taskukirjaansa
kirjoittanut niiden nimet.
Patroni oli tänä aamuna ollut varsin pahalla tuulella, luultavasti
siitä syystä, ettei hän ollut saanut tahi oikeimmin sanoaksemme, ettei
hän ollut voinut nukkua. Hän ei ollut puhunut mitään, kerta vaan
kysynyt: »eikö tänä aamuna kahvia tarjotakaan?»
Yht'äkkiä heräsi hän nyt ikäänkuin unesta. »Tuhat tulimmaista! Minä
hullu, minä höperö, kun menin takaukseen! Siitä kaikki tämä!»
»Ja minun tekisi mieli juuri siitä siunata teitä, sillä ilman sitä ei
olisi nyt Anna minun», -- sanoi Vilhelmi.
Patroni katseli pitkään Vilhelmiä. Hän ei hänen lausettaan ymmärtänyt.
Mutta rouva, vanha rouva ymmärsi sen. Hän hymyili surullisesti, ja Anna
nojasi päätänsä Vilhelmin rintaa vastaan.
»Tämä on olevinaan onnettomuus» -- sanoi Antero hiljaa -- »mutta jos
tarkoin asiaa mietimme, olemme kumminkin onnellisia. Vilhelmillä on
varmaankin siinä oikein, että ellei isä olisi tähän takaukseen mennyt,
olisi Anna nyt Löfin vaimo; ja Jumala yksin tietää, eikö se olisi ollut
vielä suurempi onnettomuus. Parasta on mitä tapahtuu!»
Näin jutteli patronin perhe. Onnettomuus ei ollut voinut sitä masentaa.
Sitä kumminkin toivoi yksinäinen matkustaja, joka nyt Katajalahden
pihalle ajoi. Anna hänen ensiksi huomasi. Moneen aikaan ei ollut Anna
häntä nähnyt. Kummallinen tunne leimahti hänen sydämensä läpi. »Löf!
Mitä on hänellä täällä tekemistä!» sanoi hän akkunasta ulos katsellen.
Vilhelmi lähestyi akkunaa. Hän laski kätensä Annan kaulalle ja katsoi
ulos. Hän näki voudin, ja vouti näki pariskunnan, näki sen onnellisena.
Mitä Löf ajatteli, sitäpä on vaikea sanoa. Hän oli toivonut saavansa
nähdä koko perheen syvimmässä murheessa, ja nyt, kun hän sisään astui
ja syvästi kumartaen tervehti, näki hän, että Katajalahden entiset
omistajat eivät olleet enemmän murheellisia kuin jos olisi asia, jota
varten vouti oli täällä, koskenut ihan outoja ihmisiä. Hän oli tullut
aikaisin ilahuttaakseen itseään näkemällä kyyneleitä ja kuulemalla
valituksia; hän näki tosin vakavia, mutta onnettomuudessaankin
onnellisia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa mitään; pettyneestä toivosta,
pirullisesta mustasukkaisuudesta ja vihasta värisi hänen ruumiinsa, ja
hänen kätensä vapisi, kun hän jotakin tehdäkseen rupesi vetämään esiin
papereita laukustaan.
Kukaan ei hänelle sanaakaan sanonut. Hänen asemansa oli tässä ihan
päinvastainen kuin hän oli ajatellut. Hän ei viihtynyt huoneessa; hän
kysyi siltavoutia, jonka tuli olla vasaramies huutokaupassa, ja meni
ulos. Mutta mennessään näkyi hänen pettynyt toivonsa siinä, että hän
huultansa puri, niin että siitä verta tihkui.
Katajalahti oli myyty; kruununvouti Löf oli huutanut sen 75,000
markasta. Huonekalut, eläimet ja muu irtain myytiin sen jälkeen.
Siinäkin näytti Löf ilkeää vihaansa. Jos Vilhelmi rupesi huutamaan
jotakin, jonka hän tiesi kalliiksi Annalle, niin kuuluipa silloin aina
Löfinkin ääni. Moni esine, jonka Anna olisi muistoksi lapsuutensa
ajasta halunnut saada, lyötiin Löfille. Anna ei saanut ainoatakaan
niistä, jotka Vilhelmi oli muistikirjaansa kirjoittanut, ja Vilhelmin
täytyi pyytää joku vieras huutamaan, kun hän Löfin ilkeyden huomasi.
Huutokauppa kesti kolme päivää; vihdoin oli se loppunut. Onneton takaus
oli vienyt kaikki tyyni, mitä rikkaalla Rotherilla oli ollut; eikä
hänen tavaransa ollut oikein piisannutkaan. Se patronia murehdutti,
vaikka ei hän mitään sanonut.
Löf oli näinä päivinä ollut vimmattuna. Hän oli yöt päivät ajatellut
keinoa, jolla voisi ulottua Annaan ja Vilhelmiin; mutta semmoista
keinoa ei hän löytänyt. Kuume raivosi hänen jäsenissään, kokka- ja
pistosanoja tulvasi hänen suustaan.
Kolmannen päivän iltapuolella näki hän kolmet kääsit ja hevoset
aisoissa portaiden edessä. Hän kuuli, että Rotherin herrasväki oli
aikeissa lähteä. Silloin hypähti hän kohoksi vihasta. »Eikö löydy
heissä paikkaa, johon vihani terä voisi pystyä?» huusi hän.
Mustasukkaisuus ja viha oli syönyt voudin sydäntä näinä päivinä ja
masentanut hänen ruumiinsa voimat.
Hän oli kulkenut houreissa. Nyt, kun hän näki kaikki pahat ajatuksensa
turhiksi, loppuivat hänen voimansa. Hänen kasvonsa vaalenivat, silmät
tuijottivat hänen päässään, kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän
painoi äkkiä ja kovasti kättänsä rintaansa vastaan ja kaatui sanaa
sanomatta suoraksi kuin ranka lattialle. Hän oli tullut halvatuksi.
Puistossa järven rannalla kulki Vilhelmi ja Anna. He sanoivat
jäähyväiset lapsuutensa leikkipaikoille. He soutelivat sillekin
kohdalle, missä Anna kerran oli hengenvaarassa ollut. Tätä heidän
hiljaista kulkuaan häiritsi äkkiä huuto pihalta. -- »Pian kaupunkiin
lääkäriä noutamaan» -- kuulivat he Anteron huutavan. -- He kiiruhtivat
nyt takaisin.
Voudin ympärillä seisoi Rotherin perhe. Hän oli vuoteelle kannettu. Hän
eli vielä. Vanha rouva Rother voiteli hänen päätään halvausvedellä. He
olisivat olleet valmiit lähtemään, mutta nyt lykättiin lähtö
huomiseksi.
Iltapuolella päivää tuli lääkäri. Vouti heräsi tainnoksistaan.
Ensimäiset, jotka hän näki, oli patroni ja hänen rouvansa. Hän tahtoi
nostaa oikeaa kättänsä, mutta käsi ei nyt tahtoa totellut; hän tahtoi
puhua, mutta sanojen asemesta kuultiin nyt vaan ilkeätä mölinää. Hänen
ruumiinsa oikea puoli oli halvattu, oli hervoton; halvaus oli häneltä
vienyt puheenlahjan. Mutta mitä hänen ympärillään tapahtui, sen näkyi
hän ymmärtävän.
Seuraavana päivänä lähti Rotherin herrasväki Katajalahdelta viimeisen
kerran. Jos vouti nyt olisi Annan nähnyt, olisi hän saanut ilokseen
nähdä hänen silmänsä uivan kyynelissä. Mutta vouti ei sitä nähnyt. Hän
makasi vuoteellaan uudessa kartanossaan. Mitä hän siinä ajatteli, ken
voi sitä tietää! Mahtoi kait hän nyt olla onnellinen! Pyrinnöissään oli
hän kumminkin niin onnistunut, että Annan koti nyt oli hänen omanansa.
* * * * *
Muutamia vuosia on kulunut siitä päivästä, jolloin Katajalahti joutui
vouti Löfin omaisuudeksi. Siinä kartanossaan elää hän vielä. Mutta
millaista elämää! Puheenlahjansa on hän saanut takaisin, vaikka puhe
häneltä käy varsin kankeasti. Hänen ruumiinsa oikea puoli on vielä ja
pysyy halvattuna, jotta hän ainoastaan vaivoin pääsee kulkemaan.
Kruununvouti-virastaan on hänen täytynyt ottaa ero. Hänen luonansa ei
käy kukaan; eikä hän käy missään. Hän kokoilee rahoja, jotka päivä
päivältä kasvavat.
V----n seurakunnassa asuu Vilhelmi Rother Annan kanssa onnellisena.
Hänestä ei tullut sen kuuluisampaa miestä kuin kappalainen. Vanha
patroni Rother on kuollut. Hänen onnettomuutensa oli kukistanut hänen.
Hän suri Katajalahteansa, vaikka hän siitä ei puhunut mitään. Kahvi ja
lautapeli olivat hänen ilonsa viimeiseen saakka.
Rouva Rother asuu milloin Annan, milloin Villen, milloin Anteron luona,
jotka molemmat viimeksimainitut ovat kunnollisia virkamiehiä. Harvoin
puhuvat he siitä syystä, joka sai heidän isänsä köyhäksi. Mutta kun
takauksista puhutaan, kyllä he muistavat, että takauksesta meni
Katajalahti.
Aksel Rönneqvist ei ole vielä saanut maksetuksi velkaansa, josta
Vilhelmi meni takaukseen. Se on muutamia vuosia takaperin uudistettu.
Vilhelmi arvaa, että hän vielä saa osansa takauksesta maksaa, ja hän
säästää rahoja sitä varten. »Olisi siihen takaukseen saanut jättää
menemättä» -- sanoo hän väliin.