Takaus maksetaan.
Päivät kuluivat kuten ennenkin, kaikki oli niinkuin ennen; ainakaan ei
huomannut Katajalahden ulkopuolella oleva mitään eroitusta. Mutta
kumminkin, vaikka ei vielä mitään huomattu, tiedettiin jo kaikkialla,
mikä Katajalahden herrasväkeä odotti. Useasti tällaisessa tapauksessa
syntyy kanteita, kylmenee ystävyys ja unohtuu tuttavuus. Osaksi tämä
tässäkin kävi toteen. Patronia soimattiin kovasti siitä, että hän oli
takaukseen mennyt. »Eihän hänellä itsellään ollut mitään» -- sanottiin.
»Kaikki, mitä hänellä oli, oli hänen rouvansa, joka nyt miehensä
tuhmuuden tähden joutuu maantielle». Mutta oli toisia, jotka samalla
kuin he soimasivat patronia ajattelemattomuudesta, samalla häntä
säälivät. Hän oli ollut hyvänsuopa kaikille. Mutta jos olisi patroni
tahtonut ystävistään hakea apua, olisi hän huomannut, että ystäväin
kukkarot nyt olivat ummessa, että avaimet olivat joutuneet hukkaan.
Vaan patroni ei pyytänyt ystäviltään apua, eikä hänen siis tarvinnut
kärsiä sitä häpeää, joka kerjääjää kohtaa.
Kolme kuukautta oli kulunut patronin kotiintulosta. Löf oli näitten
kuluessa ensi viikolla käynyt Katajalahdella silloin tällöin. Mutta kun
aika kului, harvenivat myös hänen käyntinsä, ja kahteen viikkoon ei
oltu häntä nyt nähty Katajalahdella. Löf tahtoi nyt kaikin mokomin
päästä vapaaksi Annasta. Mutta hän ei tahtonut millään muotoa, että
kihlauksen purkautumisen syy tulisi ilmi. Sentähden viivytteli hän ja
eli siinä toivossa, että hänen kylmyytensä vihdoin saisi Annan antamaan
rukkaset. Hän oli tässä antanut viittauksia, jotka olivat tulleet,
niinkuin aikomuskin oli, Annan korville. Mutta olipa silloin ikäänkuin
olisi Anna saanut takaisin entisen luontonsa. Kun Löf Katajalahdella
kävi, kohteli Anna häntä niinkuin morsian ylkää ainakin, ja tästä
syystä näki Löf vihdoin parhaaksi pysyä poissa Katajalahdelta. Mutta
jos olisi Anna ennen tuntenut Löfiä kohtaan jotakin rakkauden tapaista,
niin nyt vähitellen tuli halveksiminen tämän tunteen sijaan. Antero,
joka nyt tarkemmilla silmillä seurasi, mitä hänen ympärillään tapahtui,
näki tämän muutoksen Annassa, ja hän oli siitä iloinen. Löf taasen
puoleltaan päätti ahneutensa mukaan, että Katajalahtelaiset tahtoivat
häntä menemään naimisiin Annan kanssa. »He tahtoisivat, että minä
sitten elättäisin heidät» -- oli hän sanonut. -- »Mutta siitä ei kuuna
päivänä tule mitään!» -- Nämä tällaiset puheet, jotka pian tulivat
Katajalahdella tiedoksi, herättivät patronissa vihaa, mutta näyttivät
hänelle, joka viimeiseen saakka oli Löfiä puolustanut, mimmoinen
henkikirjoittaja todellakin oli.
Puolen takaussummaa oli patroni maksanut, toinen puoli oli hänen nyt
pian maksettava. Hänellä ei ollut koko omaisuudestaan nyt muuta jälellä
kuin Katajalahti. Tälle oli hän hakenut ostajaa, mutta semmoista ei
ilmestynyt. Tiedossa oli, että patronin oli täytymys se myydä, ja siitä
syystä eivät ne, jotka halusivat hyvää kartanoa, tarjonneet mitä
patroni vaati, kun luulivat saavansa kartanon huutokaupalla
huokeammasta. Kartanoa oli käyty tarkastamassa, ja asianomaiset
tarkastajat olivat arvanneet sen ainoastaan 80,000 markan arvoiseksi.
Jos olisi patronilla ollut maksaa 20,000 markkaa, olisi hän saanut
kartanonsa pitää pantattuna ennen mainitusta summasta, mutta patronilla
ei ollut 20,000 markkaa. Yhä enemmän ja enemmän totutti hän itseään
ajattelemaan, että hänen siitä oli luopuminen. Jos olisivat kelvolliset
takausmiehet taanneet hänen puolestaan nuo puuttuvat 20,000 markkaa,
olisi hän saanut kartanoaan edelleen pitää, mutta ettei hän tällaisia
saisi, siitä oli hän pian vakuutettu. -- Asiain näin ollen oli patroni
päättänyt tehdä konkurssin, ennenkuin kartano otettaisiin
takavarikkoon.
Kolme kuukautta oli, kuten sanoimme, kulunut näissä hankkeissa, kun
eräänä päivänä vieraita tuli Katajalahdelle. Vieraiden tulo oli nyt
vielä oudompaa kuin ennen. Ompelus kädessä istui Anna puistossa, kun
hän näki vieraita tulevan. Hän nousi ja tarkasteli niitä. Nepä eivät
olleetkaan outoja. Annalle olivat ne hyvin tuttuja. Anna tunsi veljensä
Villen ja serkkunsa Vilhelmin.
Hän ei juossut heitä vastaan, vaan jäi seisomaan. Hän tunsi sydämensä
tykyttävän niin rajusti, että hänen ruumiinsa vapisi. Sillä kun hän
Vilhelmin näki, muisti hän, minkälaisen kirjeen hän niinä päivinä,
joita hän itsekseen nimitti raivonsa päiviksi, oli hänelle
kirjoittanut. Muuttunut oli hän siitä ajasta, mutta hänen tekonsa
seuraus vaivasi nyt häntä. Puitten välistä hän näki nuorten astuvan
huoneesen, ja yhä seisoi hän liikkumatta. Hänen ajatuksensa juoksivat
sinne tänne; ja vasta pitkän ajan kuluttua sai hän ne tasaantumaan.
Silloin, vasta silloin lähestyi hän huonetta, ja kuta likemmäksi hän
sitä lähestyi, yhä sitä kovemmin tunsi hän sydämensä tykyttävän.
Kummallinen oli serkkujen tervehdys. Anna ei uskaltanut luoda
katsettaan Vilhelmiin. Hän tunsi kätensä vapisevan Vilhelmin kädessä,
ja hän osasi tuskin vastata Vilhelmin kysymyksiin. Mutta tästä pahasta
pääsi hän, kun Ville astui saliin patronin kanssa. Ilo loisti patronin
silmistä, ja usein kuultiin hänen sanovan: »Jumala siunatkoon teitä!»
Vilhelmi ja Ville olivat tuoneet jonkun iloisen uutisen, sen huomasi
Anna hyvin, eikä hänen tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin hän sai sen
tietää. Patroni saisi pitää Katajalahden 80,000 markasta, jos hän
vuotisesti ottaisi maksaakseen 4 prosenttia korkoa ja 2 prosenttia
pääomaa. Ne 20,000 markkaa, joita korkeammalle velka nousi, saisi hän
anteeksi. Tämän kaiken olivat Ville ja Vilhelmi yhdessä toimineet, ja
avullinen heille oli tässä ollut etenkin se tuomari, jonka luona Ville
oli ollut. Eikä heillä suuria puuhia tässä ollutkaan. He olivat
näyttäneet, ettei missään tapauksessa, jos patroni konkurssiin menisi,
voitaisi saada toista, maksamatonta puolta takauksesta kokonaan
maksetuksi, koska kartano oli arvattu 80,000 markaksi, minkä summan
patronikin vähitellen voisi maksaa. He olivat näyttäneet, miten
viattomasti patroni oli joutunut vahinkoon, joka uhkasi häntä
suurimmalla kurjuudella. -- Kaikki tähän kuuluvat asiakirjat olivat he
kirjoittaneet; nyt tulisi vaan patronin suostua heidän toimiinsa.
»Ja sen teen minä sydämestäni!» huusi patroni. »Katajalahti on aina
100,000 markan arvoinen. Minä en ymmärrä, miksi se niin vähäksi
arvattiin...»
»Mutta minä ymmärrän ja tiedän sen» -- sanoi Antero, joka juuri oli
saliin tullut ja tulleita ehtinyt tervehtiä. »Minä ymmärrän sen. Joka
toiselle kuopan kaivaa, hän putoaa siihen itse. Niin on nyt
henkikirjoittajan käynyt. Vaikka ei hän tarkastajain seuraan kuulunut,
oli hän kuitenkin juuri se, joka arvasi Katajalahden ainoastaan 80,000
markaksi ja sai tarkastajat meitä kohtaan nurjamielisiksi ... millä
keinoin, sen heitän sanomatta. Hän toivoi saada nähdä isäni ja äitini
-- meidät kaikki -- suurimmassa köyhyydessä... Hän on nyt pahalla
aikomuksellaan tehnyt meille hyväntyön. Hänellä oli kentiesi aikomus
itse ostaa tämä kartano; nyt on hän alentamalla tämän arvon saanut
aikaan sen, että me voimme sen pitää».
Kun Vilhelmi nämä Anteron syytökset kuuli, loi hän silmänsä Annaan.
Anna oli Anteron tullessa uskaltanut katsella Vilhelmiä; nyt loi hän
taas kiireesti silmänsä alas. Olihan se sama mies, josta Antero puhui,
ollut hänen ylkänsä -- oli vieläkin. Anna tunsi, että hän punastui ja
vaaleni vuorotellen. Hän ei olisi voinut nyt sanoa mitään. Vilhelmi
yritti jotakin sanoa, mutta ennenkuin hän sitä ehti, oli Antero
lausunut:
»Se ilvenäytelmä, jota täällä ainakin viime viikolla on näytelty,
loppukoon nyt! Anna on ollut Löfin kanssa kihloissa. Miten tämä kihlaus
Annan puolelta tuli toimeen, sitä on minun aina ollut ja on vieläkin
mahdoton ymmärtää. Onko Anna rakastanut Löfiä, sitä en minä tiedä; nyt
tiedän minä varmaan, ettei hän sitä tee. Siis, Anna, anna minulle
sormuksesi, minä toimitan sen henkikirjoittajalle takaisin!»
»Olisiko Löfin työtä se, että minä maantielle joutuisin!» -- mumisi
patroni. »Se on mahdotonta! Mitä pahaa olen minä hänelle tehnyt?»
Kun Anna kuuli veljensä sanat, loi hän silmänsä ylös, ja ensikerran
pitkän ajan kuluttua tapasivat hänen silmänsä nyt Vilhelmin. Hiljaa
veti hän sormuksen sormestaan ja antoi sen sanaa sanomatta Anterolle.
»Se on oikein tehty, sisareni!» sanoi Ville. »Sinun kihlaustasi en ole
ikinä hyväksynyt; Löfiä en ole koskaan voinut kärsiä; mutta että hän
näin kauas pahuudessa on ehtinyt, sitä en olisi koskaan uskonut. Jos
hän olisi toinen mies, tahtoisin uskoa, että hän meidän parastamme
tarkoitti, kun hän halvensi kartanon arvon».
»Sinä et tunne häntä», vastasi Antero. »Minä olen viimeisinä aikoina
pitänyt häntä silmällä, ja minä tiedän nyt, että ahneus ja kateus
vallitsevat hänessä. Hän on viekkaasti kauan aikaa osannut salata
oikean luonteensa; mutta tulipa tämä ilmi, ennenkuin se Annan sai
ikuisesti onnettomaksi».
Patroni ei pitkään aikaan osannut mitään sanoa.
Vihdoin lausui hän:
»Tämä päivä on onnen päivä. Ville ja Vilhelmi ovat säilyttäneet minulle
Katajalahden. Antero on poistanut meiltä vielä tuntuvamman
onnettomuuden».
Kyynelsilmin syleili rouva itkevää tytärtään.
»Ellen pety» -- lausui Ville -- »lähtee posti täältä tänään. Parasta
siis on, että heti laitamme velkakirjan valmiiksi, niin voidaan se jo
tänään lähettää. -- Kuu se on tehty, sitten saa Antero kertoa, millä
tavalla ja miten hän on saanut tietää kaiken sen, mitä hän nyt on
kertonut».
Ja isänsä sekä Vilhelmin kanssa vetäysi Ville patronin kamariin. Rouva
ja Anna jäivät saliin, kun Anterokin läksi kamariinsa lausuen:
»Tehkäätte te, mitä voitte, minä en sitä ymmärrä. Mutta tämä
Annan sormus on niin pian kuin on mahdollista lähetettävä
henkikirjoittajalle».
* * * * *
Kun Antero kertoi Löfistä asioita, joita ei patroni tahtonut uskoa, ei
hän pannut omiansa. -- Samalla kuin Löf päätti rikkoa aiotun
naimiskauppansa, oli hän ottanut uuden askeleen pahuuden tiellä.
Ajattelematta mitä siitä seuraisi, oli hän niille, jotka Katajalahtea
kävivät tarkastamassa, kertonut yhtä ja toista halveksivaa. Mutta kun
hän huomasi, minkä vaikutuksen hänen halventavat lauseensa tekivät,
älysi hän heti, mitä siitä seuraisi.
Vaikeata on sanoa, mistä pahuus syntyy, pahuus, josta ei meille itselle
ole mitään hyötyä, mutta josta toiselle on usein suurtakin vahinkoa.
Tällaiseen pahuuteen oli Löf useinkin tullut syylliseksi. Ja se on
juuri pahuuden paras tuntomerkki, että se saa vahingoita aikaan ilman
hyötyä kenellekään. Oikealla pahuudella ei ole rajoja; se saattaa
ulottua niin kauas, että on mahdotonta sanoa, mitä ei se voisi tehdä.
Mutta jos Löf suotta ja syyttä tahtoi saattaa vahinkoa Katajalahden
herrasväelle, samalla kuin häntä erääsen sen jäsenistä rakkaus sitoi --
niin silloinpa olisi Löf ollut pahuuden kuningas. Sillä jos Löfissä
löytyi rakkautta Annaan, niin samallahan hän, kun Annan kotiperhettä
saattoi vahinkoon, vahingoitti itseään. Syyttä siis ei Löf tällä kertaa
voinut antautua pahuuden palveliaksi. Jotakin oli hänellä nähtävästi
mielessä, kun hän Katajalahden kartanon arvoa alensi. Ja kun sanomme,
että hän itse toivoi saavansa kartanon ja mahdollisesti vielä
halvemmasta hinnasta kuin siitä, johon se nyt oli arvattu -- niin
olemme samalla sanoneet, mihin määrään hänen ahneutensa voitti
rakkauden. Millä hän kartanon hinnan maksaisi, sitä hän ei aluksi niin
tarkalleen ajatellut. Osa hinnasta oli hänellä maksaa, ja puuttuvat
rahat toivoi hän saavansa kiinnittämällä sitten tuon kartanon. Kun Löf
tätä sittemmin ajatteli, taputti hän ilosta käsiään. »Viisaasti olen
minä käyttäynyt» -- sanoi hän itsekseen.
Kihlakunnan asukkaat eivät vielä yleensä tunteneet
henkikirjoittajaansa; mutta ne, jotka hänen tunsivat, olivat jo
oppineet häntä vihaamaan. Mutta se on yleinen laki, ettei maailmassa
löydy niin pahaa ihmistä, jolla ei olisi yhtään ystävää, ja se laki
kävi tässä toteen. Kihlakunnassa löytyi joitakuita rikkaita sekä
herroja että talonpoikia. Näiden ystävyyteen oli Löf pyrkinyt, ja miten
hän tässä pyrinnössään onnistui, olemme jo nähneet Katajalahdella.
Hänelle, joka niin taitavasti osasi salata todellisen luonteensa, ei
ollut vaikea lumota ketä hän tahtoi. Hän, joka osasi antaa ahneutensa
alttiiksi, kun jotakin hyötyä itselleen etsi, oli rikkaissa kiitetty.
Hän, joka suurella vieraanvaraisuudella kohteli milloin sitä, milloin
tätä, miten olisi mahdollista, että hän olisi saituri? Mutta eipä vielä
huomattu, että samassa määrässä, kuin hän vieraanvaraisuutta
ystävilleen osoitti, samassa määrässä kiskoi hän -- oikeudella tahi
vääryydellä -- köyhiltä.
Iltapuoleen samana päivänä, jona Vilhelmi ja Ville tulivat
Katajalahteen, oli Löfin luona pari naapuripitäjään pohattaa. Näillä
oli vuokralla kirkkoherran tulot pitäjäässä, ja ken voi sanoa näitä
syyllisiksi, kun he nyt Löfin kanssa juttelivat, miten olisi äskettäin
tapahtunut kirkkoherran vaali voitu tehdä riidanalaiseksi, jotta
saisivat vielä pitää kirkkoherran tulot vuokralla vuoden tai pari.
Riidan ja valituksen syitä oli vaikea löytää; uusi kirkkoherra oli
melkein yksimielisesti valittu; mutta kumminkin keksi Löf joitakuita
kohtia, joihin sopisi tarttua, vaikkapa vähäpätöisiäkin olivat. Löf
neuvoi, miten riita olisi aljettava, ja lausui ikäänkuin itseään
puolustaen: »Minun ei pitäisi tähän asiaan ryhtymän, mutta kun voin
ystäviäni niin vähällä auttaa, eikä vahinkoa tapahdu kenellekään, niin
miksi en rupeisi asiamieheksenne, jos minua siksi haluatte». -- Tätäpä
olivat miehet juuri halunneetkin. Ja siinä nyt luvattiin suuria summia
henkikirjoittajalle, jos tämä voisi saada aikaan, että vuokrakauppa
vielä pysyisi entisellään, mitä kauemmin sitä parempi. Tietysti kuului
lupaus henkikirjoittajan korvissa hyvältä, mutta hän vaan vastasi: »No,
noh! Minä en niin juuri palkinnon tähden tätä tee, mutta pitäähän
ystäviään auttaa ja varsinkin näin pienessä asiassa. Kunhan kulungit
saan, olen tyydytetty ja samalla varmaankin vakuutettu, että te
puolestanne autatte minua, jos joskus teitä tarvitsen».
Liitto oli tehty. Henkikirjoittaja tarjosi viiniä ja tupakkaa, ja siinä
nyt sitten juteltiin ja jaariteltiin yhtä ja toista, ja Löf osasi, kun
hän tahtoi, olla isäntä semmoinen, ettei paremmasta apua. Miehet
olisivatkin, jos siksi olisi tullut, tehneet valansa, ettei
likitienoissa löytynyt niin hyvää ja kohteliasta toista, kuin
henkikirjoittaja. Mutta kaiken tämän ohessa tiedusteli Löf yhtä ja
toista, eikä puhe hänen puoleltaan ollut tyhjän turhaa. Miehet eivät
tienneet sanojaan punnita, ja nyt, niinkuin ainakin tällaisissa
tilaisuuksissa, osasi hän hankkia semmoisia tietoja kuin hän halusi.
Päivä oli iltaan kulunut. Kädellä ja suulla oli lupauksia molemmin
puolin tehty, ja vieraat olivat valmiit lähtemään. Silloin juuri astui
nuori tyttö sisään ja antoi henkikirjoittajalle vähäisen rasian, jossa
oli päällekirjoitus: »Henkikirjoittaja V. Löf».
»Mistä tämä on?» kysyi Löf tytöltä, tarkastellen rasiaa..
»Katajalahden Sannan tapasin tiellä äsken. Hän antoi sen minulle ja
sanoi, ettei vastausta tarvita».
Löf avasi rasian. Ensimäinen silmäys selitti hänelle kaikki. Hänellä
oli kädessänsä Annalle antamansa kihlasormus. Hän ymmärsi -- -- hän
vaaleni. Sormuksen ympärillä oli paperi. Löf luki:
»Sisareni puolesta lähetän teille takaisin sormuksenne
pyytäen, ettette tästä lähtein häntä läsnäolollanne vaivaisi.
Kunnioittaen Antero Rother».
Ensi kerran eläessään oli nyt henkikirjoittaja siinä tilassa, ettei hän
tiennyt mitä teki. Talonpojat katselivat häntä pitkään, kun hän
kiivaasti astui edestakaisin kamarissaan. He huomasivat, että jotakin
tärkeätä oli hänen tiedokseen tullut. Mutta he eivät sanoneet mitään.
Löf oli kyllä jo päättänyt luopua Annasta. Mutta nyt kun Anna luopui
hänestä, tunsi hän sydämessään jotakin, jota hän ei ennen ollut
tuntenut. Niinkauan kuin hänen vallassansa oli ollut tehdä kumman
tahtoi, pitää Anna tahi luopua hänestä, oli hän ollut levollinen. Mutta
nyt, kun päätös asiassa oli annettu häneltä kysymättä, nyt pääsivät
pahat henget hänessä valloilleen. Tuhannet ajatukset ajoivat toisiansa
hänen aivoissaan, tuhannet kysymykset, joihin hän ei voinut vastata.
»Olisiko patroni voinut maksaa velan, olisiko Vilhelmi, jonka hän nyt
muisti tulleen, voinut saada Annan mielen muuttumaan?» Näihin
kysymyksiin supistuivat vihdoin henkikirjoittajan kaikki ajatukset, ja
samassa alkoi hänessä päätöksiä kypsyä.
Vielä äskettäin ei hänellä olisi ollut mitään vastaan, jos Anna olisi
hänelle antanut rukkaset, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että
Anna oli ne antanut omasta tahdostansa. Nyt oli hänen itserakkautensa
loukattu, ja hän päätti kostaa. Hän tunsi, että hän Annaa rakasti
enemmän kuin hän oli uskonutkaan; mutta tähän hänen rakkauteensa
sekaantui niin paljon vihaa, että vaikea on sanoa, kumpiko puoli oli
hänessä voitolla.
»Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella on tapahtunut?» -- kysyi hän
itsekseen.
Yhtäkkiä hän kääntyi talonpoikiin, jotka vielä salissa istuivat. Hän
oli nyt sen verran hillinnyt itseänsä, että hän tiesi mitä teki. Hän
lähestyi heitä. »Löytyy kumminkin maailmassa paljon surkeutta» -- alkoi
hän. »Tänään on kaikki hyvin, huomispäivää ei takaa kukaan. Te tunnette
Katajalahden patronin ja olette ehkä kuulleet, mihin onnettomuuteen tuo
kunnon perhe on joutuva... Minä en tiedä, tuleeko minun moittia vai
kiittää heitä, sillä heidän käytökseensä minua kohtaan saattaa
yhtähyvin olla syynä ylpeys kuin rehellisyys. Te tiedätte, että minä
olin kihloissa patronin tyttären kanssa?»
»Tuon kaiken tiedämme. Neiti Anna on siivo tyttö».
»Mutta nyt on tämä kihlaus purettu. Onko syynä siihen ylpeys, kun nyt
perhe on melkein maantien oma, vai liikanainen rehellisyys, sitä en
osaa sanoa. Minä tahdon kostaa heille sen häpeän, sen surun, minkä he
ovat minulle tuottaneet. Minä tahdon kostaa mieleni mukaan. Katajalahti
on hyvä kartano. Minä tahdon ostaa sen, ja -- lahjoittaa sen
uskottomalle morsiamelleni. Minä pyydän, että kun Katajalahti myydään
huutokaupassa, tulette minulle täytetakaukseen, sillä varani eivät
vielä riitä koko summan maksamiseen. Jos sen teette, lupaan ajaa asian
teidän puolestanne, niin että vielä pari vuotta saatte tulot
pitäjäästä. Muuta palkintoa en pyydä. Tällä ette tee hyvää minulle,
vaan patronille».
»Te olette liian hyvä, herra henkikirjoittaja» -- sanoi toinen
talonpojista. »Sitä, mitä te aijotte tehdä, tekisi tuskin toinen
maailmassa. Mutta asia on teidän, ja mielellämme teemme teidän
hyväksenne minkä voimme. Eikö niin, Jaakko?»
»Se on ymmärrettävä asia», vastasi toinen.
»Sopimus on se siis tehty. Tässä käteni» -- jatkoi henkikirjoittaja.
Kättä siinä nyt puristettiin, ja talonpojat katselivat kummastelevin
silmin henkikirjoittajaa. He eivät voineet ymmärtää, miten ihminen
saattaa niin suuressa määrässä hyvällä pahaa palkita. Mutta
henkikirjoittaja yhä ajatteli. »Kuka sanoo minulle, mitä Katajalahdella
on tapahtunut?»
Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen nähtiin henkikirjoittaja yksinään
salissa. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti väliin
kiireesti, väliin istui hän pitkät ajat ajatellen. »Patroni ja Anna
saavat tietää tästä aikomuksestani; he siitä näkevät, ettei Löf ole
semmoinen, miksi häntä luulivat, Heidän täytyy kunnioittaa minua» -- ja
henkikirjoittaja nauroi ilkeästi tätä ajatellessaan.
Onko se kummaa, että riettainkin ihminen on hyvillään, kun hänelle
kunnioitusta osoitetaan; vielä kummempaa, että hänkin tahtoo olla
kunnioitettu. Löf päätteli oikein, kun hän arveli tästä vastasanotusta
aikeestaan saavansa yleisen kunnioituksen. Se sai hänen hyvälle
mielelle. Mutta kuinka hän oikeastaan oli aikonut menetellä, jos hän
Katajalahden kartanon saisi, sitä emme tarvinne sanoakaan.
Hän oli kirjoittanut Helsinkiin tiedustellakseen miten Katajalahden
kartanon asian laita oikein oli, sillä hän ymmärsi, ettei hän kartanon
asukkailta saisi tätä tietää. Hän oli myöskin päättänyt olla
Katajalahdella käymättä, päättänyt näyttäytyä surullisena, sanalla
sanoen: hän oli päättänyt olla olevinansa ylevämielinen.
Hän oli myöskin päättänyt laittaa niin, ettei Vilhelmi ikinä saisi
Annaa. Mutta miten hän tämän estäisi, sitä hän ei nyt vielä osannut
sanoa. Tässä asiassa tyytyi hän sananlaskuun: »Aika tuopi tyynen meren,
aika vuotavan venehen».
Kului tästä nyt muutamia päiviä. Löf oli niiden kuluessa levoton. Hän
oli tiedustellut, miten Katajalahdella elettiin; hän oli tiedustellut,
mikä oli ollut syynä siihen, että hänen sormuksensa niin äkkiarvaamatta
lähetettiin takaisin; -- mutta hän oli vielä kaikkia tietoja vailla, ja
se piti häntä levottomana. Monelta haaralta oli hän kuullut puhuttavan
aikomuksestaan ostaa Katajalahti ja lahjoittaa se Rotherin perheelle.
Talonpojat olivat henkikirjoittajaa kiitellen tätä kertoneet. Sitä ei
kumminkaan moni uskonut.
Sorvarilla oli ristiäiset. Henkikirjoittaja oli sinne kummiksi
kutsuttu. Hän tiesi, että Katajalahden herrasväki myöskin oli kutsuttu,
mutta kun hän sinne meni, ei ollut hän sitä tietävinään. »Jotakin saan
minä siellä tietää» -- ajatteli hän. Ja sen tähden meni hän. Perille
päästyään näki hän vanhan patronin ja Anteron. Sorvarin isännältä sai
hän kuulla, että neiti Annakin oli kummiksi kutsuttu, mutta ettei hän
tulisi, »josta syystä henkikirjoittajan ei pitäisi panna pahaksi, että
täytymyksestä neiti Annan sija oli talonpoikaisella tytöllä
täytettävä».
Henkikirjoittaja teki jäykän kumarruksen patronille. Patroni ei oikein
tiennyt miten käyttäidä. Mutta tämä epävakaisuus oli pian voitettu. Hän
lähestyi ystävällisesti ja tarjosi Löfille kättä. Hän ei vielä
saattanut uskoa, mitä Antero oli kertonut.
»Tytöillä on oma päänsä» -- sanoi hän. »Mutta saatammehan olla ystäviä
niinkuin ennenkin, vaikkei sukulaisuuskaan meitä sido».
Antero vetäysi vähän taemmaksi. Löf huokasi: »Ette usko, kuinka tämä
käytöksenne on minun murehduttanut! Minä olen tutkinut itseäni, mutta
mahdotonta on minun ymmärtää syytä».
»Minäkin olen vakuutettu, että tässä on tapahtunut joku erehdys...»
»Ja siitä hyvästä aikomuksestanne, jonka huhu tietää kertoa, saamme
teitä sydämellisesti kiittää», kiiruhti Antero äkkiä sanomaan. »Mutta
jott'ette turhaa vaivaa näkisi, voin teille ilmoittaa, että takaussumma
on jo maksettu».
Löf oli nyt saanut tietää, mitä hän tietää tahtoi. Hän kiristeli
hampaitaan vihasta, mutta ääneen sanoi hän: »Minä en tiedä, Antero,
mitä sinulle olen tehnyt, että sinä minua vihaat ja halveksit. Jos
näkisit, miten sinun uutisesi ilahuttaa minun sydäntäni, huomaisit
samalla, että minä aina olen sinun todellinen ystäväsi».
Antero katseli kauan ja pitkään henkikirjoittajaa. Vihdoin kääntyi hän
sanaa sanomatta häneen selin.
»Sinä vihaat minua», kertoi henkikirjoittaja, ja hänen äänensä vapisi.
-- »No, olkoon sitten niin!»