Ylkä ja morsian.
Katajalahdella kuluivat päivät patronin lähdettyä yhtäläisesti kuin
ennenkin. Ei rouva, ei Anna eikä edes Anterokaan tiennyt, missä
vaarassa isän ja heidän kaikkien maalliset tavaransa olivat. Löf
siitä ei ilmaissut sanaakaan. Että jotakin kummaa ja outoa oli
tapahtunut tahi oli tapahtumaisillaan, sen luulivat he huomaavansa
henkikirjoittajan käytöksestä. Rouva etenkin huomasi tulevassa
vävyssään suuren muutoksen tapahtuneeksi ja hän osasi mainita
tyttärensä kihlauspäivän siksi päiväksi, jona tämä muutos oli alkunsa
saanut. Löf tuli niinkuin aina ennenkin joka päivä Katajalahdelle,
mutta se tapa, millä hän kaikkia siellä kohteli, oli rouvan mielestä
varsin eriskummallinen. Väliin saatti hän olla iloinen ja hupainen,
väliin taasen oli hän hiljainen ja kylmä. Rouva, joka ei tiennyt muuta
syytä tähän hänen käytökseensä, luuli häntä vaihemieliseksi, ja kun hän
tähän luuloon oli joutunut, niin eneni hänessä yhä vastahakoisuus Löfiä
vastaan. Annaakin kohtaan oli henkikirjoittajan käytös varsin
omituinen. Milloin osoitti hän hellintä lempeä, joka koki Annan
silmistä lukea, mitä Anna ajatteli; milloin taasen oli hän kylmä ja
kohteli morsiantaan niinkuin outoa, vierasta olentoa. Riitaisuuksia,
semmoisia kuin ennen, ei nyt koskaan tapahtunut nuorten välillä.
Väliin, kun henkikirjoittaja oli lempituulella, suostui hän aina ja
paikalla Annan ajatuksiin ja tuumiin; mutta väliin taasen, kun hän oli
kylmällä tuulella, katkaisi hän Annan lauseen kovalla, karkealla
huudolla: »Se ei ole niin!» tahi lauseella: »Sinä et tätä ymmärrä!»
Mutta eninnä kaikista oli Anna muuttunut, ja niin vähässä ajassa! Tuon
entisen juonikkaan, ilvehtivän, mutta samalla iloisen neidon sijaan oli
astunut hiljainen, totinen ja surusilmäinen olento, joka ei
vähäistäkään muistuttanut tuota entistä. Anna oli joutunut morsiameksi;
itse ei hän tiennyt miten. Hän heräsi lapsuuden unelmista vasta
silloin, kun hän jo oli antanut tahi ainakin luvannut sydämensä. Hän
oli luvannut sen, ennenkuin hän oli tutkinut, mitä se itse sanoi. Ja
nyt, kun lupaus oli tehty, nyt tuntui tässä sydämessä niin kummallisia
tunteita, joita Anna ei itse vielä ymmärtänyt, mutta jotka usein saivat
hänen murheelliseksi ja nostivat kyyneleet hänen silmiinsä, Usein hän
semmoisina hetkinä ajatteli, kun hän muisti, miten hän henkikirjurin
morsiameksi oli joutunut: »Olinpa minä viisas silloin?» -- Kun hän
taasen sulhasensa näki, oli hänessä jotakin, joka veti häntä hänen
puoleensa; mutta kun hän häntä lähestyi, tuntui kuin olisi hänen
sydämensä läpi käynyt kylmä viima -- ja varsinkin silloin, kun Löf
lempeä häntä kohtaan osoitti. Ainoastaan silloin, kun hän Vilhelmiä
muisti, oli kuin olisi kylmä jääriite, joka jähdytti hänen sydäntänsä,
alkanut sulaa; mutta tämä sulattava päiväpaiste katosi heti, kun hän
kuuli Löfin äänen.
Vilhelmin muisto ja Anteron läsnäolo, ne ilahuttivat Annaa. Antero, tuo
viehkeä nuorukainen, ei kumminkaan pitkiä aikoja kerrallaan sisarensa
kanssa seurustellut. Anterolla oli oma työnsä. Hän luki ja oli usein
koko päivän yksikseen työssänsä. Hänen kamariinsa meni Anna aina
silloin tällöin, ja siellä he keskustelivat -- ei enää päivän turhista
asioista, mutta hengen suurista ja korkeista. Vaan Antero ei tiennyt
Annan sydämen tilaa, eikä Anna sitä Anterolle ilmaissut. Antero, joka
hiljaisissa, yksinäisissä mietinnöissään oli onnellinen, luuli että
Annan laita oli samallainen. Antero ei tiennyt aavistaakaan muuta. Veli
luuli sisarensa olevan onnellisen, ja vaikkei hän Löfiä kärsinyt, ei
hän sitä kenellekään näyttänyt; päin vastoin ei hän tässä asiassa
hyväksynyt itseään, sillä hän luuli tässä tekevänsä väärin Löfiä
vastaan, josta hän ei mitään pahaa tiennyt. Antero oli siinä varmassa
uskossa, että Anna rakasti Löfiä ja että Löf rakasti Annaa, ja hän oli
usein suutuksissaan itselleen siitä, ettei hän saattanut ajatella niin
paljon hyvää tulevasta langostaan, kuin hän olisi tahtonut.
Tällä kannalla olivat asiat Katajalahdella, kun patroni Rother tuli
kotia Helsingistä.
Huoli ja murhe kuvastui hänen otsallaan, kun hän omiansa tervehti.
Rouva, Anna ja vieläpä Anterokin huomasivat sen, ja tervehdys oli
tuskin sanottu, ennenkuin he tämän ottivat puheeksi.
Patroni tiesi nyt, mikä häntä odotti. Salata sitä omaisiltaan ei hän
enää tahtonut, eikä sitä enää voinutkaan. Mutta miten ilmoittaa
surullinen uutinen?
Hän ei siinä kauan kainostellut. Kuta pikemmin se on sanottu, ajatteli
hän, sitä parempi, ja tuskin oli tunti kulunut hänen kotiintulostaan,
ennenkuin rouva, Anna ja Antero tiesivät, mikä oli tulossa. -- »Kaikki,
mitä minulla on, menee» -- lopetti patroni, ja sen sanottuansa riensi
hän kiireesti kamariinsa.
Hän ei voinut nähdä, mitä hänen kova uutisensa vaikutti.
Rouva ja lapset katselivat toisiaan. Vaikeapa oli heidän alussa mitään
ymmärtää patronin kertomuksesta. Mutta vihdoin he sen ymmärsivät.
Rouva oli vaalea. Hän ei pitkään aikaan sanonut mitään, ja kun hän
vihdoin rupesi puhumaan, oli hän voittanut sen tuskan, minkä uutinen
hänessä oli herättänyt.
»Myötäkäyminen on meitä tähän saakka kaikissa seurannut» -- sanoi hän.
-- »Nyt koetuksen päivinä tulee meidän kärsiä valittamatta».
»Ja meidän on velvollisuutemme tehdä tämä vastoinkäyminen niin helpoksi
kuin voimme» -- lausui Antero. Annalla ei ollut mitään sanomista, mutta
veljensä puheesen nyykähytti hän päätään, näyttäen hänkin siihen
suostuvansa.
Jos olisi patroni malttanut jäädä kuulemaan, mitä hänen uutisensa
vaikutti, olisi hän siitä saanut lohdutuksensa; nyt sen sijaan hän
käveli edestakaisin kamarissansa ja hänen tuskansa oli nähtävänä hänen
kasvoissansa. Hän ei nyt muistanut kahvikultaakaan. Hän tunsi, että hän
häpesi omiansa kohdata, sillä tähän onnettomuuteen oli syypää hän itse,
ja yksin hän.
Tässä tuskassansa hän, kuten sanottiin, käveli edestakaisin lattialla,
kun hänen kamariinsa astui hänen hellä puolisonsa. Ukko ei ollut häntä
näkevinään, ei silloinkaan, kun rouva jäi seisomaan häntä katsellen.
Vihdoin tuli tämä käytös hänelle tukalaksi, ja rouvansa eteen
seisahtuen sanoi hän hiljaa: »Me olemme nyt köyhät».
Oli kuin olisi rouva odottanut patronin jotakin sanovan, sillä nyt
laski hän käsivartensa miehensä kaulan ympäri. »Mutta kantakaamme
vastoinkäymistämme niinkuin myötäkäymistämme olemme kantaneet!» --
sanoi hän. »Jos olisit ennen tästä puhunut, olisimme voineet
säästäväisemmästi elää».
Patronin sydämeltä putosi raskas paino. Hän oli liikutettu. Hän tunsi
silmissänsä jotakin outoa, ja rouva näki, että niissä kimalteli kaksi
kirkasta kyyneltä.
»Minä olen ollut kiittämätön» -- sanoi ukko. »Amanda, nyt vasta minä
tunnen sinua!»
Kauan istuivat sitten patroni ja rouva puhellen. Mitä he puhuivat,
jääköön kertomatta. Tietysti eivät he iloisista asioista puhuneet;
mutta kumminkin, kun he nuorten luo saliin tulivat, olivat he melkein
iloisia. Heillä oli täysi luottamus toisiinsa, ja niinhän on asia
laita, että ilomme ei ole täydellinen, ellei joku toinen, jota
rakastamme, ole siitä osallinen -- -- mutta surun laita on
päinvastainen. Se on täydellinen se suru, jota olemme tuomitut
yksinämme kantamaan. Jos joku, johon luotamme, jota rakastamme, ottaa
siihen osaa, niin tuntuu ikäänkuin jakautuisi se kahtia, ja kuorma on
puolta helpompi meidän kantaa. Surun katkeruus kadottaa terävän
nuolensa, kun saamme sen purkaa ystävän helmaan.
Kun patroni tuli saliin, jossa Antero ja Anna olivat päättäneet tehdä
minkä ikinä voisivat onnettomuuden lieventämiseksi, ei enää tuota
onnettomuutta edes mainittu. Patroni rupesi puhumaan Helsingistä, mitä
uutta sieltä kuului, ja ainoastaan sivumennen koski hän tuohon kipeään
asiaan, kun hän Vilhelmistä puhui. Häntä ei osannut patroni kyllin
kiittää.
Juuri silloin, kun patroni puhui Helsingistä ja mikä siellä oli häntä
kohdannut, astui Löf saliin. Rauhattomassa tilassa oli tämä mies parka
viimeiset viikot elänyt, taistellen kovaa taistelua ahneuden ja
rakkauden välillä. Hän tuli nyt kuulemaan, mitä uutisia patroni toi.
»Jos niin on, että patroni omaisuutensa menettää -- hyvästi silloin
Anna!» -- tähän päätökseen oli itsekäs nuori mies tullut. Hän kyllä
tunsi, että hän paljosta luopuisi, kun hän Annan jättäisi -- mutta
jompikumpi, rikkaus tai Anna, oli hänen jättäminen, ja hän arveli:
»Rikkaudesta minä aina löydän onneni; ja ken on sanonut, että Anna voi
minulle palkita, mitä minä hylkään, jos hänen otan». Ahneus oli niin
muodoin voittanut hänen päättäessään.
»Ja oliko Vilhelmi onnellinen?» kysyi Anna, kun Löf astui sisälle.
»Oli» -- vastasi patroni ja meni tulevaa vävyänsä vastaan, jota hän
ystävällisesti kätteli. »Minä tässä kerron, mitä matkallani olen saanut
tietää» -- sanoi hän hänelle.
»Uhkaava vaara on mennyt ohitse» -- oli ensimäinen ajatus, joka
juolahti henkikirjoittajan mieleen. »Muuten ei patroni jonninjoutavia
kertoisi eikä niin iloiselta näyttäisi». Ja tämä ajatus sai
henkikirjoittajan niin iloiseksi, kuin olisi hän suuren rahasumman
voittanut.
»Me puhuimme tässä Vilhelmistä; voin sanoa terveisiä häneltä. Vilhelmi
on nyt Turussa ja vihitään piakkoin papiksi».
Löf oli istunut Annan viereen, jota hän nyt oli tervehtinyt hellemmästi
kuin ennen ja jonka kättä hän nyt hellästi puristi.
Anna oli juuri kysyä jotakin muuta Vilhelmistä, kun henkikirjoittaja
kääntyen patroniin ennätti lausua:
»No, miten teidän matkanne onnistui? Joko tietää perheenne teidän
matkanne syyn?»
»Minun matkani onnistui niin hyvin kuin semmoinen matka saattaa
onnistua, enkä sitä ole enää omaisiltani salannut!» -- vastasi patroni.
Löfin kasvoista loisti ilo. »Sepäs oli onni!» sanoi hän. »Sillä totta
sanoen minä olin murheellinen, suuresti murheellinen teidän tähtenne».
»Semmoinen ei sinun tarvitse olla» -- vastasi patroni. »Sinä näet,
miten me onnettomuuttamme kannamme, eikä se asia murheesta parane.
Sääli minun on kumminkin sinua; sillä jos sinä toivoit Annan
myötäjäisiksi saavasi jotakin, niin petyit. Mutta minä olen vakuutettu
siitä, ettet sinä tavaroita katsonut».
»Minä en teitä ymmärrä!» huusi Löf. -- »Sanokaa kerrassaan kaikki!»
»No ... pitääkö minun se vielä kertoman! Minun tulee yksin maksaa koko
takaus, ja siihen menee koko omaisuuteni».
Löfin käsi, jossa Annan käsi oli ollut, aukesi ja vaipui hiljaa alas.
-- »Teidän on siis maksaminen koko takaus?»
»Ihan joka ainoa äyri!» vastasi patroni.
Löf tunsi, että kylmä hiki nousi hänen otsalleen. »200,000 markkaa?»
kysyi hän hiljaa.
»Niin, sinä mainitsit summan» -- vastasi patroni.
»Ja Jumala, joka meistä on tähän saakka huolta pitänyt, kyllä niin
vieläkin tekee, jos emme epäilykseen vaivu» -- lisäsi rouva.
Löf ei tiennyt mitä sanoa. Hänen rakkautensa Annaan oli uudestaan
leimahtanut ilmituleen, kun hän patronin ensimäisistä sanoista luuli
tämän jollakulla tavalla päässeen takauksesta vahingotta. Nyt, kun hän
huomasi tässä luulossaan pettyneensä, heräsi uuteen taisteluun ahneus
ja rakkaus hänessä, ja kova oli tämä taistelu; sillä Annaa ei hän ollut
koskaan ennen nähnyt niin suloisena kuin nyt. Mutta kumminkin kääntyi
voitto ahneuden puolelle, kun hän kuuli Annan lisäävän äidin sanoihin:
»Tästä päivästä alkaen tahdomme me ruveta elämään nykyisten varojemme
mukaan».
Löf oli semmoisessa mielentilassa, ettei hän nyt kauan Katajalahdella
menestynyt. Kun patroni taputti häntä olkapäälle ja kutsui häntä
kamariinsa lautapelille niinkuin ennenkin, nousi hän ja syyttäen
kiireitä, tärkeitä töitä sanoi hän jäähyväiset. »Te tiedätte, että
virkatoimet käyvät esinnä» -- lausui hän, tuo entinen pilkkahymy
huulillaan.
»Tietty se! Ikävä vaan, etten saanut pitää sinua täällä tänään»,
vastasi patroni. »Olisimme pelanneet koko päivän; sillä isossa
maailmassa ei pidetä mitään niin halvasta pelistä kuin lautapeli on».
»Mutta kaiketi palaat pian tänne, kun olet työsi tehnyt?» -- lausui
Anna hiljaa.
»Se on tietty» -- vastasi henkikirjoittaja. -- »Et tiedä, kuinka minun
on yksinäisyydessäni ikävä sinua» -- ja hän hymyili uudestaan
pilkkahymyään. Anna sen huomasi, ja hän tunsi taasen, miten ikäänkuin
kylmä käsi olisi laskeunut hänen sydämelleen.
Löfin mentyä sanoi Antero, joka tapansa mukaan oli ääneti istunut:
»Hyvä olisi, jos hänen työnsä ijäti pidättäisi häntä täältä. Minä
pelkään, että hänen rakkautensa Annaan on kadonnut meidän rikkautemme
mukaan».
»Antero! Mitkä sanat!» huusi patroni. »Mistä sinä ne sanat otit?»
»Hänen käytöksestään ja omasta suustaan. Hänellä ei ole nyt mitään
tekemistä, sen sanoi hän minulle itse toissa päivänä. Minä katselin
häntä tarkasti, kun te, isäni, kerroitte onnettomuuden, ja minä näin,
että hänen kätensä kirposi Annan kädestä, kun hän sen ymmärsi».
Anna vaaleni, nousi kiireisesti ja läksi ulos. Hän meni kamariinsa,
josta hän ennen oli tietä tarkastellut Löfin tuloa odottaen. Anteron
sanat olivat selvittäneet hänelle sen salaisuuden, jonka laatua hän ei
ollut ymmärtänyt. Annan silmät aukenivat. Löfin kummallinen käytös
häntä kohtaan patronin poissa ollessa oli nyt saanut selityksensä. Ja
samalla kuin Anna luuli ymmärtävänsä tämän, samalla katosi se lumous,
joka oli hänet sitonut henkikirjoittajaan. »Varmaan ei hän rakasta
minua, enkä minä häntä», ajatteli tyttö, ja tämä hänen ajatuksensa yhä
selveni ja varmeni, kun hän rupesi miettimään tulevaisuuttaan Löfin
puolisona.
Silloin kauhistui hän tilaansa, ja nyt samalla oli hänelle selvänä,
ettei hän ollut koskaan rakastanut henkikirjoittajaa. Mikä häntä oli
hänen puoleensa vetänyt sitä hän ei ymmärtänyt.
Mutta samalla kuin Annalle selkeni, ettei hän koskaan ollut
todellisesti rakastanut Löfiä, samalla pistäysi esiin kuva, joka usein
silloinkin, kun hän luuli henkikirjoittajaa rakastavansa, oli hänelle
mieleen muistunut -- Vilhelmin kuva.
Se side, joka sitoi henkikirjoittajaa ja Annaa, oli molemmista päistä
löyhtynyt. Vähän vielä tarvittiin, ja he olivat irtauneet toisistaan.
Mutta vielä ei tiennyt toinen toisensa ajatuksia.