Patroni Rother toistamiseen Helsingissä.
Vilhelmi Rother oli aikonut heti tutkintonsa suoritettuaan lähteä
Turkuun papiksi vihkimistä varten. Hän oli suorittanut tutkinnon, mutta
hän viipyi vielä Helsingissä. Hänen toivonsa oli sammunut. Pimeä,
kolkko erämaa oli hänen mielestään nyt maailma. Hänen tuli nyt oppia
jotakin ihan uutta. Ennen oli koko hänen aikansa kulunut tietojen
hankkimisessa -- nyt koetti hän kaikin voiminsa oppia unhottamaan,
unhottamaan ensimäistä rakkauttaan. Mutta niin hänen sydämeensä oli
tämä rakkaus juurtunut, että hän pian huomasi unhottamisen
mahdottomaksi. Haava sydämessä, josta Annan kuva oli reväistävä, ei
mennyt umpeen. Joka ajatus oli Anna ja joka ajatus kaasi kihelmöitsevää
voidetta haavaan.
Hänen ystävänsä Aksel Rönneqvist kävi näinä ensimäisinä päivinä usein
hänen luonansa. Hän pelkäsi sitä tilaa, johon hänen ystävänsä oli
joutunut, sillä kummallinen oli Vilhelmi Akselin mielestä. Vilhelmi
vastasi, kun häneltä kysyttiin, mutta itse ei hän puhetta alkanut. Hän
astuskeli öin päivin edestakaisin kamarissaan, ja turhat olivat nyt
Akselin koetukset saada häntä ravintoloihin. Yksitavuisella »en»
sanalla vastasi Vilhelmi kaikkiin kehoituksiin. Vilhelmin muoto oli
näitten päiväin kuluessa muuttunut. Hänen vaaleat poskensa olivat
kellastuneet; hän oli muutamain päiväin kuluessa kymmeniä vuosia
vanhentunut. Väliin oli hän koettanut lukea, kertoi matammi Akselille;
mutta kohta oli hän pannut pois kirjan ja uudestaan alkanut ikuista
astuntaansa. Ulkona nähtiin hän ainoastaan silloin, kun hän kävi
apulaisvirkaansa hoitamassa; ja tätäkin tointa hoiti hän niin, että hän
nähtävästi ei tiennyt, mitä hänellä oli tehtävänä.
Toivottomuuden omana, huolimatonna kaikista, kylmään epäilykseen
vaipuneena oli Vilhelmi, kun eräänä päivänä patroni Rother astui hänen
kamariinsa.
Katajalahden patronin matkustuksesta Helsinkiin oli siis tullut täysi
tosi. Hän tuli, mutta toisin oli nyt hänen laitansa kuin hänen viimeksi
käydessänsä. Kun Vilhelmi hänen näki astuvan huoneesensa, vetäysi hän
takaperin, ja punainen hohde leimahti hänen kasvoillensa. Hän
tirkisteli ovea, ikäänkuin olisi hän odottanut jonkun toisen astuvan
sisään patronin jälestä, ja vasta silloin, kun hän huomasi, että ovi
pysyi kiinni, aukenematta uudestaan, kääntyi hän patroniin.
»Uh! Täällä olen minä taasen, Vilhelmi hyvä», lausui ukko riisuen
yltään päällystakit. -- »Hyvä, että sinun täällä tapaan; terveisiä
Katajalahdelta!»
Vilhelmi tervehti ukkoa, aina tuon tuostakin silmäillen ovea.
»Yksin, ihan yksin olen» -- sanoi patroni, joka huomasi, minnepäin
Vilhelmin silmäykset lensivät. »Kuka olisikaan joutanut minua
seuraamaan nyt, kun jo olin peninkulman päässä ennenkuin oikein tiesin
edes lähteneeni matkalle. Anna olisi tosin joutanut, mutta tietysti
tahtoi hän mieluummin viserrellä sulhasensa kanssa».
»Sulhasensa kanssa!» kertoi Vilhelm ja kävi lumivaaleaksi. »Sulhasensa
kanssa!» kertoi hän vielä nyt äänellä, joka vapisi.
»Niin, sulhasensa kanssa», vastasi ukko. »Mutta se on totta, sinä et
siitä vielä tiedä. Anna on kihloissa henkikirjoittaja Löfin kanssa,
sinun ystäväsi kanssa».
»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi ja ääni kuului kuin olisi se haudasta
tullut.
Patroni oli niitä, jotka eivät mitään huomaa äänestä eikä
ihmismuodosta. Hän vaan vähän kummasteli, ettei Vilhelmi enempää
uutisia tiedustellut; mutta vähän vaan, niin vähän, että hän heti
kummastelemisensa unhotti ja käänsi kohta puheen toisaalle.
»Mutta mitä lempoa täällä on tapahtunut?» kysyi hän. »Sult ja Kåhrström
ovat siis todellakin karanneet?»
Vilhelmi ei patronin kysymystä kuullut. »Kihloissa!» mumisi hän.
»Kihloissa!» huusi patroni. »Mitä hittoa! Minulle kirjoitettiin, että
he ovat karanneet».
»Kihloissa!» kertoi Vilhelmi vielä. Hän, poika parka, ei näkynyt nyt
ymmärtävän, mitä se sana merkitsi.
»Kihloissa! No, sitten he ovat täällä, ja kirje oli sulaa valhetta,
Jumalan kiitos! Eikö Björk ole mennyt konkurssiin!»
»Konkurssiin? Kuka on mennyt konkurssiin?» kysyi nyt Vilhelmi, joka
kuuli patronin viimeiset sanat.
»Jumalan kiitos, Vilhelmi, sinä nostit tuntuvan painon rinnaltani.
Mutta konnamaista on narrata vanhaa miestä tekemään tällaista matkaa
suotta ja syyttä!» Ja patroni vimmastui nyt tästä hirmuisesti, kun hän
luuli, että häntä oli vaan petollisesti ja pilalla pelätetty. -- »Mutta
sen sanon minä, sitä ei ole kukaan ilmaiseksi tehnyt!»
Vilhelmi katseli pitkään patronia. Katajalahden isännän viha herätti
Vilhelmin hänen unelmistaan. Hän silitti kädellänsä vaaleita kasvojaan,
ikäänkuin poistaakseen jonkun pahan unen.
»Mitä sanoitte?» -- kysyi hän. -- »On kuin olisin kuullut teidän
lausuvan, että Anna on kihloissa Löfin kanssa -- se ei suinkaan ole
mahdollista!»
»Ja miksi ei, mitä kummaa siinä? Viime pyhänä julkaistiin kihlaus, kun
meillä silloin oli paljon vieraita. Tämä kihlaus jo minua lohdutti,
sillä jos minä perikatoon olisin mennyt, olisi Annalla ollut turva
maailmassa. Mutta hyvä on, että koko juttu Björkin konkurssista oli
pelkkää valhetta ... vaikkapa se olikin kovin konnamaista».
Vilhelmi kuuli nyt, mitä ukko puhui, mutta tästä puheesta hän ei
mitään ymmärtänyt. Hän muisti kuulleensa Björkin konkurssista, ja
huolimattomasti, kuten ainakin, kun vieraista asioista puhutaan, sanoi
hän: »Se on siis valhetta, että Björk on mennyt konkurssiin?»
»Valhetta!» -- vastasi patroni. -- »Sinäpä sen valheeksi sanoit!»
»Minäkö?»
»No, mitä hittoa! Vastahan juuri sinä sen sanoit? Ja myöskin, että Sult
ja Kåhrström ovat täällä ja ovat menneet kihloihin».
»Olenko minä sitä sanonut! En suinkaan. Sult ja Kåhrström ovat
karanneet ... sen...»
»Poika, puhutko pilaa vanhan setäsi kanssa! Siitä on sinulle ikuinen
häpeä. Sano, mitä tiedät Björkistä ja noista toisista?» Ja patroni oli
taas peloissaan, ikäänkuin kuulisi hän nyt vasta uutisen.
Kaikeksi onneksi Vilhelmille astui nyt huoneesen Akseli Rönneqvist. Kun
tervehdykset olivat sanotut, tiesi hän paremmin kuin Vilhelmi tyydyttää
ukkoa tiedoilla, jotka saivat hänen ymmärtämään, että hänen tulonsa
Helsinkiin ei ollut valheen vaikutusta.
Puheessa oli perää. Björk oli todellakin tehnyt konkurssin ja
semmoisen, että, niinkuin Rönneqvist kertoi, kaikki ihmettelivät, miten
hän niin kauan oli voinut huonot asiansa salata. »Hyvä on, jos hänen
omaisuutensa voi kahdella prosentilla korvata sitä, mitä hänen tähtensä
tullaan kärsimään. Moni ei sitäkään saa» -- puhui hän. -- »Mutta onko
teillä asioita Björkin kanssa, vai kysyttekö sitä vain ystävyydestä?»
»Asioita! Minä olen hänellä takauksessa».
»Sepä paha! Siinä tapauksessa saatte maksaa osanne. Toivon kumminkin,
ettei takaus ole suuri?»
»Ei suurempi kuin että sen voin maksaa» -- vastasi patroni. »Olleeko
Björk kotona?» -- lisäsi hän. »Minä tahdon häntä heti mennä tapaamaan».
Tämän sanottuaan puki patroni kiireesti yllensä ja läksi, jättäen
nuoret kahden kesken.
Äskeinen keskustelu oli vähäksi aikaa herättänyt Vilhelmin. Mutta kun
patroni oli mennyt, vaipui hän jälleen entiseen tilaansa, jossa
ollessaan hän ei tiennyt mitään ympäristöstänsä. Rönneqvist sai puhua
mitä tahansa. Yksitavuisesti vastasi Vilhelmi, tietämättä että hän
vastasi taikka mitä hän vastasi. Vasta silloin, kun Rönneqvist rupesi
Annasta puhumaan, heräsi Vilhelmi taasen.
»Sinä et tiedä, minkä uutisen setä on tuonut» -- sanoi hän kiivaasti --
»Anna on kihloissa Löfin kanssa!»
»Löfin kanssa!» huudahti nyt vuorostaan Rönneqvist. »Eipä kummaa, ettet
häntä koskaan ole voinut kärsiä. Mutta siitä nyt näet, kuinka vähän
Anna ansaitsee sinun rakkauttasi».
Vilhelmi hymyili surullisesti. Oli siitä aikoja kulunut, kun hän
viimeksi oli hymyillyt.
»Ja siitä syystä» -- jatkoi Rönneqvist -- »toivon minä, että luovut
turhasta surustasi».
Vilhelmi ei vastannut mitään. Hän vaan kummastelevin silmäyksin
ystävätään katseli.
Yhtä ja toista puhui Rönneqvist vielä, muka lohdutuksen sanoja, joihin
Vilhelmi ei sanaakaan vastaan virkannut. Vihdoin laski hän kätensä
Vilhelmin olalle. »Sinä olet aina ollut minun ystäväni» -- sanoi hän,
»ja voit nyt ystävyyttäsi näyttää sillä, että tähän kirjoitat nimesi.
Minun palkkani on vielä niin vähäinen, ettei se ensinkään riitä, ja
tästä syystä täytyy minun lainata».
-- Ja pöydälle Vilhelmin eteen pani Rönneqvist valmiiksi kirjoitetun
velkakirjan.
»Jos tahdot minua auttaa, niin kirjoita tähän nimesi!»
Vilhelmi katseli paperia ja ystäväänsä vuorotellen. Yhtäkkiä sanaa
sanomatta tarttui hän kynään, ja lukematta, mitä velkakirja sisälsi,
piirsi hän siihen nimensä. Velka, jonka takaukseen hän sitousi, oli
2,000 markan suuruinen.
»Kiitoksia!» -- sanoi Rönneqvist. -- »Olisi minulla nyt toiset
takausmiehet!... Mutta kello on jo kohta 11; sinun tulee mennä
virkahuoneesesi! Minun olisi pitänyt olla paikallani jo kello 10».
* * * * *
Kun Vilhelmi kello 2 aikana palasi kotiinsa, näki hän ukko Rotherin
kiiruhtavan edellänsä. Mahtavasti ja hiljaa, niin kuin viimeksi
ollessansa Helsingissä, ei nyt ukko kulkenut; päin vastoin muistutti
nyt hänen kiireensä niitä aikoja, joina hän vielä oli puotipoika.
Vilhelmi ei saavuttanut häntä ennenkuin kotonansa. Siellä jo käveli
patroni huoneessa edestakaisin kiivain askelin.
»Se lurjus, se konna!» huusi hän ehtimiseen.
»Mikä teitä on kohdannut?» kysyi Vilhelmi, joka näki, että ukko oli
tulisessa vihassa.
»Se lurjus, se konna! Hän syytti ensinnä Sultia ja Kåhrströmiä, mutta
vihdoin oli hän hävytön minulle ja nimitti minua vanhaksi narriksi.
Narri, minä! Kuka on narri? Björk on lurjus, on narri, on suurin konna
maailmassa... Ja kun minä hänelle tämän sanoin, käski hän minun olla
vaiti, uhkasi ajaa minun ulos huoneestansa ja salvata minut
vaunuliiteriin! Tuhat tulimmaista! Ja semmoisen konnan edestä täytyy
minun maksaa 50,000 ruplaa, 200,000 markkaa! Myydä Katajalahti, joutua
vanhoilla päivilläni kerjuulle, maantielle, -- minä kysyn, kuka on
konna?! Puh! Et ole tiennyt keitättää kahviakaan! Minä luulin Björkillä
sitä saavani! Hän! Mitä sain? Lempo enää takaukseen menköön, en minä
vaan!»
Ukon puhe oli sitä laatua, että sen nyt Vilhelmikin ymmärsi, ja se
vaikutti hänessä kummallisesti. Hänen silmänsä leimusivat taasen; hänen
ruumiinsa suoreni. Oli ikään kuin olisi joku sisällinen muutos hänessä
tapahtunut.
»Tietääkö Löf tästä?» kysyi hän.
»Tietää, tietää; mutta mitä hän siihen voi? Hänelle en minä voi Annan
myötäjäisiksi antaa äyriäkään. Muonamiehenä tyttäreni ja vävyni luona
saan vanhat päiväni elää, minä ja mamma myös. Oletko sinä eläissäsi
tällaista kuullut?»
Ja vihoissaan ja harmissaan mittasi ukko pitkillä askelilla Vilhelmin
kamaria. -- »Mutta sano, sano jotakin!» huusi hän, kun Vilhelmi ääneti
hänen kulkuansa katseli.
»Jos niin pahasti käy, että perikatoon joudutte, niin on teidän
kotonne, setä, -- ei Löfin, mutta veljennepojan tykönä. Sallikaa minun
palkita teille kaikki se hyvä, minkä minulle olette osoittaneet!»
Patroni seisahtui äkkiä ja katseli kauan Vilhelmiä. »No, noh!» -- sanoi
hän vihdoin. »Maantiellä en vielä ole. Mutta miten onkaan, ne sanasi
tahdon panna mieleeni. Ja totta tosiaan, et ole niitä turhaan sanonut».
Maantiellä ukko Rother tosiaan ei vielä ollut; mutta monta päivää ei
ollut kulunut, ennenkuin hän tiesi, että hän oli köyhempi kuin ennen
naimisiin menemistään. Hän tuli tietämään, että Björkin omaisuudesta ei
hänelle riittäisi mitään. Etuoikeudella oli se kokonaan menevä muille;
ja takaussummasta, kun hän sen oli maksanut, ei hän saisi äyriäkään
takaisin. Hän oli nyt kahden vaiheilla mitä tehdä, joko panna
konkurssihakemus tai koettaa muilla keinoin itse saada tuo takaus
maksetuksi. Että tämä tapaus häneen kipeästi sattui, kipeämmästi kuin
hän sitä kenellekään näytti, on ymmärrettävä, ja se näkyikin siitä,
mitä ei ukko voinut estää -- siitä, että hänen hiuksensa muutaman
viikon kuluessa olivat muuttuneet lumivalkoisiksi.
»Jos muulla keinoin voin saada takauksen maksetuksi, en
konkurssihakemukseen ryhdy» -- sanoi hän eräänä iltana Vilhelmille.
»Konkurssi on aina ollut minulle kauhistus. Katajalahti on 100,000
markan arvoinen. Toinen puoli takaussummaa on minulla rahoissa ja
velkakirjoissa. Mutta mistä saan ostajan Katajalahdelle? Jos se
huutokaupalla myydään, nousee hinta tuskin sanottuun summaan. Aikaa
minulla on, jos riidanalaiseksi asian teen, vuosi tahi vähän toista --
ja riidanalaiseksi minun täytynee asia tehdä. Maksamattoman koron olen
täällä suorittanut -- koko summa sekin, 15,000 markkaa. Toivon
kumminkin, että asianomaiset odottavat jonkun aikaa, ja ehkäpä voisin
asian niinkin saada menemään, että puolen takaussummasta maksan ja
toisesta puolesta panen Katajalahden pantiksi. Tuo juontui minulle
mieleen aamulla, sillä asianomaiset näkyvät säälivän minua yhtä
suuressa määrässä kuin ne Björkiä vihaavat».
Vilhelmi kuunteli ukon mietteitä, ja hänkin ihmetteli, kuinka setä voi
puhua noin kylmästi vahingostaan kuten ihan vieraasta asiasta. Tämä
hänen setänsä kohtalo oli kokonansa muuttanut Vilhelmin mielialan. Ukko
itse sitä ei huomannut, mutta Rönneqvist sen huomasi, ja kun hän
suoraan tästä asiasta rupesi Vilhelmin kanssa puhumaan, vastasi tämä
surullisesti hymyillen:
»Niin on, kuin sanoit. Minä olen toisellainen nyt kuin joitakuita
aikoja takaperin. Kaikesta hyvästä, mikä minua on kohdannut maailmassa,
tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää setääni. Nyt uhkaa häntä vahinko
semmoinen, ettei hän, ei ainakaan pitkiä aikoja, voi sitä kantaa; mikä
on luonnollisempaa, kuin että minä hänelle palkitsen sen hyvän, minkä
hän minulle on osoittanut. Jos nyt nääntyisin toimettomuuteen, mitä
hyvää hänelle minusta olisi! Ei, minä tahdon elää hänen ja hänen
perheensä tähden!»
»Ensimäinen ja luonnollinen auttaja on Löf» -- sanoi Rönneqvist.
»Löf!» kertoi Vilhelmi halveksien. »Sinä et häntä tunne, sen näen. Minä
pelkään, että takaus ei ole mitään sen vahingon rinnalla, minkä Löf
vielä tuottaa».
»Setäsi vahinko oli siis sinun onnesi» -- arveli ystävä. -- »Ainakin on
se tähän saakka sinulle onneksi ollut. Sillä kauan et sinä olisi
kärsinyt elää semmoista elämää kuin elit hulluksi tulematta».
Vilhelmi vastasi vaan: »Minulla on nyt jotakin, jonka eteen kannattaa
elää -- sitä ei minulla tätä ennen ollut».
Kolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä
aikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle
mahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon
kauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se
kannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää
pantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin
tunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon
kuin tämän summan korko teki. »Mutta» -- sanoi patroni -- »aikaa
kumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin».
Samana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri
Rother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä
kadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä
onnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus,
jossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen
tyytyväisyyden.