IX.

Odottamaton tapaus.

Päivät kuluivat. Löf oli niinkuin ennenkin jokapäiväinen

vieras Katajalahdella, ja samaten kuin ennenkin osasi hän

teeskenteleväisyydellään salata, mitä hänen ajatuksissaan liikkui.

Annaa rakasti hän niin paljon kuin hänen kaltaisensa mies voi rakastaa,

ja tämä sai hänen olentoonsa, hänen käytökseensä jotakin todellista,

joka petti Annan ja vieläpä vanhan rouvankin, ukosta ei puhumistakaan.

Mutta rakastiko Anna häntä?

Siitä päivästä, jona Anna niin ajattelemattomasti antausi Löfille, oli

hän muuttunut. Häntä vaivasi jokin, josta hän ei tiennyt, mitä se oli.

Rauha oli hänestä kadonnut. Kun hän tulevaisuuteen loi silmänsä,

pelästyi hän. Kun hän ajatteli aikaa, jona hän eläisi Löfin kanssa,

emäntänä talossa, missä tämä oli isäntä, vetäysi hänen sydämensä

kokoon, ja hänestä tuntui kuin olisi kylmä, kova käsi puristanut ja

litistänyt maahan koko hänen olentonsa. Kun Löf tämän Annan

alakuloisuuden huomasi, koetti hän rakkaudella poistaa niitä kolkkoja

ajatuksia, joita tämä aavistus Annassa synnytti. Mutta silloin tapahtui

se kumma, että kuta enemmän Löf rakkautta osoitti, sitä tukalammaksi

tunsi Anna tilansa. Löf koetti silloin toista keinoa. Hän oli

olevinansa närkästyksissään ja kohteli häntä kylmästi. Eipä muuta

tarvittu; sillä kun Anna Löfin kylmänä näki, muuttui hän lempeäksi ja

koetti nyt, hänkin puolestaan, karkoittaa Löfistä sitä alakuloisuutta,

jonka hän luuli Löfin käytöksestä osaavansa aavistaa. -- Näin oli

nuorten väli kummallinen. Tasapainossa ei ollut vaaka koskaan muulloin

kuin niinä hetkinä, joina milloin toisessa, milloin toisessa lempi

muuttui kylmyydeksi tahi kylmyys lemmeksi. Kun Löf tämän huomasi, osasi

hän niin käyttäidä, että voitto hänen puolelleen kallistui, että

Annalla aina oli täysi tekeminen karkoittaa hänestä kylmyyden henkeä,

jotta hän ei ennättänyt itse alakuloisuuteen vaipua.

Anna oli osalleen saanut tällaisen kummallisen lohduttajanviran. Hän ei

itse ymmärtänyt, mikä häntä Löfiin veti, sillä harvoin ajatteli hän

Löfiä, kun tämä Katajalahdelta oli poissa. Hän muisti päinvastoin usein

yksinäisyydessänsä Vilhelmiä ja niitä aikoja, joina Vilhelmi oli

oleskellut Katajalahdella. Ja hänen mielensä muuttui aina silloin niin

kummalliseksi, niin viehkeäksi -- ja kuta enemmän hän Vilhelmiä ja

näitä aikoja muisti, -- aina yhä tuskallisemmaksi. Mutta kun Löf tuli,

kun Anna hänen näki ja näki hänen otsansa ryppyisenä, kun hän luuli

hänen harvasanaisesta puheestansa voivansa aavistaa, että joku salainen

suru häntä vaivasi -- niin silloin ei hän enää muistanut, mikä

vast'ikään ennen oli häntä itseänsä vaivannut. Hän riensi silloin

henkikirjoittajaa vastaan ja koetti houkutella häntä nauramaan.

Näin olivat viikon päivät kuluneet. Pyhäpäivä oli tullut, ja Löfin ja

Annan kihlaus oli julkaistava ja päivä juhlallisesti vietettävä. Rouva

oli kaikessa hiljaisuudessa valmistanut kaikki, mitä suurissa pidoissa

maalla tarvitaan. Naapuriseurakunnista oli vieraita kutsuttu, vieläpä

kaupungistakin.

Pyhäpäivä tuli.

Eri mielillä heräsivät tänä aamuna ne, joille pidot olivat valmistetut.

Löf heräsi iloisena. Hän oli tarkoitustensa perille päässyt. Mutta kun

Anna heräsi ja heti muisti, että hänen nyt oli julkisesti tunnustaminen

Löf sulhasekseen, tunsi hän taasen tuota entistä tuskaansa ja vielä nyt

suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen. Hän muisti nyt Vilhelmiä.

Vilhelmi oli hänen ensimäinen ajatuksensa; Vilhelmi, joka ei edes

tiennyt, että Anna nyt oli valmis julkisesti tunnustamaan olevansa

erään toisen kuin hänen omansa ... tunnustamaan Löfin sulhasekseen. Jo

varhain aamulla oli Anna herännyt. Unessa oli hän nähnyt Vilhelmin, ja

Vilhelmin näkö seurasi nyt häntä hänen valveillakin ollessaan. Anna

mietti, että olisi hänen toki pitänyt kertoa Vilhelmille, minkä

askeleen hän oli ottanut. Hän oli viime viikon kuluessa sitä miettinyt,

mutta tuska hänessä oli enentynyt aina, kun hän sitä oli ajatellut.

Vaaleana ja kokonaan toisellaisena kuin ennen odotti nyt Anna

sulhasensa tuloa. Tuskansa olisi hän tahtonut purkaa jollekulle

ystävälle; mutta tällaista ystävää ei hänellä ollut. Äidilleen ei hän

voinut kertoa, mikä kumma häntä rasitti; sillä Annalla ei ollut

äitiänsä kohtaan sellaista lapsen sydäntä, joka kaikki ilmoittaa.

Sanoimme tämän kertomuksen alussa, että puhtaus loisti Annan silmistä.

Puhtaus niistä kyllä loisti, niin kauan kuin ei hänellä ollut mitään

salattavaa. Mutta kun hänen sydämessään syntyi salaisia ajatuksia,

outoja ajatuksia, jotka eivät enää olleet lapsen, niin -- silloin tosin

loisti vieläkin puhtaus Annan silmistä, mutta hänen sydämensä

avonaisuuden oli nyt ympäröinyt musta huntu, joka ei enää päästänyt

näkyviin mitä sydämessä asui. Anna sai siis kärsiä tuskaansa, voimatta

sitä kenellekään ilmoittaa, ja sen päivän aamuna, jona hänen

kihlauksensa oli julkaistava, tunsi hän itsensä varsin onnettomaksi.

Päivän kuluessa tuli Löf. Nyt oli hänen vuoronsa Annaa huvittaa ja

Annan sydämestä poistaa ne surulliset ja synkät ajatukset, jotka siellä

asuivat. Mutta Löf ei sitä voinut, ja hän koetti taas samoja keinoja

kuin ennenkin. Ne eivät tahtoneet auttaa. Äänetönnä hän istui, maata

tirkistellen, otsa täynnä suuria ryppyjä. Äänetönnä istui Anna, ja aina

väliin nousi hänen silmiinsä kyynel. Nyt ei ollut nuorten välillä

riidan aihetta, joka heitä taisteluun olisi saanut. Näin olivat he

salin viereisessä kamarissa kauan istuneet kahden kesken, kun vieraita

alkoi tulla.

»Tämä ei käy päinsä», ajatteli henkikirjoittaja. »Mikä hitto nyt on

tyttöön mennyt? Olisiko Vilhelmi kirjoittanut? Tämä ei käy päinsä?» Ja

mustasukkaisuuden jumalatar pisti terävällä aseella henkikirjoittajan

sydämeen haavan, joka aina isoni, kuta enemmän hänestä näkyi

mahdolliseksi se ajatus, että Vilhelmi olisi jonkunkaan verran Annan

suosiota voittanut.

»Tämä ei käy laatuun!» -- ajatteli hän ja astui mitään sanomatta

akkunan luo, josta hän tirkisteli ulos puistoon. Siinä seisoessaan

huokasi hän syvään, mutta hänen huokauksensa ei vaikuttanut sitä, mitä

hän oli odottanut. Hän oli toivonut, että Anna taas, niinkuin useita

kertoja ennen, astuisi hän luoksensa ja laskisi kätensä hänen

hartioilleen. Anna ei sitä nyt tehnyt. -- Anna ei tiennyt, mikä häntä

vaivasi; sen hän vaan tunsi, että hänen sydämensä ikäänkuin vetäysi

kokoon, kun hän ajatteli, että hänen kihlauksensa julkaistaisiin.

Patroni ja rouva olivat aikoneet suurilla päivällisillä viettää

tyttärensä kihlauksen julkaisua. Löf oli tahtonut, että heidät jo

samana päivänä olisi kuulutettu, mutta siihen ei suostunut patroni,

vaikka hän kyllä myönsi oikeaksi Löfin tuuman, että kuulutuspäivänä

olisi sitten uudelleen pidot pidettävät. Löfin täytyi odottaa; eikä hän

ollut aivan kiinteästi tätä pikaista kuulutusta vaatinutkaan, kun hän

oli varma siitä, että Anna oli hänen. Mutta nyt tuossa akkunan edessä

seisoessaan ajatteli hän, että olisi kumminkin ollut hyvä asia, jos

olisi kuulutus jo tapahtunut. Niin ajatteli hän, mutta kuultavasti hän

vaan huokaili.

Nuorten keskinäinen väli muuttui yhä tukalammaksi, ja luultavasti olisi

Löf saanut keksiä jonkun uuden keinon, jos hänessä uusiin keksintöihin

olisi miestä ollut, ellei patroni olisi astunut kamariin, missä hän

Annan kanssa oli.

»Vieraita huoneet täynnä» -- sanoi hän -- »ja te täällä kahden kesken,

niinkuin ei teitä muualla tarvittaisi!» Ja hän lähestyi nyt Annaa

tarttuakseen hänen käteensä.

Ukko oli todellakin unohtanut ajan, jolloin hän itse oli kosinut, sillä

jos hän sitä olisi muistanut, olisi hän heti huomannut, ettei nuorten

väli ollut semmoinen kuin kihloissa olevien tavallisesti. Kun hän

Annalle ojensi kättänsä, nousi tyttö ja heittäysi ukon syliin, kätkien

kasvonsa ukon rintaa vastaan. Ukko kyllä tästä huomasi, että Anna oli

liikutettu, mutta tämän liikutuksen syytä ei hän ensinkään osannut

aavistaa. Hän luuli kumminkin ymmärtävänsä syyn. Tytärtänsä hän syleili

ja sanoi hiljaa hymyillen:

»Minä ymmärrän ... minä ymmärrän! Rakkauden kyyneleitä!? No, noh! Hyvä

se! Mutta pyyhi pois ne, ja seuratkaa minua! Teitä on jo moni kysynyt».

Anna olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä ja olisi kentiesi sanonut,

mikä häntä vaivasi, sen mukaan kuin hän tämän itse tiesi, jos olisi hän

nyt ollut kahden kesken isänsä kanssa. Mutta kamarissa oli myöskin Löf,

ja Annan tuska, joka oli ollut paisumaisillaan partaittensa yli,

vetäysi jälleen hänen sydämensä pohjaan. Hän ei vastannut mitään.

Niinkuin isänsä käski, teki hän. Hän pyyhkäsi pois kyyneleet

silmistänsä. Hän antoi vastustamatta Löfin tarttua hänen käteensä, ja

vastustamatta antautui hän hänen talutettavakseen.

Anna oli Löfin kanssa julkikihloissa. Hän otti vastaan niitä

onnentoivotuksia, joita vierailla oli antaa runsaassa määrässä. Hän

salpasi tuskan, joka yhä eneni, syvään rintaansa. Hän koetti nauraa,

mutta että hänen naurussaan ja ilossaan oli jotakin teeskenneltyä, sen

huomasi äiti ja sulhanenkin, jossa mustasukkaisuus oli herännyt.

Päivä kului, kuten pidoissa maalla ainakin, mitään eriskummallista

tapahtumatta. Rouvat istuivat salissa jutellen. Nuoret laskivat

leikkiä, ja vanhemmat herrat polttivat tupakkaa, joivat punssia,

juttelivat tahi pelasivat »lautaa». Maalla, missä isompia pitoja

harvemmin pidetään, ovat ne sitä hupaisemmat, eivätkä ne kestä niin

kauan kuin kaupungeissa, missä yö aina ennättää kulua puoleen ja

enemmänkin, ennen kuin pidot loppuvat. Jos olisivat vieraat olleet

kaupungissa, olisivat pidot silloin ehkä olleet vasta puolitiessä, kuin

ne jo Katajalahdella olivat loppumaisillaan. Se näkyi siitä, että jo 8

aikana moni vanhemmista näytti haluavan lähtöä tehdä.

Vieraat olisivatkin kentiesi lähteneet, ellei heitä olisi postintulo

vähän viivyttänyt. Patroni Rother oli ollut, vähää ennen kuin

postilaukku hänelle tuotiin, kiivaassa kiistassa muutamien vanhempain

herrain ja tulevan vävynsä kanssa raha-asioista ja takauksista. Löf

vastusti jäykästi kaikkia takauksia; sitä vastaan väitti patroni ja

pari hänen ikäisistään, että kumminkin joskus, aina asianhaarain

mukaan, on takaukseen meneminen, vaikka olisikin laiksi ottanut ei

koskaan takaukseen mennä. Ja eräs herroista arveli, että jos takaus

kokonaan kiellettäisiin, olisi seuraus, että moni työ, moni yritys ja

hyödyttävä toimi raukeisi tyhjään, vahingoksi ei ainoastaan

yksityiselle, mutta myöskin maakunnalle.

»Mutta» -- arveli Löf -- »jos moni hyödyttävä työ ja yritys tuleekin

toimeen, onko oikein, että moni yksityinen syytön sen tähden joutuu

turmioon? Useinpa nähdään, että tällaiset yritykset, jotka aikaa

voittain hyödyttävät, vasta kolmannessa tahi neljännessä kädessä

kannattavat, sitten kun ovat saaneet sekä perustajansa että työn

ensimäiset omistajat häviöön. Tavallisesti ei riitä yksityisten varat

suurempiin laitoksiin; he nojautuvat silloin muihin, joilla ei ole

asian kanssa mitään tekemistä, ja menevät usein itse perikatoon ja

vievät samassa takaajansakin. Minun mielestä tulisi jokaisen

puolestansa tarkasti seurata raamatun neuvoa: Ennenkuin sotaan menee,

tulee kunkin miettiä, voiko hän mennä sitä vastaan, joka tuhannella

tulee, eli toisin sanoen: ei ryhtyä asioihin, joissa ei kestä».

»Mutta» -- vastusti eräs herroista -- »jos teidän ajatuksianne

seurattaisiin, miten kävisi silloin nuorten ylioppilaitten, jotka

köyhistä kodeista ovat lähteneet ja hankkivat lainoilla varoja

edistymiseensä. Te olette nykyään, herra Löf, itse ollut yliopistossa

ja tiedätte paremmin kuin minä, mihin ne nojautuvat, joilla ei mitään

ole ja kumminkin uskaltavat ottaa lainoja. Te sanotte kaiketi, että he

nojautuvat tulevaisuuteen ... mutta siihenhän luottavat nekin, jotka

suurempiin töihin ryhtyessään toisten apuja tarvitsevat?»

»Ylioppilaiden laita on vähän toisenlainen» -- vastasi Löf. »Kun he

lainoja ottavat, luottavat he ei ainoastaan tulevaisuuteen, vaan

myöskin ja samassa itseensä. Sen lisäksi ovat ne lainat, joita

ylioppilaat ottavat, tavallisesti pieniä, eivätkä ne vie perikatoon

takaajoitansa, vaikkapa nämä saisivatkin takauksensa maksaa. Sanonpa

vielä senkin, että ylioppilaidenkin lainanotto on vahingollinen, sillä

moni heistä ottaa usein velaksi rahoja, joita ei osaa käyttää, ja

käyttää siis väärin ja joutuu kahdenkertaiseen vahinkoon: ensiksi

tuhlaa hän vieraat rahat, jotka kumminkin kerran ovat takaisin

maksettavat, ja toiseksi tuhlaa hän aikansa, samalla kuin hän

lainarahojansa väärin käyttää. Olenpa nähnyt monta köyhää, jotka lainan

saatuansa ovat siitä ilosta pitäneet suuriakin pitoja rahoilla, joita

parempiin tarpeisiin olisi kyllä tarvinnut. Rahat loppuvat ja uusiin

lainoihin on turvauminen. Jos jotakin lakia tällä kohdalla, mitä

ylioppilaisiin tulee, voitaisiin laatia, niin -- mieluummin olisi

lainanotto kiellettävä kuin siihen suostuttava. Joka tiedettä rakastaa,

se kyllä työllä tietää keinoja keksiä edistymiseensä».

»Te mielestäni sekoitatte» -- vastasi herra -- »totuutta ja valhetta

toisiinsa. Siitä, että lainarahoja voidaan väärin käyttää, tuomitsette

te kaiken lainanoton vääräksi. Löytyykö mitään, jota ei voitaisi

käyttää väärin?»

»Riitamme tässä asiassa eivät pääse päätökseen» -- vastasi Löf

huolettomasti -- »mutta lainanottamisesta emme alkaneetkaan; takaukseen

menemisestä oli kysymys, ja siinä kaiketi olette samaa mieltä kuin

minä, että se, joka takaukseen menee, heikontaa samalla omaa luottoaan

ja saa elää epävakaisuudessa aina siihen saakka, kun laina on

maksettu».

»Minä myönnän, että meillä mennään varsin usein ajattelemattomasi

takaukseen, sen sijaan kuin tässä asiassa olisi suurin varovaisuus

tarpeen. Etenkin sanon minä sen tekevän väärin, joka takaa suurempia

summia, kuin hän voi maksaa. Mutta teidän mietteesenne en voi

kumminkaan suostua. -- Saattaahan olla, että minä tahtoisin auttaa

jotakuta ja tekisin sen yksinänikin, jos minulla siihen olisi varoja.

Mutta kun nyt en tätä voi, lupaan minä hänelle nimeni sillä ehdolla,

että hän takaukseen hankkii jonkun tahi joitakuita toisia, niin monta,

että me, jos se tulisi meidän takausmiesten maksettavaksi, jakamalla

summan voisimme osuutemme maksaa. Ymmärrettävää on, että minulla

takaukseen mennessäni on täysi luottamus lainan ottajaan».

»Olkoon niin -- mutta ajatellaanpa, että teidän luotettunne pettää

teidät!»

»Se voi tapahtua; mutta jos yksi pettää, tuleeko minun kaikkia siitä

syystä pitää pettureina?»

»Tässäkin asiassa seisomme, näen minä, eri pohjalla. Tahdon vaan kysyä:

mikä on enemmän vihaa, katkeruutta ja eripuraisuutta saattanut aikaan

ystäväin välillä kuin juuri se, että toinen on toisen edestä saanut

maksaa takauksen. Eikö hätä usein saa kunnollisintakin miestä

petturiksi, ja hädän päivinä annetaan usein ystävyys alttiiksi».

»Jokapäiväisessä elämässä nähdään, sen pahemmin, että niin käy; minä

siis en tässä asiassa voi enkä tahdokaan teitä vastustaa. Mutta mitä

äsken sanoin, sen kerron nytkin. Asian väärinkäyttämisen tähden

tuomitsette te itse asian vääräksi, ja mikä pahempi on -- siitä, että

pettureita löytyy, luulette te kaikkien olevan pettureita. Esimerkiksi

jos tuleva appenne pyytäisi teidän nimeänne, mitä hänelle vastaisitte?»

»Kun puhumme yleisistä asioista, älkäämme yksityisiin menkö!» --

vastasi Löf. »Mutta jos tahdotte tietää, mitä siinä tapauksessa

tekisin, niin voin sen sanoa. Minä tiedustelisin, millä kannalla appeni

asiat ovat, ja jos huomaisin, että ne lainalla voisi parantaa, en

nimeäni kieltäisi; mutta jos taasen näkisin, että lainan ottamisella

perikatoa ainoastaan viivytettäisiin, silloin en antaisi nimeäni. Ja

toista onkin niihin nähden, jotka niin sanoakseni kuuluvat samaan

perheesen».

»Tässä teette heti poikkeuksen omista lauseistanne. Asian laita onkin

niin, että yleiset päätökset eivät pidä paikkaansa yksityisissä

asioissa, joissa aina on tehtävä asianhaarain mukaan».

»Tuleva appeni ei koskaan minun nimeäni tarvitse» -- vastasi Löf.

»Esimerkeistä, jotka eivät ole mahdollisia, ei voi mitään päättää».

Keskustelu, joka oli ollut jotenkin vilkasta, keskeytyi tähän, kun,

kuten sanoimme, muutamat vieraista alkoivat lähtöä tehdä. Nyt ihan

samassa tuli posti, ja kaikki kokoontuivat patronin ympärille, kun tämä

laukun avasi. Uteliaisuus on maalla yhtä suuri kuin kaupungissa, ja

uutiset miellyttävät aina.

Patroni, joka edelliseen keskusteluun oli varsin vähän ottanut osaa ja

siinäkin vähässä, minkä hän oli lausunut, ollut tulevan vävynsä

puolella, avasi kiireesti laukun ja pani pöydälle Katajalahteen

kuuluvat sanomalehdet. Sitten veti hän esiin isomman kirjeen, jonka

päällekirjoitus oli hänelle itselleen.

Sillaikaa, kun vieraat katselivat ja lukivat sanomalehtiä, tarkasteli

patroni kirjeensä ulkopuolia ja sinettiä sekä arveli, mistä se

saattaisi olla. Mutta kun hänen arvelunsa ei häntä tyydyttänyt, avasi

hän vihdoin kirjeen ja alkoi, silmälasit järjestykseen saatuansa, sitä

lukea. Vieraat eivät tienneet olla uteliaita, mutta Löfin silmät

seurasivat tarkasti patronia hänen lukiessaan. Että kirje sisälsi

jotakin eriskummallista, sen huomasi hän patronin ulkomuodosta, sillä

patronin kasvot vaalenivat, hänen kätensä vapisi, ja hikihelmi toisensa

jälkeen nousi hänen otsalleen. Löfin uteliaisuus oli tästä herännyt;

mutta hän ei mitään kysynyt, kun hän näki, ettei patroni mitään

sanonut, vaan että hän äänettä pisti kirjeen taskuunsa.

»Se sisälsi jotain tärkeää» -- sanoi Löf itsekseen -- »se on varmaa; ja

kun vieraat ovat lähteneet, saanen minä tietää, mitä siinä on».

»No, veli patroni, mitä uutisia sinä sait?» -- kysyi vanha

kruununvouti, joka oli unohtanut silmälasinsa kotiin eikä siitä syystä

voinut sanomalehtiä lukea».

»Kas tässä!» -- huusi samassa herra, joka Löfin kanssa oli väitellyt.

-- »Eräs maamme suurimpia liikemiehiä on mennyt konkurssiin; Israel

Björk, sama, joka muutamia vuosia takaperin perusti suuren

rautatehtaan».

»Mitä!» -- huusi patroni. -- »Joko se on sanomissa?»

»Te siis tiedätte sen?»

»Sain kirjeen Helsingistä ... Vi ... Vilhelmiltä, ja hän mainitsee,

että kauppiaat Sult ja Kåhrström ovat karanneet ja että Björk on

konkurssin tehnyt».

»Vai karanneet!» vastasi herra yhä sanomalehtiä silmäillen. »Mutta

koska teillä oli kirje Vilhelmiltä, niin tiedätte kaiketi myöskin että

hän onnellisesti on suorittanut jumaluusopin kandidaattitutkinnon, niin

kuin tässä kerrotaan».

»Mitä! Vilhelmi suorittanut tutkinnon... Siitä en minä tiedä mitään...»

»Minä luulin hänen juuri tämän tähden kirjoittaneen teille! -- Hänestä

on teillä ollut iloa ja on yhä vieläkin, herra patroni!»

»On! Minun velivainajani poika on hyvä poika», mumisi patroni.

Tämä Vilhelmin ylistys kuului nyt Löfin korvissa pahalta. Vilhelmi oli

suorittanut tutkinnon, joka todisti hänen suurta oppiaan. Se koski

kipeästi henkikirjoittajan kadehtivaa sydäntä.

»Mitä muuta uutta sanomalehdissä?» kysyi hän saadaksensa puheen

Vilhelmistä raukenemaan.

»Eipä mitään sanottavaa» -- vastasi Löfin kiistaveli.

Mutta jos henkikirjoittaja oli luullut saavansa puheen Vilhelmistä

herkenemään, pettyi hän, sillä patroni lähti nyt kulkemaan saliin päin.

»Tämä uutinen Vilhelmistä varmaankin ilahuttaa Amandaa, Annaa ja

Anteroa» -- sanoi hän.

Kun Löf näki hänen menevän, ei hän voinut muuta kuin seurata häntä,

vaikka viha ja kateus kuohui hänen sydämessään. Hän tuli saliin

kuullakseen, miten patroni uutisen kertoi, ja nähdäkseen miten iloisena

rouva, Anna ja Antero sen kuulivat. Varsinkin tarkasti silmäili hän nyt

Annaa, morsiantaan, ja tulisemmasti kuin ennen ahdisti häntä

mustasukkaisuus, kun hän näki, miten Annan poskille, jotka tähän saakka

olivat olleet vaaleat, nyt ruusut nousivat. Hän meni morsiamensa

viereen, hän kukisti kuohuvan sydämensä innot, ja hän puristi muka

hellästi Annan kättä. Kun nyt Anna entistä iloisemmasti loi silmänsä

häneen ja sanoi: »Kuulethan, että Vilhelmi nyt on jumaluusopin

kandidaatti; kun hän vielä askeleen ottaa -- ja varmaankaan hän ei

puolitiehen seisahdu -- on hän tohtori...» -- Kun Löf tämän kuuli,

puristi hän vielä hellemmästi Annan kättä, mutta itsekseen päätti hän

sopivalla ajalla kostaa Annalle tämän hetken katkeruuden.

»Vilhelmi tulee edistymään kauas tieteen tiellä» -- sanoi Antero, »ja

enpä pettyne, jos luulen saavamme nähdä hänen piankin istuvan

professorina. Mutta hän ansaitseekin tällaista menestystä».

Löfin silmät iskivät tulta, mutta hän sammutti tulen, ja heti ja

sydämellisesti hän lausui: »Sitä olen minä aina sanonut; Vilhelmissä on

neroa ja älyä, jos hän tietää molempia käyttää».

Ja kun hän tämän sanoi, tunsi hän, että Anna puristi hänen kättään.

Vilhelmistä puhuttiin vielä kotvan aikaa, ja Anna otti tähän puheesen

osaa vilkkaammasti kuin ennen. Mutta puhe raukeni vihdoin, ja vieraat

rupesivat sanomaan jäähyväisiä, semmenkin kun patroni vankoilla

haukotuksillaan näytti, että hän odotti lepoa.

Katajalahdelta olivat kaikki vieraat lähteneet. Mutta tuskin oli

viimeinen ennättänyt poistua pihalta, kun patroni sanoi vakavasti

perheensä jäsenille:

»Laittakaa valmiiksi kaikki huomiseksi, minun on lähteminen

Helsinkiin».

Kahdesti sai patroni kertoa tämä käskyn, ennen kuin hänen rouvansa

käsitti, mistä asiasta kysymys oli. -- Mutta kun hän ei sittenkään

saattanut uskoa todeksi, mitä hän kuuli, hymyili hän vaan kummastellen.

Mutta silloin närkästyi patroni. Hän, joka vihaan oli -- kuten hän itse

väliin kerskaili -- yhtä hidas kuin meidän Herramme, suuttui viimein.

»Mitä naurat! Enkö minä ole isäntä, eikö minulla ole oikeus lähteä

mihin tahdon!» -- huusi hän.

»Mutta, Jumalan nimeen!» -- vastasi rouva. »Mikä syy sinua nyt

pakoittaa Helsinkiin lähtemään, ja näin äkkiä?»

»Se on yksinään minun asiani. Laita sinä vaan, että minä huomenna, mitä

varemmin sitä parempi, pääsen lähtemään». -- Ja kun patroni näin

kovilla sanoilla oli rouvaansa puhutellut, vetäysi hän kiireesti

kamariinsa jälleen.

Siinä seisoivat nyt rouva, Löf, Anna ja Antero ymmärtämättä patronin

kummallisen käytöksen syytä. Jotakin oli tapahtunut, sen huomasivat he,

jotakin varsin omituista; sillä näin kuin nyt ei ollut patroni

käyttäytynyt koskaan ennen. Mutta mitä oli tapahtunut?

»Ah!» huusi äkkiä Löf. »Kirje, jonka patroni sai, oli Helsingistä.

Siellä on tapahtunut jotakin, joka vaatii patronin matkustamaan sinne».

»Eihän vaan Vilhelmi ole sairas?» sanoi Anna hiljaa.

»Vilhelmi, ja aina vaan Vilhelmi!» huusi Löf. »Sinä olet koko päivän

puhunut Vilhelmistä. Luuletko sinä, että se minun korvissani hyvältä

kuuluu? Vilhelmi! Mitä voisi isäsi hänelle, jos niinkin olisi, että hän

olisi sairas?»

»Viktori! Kuinka saatat noin puhua!» -- sanoi Anna nuhtelevalla

äänellä. »Eikö minun, meidän kaikkien ja sinunkin, tule Vilhelmiä

kiittää siitä, että minä elän?»

»Sehän nyt onkin ijäti kiitettävä ja ylönluonnollinen, se työ, jonka

hän silloin teki! Senhän olisi kuka tahansa voinut tehdä» -- mumisi

henkikirjoittaja pilkallisesti.

»Viktori! Sinä et rakasta Annaa» -- sanoi rouva hiljaisella ja

murheellisella äänellä. »Sitä ei ainakaan todista sinun puheesi. Ellei

Vilhelmiä olisi ollut, et sinä nyt tässä seisoisi Annan ylkänä». --

Itsekseen lisäsi hän: »Ken tietää, eikö olisi ollut parasta, että»

-- -- -- mutta siihen keskeytyivät hänen ajatuksensa, ja häntä

kauhistutti, mitä hän oli ajatellut.

Löf huomasi, että hän oli ollut liian suora puheessaan. »Suokaa

anteeksi!» sanoi hän tarttuen rouvan käteen -- »Mutta minun

katkeruuteni tulee juuri siitä, että minä niin äärettömästi rakastan

Annaa. Minä en tahtoisi, että hänen ajatuksissaan asuisi kukaan muu

kuin minä, ja -- -- -- Vilhelmiä on Anna muistanut tänä päivänä enemmän

kuin minua».

Rouva pudisti epäilevästi päätään. Annassakaan eivät henkikirjoittajan

sanat suuria vaikuttaneet. Kun ei kukaan vastannut, lisäsi Löf:

»Jos tietäisitte, kuinka kipeästi minuun koskee syytöksenne, olisi

teillä lohdutuksen sana antaa minulle. Mutta -- -- minä näen sen -- --

te ette ymmärrä minua vielä ... minä menen patronin luo, ehkä saan

tietää häneltä syyn hänen äkkinäiseen lähtöönsä».

Kun henkikirjoittaja oli mennyt, täyttyivät Annan silmät kyynelillä.

Äiti näki sen ja sulki syliinsä hänen. »Sinä et ole onnellinen» --

sanoi hän. -- »Minä olen sen nähnyt. Sinä salaat jotakin. Avaa minulle

sydämesi; sillä ei rakasta sinua maailmassa kukaan niin kuin oma

äitisi».

Ja Antero lisäsi: »Minä pelkään, että Vilhelmi oli oikeassa, kun hän

sanoi, että Löf on -- konna».

Mutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä -- ja

se oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä -- käveli nyt

kamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän

tuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki,

seisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja

sanoi:

»Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista.

Voisinko minä olla teille miksikään avuksi?»

Patroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa -- -- »Jotakin

eriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?»

»Kuinka sitä osaisin arvata?»

Patroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten

Löfin eteen. »Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja.

Antero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen

holhoja olet sinä, siis -- --».

»Minä en ymmärrä!» -- vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että

joku onnettomuus oli tapahtunut.

»Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?»

»Niin, niin -- -- mutta...»

»Mutta mitä?»

»Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat».

»Parasta ollee, että minä sen sinulle ilmoitan: se kyllä pian tiedoksi

tulee... Kirje, jonka äsken sain Helsingistä, ei ollut Vilhelmiltä

-- -- se ilmoittaa, että minä olen maantiellä».

»Maantiellä!» -- huusi henkikirjoittaja ja kävi lumivaaleaksi. Hän

tunsi nyt, mitä hän oli tuntenut siinä unelmassaan, jossa katosi kulta

ja hopea, milloin hän oli niihin kiini tarttunut. »Maantiellä! Kuinka,

miten ... te hourailette!»

»Kunpa sitä tekisin! -- -- Muutama vuosi takaperin, kun olin

Helsingissä, menin ajattelemattomasti takaukseen vanhan ystäväni

Israeli Björkin puolesta. Hän on nyt tehnyt konkurssin. Sult ja

Kåhrström, toiset takausmiehet, ovat karanneet ja luultavasti vieneet

muassaan mitä heillä on; siis on Björkin velka minun maksettavani».

»Ja kuinka suuri on velka?» kysyi Löf vapisevalla äänellä.

»Viisikymmentä tuhatta ruplaa ynnä korko puoleltatoista vuodelta».

»50,000 ruplaa!» huusi Löf hirmustuen. »Mutta siihenhän menee koko

omaisuutenne!»

»Hyvä, jos piisaa!» -- vastasi patroni vakavasti.

Löf seisoi siinä kuten kuolemaan tuomittu. Hänellä ei ollut mitään

sanomista. Mutta ajatuksia monellaisia juoksi hänen aivojensa läpi.

Pääajatus oli: »Siinä tapauksessa kiitän minä Jumalaa, ettei minua ja

Annaa vielä ole vihitty».

»Asiain näin ollen olen luullut parhaaksi, että paikalla lähden

Helsinkiin tiedustelemaan, miten asiat oikein ovat. Ja jos ne ovat

semmoiset, että varmaankin saan, niinkuin pelkään, takaussumman maksaa,

niin saanen uudestaan ruveta hylättyyn ammattiin taasen ...

kauppamieheksi -- --».

»Asiain näin ollen», mietti itsekseen henkikirjoittaja -- »en minä

vielä päätä mitään, ennenkuin näen, mitä todellakin saat maksaa». Kun

hän kuuli patronin puhuvan kauppamieheksi rupeemisesta, voi hän tuskin

nauruansa pidättää.

»No, onko sinulla antaa mitään neuvoa?» kysyi patroni vihdoin, kun Löf

ei mitään puhunut.

»Asiahan on selvä. Joka takaukseen menee, se saa sen maksaa. Minä en

ymmärrä, kuinka te, joka olette niin varovainen, saatoitte mennä

semmoiseen takaukseen ja vielä lisäksi niin suureen».

»Minä en tahtonutkaan; minä tein sen vastenmielisesti».

»Ja minkä tähden te olette sen salannut?»

Patroni närkästyi tästä kysymyksestä. »Minkä tähden olisi minun pitänyt

se ilmoittaa. Eihän se koskenut muita kuin minua itseäni».

»Ja perhettänne».

»Mikä perhettäni koskee, se koskee etukynnessä minua!» vastasi hän.

»Asia on nyt kerran tapahtunut, ja mitä on tapahtunut, se ei puheella

tule tapahtumattomaksi. Kysymys on, miten parhaiten siitä selkenen».

Löf tunsi, ettei hän nyt voinut olla patronia kunnioittamatta. Vahinko

uhkasi, perikato, konkurssi oli edessä, mutta patroni ei vaipunut

epäilykseen. Päin vastoin rupesi hän miettimään, miten pulasta päästä;

ja Löfin täytyi myöntää, että patronissa oli miestä rupeamaan uudelleen

pikkuporvariksi, jos niin kävisi kuin kaikki uhkasi. Mutta miten

patroni tässä kestäisi, se oli toinen asia, josta henkikirjoittaja oli

epävakainen. -- Hän ei näitä asioita suuresti ajatellutkaan, sillä hän

oli itsekseen päättänyt luopua aiotusta naimiskaupastaan, jos patronin

vahinko olisi niin suuri, kuin hän luuli. Ja Löf kiitti nyt

toistamiseen onneansa siitä, että Anna oli tänä päivänä häntä kohtaan

ollut niin kummallinen. Löf jo itsekseen haki syitä, joita sopisi esiin

tuoda, jos asia päättyisi niin, että hänen hyötynsä vaatisi kihlauksen

rikkomista. Mutta patronille tietysti hän sallisi, mitä hän itse tahtoi

ajatella.

»Toivokaamme, ettei asia ole niin paha kuin se ensi silmäyksellä

näyttää» -- sanoi hän.

»Ja jos olisikin, niin riittänee omaisuuteni kumminkin kunnialla

lunastamaan nimeni», huusi patroni. »Katajalahti menee; Anteron, Villen

ja Annan perintö menee -- ja pojat sekä sinä saatte meidän -- minun ja,

Amandan -- niskoillenne, ellen jaksaisi kauppaliikettä hoitaa. Se on

kumminkin lohdutukseni tässä ikävässä asiassa».

Patroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket

olivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.

»Vai miten?» kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.

»Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan

kuin me turvaa voimme teille antaa» -- kiiruhti hän vastaamaan.

Itsekseen lisäsi hän; »Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta

loppunut».

»Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon

levähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle».

Henkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli

alkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä

kylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa

näki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin

outoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut

lukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.

»Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?»

Löf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen

leimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: »Vilhelmi ei

ole sairas».

»Viktori!», lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.

Tämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se

Anna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö,

joka aina ennen oli häntä vastustanut. »No, no!» vastasi hän. »Minä

luulin, että sanomani sinua ilahuttaisi... Isäsi lähtee Helsinkiin

tärkeiden asiain tähden -- raha-asiain, joita sinun on vaikea

ymmärtää... Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?»

»En sitä itsekään tiedä» -- vastasi Anna hiljaa. Ja kun hän nyt Löfiin

loi silmänsä, tunsi hän kummallisen väristyksen ruumiissansa.

Monta sanaa ei enää tänä iltana ylkä ja morsian vaihtaneet.

Henkikirjoittaja lähti pian, luvaten aikaisin seuraavana aamuna palata

Katajalahdelle.

»Tämä on pirullinen asia!» -- ajatteli hän mennessään. »Jos patroni

menee häviöön, en minä voi hänen perheesensä sitoutua, se on

luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Mutta luopua Annasta -- -- sitä en

voi; se on myöskin luonnollinen ja ymmärrettävä asia...»

Ja kotonansa ajatteli henkikirjoittaja aamunkoittoon saakka näitä

luonnollisia ja ymmärrettäviä asioita, ymmärtämättä kuitenkaan mitä

tehdä. Ahneus ja rakkaus taistelivat kovaa taistelua hänessä.

Kummalleko puolelle oli voitto kallistuva?