VIII.

Minkälainen mies Löf oikeastaan oli.

Puolen toista virstaa Katajalahdelta oli talo, jossa kihlakunnan uusi

henkikirjoittaja oli asumassa, ja kummallista kyllä, miksi juuri tässä;

sillä talo oli köyhimpiä, eikä sanottavan kauniilla paikallakaan,

vaikka Löf väitti, että paikka oli yhtä kaunis kuin Katajalahti, joka

näkyi niemelle, missä talo oli. Tässä talossa oli henkikirjoittajalla

kolme huonetta, tupa, joka saliksi oli laitettu, ja kaksi kamaria.

Mutta siitä päivästä saakka, jona henkikirjoittaja oli tänne muuttanut,

ei häntä oltu usein kotonansa nähty muulloin kuin öisin, aamuin ja

illoin; ja silloin istui hän miltei aina työtä tehden. Kuten tiedämme,

oleskeli hän suurimmat osat päivistä Katajalahdella.

Näin oli hänen tulostaan kolme kuukautta kulunut, ja mitä näiden

kuukausien kuluessa oli tapahtunut, sen jo tiedämme. Henkikirjoittaja

oli kosinut, ja hänellä oli nyt morsian.

Päivänä, jona tämä tapahtui, tuli henkikirjoittaja myöhään illalla

kotiinsa. Hän palasi nyt Katajalahdelta voittajana. Viime viikon

kuluessa ei hän ollut missään käynyt. Alituisessa työssä oli hän sen

aikaa ollut. Nyt, kun hän taasen Katajalahdella kävi ja voittajana

sieltä palasi, oli hän vähän toisellainen kuin ennen. Hän ei nyt,

niinkuin hänen tapansa muuten oli, kun hän herrastalosta palasi,

istunut työpöytänsä ääreen. Hän käveli edestakaisin kamarissansa ja

mietti.

Me tiedämme, mitä sukua Löf oli ja että hän nuoruudessansa oli ollut

kerjäläinen. Tästä alhaisesta tilasta olivat hänen luonteensa

ominaisuudet hänet nostaneet, ja samalla kuin hän siitä nousi, samalla

kun hän yhden pyrintönsä perille oli päässyt, asetti hän itselleen

toisen päämaalin, jonka perille hän sitten koetti päästä. Näin

askelittain oli hän päämaalista toiseen kulkenut. Tällä matkallaan, jos

sitä siksi voimme kutsua, oli hän jo nuoruudestansa oppinut aina vaan

itseänsä katselemaan ja pitämään muita ihmisiä ainoastaan

välikappaleina, joita hän sai käyttää, jos olivat hänelle hyödyksi,

tahi jättää sikseen, jos hän huomasi, ettei hän niitä tarvinnut.

Löfissä oli niin muodoin jo alusta saakka itsekkäisyyden henki

herännyt, ja tämä henki oli hänen niin kokonaan voittanut, että hänellä

oli oma itsensä aina silmäinsä edessä. Toisten onni ja hyöty koski

häneen ainoastaan sen mukaan, kuin hän siitä näki itselleen olevan

hyötyä. Mutta tämä hänen luonteensa pääominaisuus ei päässyt kaikkien

nähtäväksi; sillä kaikessa, mitä Löf teki, kysyi hän järkeään, ja tämä

sekä kokemus oli hänelle näyttänyt, että ihmisistä, jopa niistäkin,

joilta hän ei aluksi luullut voivansa odottaa mitään, kumminkin

saattaisi olla jotakin hyötyä hänelle. Tämä sai aikaan sen, että hän

varovaisesti kaikkia kohteli, jotta aina voisi heitä lähestyä, jos hän

sittemmin näki, että semmoinen lähestyminen voisi häntä hyödyttää.

Koulussa ja lukiossa ei rakastanut häntä kukaan, sillä aisti sanoi

lapsille, ettei Löfissä hyvää asunut. Mutta häntä ei kukaan

vihannutkaan, sillä Löf ei näyttänyt vihaa ketään kohtaan. Lasten

silmät ovat tarkat, eivätkä kumppaleitten viat heiltä jää

tuntemattomiksi. Löf tiesi sen ja käyttäytyi sen tähden aina varsin

varovaisesti. Kumminkaan ei hän aina voinut salata, mitä hän olisi

tahtonut salassa pitää. Hänen toverinsa siis pian huomasivat, että hän

oli kaksimielinen, eikä tämä lisännyt heidän rakkauttaan häneen. Mutta

Löf tiesi aina käyttäidä niin viisaasti, etteivät hänen toverinsa

koskaan tulleet täyden totuuden perille. He katselivat häntä aina

epäluuloisesti, mutta siitä etemmäksi pääsemästä tiesi Löf heidät

estää. Näin oli hän koulu- ja lukioaikansa purjehtinut opettajain ja

oppilaiden välistä vettä, ja vaikka eivät edelliset enemmän kuin

viimeksimainitutkaan häntä kaikissa aina uskoneet, ei häntä voitu

valehteliaksikaan sanoa. Kun hän ylioppilaaksi pääsi, sitten tiesi hän

vapauttaan käyttää. Hänestä ei silloin kuulunut muuta kuin hyvää,

vaikka ei juuri voitu sanoa, että hän hyvissä seuroissa oli. Nyt oli

hänellä parempi tilaisuus valita toverikseen semmoisia, joista hän

tiesi olevan hyötyä itselleen. Useat näistä menivät jo ylioppilaina

perikatoon; mutta ennenkuin se tapahtui, oli Löf irtautunut heidän

seurastaan.

Löfissä oli aina vallinnut tavaton kunnianhimo. Kunniaa olisi hän

nerollaan ja hupaisuudellaan varsin hyvin voinut saada niiltä, joiden

kanssa hän seurusteli; mutta tällaista kunniaa piti Löf mitättömänä.

Hän pyrki ylemmäksi; hän pyrki korkeammalle. Ja tämä hänen

pyrkimisensä, jonka tuli aina paloi hänessä, ei antanut hänelle rauhaa.

Hän tiesi, että ainoastaan työ kruunaa semmoista pyrintöä, ja tämän

tähden teki Löf uutterasti ja väsymättömästi työtä. Hänen terävä

järkensä, hänen vilkas ja pikainen käsityksensä teki työn hänelle

helpoksi. Kun hän ylioppilaaksi tuli, oli hänellä maalina voittaa

tohtorin hattu. Sitten kun se olisi voitettu, sitten olisi aika toinen

päämaali asettaa -- ajatteli hän. Askele kerrassaan, tämä oli hänen

ohjenuoransa.

Kuten siis näemme, oli Löf itsekäs, ja itsekäs suurimmassa määrässä.

Itsekkäisyydessä on monta kohtaa, jotka siihen kiinteästi liittyvät.

Näistä on kateus tavallisimpia. Itsekkäinen, joka kaikkea hyvää suo

ainoastaan itsellensä, ei saata hyvillä silmillä nähdä, että toiselle

käy yhtä hyvästi, vielä vähemmin, että heille käy paremmin kuin hänelle

itselleen. Kateus herää hänessä. Ja kateuden ensimäinen tunnusmerkki

on, että se kaikissa koettaa kadehdittua halventaa. Tällainen kateus

vallitsi Löfissä. Hän kadehti kaikkia, joissa hän näki löytyvän

todellisia pyrintöjä, ja varsinkin, jos nämä pyrkiät olivat varustetut

hyvillä luonnonlahjoilla. Mutta Löf tiesi kateuttaankin salata. Hän oli

siinä toisista, tavallisista kadehtioista eroava, että hän ei

kadehdittujansa julkisesti halventanut -- ja syynä siihen oli tuo jo

yllämainittu varovaisuus, joka ei sallinut hänen loukata ketään; sillä

niistäkin voisi hänelle olla hyötyä. Mutta jos hän salaa, kenenkään

tietämättä, voi heitä vahingoittaa, niin silloin hän ei heitä

säästänyt, ja hänen salainen ilonsa oli suuri, jos hän tässä onnistui.

Jumala varjelkoon minua ystävistäni, vihamiesteni kanssa minä kyllä

toimeen tulen, näin olisivat ne Löfin kumppaleista, joita hän enin

suosi, saaneet sanoa, jos olisivat nähneet, mitä Löfin sydämessä

liikkui, kun hän heitä imarteli.

Mutta taidollisimmasti kaikista vioistaan osasi Löf kumminkin salata

suurimman vikansa. Hän oli saituri sanan lujimmassa merkityksessä. Raha

oli hänen epäjumalansa. Hän tiesi, miten yleisesti saitureita

halveksitaan, ja sentähden aina, kun hän epäjumalaansa kunnioitti, ja

kuinka suuressa määrässä hän sitä tekikään -- tiesi hän tarkalla

varovaisuudellaan sen salassa pitää. Jo nuorimmasta ijästään saakka oli

hän rahan arvon tiennyt. Köyhällä sitä tietysti ei paljon olekaan.

Köyhyys oli siis tällä kohdalla hänen onnensa. Ylioppilaana ollessaan

tiesi hän niin elää, ettei hänen elämänsä sanottavasti mitään maksanut.

Hänellä oli jo synnynnästään erinomainen lahja elää toisten

kustannuksella. Ja tämänkin osasi hän nyt niin salata, että ne, jotka

häntä olivat elättäneet, vasta jälestäpäin sen huomasivat. Väliin

kumminkin, kun hän näki, että hänen oma etunsa sitä vaati, oli hän

tuhlaajakin -- jos ei muiden, niin ainakin omasta mielestään.

Niitä, joita Löf kadehti ja joita hän samalla ystävällisesti kohteli,

oli Vilhelmi Rother. Hän kadehti Vilhelmin vakavia pyrinnöitä ja

Vilhelmin luonnonlahjoja; hän kadehti sitä yleistä, vaikkapa hiljaista

arvoa, joka Vilhelmille kaikissa annettiin. Me näimme, että Vilhelmi

puolestaan ei voinut Löfiä kärsiä, ja lisäksi vielä sekin, että Löf

pelkäsi Vilhelmiä, viritti yhä hänen kateuttaan. Löf pelkäsi Vilhelmiä,

sillä tämä kohteli häntä aina kylmästi, ikäänkuin olisi hän tiennyt,

mitkä vaikuttimet elivät ja liikkuivat Löfissä. Mutta samassa määrässä

kuin Löfissä pelko ja kateus kasvoi, samassa määrässä teeskenteli hän

ystävyyttä, samalla kuin hän salaa koetti Vilhelmiä vahingoittaa, missä

vaan voi, ja siihen hän aina tilaisuutta etsi.

Tällainen oli Vilhelmin ja Löfin keskinäinen väli, kuu ukko Rother

perheineen tuli Helsinkiin. Ukko Rother oli Löfille nimeksi tuttu. Löf

tiesi, että Rother oli rikas, ja tästä syystä oli hän jo koettanut

päästä Villen ja Anteron tuttavuuteen ja olisi siinä onnistunutkin,

ellei Vilhelmi olisi tätä tuttavuutta estänyt liian kauaksi

kehittymästä. Ensimäinen tunne, mikä Löfissä heräsi, kun hän Vilhelmin

näki Annan kanssa, oli kateus, semmenkin kun Annan puhdas, lapsellinen

olento häneen vaikutti. Kateus hänessä laati nuo sanat, joita kuulimme

hänen esplanaatilla mumisevan: »Vielä ei ole voitto Vilhelmin». Mutta

toisesta tunteesta kävi ajatus: »Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» --

kun Löf oli todistaja Rotherin herrasväen lähtöön, jolloin Annan

silmäys hänet tapasi. Annan kuva oli siitä hetkestä asti asunut Löfin

mielessä, ja turhaan koetti hän sitä unohtaa. Samassa määrässä kuin

kateus Vilhelmiä kohtaan kohoni Löfissä, syntyi hänessä halu voittaa

Anna, ja jos hän Annan voittaisi, olisihan silloin hänen kateutensakin

tyydytetty. Tämä oli ajatus, jota ei Löf voinut eikä tahtonutkaan

poistaa mielestään. Päinvastoin juurtui se hänessä, ja juuret

kasvoivat, sillä Löf päätti ja oli, kuten tiedämme, siinä oikeassa --

että joku hellempi tunne asui Vilhelmissä Annaa kohtaan. Totta on, että

kateus oli ensimäinen tunne, joka hänessä vallitsi; mutta rakkauskin

oli häneen vaikuttanut, ja hänen ilonsa oli ajatella Vilhelmiä

onnettomana, samalla kuin hän itse, Löf, olisi onnellinen ja rakkaan

Annan omistaja.

Jos Anna olisi ollut köyhä, ei olisi Löf koko asiaa ajatellut. Löf oli

jo aikoja sitten päättänyt, että ainoastaan semmoinen tyttö, joka voisi

hänelle varoja tuottaa, saisi kantaa hänen nimeänsä. Tavarat pani hän

ensimäiseen sijaan, rakkauden toiseen. Mutta Anna oli rikas, rikkaus ja

rakkaus tässä yhtyivät. Sitä parempi!

Löf oli mies, joka tiesi päätöksensä pitää, kun hän jotakin oli

päättänyt. Hän oli päättänyt voittaa Annan, ja hän ryhtyi kohta

keinoihin. Ensimäinen työ oli päästä Annan tuttavuuteen. Hän ajatteli

sinne ja tänne. Hän otti tarkan tiedon ukko Rotherin rikkaudesta, hänen

kartanostaan, asukkaista pitäjäässä, johon Katajalahti kuului --

sanalla sanoen kaikesta, joka oli vähäisessäkään yhteydessä hänen

aikeensa kanssa, ja tämä hänen tiedustuksensa loppui niin, että hän

ensikerran eläessään poikkesi tehdystä päätöksestään. Hän oli pyrkinyt

tohtoriksi -- nyt luopui hän tästä pyrinnöstään.

Useimmat virkamiehet kihlakunnassa ja pitäjäässä, johon Katajalahti

kuului, olivat vanhoja, etenkin henkikirjoittaja ja kruununvouti. Löf

päätti kääntyä semmoiselle tielle, jolla voisi tulla kelvolliseksi

näihin virkoihin. Hän tosin pelkäsi, että Vilhelmi ehtisi ennen häntä

voittaa Annan. Mutta hän päätti samalla pitää tarkasti silmällä heitä.

Löf kyllä tiesi, kuinka epävarma hänen yrityksensä oli, mutta hän tiesi

samalla, että uskaltamatta ei mitään voiteta, ja -- hän uskalsi, eikä

seitsemäs kuukausi ollut vielä umpeen kulunut, ennenkuin hän oli

tarvittavat tutkinnot suorittanut.

Kolmatta vuotta palveli hän senaatissa; silloin kuoli toinen niistä

virkamiestä, joiden jälkeiseksi kelvatakseen Löf oli valmistaunut, ja

että hän henkikirjoittajan viran sai, olemme jo nähneet.

Kaikki on hänelle tähän saakka onnistunut, ja että hän

päätarkoituksessaan onnistuisi, sitä hän ei enää epäillyt. Hän

muutti pitäjääsen, johon Katajalahti kuului, ja hänen ensimäinen

työnsä siellä oli tutkia sitä tannerta, jolla hän alkoi taisteluun

antautua. Nyt, sen tiesi hän, tulisi hänen käyttäidä viisaasti. Kaiken

entisen varovaisuutensa kutsui hän avukseen, ja sitten ryhtyi hän

päätarkoitustansa toteuttamaan. Annan luonteen oppi hän pian tuntemaan.

Hän näki hänet luonnon muodostamaksi lapseksi, joka ei ollut koskaan

mitään vastustusta maailmassa kohdannut; hän näki, että Annassa asui

intoja, joita hänen vaan tulisi herättää -- ja voitto olisi hänen.

Annaa ei ollut mikään vielä kukistanut; jos Löf Annassa voisi synnyttää

rakkautta, olisi Anna kukistettu. Me olemme nähneet, että Löf tässäkin

asiassa onnistui, vieläpä miten hän onnistui. Itse piti hän tällä aikaa

varsin tarkalla silmällä Annaa. Joka ainoata hänen sanaansa, hänen

käytöstänsä, jokaista hänen silmäystänsä piti Löf tarkalla silmällä.

Vähimmätkin väreelliset muutokset Annassa äkkäsi hän, ja kaikkia käytti

hän hyväksensä.

Vähän vastenmielistä oli Löfille aluksi Anteron kotonaolo: mutta hän

huomasi pian, että Antero oli hänelle enemmän hyödyksi kuin haitaksi.

Antero, joka jo nuoruudesta oli hellä ja hyväluontoinen, oli kasvanut

viehkeäksi nuorukaiseksi, jonka sydän oli varsin tunteellinen ja tyyni

sekä vapaa kaikesta epäluulosta. Kun siis Löf rupesi sydämellistä

ystävyyttä hänelle teeskentelemään, voitti hän Anteron pian

ystäväkseen, joka itsekseen katui entistä kylmyyttään häntä kohtaan. --

Se herätys, jonka Antero Pohjalaisten vuosijuhlassa oli saanut, kun hän

siellä ensikerran maamme etevimpiä miehiä näki, se herätys ei jäänyt

hänessä vaikuttamatta. Kaiken aikansa käytti Antero lukemiseen, ja kun

hän väliin sekaantui Annan ja Löfin välisiin keskusteluihin, lausui hän

aina ajatuksia, jotka antoivat pitkäksi aikaa kiista-aineita Annalle ja

Löfille. Anterolta sai Löf tietää paljon Annasta, vaikkei Antero

ensinkään aavistanut syytä, miksi Löf aina Annasta jotakin tiedusteli.

Onnellisena, siinä määrässä kuin itsekkäinen saattaa onnellinen olla,

palasi Löf kotiinsa Katajalahdelta, kun hän oli viimeisen ryntäyksensä

Annan sydäntä vastaan tehnyt ja siinä ryntäyksessä onnistunut. Iltaa

oli jo pitkältä kulunut, mutta uni ei vaivannut sankariamme. Hän käveli

edestakaisin kamarissansa.

Hän oli voittanut. Voittoansa hän mietti. Hän tiesi, että hänellä oli

kiistaveli, joka, samaten kuin hän, oli pyytänyt Annan rakkautta.

Vilhelmin kirje Annalle sanoi hänelle sen. Tämä tieto teki hänen

voittonsa kahdenkertaisen makeaksi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa,

ja hän oli saanut kostaa!

Tätä mietti hän, ja hän mietti myös tulevaisuuttaan. Hän tiesi tarkoin,

kuinka varakas patroni oli, ja hän laski itsekseen, paljonko tästä

omaisuudesta tulisi hänelle kuulumaan. Se summa, joka nyt pyöri hänen

ajatuksissaan, ei tosin täydelleen tyydyttänyt hänen ahneuttaan, sillä

mikä määrä voi ahnetta tyydyttää, mutta, kuten tiedämme, oli Löf

oppinut elämään ja tulemaan toimeen melkein vähällä. Hän mietti siis,

miten Annan myötäjäiset kasvaisivat vuosi vuodelta, miten hän omasta

palkastansakin voisi vuosittain tätä pääomaa lisätä, ja miten hänen

varansa näin vuosittain lisääntyisivät. Nämä ajatukset, jotka

nykyisyydestä alkoivat ja tulevaisuuden tuonnempiin aikoihin saakka

ulottuivat, ne häiritsivät hänen untansa.

Vihdoin, kun jo aamuaurinko rupesi valaisemaan, laskeusi hän levolle ja

vaipui haaveksiviin unelmiin. Näissä näki hän Annan ja rikkauksia

yltäkylläisiä. Unessakin antoi hän ensimäisen sijan rikkauksille,

toisen, tuonnimmaisen, Annalle. Hopea ympäröitsi häntä; se eneni, se

kasvoi. Annakin muuttui hopeapatsaaksi. Löf oli onnellinen; hänen

sydämensä oli onnesta haleta. Ruoho pihalla, huoneet -- kaikki, mitä

hän unessaan näki, oli hopeaa, joka vähitellen kellastui ja muuttui

kullaksi. -- »Ja tämä kaikki on minun!» huusi hän unessansa. »Minun,

eikä kenenkään muun!» -- Hän tarttui siihen, hän piteli sitä, mutta

kumma! Kaikki, mihin hän tarttui, muuttui. Kun hän kultaan koski,

hienoni se hienonemistaan ja haihtui vihdoin ilmaan. Hän hämmästyi, hän

riensi tarttumaan kiini toisiin kultalevyihin, mutta mihin hän tarttui,

siinä katosi kulta. Hän kiiruhti yhä kovemmilla kourilla sitä kiini

pitämään. Se oli turhaa! Kylmä hiki alkoi nousta hänen otsalleen; yhä

kylmempi, kuta vähemmäksi kulta katosi. Hän tunsi sanomattoman tuskan

sydämessään. Hän väänteli ja käänteli itseään vuoteella. Hän näki

Vilhelmin, joka kiireesti riensi Annan luo ja sulki hänet syliinsä. Hän

näki, miten Anna Vilhelmiä vastaan kohotti käsiään ja miten Anna

samassa muuttui eläväksi olennoksi jälleen. Hän riensi eroittamaan

Annaa ja Vilhelmiä, mutta samassa katosivat ne. Löf näki unessaan,

miten ne linnuiksi muuttuivat ja lensivät ylös taivasta kohden. Hän

huusi vihasta ja tuskasta, mutta hänen huutoonsa vastasi kamala kaiku

maasta. Sorea, kaunis, rusoittava jälki näkyi siinä, mistä Anna ja

Vilhelmi olivat kadonneet. Hän silmäili ympärilleen. Kulta oli

kadonnut. Musta, kolkko yö ympäröitsi häntä, mutta kaukana hänestä

taivaan rannalla näki hän auringon kultaavassa valossa Vilhelmin ja

Annan, samalla kuin hän tunsi hiljaa vaipuvansa alas maahan. Hän koetti

tarttua ympärillänsä oleviin esineihin. Mutta kaikki, mihin hän koski,

muuttui madoiksi ja suuriksi käärmeiksi, jotka häntä vastaan

irvistelivät. Hän hypähti hirmustuneena vuoteeltaan ja heräsi.

»Hyi, se oli jumalaton uni!» -- huudahti hän.

Valvominen ja tuo julma uni olivat saaneet hänet vaaleaksi. Hän koetti

poistaa itsestään sitä synkkämielisyyttä, joka nyt oli hänen vallannut.

Mutta se ei tahtonut onnistua. Hän käveli taasen edestakaisin

huoneessansa, ja miten päivä kului, siten katosi myöskin se kauhu,

johon uni oli hänen saanut, ja eilis-iltainen mielihyvä pääsi jälleen

hänessä voitolle.

»Katajalahti on kaunis kartano» -- mietti hän. »Oikean miehen hallussa,

semmoisen kuin minun, tulee tämä kartano antamaan tuloja semmoisia,

joita ei nyt patroni eikä hänen hiljainen rouvansa osaa aavistaa. Tämä

kartano on tuleva minulle; se on päätetty!... Anna on liian hellästi

kasvatettu; hän on tottunut saamaan kaikki, mitä hän haluaa. Tässä on

muutos tapahtuva. Annasta kyllä tulee, minun ollessani hänen

miehenänsä, säästävä ja toimelias emäntä, -- siksi minussa miestä on».

Näissä ajatuksissa, joissa hänen sisimmät aikeensa ilmitulivat, puki

henkikirjoittaja Löf ylleen ja oli sitten valmis lähtemään morsiamensa

luo. Öisestä kauhistuksesta olivat vielä hänen kasvonsa vaaleat, mutta

kun hän sen huomasi, hymyili hän vaan. »Tuohan sopii vallan hyvin

minulle nyt», sanoi hän itsekseen. »Minä olen tulevaisuuttamme

miettinyt!»