Vilhelmin syntymäpäivä.
»Aika kuluu arvellessa, päivä päätä käännellessä», sanoo sananlasku.
Kolme vuotta on kulunut niistä päivistä, joina näimme Helsingissä
patroni Rotherin perheineen. -- Kolmessa vuodessa ennättää ihminen
paljon ajatella ja useita kertoja päätänsä kääntää, jos sitä ainoana
työnään pitää. Mutta ennättääpä kolmessa vuodessa paljon tehdäkin, jos
vasituiseen työhön ryhtyy. Kolmessa vuodessa muuttuu paljon; mutta
kuluupa väliin ihmis-elämästä tämän verran vuosia niinkin, ettei niiden
kuluessa mitään sanottavaa tapahdu; päivä toista seuraa, tuomatta
mitään sanottavaa uutta mukanansa. Mutta josko vuosia väliin näin
kuluukin, tuomatta mitään uutta muassansa, niin kypsyypä kumminkin
niiden kuluessa jotakin uutta, joka sitten salaman nopeudella saa
aikaan muutoksia.
Paljon oli Vilhelmi näiden kolmen vuoden kuluessa ajatellut; mutta hän
oli myöskin tehnyt paljon. Me tiedämme, mikä toivo hänessä eli ja mikä
häntä elähytti. Ajatuksissa oli hänellä aina Anna, ja Annan tähden teki
hän työtä. Näin oli aika kulunut. Vilhelmin työ on hänelle palkan
antanut. Vilhelmi on syntymäpäivänään suorittanut jumaluusopin
kandidaattitutkinnon. Mutta toivo, joka Vilhelmiä on elähyttänyt, ei
ole toivoa etemmäksi päässyt; sillä Annan ja Vilhelmin väli on vielä
samalla kannalla kuin se oli kolme vuotta takaperin.
Usein on Vilhelmi näiden vuosien kuluessa Annalle kirjoittanut, ja Anna
on aina väliin vastannut. Mutta semmoista mieltä, semmoista henkeä,
joka huokuu rakastavan naisen kirjeissä, semmoista ei ole huokunut
niistä kirjeistä, joita Vilhelmi Annalta on saanut. Kaikkiin, mitä
Vilhelmi rakkaudestaan on kirjoittanut, on Anna vastannut joko
vaitiolemalla tahi kiertämällä niitä kysymyksiä, joita Vilhelmi on
tehnyt. Mutta joka toivossa elää, se ei tahdo toivostaan luopua,
niinkauan kuin rahtukaan löytyy, johon toivovainen voi nojata,
semmenkin jos toivon toteentumisesta riippuu niin paljon, kuin
Vilhelmin; sillä tästä hänen toivostaan riippui koko hänen
tulevaisuutensa onni. Vilhelmi ei tahtonut tästä toivostaan luopua,
vaikka hänellä Annan kirjeistä oli varsin vähän eläkettä toivolleen.
Hän sai tyytyä siihen, että Anna oli vapaa, että kenties se aika
tulisi, jolloin Annan kylmyys sulaisi rakkaudeksi. -- Kirjeet, jotka
tätä tällaista sisältivät, eivät tehneet Vilhelmiä onnelliseksi, sen
ymmärrämme. Mutta ne myöskään eivät sammuttaneet hänen toiveitaan.
Todellinen rakkaus aina voittaa, oli Vilhelmillä tapana ajatella
yksinäisyydessään. Miksi ei minun voittaisi? Vetäneehän rakkauteni
väsymättömyys vihdoin Annan sydämen minun puoleeni, sillä nainenhan
Annakin on. Mutta toinen tunne Vilhelmissä nousi usein sotaan näitä
tällaisia ajatuksia vastaan. Minä olen kerjäläinen, sanoi tämä tunne.
Minä kerjään rakkautta. Jo ennenkuin Anna osasi aavistaakaan rakkautta,
olin minä hänelle tuttu; nyt on hän siinä ijässä, jolloin naisen sydän
on avoinna vastaanottamaan rakkauden tunteita, mutta Annan sydän on
ollut suljettu, on ollut kylmä minua kohtaan. Hän voi vihdoin ruveta
säälimään minua ja säälistä liittäytyä minuun. Se oli tämä ajatus, joka
nousi sotaan Vilhelmin rakkautta vastaan, ja se oli vähitellen saanut
hänessä syntymään päätöksen, jonka hän pani toimeen, vaikka koko hänen
olentonsa vapisi toivon ja pelon välillä.
Hän kirjoitti Annalle. Hän pyysi viimeistä vastausta. Hän avasi Annalle
sydämensä; hän ei salannut mitään. Ja sitten kirjoitti hän: »Minä olen
väsynyt odottamaan. Minä _tahdon_ varmuutta. Jos sinä vielä
kieltäen vastaat, niin se on tuomioni; minä sen semmoisena pidän. Siis
ole suora sanoissasi! Suostutko liittymään minuun? Kahdesta lauseesta
voit valita toisen: Suostun -- tai en suostu! Niissä on minun
tulevaisuuteni onni tahi onnettomuus. Mutta ennenkuin näistä toisen
valitset, vastaa itseksesi kysymykseen: Rakastanko minä Vilhelmiä? Ja
sen mukaan, miten sydämesi tähän kysymykseen vastaa, sen mukainen
olkoon vastauksesi minulle! Nyt painukoon vaaka toiselle tahi toiselle
puolelle! Ratkaisun aika on tullut».
Näin oli Vilhelmi kirjoittanut pari viikkoa ennen syntymäpäiväänsä. Nyt
odotti hän tähän kirjeesensä vastausta, ja hän oli lujasti päättänyt
kuolettaa rakkautensa sen mukaan kuin se hänelle oli mahdollista,
jos -- -- -- Hän vaaleni, kun hän itsekseen ajatteli tämän alkulauseen
loppua.
Kun Vilhelmi oli filosofian kandidaattitutkintonsa suorittanut, oli hän
kauan miettinyt miksi ruveta. Kaikki virkatiet olivat hänelle avoinna.
Ja kuten näimme, on hän valinnut papillisen ammatin. Mutta tavallinen
pappi on Annan mielestä halpa. Tämän ajatuksen oli Anna Vilhelmille
lausunut, ja tämä lause oli vaikuttanut, että Vilhelmi oppineeksi
papiksi pyrki.
Joitakuita kertoja oli Vilhelmi näiden vuosien kuluessa tavannut Annan.
Joitakuita kertoja oli hän käynyt Katajalahdella. Aina, kun hän sinne
lähti, oli hän toivonut vihdoin viimeinkin Annan ylkänä palaavansa;
mutta aina oli hän palannut alakuloisena, sillä samaa kuuli hän Annan
suusta Katajalahdella, minkä hän hänen kirjeistään sai lukea
Helsingissä. Helsingissä oli hän enimmät ajat oleskellut, sillä siellä
oli hänellä vähäinen apulaisvirka hoidettavana. Ville ja Antero olivat
hänellä yhä vielä asuinkumppalina. Ville oli aikeissa ruveta
lakimieheksi, Antero luki filosofian kandidaattitutkintoa varten.
Näin oli Vilhelmin asiat, kun hän 26 vuotisena suoritti jumaluusopin
kandidaattitutkintonsa. Kirjettä Annalta, Annan päättävää vastausta
odotti hän nyt. Pelon ja toivon välillä oli Vilhelmi syntymäpäivänään
käynyt yliopistoon, pelon ja toivon välillä oli hän tutkinnon
suoritettuaan sieltä palannut. Mitään tutkintopitoja, semmoisia,
joita ukko Rother oli hänelle pitänyt, kun hän filosofian
kandidaattitutkintonsa oli käynyt, ei hänellä nyt ollut aikeitakaan
pitää. Kaikki hänen vanhat kumppalinsa olivat hänestä vieraantuneet, ja
enin osa niistä oli jo yliopistosta eronnut. Aksel Rönneqvist oli pian
ainoa, joka silloin tällöin kävi hänen luonansa.
Syntymäpäivänsä ehtoopuolella istui Vilhelmi tapansa mukaan kotona.
Ville ja Antero olivat molemmat poissa. Ville kulki keräjillä, ja
Antero oleskeli kotonansa Katajalahdella. Vilhelmi oli niin muodoin
ihan yksin. Synkät ajatukset asuivat Vilhelmissä. Tämä synkkämielisyys,
joka jo kauan oli hänessä vallinnut, oli saanut hänen ihmisvihaajan
kaltaiseksi, sillä se ei antanut hänelle hupaisuutta semmoisissakaan
tilaisuuksissa, missä iloisia oli koossa. Kun Vilhelmi tuossa istui,
ajatteli hän Annaa ja minkä vastauksen tämä oli hänelle antava. Jo
olisi vastauksen pitänyt ehtiä. Kun Vilhelmi oli tutkintopuuhissaan
ollut, ei hän ollut huomannut, miten nopeasti päivät kuluivat; nyt
muisti hän, että jo pian kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun hän
kirjeen Annalle lähetti. Näissä ajatuksissa istui hän, kun hänen
ystävänsä Rönneqvist astui hänen huoneesensa. Tämä oli ainoa Vilhelmin
lukiokumppaleista, joka vielä oleskeli Helsingissä. Rönneqvist oli
heittänyt lukemisen ja käynyt käytännöllisiin toimiin, ollen nyt
alhainen virkamies pankissa. Ystävällisesti toivotti Rönneqvist onnea
Vilhelmille. joka hymyillen hänelle vastasi: »Niin on; askele on
otettu, ja niin pian kuin täältä joudun, lähden Turkuun, papiksi
vihkimistä varten».
»Minä siis jään ihan yksin. Sinä olet viimeinen koulu- ja
lukiokumppaleistani, joka täältä nyt lähtee. Kaikista meistä, jotka
yhdessä nuoruudessamme olimme, on tullut miehiä».
»Et ole vielä nähnyt kaikkien loppua, ja sitä ennen ei ole takaamista»
-- vastasi Vilhelmi.
»Aina sinä olet synkkämielinen» -- vastasi ystävä. »Totta on, että moni
meistä ei ole toteuttanut niitä toiveita, joita meistä lukiossa
ollessamme oli, mutta heittiöksi ei ole kukaan joutunut. Löfistäkään ei
tullut muuta kuin tavallinen henkikirjoittaja. -- Kuules, oletko mitään
kuullut hänestä. Eikö hän asu lähellä setäsi asuntoa, lähellä
Katajalahtea?»
»En ole hänestä mitään kuullut, sitten kun hän Katajalahden
likitienoihin muutti. Kolme kuukautta on nyt siitä. Tiedän vaan, että
hän pari kertaa on käynyt setäni luona, joka häneen on ihastunut, kuten
Antero viimeksi kirjoitti».
»Että setäsi on häneen ihastunut, se ei minua kummastuta. Löf on niitä,
jotka voivat lumota ihmisiä, tarkkasilmäisempiäkin kuin setäsi on».
»Ja kumminkin on hänessä jotakin ihan tyhjää. Hänen puheensa jonkun
ajan miellyttää, mutta se jättää jälkeensä kuuliaan tyhjyyttä. Sinä
tiedät, Akseli, etten koskaan ole voinut ystävän tunteilla kohdata
Löfiä; saattaa siis olla, että minä puolueellisilla silmillä olen häntä
katsellut».
»Minä en ole kuullut Löfillä olleen ainoatakaan todellista ystävää» --
vastasi Rönneqvist. »Mutta siinä oli Löf omituinen, että hän itse osasi
seuransa valita. Jos hän olisi tahtonut, olisi hän itseensä voinut
sitoa kenen tahansa; mutta aina, kun hän oli jotakuta miellyttänyt,
työnsi hän jollakulla puheella tahi käytöksellä tyköään tämän. Sinä
muistat, kuinka ihastunut Antero Rother alussa oli häneen».
»Ja olisi ehkä vielä, ellet sinä olisi häneen vaikuttanut».
»Minäkö! En ensinkään! Siihen, että ystävyys Anteron ja Löfin välillä
loppui, siihen olet sinä syypää, Vilhelmi! Tätä en sano soimatakseni
sinua; päin vastoin. Sillä monessa nuoressa on Löf pahaa vaikuttanut».
Vilhelmi nousi. »Olkoon miten tahansa!» -- sanoi hän. »Löf on ainoa,
jota en voi kärsiä. Syytä siihen en ymmärrä, sillä mitään pahaa Löf ei
ole minulle tehnyt. Mutta aina on hän ilmestynyt tielleni silloin, kun
en ensinkään olisi häntä sinne halunnut. Ja jos olen joskus iloinen,
niin kun häntä muistan, katoo iloni, ja kummallista tyhjyyttä tuntuu
sydämessäni. Syytä tuohon en ymmärrä, ja se minua sekä kummastuttaa
että huolestuttaa».
»Älkäämme hänestä puhuko... Ah, sinä, joka näin yksinäisyydessä elät,
et tiedä, että Björk parka on kaupungissa. Hän oli suuri hulivili,
mutta nyt saa hän siitä kärsiä».
»Mitä! Onko hänelle tapahtunut mikään onnettomuus?»
»Onnettomuus tahi onni, miksi sitä luettanee. Hän on saanut rukkaset.
Sinä tiedät, että hän oli isänsä rautatehtaan hoitaja. Siellä lienee
hän elänyt liiaksi isäntänä, ja seurauksena siitä on, että hänen
morsiamensa peruutti kauppansa».
»Minä jo luulin hänen viettäneen häänsä».
»Hän ei niitä vietä entisen morsiamensa kanssa, se on varmaa. Nyt on
hän aikeissa lähteä ulkomaille. Rukkaset eivät näytä häntä painavan».
Näin juttelivat ystävät entisistä tovereistaan. Rönneqvist koetti
päivän vähäisillä uutisilla poistaa surumielen Vilhelmistä, ja hän
onnistuikin sen verran, että Vilhelmin ajatukset hetkeksi kääntyivät
hänestä itsestään.
Ilta oli osaksi kulunut. Rönneqvist oli valmis lähtemään, mutta sitä
ennen sanoi hän:
»Mitä, jos menisimme johonkin ravintolaan syömään? Ruoan eteen tässä
maailmassa kumminkin aina työtä tehdään».
Usein ennen oli Rönneqvist koettanut houkutella Vilhelmiä ulos, mutta
Vilhelmi oli enimmiten aina vastannut kieltäen. Nyt odotti Rönneqvist
samallaista kieltävää vastausta; mutta sen sijaan vastasi nyt Vilhelmi:
»Niin, mennään! Minä en täällä voi tarjota sinulle lasiakaan, niinkuin
velvollisuuteni olisi ollut syntymä- ja tutkintopäivänäni».
»Ah, suo anteeksi, etten tiennyt tänään syntymäpäiväsi olevan! No
onnea! Olkoon sinulla tulevana syntymäpäivänäsi oma koto, oma leipä ja
ennen kaikkea oma ... rouva».
Rönneqvist oli juuri saanut tämän sanotuksi, kun Vilhelmin vanha
matammi astui sisään vähäinen kirje kädessä. Vilhelmi, jolle hän
kirjeen antoi, silmäsi sitä hätäisesti. Käsi, jolla hän kirjettä piti,
vapisi, ja hänen vaaleilla poskillansa leimusi vaalea ja punaruskoinen
hohde. Kirje, joka hänellä oli kädessä, oli Annalta. Annan käsialan
tunsi hän. Hän hengitti syvään, kun hän sen pisti taskuunsa.
»Sen ennätän sitten lukea» -- sanoi hän. »Jos se mitään onnellista
sisältää, niin on onni tallella; jos mitään surullista, niin aina se
ehdittävänsä ehtii».
Aina ennen, kun Vilhelmi oli saanut kirjeen Annalta, oli hän kiireesti
rientänyt yksinäisyyteen, saadaksensa kenenkään häiritsemättä sen
lukea. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli nytkin kiirehtiä toiseen
kamariin kirjettä lukemaan; mutta nyt muisti hän, että se vähäinen
paperi, jota hän kädessänsä piti, sisälti hänen hartaamman toiveensa
toteentumisen tahi sen lopun. Hän oli tätä kirjettä odottanut; nyt, kun
se oli hänellä, ei hän sitä uskaltanut avata.
»Lähtekäämme!» -- sanoi hän.
Tiellä ravintolaan oli Vilhelmi hajamielinen, niin että hän usein
vastasi päin seiniä ystävänsä kysymyksiin. Rönneqvist hyvin huomasi sen
ja arvasi siitä, että kirje sisälsi jotakin tärkeää. Kun he ravintolaan
tulivat, löi hän Vilhelmiä olalle ja sanoi:
»Ennenkuin maljaasi maistan, tulee sinun lukea tuo kirjeesi, muuten en
saa sinulta kunnon vastausta. Että se jotakin tärkeää mahtaa sisältää,
sen kyllä näen».
Vilhelmi loi silmänsä ystävään. »Olkoon niin!» -- sanoi hän hiljaa --
»Ollos sinä todistaja iloon tahi suruun». -- Ja Vilhelmi taittoi
sinetin, avasi kirjeen ja luki ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi.
Sitte huusi hän tarjoiliaa: »Pullo punssia ja kaksi lasia!» -- käski
hän.
Mutta ennenkuin kuulemme, mitä Vilhelmi ystävällensä puhuu, käykäämme
Katajalahdella katsomassa, mitä siellä samaan aikaan on tapahtunut.
Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä
mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko:
Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen
nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän
on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan -- se on:
ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin
kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa
määrässä kuin ukon laiskuus.
Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi
silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla,
mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden
herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen
oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon
tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista
kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että
Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden
emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja
tehdä, miten tytär paraaksi näkee.
Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä
matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa
oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti
Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella
tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä
ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun
hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka
vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa -- se oli ensimäinen seuraus
Helsingin matkasta. -- Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä
tuo vähäinen muutos.
Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle
tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka
Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka
sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis
kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli
lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan
outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.
Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin
muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua
äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».
Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran
kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna
ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy,
joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi
osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä,
ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa
Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla
vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta
sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa
kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla
oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan
samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei
puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.
Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf
asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä
suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon
ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf
jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat
lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia
ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko
lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa -- vähän
ennen puolista sekä puolisen jälkeen -- oleskeli Löf Annan ja Anteron
kanssa.
Omituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin
vähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos
Anna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä
vastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään.
Siitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän
laittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut
rikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan
päättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä
kaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan
kanssa.
Omituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun
hänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja
ylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän
Annan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren
likisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan
Vilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: »Lienee toki neiti Anna
ystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan.
Onhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon,
että Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa.
Sehän on luonnollista». -- Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia
viittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja
Annan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen
Annassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä
niin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.
Jotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa
jokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä
henki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat
ihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna
näitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin,
että Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta
väsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt
niille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin
väittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin
huomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt
olivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen
vastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja
etteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen,
että Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että
hän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.
Näin oli asiain laita, kun eräänä kauniina Toukokuun päivänä Anna sai
kirjeen Vilhelmiltä. Kun posti tuli, istui Anna puistossa. Patroni ja
Löf olivat lautapelin ääressä salissa. Patroni nousi vastahakoisesti
laukkua avaamaan. -- »Ei muuta kuin kirje Vilhelmiltä Annalle» -- sanoi
hän.
Löf hypähti ylös. Hän oli kuullut jotakin. Hän ei tiennyt, että
Vilhelmi ja Anna olivat kirjevaihdossa. Anna ei ollut siitä hänelle
puhunut mitään.
»No, istu alas; eihän tuo ole mitään outoa!» sanoi patroni, kun Löf
kiireesti oli kulkenut kirjeen luo.
Löf teki niinkuin ukko käski; mutta nyt ei enää peli käynyt Löfiltä.
Hän pelasi väärin, ja varsinkin sen jälkeen, kun ukko oli antanut
Vilhelmin kirjeen erään piian vietäväksi Annalle. Ukko voitti ja oli
siitä hyvillään.
Tällaikaa oli Anna lukenut puistossa Vilhelmin kirjeen.
Kirjeen sisällön me jo tunnemme. Mitä vaikutti se Annassa?
Sanat kirjeessä olivat niin lempeitä, niin Vilhelmin sydämestä
vuotaneet, että Annan mieli heltyi. Anna muisti lapsuuttansa, muisti
miten hellästi Vilhelmi oli häntä kohdellut hamasta siitä päivästä,
jona hän hänen kuolemasta pelasti. Mutta samassa herätti Vilhelmin
vaatimus, että hän lopullisen vastauksen antaisi, hänessä taasen tuon
vanhan riitahalun. Hän luki kirjeen vielä kerran, ja hellyyden henki,
joka Annassa oli ollut heräämäisillään, pakeni yhä enemmän syrjälle.
»Kuka on Vilhelmille antanut luvan näin kirjoittaa? Osaanko minä näin
paikalla vastata: mikä oikeus on hänellä sitä vaatia?» -- kysyi hän
itseltään.
Peli salissa oli loppunut. Patroni oli mennyt levähtämään. Löf kiiruhti
Annan luo puistoon. Hän koetti levottomuuttaan salata, koetti painaa
alas ajatusta, joka yhä vaan nousi, ajatusta: »Kentiesi olen erehtynyt,
kentiesi en olekaan käyttäynyt viisaasti. Kentiesi Anna vaan on
pilkannut minua».
Lukia! Sinä olet jo arvannut, mitä varten Löf kulkee Katajalahdella ja
minkä hyödyn hän vierailuistaan toivoo voittavansa. Onko siis kummaa,
että Löf on levoton saatuansa tietää, että sillaikaa, kun hän on
luullut ymmärtävänsä, miten Annan sydän paraiten voitetaan, ja luullut
jo avanneensa Annan sydämen, -- niin ihan sillä aikaa on Anna ollut
salaisessa kirjevaihdossa toisen nuoren miehen kanssa.
Kiireesti tuli hän Annan luo. Hänen ulkomuotonsa ei näyttänyt, mitä
hänessä liikkui. Kun hän Annan näki, päätti hän jatkaa entistä
käytöstään, kävi sitten miten kävi. Hän tiesi, millä kannalla hän oli
Annan kanssa, mutta ei mille kannalle hänen asiansa kallistuisi, jos
hän äkkiä muuttaisi käytöstään.
»Saako toivottaa onnea?» -- kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli
taasen laskeunut hänen huulilleen.
»Ja mihin, jos on lupa kysyä?» -- sanoi Anna, vastaukseksi päätään
nyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.
»Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte...»
Anna punastui. »Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja.
Jos siitä olette varma, niin ette pety».
»Minä siis saan toivottaa onnea!» -- jatkoi Löf äänellä, jossa asui
ivaa ja pilkkaa.
»Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi».
»Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen».
»Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä».
»Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette».
»Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun
salaisuuksiini?»
»Kuka on sitä kieltänyt? Ei kukaan. Älkää pahastuko, jos uskallan käydä
vielä pitemmälle, Anna! Te ette rakasta Vilhelmiä; te ette koskaan tule
hänen omakseen. Teillä on toinen rakkaus sydämessä».
»Ja kuka se toinen on, jota rakastaisin?»
»Minä!» -- vastasi Löf hiljaa, ja hänen silmäyksensä olivat
läpitunkevat. Hän hämmästyi itse rohkeuttaan.
»Te! Ette koskaan! Minäkö rakastaisin teitä, joka yhä vaan minua
kiusaatte».
»Juuri sentähden. Jos Vilhelmi teitä rakastaa, jota en tiedä, niin
rakastaa hän teitä kuten mieto rakastaa, joka yhä kyyneleet silmissä
rakastettuansa lähestyy; --mutta _jos_ minä teitä rakastaisin,
niin rakastaisin miehen rakkaudella. Teidän sydämenne tuntee
eroituksen: sillä juuri sen tähden, etten minä rakkautta kerjää, vaan
sitä vaadin, rakastatte te minua».
Anna koetti nauraa. Nauru kuului teeskennellyltä. »Minäkö rakastaisin
teitä?» -- vastasi hän. -- »Kas sitä itserakkautta, joka on ääretön!
Minä olen suvainnut teitä, sillä te olette hullunkurinen tyhjänpuhuja.
-- Siinä koko asia».
Kun Anna tämän sanoi, oli hän suuttunut. Ennen olivat he kiistelleet
jokapäiväisistä asioista; nyt vedettiin kiistanalaisiksi asioita, jotka
sydämiä koskivat. Ja Löf, joka nämä asiat esiin veti, puhui niistä,
kuten olisi hän puhunut jokapäiväisistä seikoista -- ja se suututti
Annaa.
»Tottako puhutte vai leikkiä?» kysyi nuori henkikirjoittaja ja katsoi
kauan Annaa.
»Tottako? Niin totta se on kuin että te tässä narrina seisotte. Minulla
ei ole tapana valehdella».
»Eikä minullakaan» -- vastasi Löf hiljaisella, murtuneella äänellä.
»Minulla ei ole tämän vakuutuksenne perästä syytä sanoa teitä
valehteliaksi. Minä uskon, että niin on, kuin sanotte, ja siinä
tapauksessa tiedän minä, mitä minun tulee tehdä».
»Ja mitä?» kysyi Anna, joka itsekseen riemuitsi, kun hän nyt
mielestänsä oli kiistassa täyden voiton voittanut.
»Sanoa teille jäähyväiseni ja toivottaa teille onnea Vilhelmin
morsiamena; sillä minä näen nyt, että te olette laskenut leikkiä minun
kanssani -- tekin niinkuin... Jääkää hyvästi!»
Ja yhtä kiireesti, kuin hän oli tullut, erosi hän Annasta. Viimeisen
lauseensa oli hän koettanut sanoa semmoisella äänellä, joka olisi
samalla ilmoittanut, miten suuresti hän oli pettynyt, ja samalla, miten
miehuullisesti hän vastoinkäymisensä kärsi.
Taaksensa katsomatta meni hän kiireesti huoneesen. Vähän ajan takaa
näki Anna hänen tulevan sieltä ja puistoon päin katsahtamatta menevän
maantielle päin.
Henkikirjoittaja oli menossa kotiin.
Kun Anna näki hänen menevän, ei hän häntä menemästä kieltänyt. Hän
riemuitsi yhä vielä voitostaan. Mutta kun Löf ei palannut ja kun Anna
näki hänen kiiruhtavan pois Katajalahdelta, katosi vähitellen
voitonriemu. Hän istui siinä kauan ja, miten olikaan, nousivat
kyyneleet hänen silmiinsä -- -- ensiksi vihan, sitten ... sitten jonkun
toisen tunteen. Hän otti esiin Vilhelmin kirjeen, ja sille valuivat
hänen kyyneleensä. Hän puristi Vilhelmin kirjeen ruttuun ja heitti sen
kauas ruohikolle. Hän käyttäytyi kuten huonosti kasvatettu lapsi, joka
jollakin tavalla on tullut loukatuksi.
Vihdoin hän nousi. Hänen vihansa oli kääntynyt syyttömään Vilhelmiin.
Hän juoksi kiireesti kamariinsa, ja siellä kirjoitti hän vähäiselle
paperilipulle:
»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua
koskaan rakastanut, en koskaan, enkä saata sinua koskaan rakastaa.
Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet
minulle tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»
Hän sytytti kynttilän, pani kirjeen kuoreen ja sulki sen sinetillä.
Sitten juoksi hän saliin, jossa vielä postilaukku oli. Siihen pisti hän
kirjeen.
Anna oli vastannut Vilhelmin kirjeesen. Sen tehtyään vetäysi hän
jälleen puistoon, jossa hän istui samalle paikalle, missä hän
äsken Löfin kanssa puhellessaan oli istunut. Sieltä näki hän
postinkuljettajan, kun tämä Katajalahdelta lähti. Ja silloin valuivat
uudestaan kyyneleet hänen silmistään.
Vähän aikaa tämän jälkeen nähtiin toisesta päästä Katajalahden puistoa
nuoren herran astuvan maantielle. »Voitto on minun!» sanoi tämä.
Henkikirjoittaja se oli. Hän oli salaa hiipinyt takaisin puistoon Annan
lähelle ja sieltä nähnyt Annan kyyneleet. »Voitto on minun!» oli hän
silloinkin sanonut. »Voitto on minun!» sanoi hän toistamiseen, kun hän
pisti taskuunsa Vilhelmin kirjeen, jonka Anna oli ruohikolle heittänyt.
Nyt kului muutamia päiviä, joina ei Katajalahdella mitään kummempaa
tapahtunut, kuin ettei Löfiä siellä nähty. Mutta että jotakin oli
tapahtunut, se nähtiin Annan käytöksestä. Annan ilo oli loppunut. Hän
ei saanut lepoa, ei yöllä eikä päivällä. Alinomaa muisti hän Löfiä,
alinomaa ajatteli hän häntä, ja usein hän itki. »Löf kyllä tulee
takaisin» -- toivoi Anna ensimäisenä päivänä ja toisena; mutta Löf ei
tullut. Viisi päivää oli kulunut -- Löfiä ei näkynyt. Silloin muisti
Anna katkeralla mielellä Löfin sanat: »Minullakaan ei ole tapana
peruuttaa sanojani. Jääkää hyvästi!» -- Ja Anna rupesi miettimään
mahdolliseksi, ettei Löf palaisikaan enää Katajalahdelle. Kun tämä
ajatus neidossa heräsi, vapisi hän, ja sanomattoman tuskan tunsi hän
sydämessään. Hän muisti hätäisesti Vilhelmiä ja mitä hän tälle oli
kirjoittanut, mutta heti oli hänellä jälleen henkikirjoittaja
mielessään. Ja katkerammasti kuin ennen itki Anna.
Seitsemäs aamuaurinko nousi siitä päivästä lukien, jona Anna viimeksi
Löfin näki. Anna heräsi levottomasta unesta. Hänen palavat silmänsä
tuijottivat ulos puistoon; hänen poskillansa oli talven vaaleus.
Tänäänkin -- hän tiesi sen -- saisi hän kuulla isänsä kysymyksen: »Mikä
hiisi on vienyt henkikirjoittajamme? Anna, osaatko sanoa, miksi hän ei
enää meillä käy?» -- Nämä kysymykset, ne koskisivat kipeästi nytkin
Annan sydäntä; ne olivat kipeästi siihen koskeneet edellisinäkin
päivinä. Anna tiesi kysymykseen vastauksen, vaan hänen täytyi se muilta
salata.
Anna istui tänä aamuna kauan kamarissansa. Päivä kului; kello löi 7,
löi 8, löi 9, ja yhä vielä istui Anna siellä. Hän ajatteli, mitä tehdä
ja miten saada jälleen Löf käymään Katajalahdella. Hän jo ajatteli
hänelle kirjoittaa; mutta tämä ajatus oli tuskin tullut hänelle
selväksi, ennenkuin hän sen hylkäsi. »Ei!» huusi hän. »Silloin olisi
voitto hänen, ja minun heikkouteni olisi ilmi päässyt».
Mutta saisiko hän uskoa silmiänsä? Oliko se totta? Oliko se todellakin
Löf, jonka Anna näki, kun sattui ulos katsomaan? Usein ennenkin oli hän
jo luullut näkevänsä tämän lumoojansa. Eikö hänen luulonsa ja toivonsa
taaskin häntä pettänyt?
Ei, -- tiellä tuli todellakin Löf hiljaa käyden Katajalahdelle päin.
Kummallinen naissydän! Seitsemättä päivää oli Anna odottanut ja itkenyt
Löfiä, olipa jo aikonut alentua kirjoittamaan hänelle. Nyt tuli sama
Löf käskemättä. Mitä vaikutti tämä hänen tulonsa Annassa?
Hän hypähti ylös ilosta. Ruusut nousivat taasen hänen poskilleen. »Hän
tulee!» Tämä ajatus täytti Annan sydämen. Mutta tätä ajatusta seurasi
kohta toinen: »Miten kohtelen minä häntä?»
Hän oli usein tätä ajatellut. Hän oli jo edellisinä päivinä päättänyt.
Nyt ajatteli hän tätä uudestaan, ja riemuhymyllä pysähtyi hän entiseen
päätökseensä.
»Minä en ole häntä näkevinäni. Hän tulee luultavasti pyytämään minulta
anteeksi. Hän saa pyytää kymmenen, niin -- sata kertaa, ennenkuin
hänelle anteeksi annan». -- Tässä mielessä meni Anna alas ikään kuin
satunnalta henkikirjoittajaa vastaan.
Tämä tuli.
Anna istui portaalla, kun Löf pihaan astui. Tuskin näkyväisesti
nyykäytti hän päätään, kun Löf syvään kumarsi. -- Uteliaisuudesta ei
Anna kuitenkaan voinut olla luomatta silmiänsä vieraasen. Löfin silmät
tapasivat hänen. Silmäykset olivat oudon. Löfin koko käytös oli kuin
vieraan, joka ei koskaan ennen ollut Annaa nähnyt. -- Ilvenäytelmä oli
siis molemminpuolinen. Se vaan oli eroitus, että Löf tiesi Annan
teeskentelevän.
»Onko patroni kotona?» kysyi henkikirjoittaja kylmästi.
»On. Tiedättehän, että isä ei kulje missään» -- vastasi Anna.
Sanaa sanomatta meni Löf sisälle jättäen Annan portaalle istumaan.
Mutta salin ovea avatessaan heitti hän ikään kuin salaa silmäyksen
Annaan, ja siinä silmäyksessä ilmaantui kylmyyttä.
Annan riemuhymy oli ollut liian aikainen. Hän tunsi, että hän ennen
aikojaan oli iloinnut. Hän tunsi itsensä voitetuksi. Löf ei tullut
anteeksi pyytämään. Into ja viha taistelivat Annan sydämessä, ja
niinkuin ennenkin päättyi tämä taistelu kyyneleihin. Kun Anna tunsi,
että nämä kuumina valuivat hänen poskilleen, kiirehti hän puistoon,
saadakseen siellä yksinänsä itkeä.
Ja siinä itkiessä murtui hänen sydämensä. Hän oli voitettu. Hän oli
valmis tekemään kaikki saadaksensa takaisin Löfin. Hän pyyhki
kyyneleensä; hän odotti Löfiä. Hän oli päättänyt lähestyä häntä.
Kauan istui hän siinä. Vihdoin näki hän henkikirjoittajan astuvan ulos,
niinkuin ennenkin onnellisempina päivinä. Vilahdukselta pisti Annan
aivoihin ajatus: »Ehkä sopisi minun vieläkin kylmyyttä häntä kohtaan
osoittaa». Mutta kun hän näki, ettei Löf edes luonut silmiänsä sinne
päin puistoon, missä Anna istui, katosi tämä ajatus, ja hän kiiruhti
Löfin luo.
Anna oli tässä tavoiltaan kuten huonosti kasvatettu lapsi. Kaikkia,
mitä hän oli tahtonut, oli hän oppinut saamaan. Ja kun hän sai jotakin,
mitä hän oli halunnut, piti hän sitä varsin vähässä arvossa. Tässä
kohtauksessa Löfin kanssa tapasi Annaa ensikerran vastoinkäyminen.
Huonosti kasvatetun lapsen innolla ikävöitsi hän Löfiä. Ja kun tämä nyt
taasen oli valmis lähtemään Katajalahdelta, ei osannut Anna ikävyyttään
hillitä. Neidollisen ujouden antoi hän alttiiksi, kun hän Löfiä
lähestyi. Hän kiirehti sille käytävälle, jota Löf kulki. Hän antoi
kyyneleittensä vapaasti valua alas poskiansa myöten. Ja kun hän Löfiä
vastaan ehti, seisahtui hän.
Mutta kun Löf nytkin tervehti häntä yhtä kylmästi kuin tullessaan, ei
tiennyt Anna enää mitä hän teki.
»Te ette saa mennä, ette saa noin mennä!» huusi hän.
Löf seisahtui. »Te itkette, neiti Anna!» -- sanoi hän, ikäänkuin hän
nyt vasta sen olisi huomannut. »Miksi te itkette?»
Anna pyyhkäsi pois virtailevat kyyneleensä.
»Ja sitä kysytte te!» sanoi hän. »Te olette ollut varsin paha minua
kohtaan».
»Minä paha teitä kohtaan!» kertoi nuori herra. »Jumala tietää, että
minä olen syytön teidän kyyneliinne».
Anna ei vastannut mitään, mutta hänen kyyneleensä valuivat alas
runsaammasti. Hän tarttui innokkaasti Löfin käteen ja puristi sitä.
Nuori henkikirjoittaja huokasi syvästi. »Se on siis totta! Anna, minä
olin oikeassa, kun sanoin, että te minua rakastatte».
»Minä rakastan teitä!» vastasi Anna kiivaasti.
Nuori henkikirjoittaja syleili häntä hellästi. »Anna! Anna! Sinä olet
minun!» sanoi hän hiljaa.
»Minä olen sinun» -- vastasi neiti innokkaasti -- »ijäti sinun!»
Tämä tapahtui samana päivänä, samana hetkenä, jona Vilhelmi suoritti
tutkintonsa.
Miten erilainen olikaan se Anna, joka kolme vuotta takaperin kuuli
Vilhelmin hiljaisen tunnustuksen, ja se Anna, joka nyt itse on
rakkautensa tunnustanut!
Kun näemme toukan, joka koteloonsa sulkeutuu, ken osaa sanoa,
mimmoisena lentävänä se sieltä jälleen ilmaantuu! Ei osaa ainakaan
tottumattoman silmä sitä eroittaa. -- Ken olisi osannut aavistaa, että
Anna, joka vasta oli lapsi ja semmoisena avosydäminen, hellä ja
myöntyväinen, ken olisi osannut aavistaa, että hänen silloin nukkuvassa
sydämessään voisi piillä tuollaisia intoja, tuollainen kiivaus, joka ei
mistään muusta tiedä, kuin päästä tarkoituksensa perille? Se on totta
ja pysyy totena, että neito, joka lapsuuden unesta herää ja ensi kerran
tuntee lemmenliekin sydämessään, ei muuta tiedä, ei muuta tunne kuin
lempensä -- mutta yhtä totta on, että tämä ensimäinen lempi, jonka
suloutta runoiliat kiittävät ja yli kaiken ylistävät, että se usein,
jopa useimmasti, asuu tunteiden hurmiossa ja innoissa, jotka eivät
salli mitään muuta vieressään. Aika on näyttävä, onko se, jota
ensimäiseksi rakkaudeksi sanotaan, oikeata rakkautta; sillä todellinen
rakkaus on hiljainen, myöntyväinen, lempivä, koko olentoa vallitseva,
eikä tuollainen kiivas, joka hetkeksi saa kaikki innot liikkeelle, joka
jännittää ja pingoittaa tunteet -- ja sitten, kun on voitto voitettu,
kun intojen esine samallaisilla, yhtä kiivailla innoilla vastaa --
laimistuu.
Että Annassa tällaiset kiivaat tunteet olivat voittaneet, sen olemme
nähneet. Jos olisi Löf puistossa, josta hän seitsemän päivää takaperin
noin kiireesti lähti, käyttäytynyt samaten kuin Vilhelmi kerran oli
käyttäytynyt, jos olisi hän tunnustanut rakkautensa, niinkuin Vilhelmi
sen teki, mitä olisi Anna hänelle vastannut. Siihenpä on vaikea
vastata. Kentiesi olisi Anna kohdellut Löfiä kuten ennen Vilhelmiä.
Mutta Löf ei niin käyttäytynyt. Löf herätti myrskyn tyynessä.
Jommankumman, Löfin tahi Annan, oli voittaminen. Kaikki oli yhdelle
kortille pantu. Anna luuli voittavansa; hän vastasi, vaikka toisilla,
kovemmilla sanoilla, samaten kuin hän oli vastannut Vilhelmille. Mutta
Anna ei huomannut, että Löf oli toinen kuin Vilhelmi; että Vilhelmin
tunnustus oli toisellainen kuin Löfin. Anna luuli voittavansa juuri
siinä, missä hän tappasi -- ja tähän perustui Annan rakkaus. Tämä
synnytti ne tunteet, ne innot, mitkä vallitsivat Annan koko olennon ja
saivat hänen alentumaan siihen määrään, että hän Löfin rakkautta
kerjäsi. Oliko tämä Annan rakkaus todellista rakkautta? Sitä nimeä emme
voi Annan rakkaudelle antaa. Vilhelmin rakkaus, se oli toista laatua.
Anna sen tallasi jalkojensa alle. Hän ei nyt muistanutkaan, että
Vilhelmiä olikaan, eikä sitäkään, miten tunnottomasti hän oli
katkaissut kaikki ne toiveet, joita hän tiesi Vilhelmillä olevan.
Anna oli voittanut, Löf rakasti häntä.
Onnellisissa tunteissa istui Anna kauan puistossa armaansa vieressä.
Paljon ei siinä puhuttu; mutta kumminkin kului aika kiireesti.
Ensimäiset rakkauden suudelmat olivat Annan ruusuisilla huulilla;
ikuista rakkautta oli hänelle vannottu, ikuista rakkautta oli hän
vannonut.
Oliko Anna onnellinen?
Vihdoin heräsivät rakastavaiset todellisuuteen. Löf muisti, että
Annalla oli isä ja äiti. Lempeästi laski hän kätensä Annan hoikan
vartalon ympäri.
»Tule vanhempaisi luo!» -- sanoi hän. Anna heräsi niinkuin unesta. Hän
ei ollut muistanut, että hänellä vanhempia olikaan. Hän tunsi nyt, että
hän oli sidottu. Ne tunteet, joita todellisen rakkauden tunnustaminen
vanhemmille herättää, kun kaksi nuorta näitä lähestyy ja heidän
siunaustaan pyytää, ne tunteet, jotka, jos niin saamme sanoa,
kruunaavat nuorten rakkauden -- ne tunteet tunkeusivat kummallisessa
muodossa Annaan. Hän nousi -- ja nyt huomasi hän, nyt vasta, miten hän
oli antanut viekkaalle sydämellensä äkkinäisen voiton; nyt tunsi hän,
että hänen kohtalonsa oli sidottu Löfiin.
Käsi kädessä astuivat he puistosta huoneesen. Kovasti tykytti Annan
sydän. Mitä sanoisivat hänen äitinsä ja isänsä.
Tämä ajatus oli nyt vuorostaan niin vanginnut Annan, että hän tuskin
muisti, mitä asiaa varten hän isäänsä ja äitiänsä lähestyi.
Ukko Rother oli, kun henkikirjoittaja hänestä erosi, laskeunut
tavalliselle levolleen ennen puolista. Hän oli jo ehtinyt nousta. Hän
oli kutsunut Löfin kokopäiväiseksi vieraaksi ja kummasteli nyt, missä
tämä viipyi. Hän oli juuri valmis lähtemään puistoon häntä etsimään,
kun sisään hänen tykönsä astui kaivattu ja Anna.
Anna ei ollut silloin vapissut, kun hän rakkautensa tunnusti, eikä
silloinkaan, kun hän rakkauden ensi suudelman huulillaan tunsi; mutta
nyt Anna vapisi. Hän olisi nyt mielellänsä vetäynyt takaisin, mutta nyt
oli askele otettu, nyt oli takaisin astuminen myöhäistä.
»Suokaa anteeksi», sanoi Löf hiljaa, »että minä olen
vieraanvaraisuuttanne omaksi onnekseni käyttänyt».
Ukko ei ymmärtänyt ensinkään, että jotakin erinomaisempaa oli
tapahtunut. Häntä tosin vähän kummastutti, että nuoret näin käsitysten
hänen kamariinsa astuivat, mutta se hänen mielestänsä ei ansainnut
sanaakaan.
»Tule joutuun! Ehkä vielä ennätämme lautapelin, ennenkuin mamma käskee
meidät puoliselle», lausui hän.
»Lautapeli saa nyt odottaa. Hyvä setä! Annan sydämen olen voittanut,
sitä pyydän nyt teiltä».
»Mitä hittoa sinä olet voittanut!» -- huusi ukko, joka ei vieläkään
ymmärtänyt, ja katseli pitkään pelitoveriaan.
»Aikaa on kulunut paljon siitä päivästä, jona te olitte nuori», --
sanoi Löf -- »koska ette enää lauluni nuottia tunne. Suorasanaisessa
puheessa kuuluu asiani näin: Minä rakastan Annaa, Anna rakastaa minua.
Minä pyydän häntä teiltä».
Suu auki tirkistellen Löfiä ja Annaa seisoi patroni. Hän ei ollut
ajatellut vähäistäkään tännepäin. Uutinen siis hämmästytti häntä.
»Sinä siis tahdot häntä vaimoksesi» -- sanoi hän vihdoin.
»Minä pyydän teidän siunaustanne» -- vastasi henkikirjoittaja.
»No, jollet muuta pyydä, niin se olkoon sinulle koko sydämestäni suotu»
-- sanoi patroni, joka nyt oli hämmästyksestään tointunut. »Mutta Annaa
vaimoksesi ... se on toinen asia. Totta puhuen on aikomuksemme, minun
ja mamman, ollut antaa Anna eräälle toiselle. Vaan koska tässä on
kysymys Annan onnesta, niin vastatkoon hän itse. Anna, rakas lapseni,
mitä vastaat sinä; onko niin, kuin ystäväni Löf tässä sanoo?»
Kun patroni tämän kysymyksen teki, oli hänen äänensä hellä ja
isällinen. Hän itse oli liikutettu.
Kun Anna kysymyksen kuuli, riensi hän isänsä syliin ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vasten. Hellästi syleili ukko häntä. »No, no!» sanoi
hän. »Minäkin vähän tällaista ymmärrän. Olen ollut nuori, niinkuin
ystäväni Löf äsken sanoi. Aikoja on kulunut sitten kun tunsin, mitä te
nyt tunnette; mutta muistanpa niitä kumminkin vielä. Minä ymmärrän
sanattoman vastauksesi, Anna. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!»
Ja hiljaa lähestyi ukko Rother Löfiä, jonka syliin hän laski Annan.
»Hän olkoon sinun! Suokoon Luoja teille sen onnen, minkä hän minulle ja
Amandalle on suonut!»
Kun Anna ymmärsi isän sanoista, että hän jollekin toiselle oli aiottu,
vilahti Vilhelmin kuva hänen silmäinsä edessä. Hänen sydämensä tunsi
kummallisen tyhjyyden tunteen, mutta heti katosi tämä tunne, ja kun hän
Löfin syliin oli suljettu, voittivat äskeiset innot, ja näissä oli hän
onnellinen.
Patronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten
patroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut
kukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä
ajatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden
isäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; -- tahi paremmin
sanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen
suostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja
Annan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva
tunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin
omana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin
silmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli
aikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla
Annan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä
päivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. -- Niinä päivinä, jotka kuluivat
Löfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi;
mutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin
päänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut
oikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä
tietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin
morsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta
myöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä
pitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut
mitään muuta kuin: »Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!»
Rouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä
hän salasi.
Löf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä
saivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä
innoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli
ajatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin
kirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille
lähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa
siitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo
silloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän
Vilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin
kirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.
»Jos minä olisin tietänyt, mitä nyt tiedän» -- sanoi Anna, kuu oli
kuullut Löfin tunnustuksen, -- »niin ... ken tietää, olisitko näin
kauas nyt ehtinyt. Sinua, pahankurinen, olisi minun pitänyt kiusata
enemmän».
»Anna!» vastasi henkikirjoittaja. »Sinä et tunne minua, et tiedä kuinka
voimallinen minun rakkauteni on; sitä saat ainoastaan aavistaa. Mutta
usko minua, kun sanon, että ellet sinä olisi ottanut ensimäistä askelta
lähestyäksesi minua, en olisi koskaan lähestynyt sinua. Minä olen
oppinut hallitsemaan omaa itseäni, ja vaikka taistelussa rakkauteni
kanssa olisin kuollutkin, et olisi koskaan saanut siitä tietää».
Löfin äänessä, kun hän tämän sanoi, oli jotakin niin miehuullista,
mutta samalla jotakin, joka todisti, että Anna oli hänelle kallein
maailmassa. Semmoinen vastaus, kuin nyt tässä Löfin, se löysi tien
Annan sydämen pohjaan. Annan omaa tahtoa ei ollut kukaan, ei mikään
maailmassa tätä ennen rajoittanut. Nyt tuli voimakas, väkevä, joka
tälle omalle tahdolle rajoja pani, ja tämän voimakkaamman edessä tunsi
Anna voimattomuutensa. Hän näki ja tunsi hänessä tukeen, jota vastaan
hän saattaisi ja saisi nojautua, ja tällä tunteella oli Annan oma tahto
kukistettu ja hän itse kokonaan Löfin vallassa.
Iltapuolella päivää astui rouva nuorten luo. Silloin hän puheli kauan
heidän kanssansa, ja Löf tiesi niin laatia lauseensa, että rouva rupesi
tulevasta vävystään saamaan parempia ajatuksia. Vihdoin käänsi rouva
puheensa toisiin asioihin ja kysyi äkkiä:
»Oletko onnentoivotuksella, Anna, muistanut Vilhelmiä? Tänään on hänen
26 syntymäpäivänsä».
»Tänäänkö?» kysyi Anna hiljaa ja kummallisen hellällä äänellä. -- »Sitä
en ole muistanut». Ukko Rother naurahti. »Miten saatat, mamma, vaatia,
että Anna nyt semmoista muistaisi; eipä hän suuresti näy muistavan
mitään muuta kuin tuota, joka tuli kuin taivaasta pudoten ja vei meidän
tyttäremme».
Rouva ei vastannut mitään; hän vaan pudisti päätään, vaikka tuskin
näkyväisesti.
Mitä Anna illalla myöhemmin yksinäisyydessä ajatteli, mitä hän tunsi
samana aikana, jolloin Vilhelmi ravintolassa avasi ja luki hänen
kirjeensä -- sen saamme vasta nähdä. Jätämme siis patronin
kuorsaamaan ja Annan ja hänen äitinsä miettimään, sillä molempain
viimeksimainittujen silmistä on uni karannut; Löfin jätämme myös
kulkemaan edestakaisin kamarissansa, jonka lattiata hän pitkillä
askeleilla mittaa, omituinen pilkkahymy huulillaan, -- ja käymme
Vilhelmin luona.
* * * * *
Ravintolassa, johon Vilhelmin ja hänen toverinsa jätimme, ei ollut
paljon väkeä. Vähäisen pöydän ääressä, kaukana toisista, istuivat
ystävät. Kun Vilhelmi oli Annan kirjeen lukenut, oli hän käskenyt
tuomaan punssia. Tarjoojapoika oli tätä tuonut ja täyttänyt lasit.
Vilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän
töin tuskin sai lasin huultensa luo. »Maljasi, ystäväni!» -- sanoi hän
äänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja
ollut tuntemattoman.
»Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!» huusi Rönneqvist. »Mitä sisälsi kirje?»
»Eipä paljon mitään» -- vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. »Se
sisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen».
»Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku
kauhea sanoma».
»Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä» -- lausui
Vilhelmi kuulematta ystäväänsä.
Rönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä
tarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.
»Sinä olet sairas, Vilhelmi!» -- huusi hän.
»En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut
sairas».
»Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa,
miten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!»
Vilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. »Miksi en voisi
sitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on». -- Ja
ystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. -- »Siinä uutinen: se
ei ole suurenarvoinen» -- sanoi hän.
Rönneqvist katseli uudestaan toveriansa. Hän ei nyt ensinkään häntä
tuntenut Vilhelmiksi. Tämä, joka aina ennen oli itseensä sulkeunut,
uskoi nyt toiselle salaisuutensa -- luultavasti salaisimpansa.
Rönneqvist otti kirjeen ja luki:
»Vilhelmi! Sinä pyydät lopullista vastausta. Minä en ole sinua
koskaan rakastanut, en koskaan; enkä saata sinua koskaan rakastaa!
Sinä et tiedä, kuinka paljon pahaa sinä rakkaudellasi olet minulle
tehnyt. Voi hyvin ja unohda onneton Anna!»
Rönneqvist ei ollut tiennyt aavistaakaan, että syynä Vilhelmin
alakuloisuuteen olisi ollut rakkaus. Hän oli päin vastoin luullut
ystäväänsä sellaiseksi, johon ei mikään hellempi lemmen tunne voisi
pystyä. Nyt selkeni hänelle kaikki, ja nyt huomasi hän, kuinka vähän
hän oli ystäväänsä tuntenut. Hänellä ei ollut mitään sanomista, kun hän
kirjeen Vilhelmille takaisin antoi, sillä hän ei tiennyt, mitä olisi
sanonut. Vilhelmin silmät olivat häntä tirkistelleet, kun hän luki, ja
kun hän kirjeen takaisin antoi eikä mitään sanonut, sanoi Vilhelmi:
»No, siinä uutinen!»
»Ystävä parkani!» -- virkkoi silloin hiljaa toveri.
»Älä sano paraksi, sano onnelliseksi! Minäkin uskalsin toivoa; olen
vuosikausia sitä uskaltanut. Toivoessani on aikani kulunut. Sano minua
onnelliseksi; sillä nyt minä tiedän, ettei ole minulla mitään
toivomista».
»Joka on kadottanut toivon ja sen voiman, minkä toivo antaa, hän on
kadottanut itsensä» -- väitti Rönneqvist.
»Olkoon niin! Minusta on kumminkin toivottomuuden tila parempi kuin
turha toivo. Minä olen onnellinen».
Vilhelmin puhe, hänen äänensä, kaikki hänessä oli niin kummallista,
että Rönneqvist pelästyi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, millä lohduttaa
ystävätään. Hän istui ääneti. Vilhelmikin oli vaiti. Hän tirkisteli
lasiaan, jota hän sormillansa tuon tuostakin kosketteli. Vihdoin kuuli
Rönneqvist hänen hiljaa mumisevan:
»Ei koskaan, ei koskaan...» ja taasen: »ei koskaan!»
Sillaikaa kun Vilhelmi ja Rönneqvist keskustelivat, oli ihmisiä tullut
huoneesen. Toverukset eivät heidän tuloansa huomanneet. Mutta nyt
lähestyi pöytää, minkä ääressä he istuivat, koko joukko vanhempia
ylioppilaita. Onnea siinä toivotettiin Vilhelmille ja hänen kylmää
kättänsä puristettiin. Vilhelmillä ei ollut mitään vastata
onnentoivotuksiin; mutta hänen vastaustaan ei suuresti kaivattukaan,
sillä vastatulleilla oli paljon puhumista.
Pöydän ääressä, missä Vilhelmi ja Rönneqvist äsken kahden istuivat,
istui pian koko joukko. Siellä kuultiin nyt päivän uutiset ja mitä
muuten kuullaan semmoisissa tilaisuuksissa, joissa lauma ylioppilaita
on koolla. Siellä puhuttiin tutkinnoista, siellä juteltiin Kilpisen
venykkeistä, jotka nyt olivat saavuttaneet korkeimman maineensa, ja
muista päivän asioista.
»Oletteko kuulleet, että Sult ja Kåhrström ovat karanneet?» kysyi äkkiä
eräs tovereista. »Hyvänmakuisen ja sakean liemen ovat he jälkeensä
jättäneet!»
»Vai karanneet! Eipä kummaa, että ukko Björk, jonka äsken kadulla näin,
oli mielestäni jotenkin alakuloinen. Hän oli, kuten olen kuullut,
suurissa asioissa Sultin ja Kåhrströmin kanssa».
»Minä jo aamulla kuulin tuosta karkaamisesta, ja kuulinpa arveltavan,
että Björkin täytyy tehdä konkurssi sen tähden».
»Ah! Sepä lienee syy, miksi ei nuorta Björkiä tänään täällä nähdä. Saas
nähdä, miten nyt käy hänen ulkomaanmatkansa!»
»Isä Björkiähän on pidetty varakkaana, jopa rikkaanakin miehenä. Sen
lisäksi hän aina on ollut varovainen; on mahdotonta, että hän
umpisilmäisesti olisi luottanut Sultiin ja Kåhrströmiin».
»Ja hänen uusi rautatehtaansa! Sehän antaa 40 prosenttia, jos saa poika
Björkiä uskoa».
»Häntä en suuresti usko muissakaan asioissa, saati sitten, kun hän
omistansa puhuu. Kummallista, kuinka hän on muuttunut. Ennen oli hän
suorapuheinen, mutta siitä saakka, kun hän Löfin kanssa rupesi
seurustelemaan, tuli hänestä ihan toinen mies».
»Minun mielestäni ansaitsee hän täydellä syyllä ne rukkaset, jotka hän
on saanut».
»Hän ei ole niistä millänsäkään».
»Siltä näyttää. Mutta, jos nyt hänen isänsä menee konkurssiin, niin...
En sano muuta kuin että nuoren Björkin morsian oli rikas. Hyvä olisi
hänellä nyt semmoinen».
»Onko kukaan teistä kuullut Löfistä? Kummallista, miten pian hän
kameraalitutkintonsa suoritti, kun hän sille tielle oli päättänyt
antautua, ja miten pian hänen onnistui saada virka».
»Häntä ei ollut helppo ymmärtää. Hän oli hupainen toveri, sitä ei voi
kieltää. Mutta ne, joiden seurassa hän hupaisuuttaan näytti, ovat kyllä
saaneet siitä maksaa. Hän osasi erinomaisen hyvästi elää toisten
kustannuksella».
»Sen kyllä Björk tietää».
»Ja Antero Rotherkin, vaikka tämä ymmärsi aikanaan päästä hänestä
erilleen».
»Minä luulen, että kaikki, mitä Löf teki, oli syvästi ajateltua. Eipä
hänelle koskaan kelvannut ystäväksi se, jolla ei ollut hyvästi rahaa».
»No, jos hän, niinkuin minäkin luulen, aina katsoi omaa hyötyänsä ja
etuansa, niin lienee hänellä ollut joku salainen syy, joka niin äkkiä
sai hänen kääntymään ihan toiselle radalle. Sillä korkeammalle kuin
henkikirjoittajaksi pyrki hän alussa varmaankin».
»Etkö sinä tiedä mitään hänestä?» -- kysyi eräs tovereista kääntyen
Vilhelmiin.
Vilhelmi ei ollut kumppaleinsa jutellessa puhunut sanaakaan. Kun
Sultista ja Kåhrströmistä kerrottiin, kuuli hän tuskin mitä puhuttiin.
Hänen hiljaisuutensa ei käynyt tovereille kummaksi, sillä viime vuosina
oli hän aina ollut tällainen. Mutta kun Löfistä ruvettiin puhumaan,
heräsi hän, ja että hän nyt puhetta seurasi, näkyi siitä, että hänen
silmänsä aina olivat luodut puhujaan. Kun nyt kysymys hänelle tehtiin,
säpsähti hän ja vastasi:
»En tiedä muuta, kuin että hän asuu kotipitäjäässäni».
Vierimmäisen pöydän luo, jossa istui kaupungin kauppamiehiä, tuli nyt
raatimies X. Ylioppilaitten silmät kääntyivät häneen, niinkuin tuliaan
ainakin, ja kun tämä toveriensa pariin istui, kuulivat ylioppilaat
hänen sanovan:
»Kauppias Björk jätti äsken konkurssianomuksen. Ja sen mukaan on hän
melkein häviön oma. 150,000 omaisuutta, 130,000 velkaa».
»Sitäpä tässä jo aavistettiin» -- sanoi eräs kauppias. »Tiedetäänkö
syytä konkurssiin? Luultavasti Sult ja Kåhrström?»
»Siltäpä näyttää; mutta vaikea on vielä päättää, miten asian todellinen
laita on».
»Ja tiedetäänkö varmaan, minne Sult ja Kåhrström ovat paenneet?»
»Ei varmaan, mutta arvattavasti Englantiin».
»Tiedetäänkö, kuka tämän konkurssin kautta tulee enimmän kärsimään?» --
kysyi eräs ylioppilaista, joka näkyi olevan tuttu raatimiehelle.
»Ei varmasti; mutta näyttääpä siltä, kuin tulisi koko joukko yksityisiä
konkurssiin sekaantumaan», vastasi raatimies.
Mutta ne asiat, jotka kauppamiehiä huvittavat, eivät huvita
ylioppilaita. Nämä eivät huolineet ruveta asiaa punnitsemaan, niinkuin
kauppiaat tekivät. Kun olivat uutisen kuulleet, olivat he tyydytetyt,
ja pian sen jälkeen kuultiin heidän juttelevan ihan toisista asioista.
Aksel Rönneqvist, joka oli ottanut vilkkaasti osaa toveriensa
jutteluihin, oli tuon tuostakin luonut silmänsä Vilhelmiin ja nähnyt,
että tämä, kun ei enää Löf ollut puheen esineenä, taasen oli vaipunut
entisiin mietteisiinsä. Kun Vilhelmi ennen oli joskus poissa kodistaan
viettänyt iltaansa, joka kumminkin ani harvoin tapahtui, ei hän koskaan
kauan ollut viipynyt. Nyt hän näkyi unohtaneen ajan juoksun, sillä
kello oli jo jotenkin paljon, eikä vielä Vilhelmi lähtöä tehnyt.
Rönneqvist näki, ettei Vilhelmi ensinkään tietänyt, mitä hänen
ympärillään tapahtui. Hän koetti nyt huomauttaa häntä, missä paikassa
he nyt olivat, ja kysyi:
»Eikö tilata ruokaa? Kello on jo kohta 12».
»Ei minun ole nälkä», vastasi Vilhelmi.
Mutta tämä kysymys oli kumminkin herättänyt Vilhelmin. -- Vastaukseensa
liitti hän heti: »Mutta voimmehan kumminkin syödä».
Toverukset tilasivat ruokaa. Rönneqvist söi mielihalulla, mutta
Vilhelmi tuskin sitä maistoikaan.
Nyt vasta huomasivat toverukset, että Vilhelmi oli toisellainen kuin
ennen, ja eräs heistä lausui:
»Mikä hitto nyt Vilhelmiä vaivaa? Totta on kyllä, että jumaluusoppi
miehensä elättää, mutta ruoka ei kumminkaan syömättä vatsaan pääse».
Toiset nauroivat. Mutta Vilhelmi työnsi tyköään lautasen ja lausui: »Ei
minun ole nälkä». Sitten nousi hän äkkiä, ja noustessaan kuultiin hänen
hiljaa mumisevan:
»Ei koskaan!... Ei koskaan!... Ei koskaan!»
Akseli Rönneqvistin kanssa erosi hän seurasta. Hänen syntymäpäivänsä
oli mennyt. Kello löi 12.
»Kummallista, miten tuo jumaluusoppi saa ihmisen riivatuksi» -- sanoi
eräs tovereista, joka pitemmän aikaa oli Vilhelmin tuntenut. -- Ennen
oli hän, ellei juuri iloinen, niin kumminkin hupainen poika; mutta niin
pian kuin hän jumaluusoppia rupesi lukemaan, muuttui hän ihan toiseksi
ihmiseksi.