Ihmeellinen asia, joka saa Rotherin herrasväen tuota pikaa lähtemään
Helsingistä.
Illan, jonka patroni Rother vietti ystävänsä Björkin luona, viettivät
muut Rotherin perheen jäsenet kotona. Vilhelmi siellä luki Tegnérin
Aksel ja Maria nimisen runoelman, jonka rouva hyvin tunsi, mutta jota
Anna ei ollut kuullut. Siellä sitten puhuttiin siitä, ja Vilhelmi osasi
tehdä illan hupaiseksi kertomalla kertomuksia siitä aikakaudesta, josta
Tegnérin runoelman aihe oli otettu. Vilhelmi oli onnellinen, kun hän
näki, miten mielellänsä Anna kuunteli hänen kertomuksiaan. Vilhelmi
tyytyi vähään, sillä hän nyt hyvin huomasi, että Annassa vallitsi
ainoastaan ystävyyttä häntä kohtaan, mutta hän tiesi myöskin, että
Annan sydän oli vapaa rakkaudesta, ja sen rakkauden toivoi hän viimein
voittavansa. Anna näki ja havaitsi aina, että Vilhelmi oli hänen
ritarinsa, joka täytti kaikki hänen toiveensa. Mutta Annasta ei ollut
siinä mitään kummaa. »Kiitoksia, rakas Vilhelmi!» oli Annalla usein
tapana sanoa, mutta sana _rakas_ oli tässä sana vaan; se tunne,
joka sanassa asui, ei löytänyt vastinetta Annan sydämessä, vaikka se
kauniilta soi Vilhelmin korvissa ja aina sai Vilhelmin sydämen
tykyttämään.
Ville ja Antero olivat innostuneet kertomuksesta, jonka Vilhelmi oli
lukenut. Etenkin oli tuo Tegnérin viehättävä runoelma vaikuttanut
Anteroon, ja kun Vilhelmi oli lopettanut, huusi hän: »Se mahtaa olla
Tegnérin paras teos, sillä mielestäni ei vedä hänen runoelmansa
Frithiofista vertoja tälle».
Rouva hymyili. »Tegnérin runoelma on kaunis» -- sanoi hän -- »mutta
luuletko, että sille maailmassa löytyy mitään vastaavata?»
»Varmaankin useasti» -- vastasi Vilhelmi.
»Ainakin käy usein toteen, mitä Aksel epäilyksessään naisista lausuu»
-- väitti Ville. »Ensimäinen ajatus, mikä Lokella oli, oli valhe, ja
neidon muodossa hän sen lähetti miesten luo... Mustin valhe on se, joka
enkelin pukuun oli puetettu».
»Minä en ole tiennyt, että Ville jo maailmassa on niin paljon kokenut»
-- sanoi Anna hymyillen.
»Katso vaan, sisar kultani!» -- vastasi Ville -- »ettet itse näytä
toteen tätä Akselin lausetta».
Näin jutteli rouva ja nuoret, ja ilta kului heidän jutellessaan.
Vilhelmi olisi tahtonut vielä lukea heille Oelenschlägerin runoelman
»Aksel ja Valborg», mutta rouvan mielestä oli se toistaiseksi
jätettävä, sillä pian olisi Rother kotona.
»Tuleekin paljoksi kaksi niin kaunista runoelmaa samana iltana» --
myönsi Vilhelmi.
Vilhelmi parka! Hän valitsi lukeakseen juuri sellaisia runoelmia, missä
todellista rakkautta kuvataan. Emme tarvitse sanoa, että mitä hän luki,
sen hän luki Annan tähden.
»Mutta missä, Jumalan nimessä, viipyy isä?» sanoi rouva äkkiä, kun
kello löi 12. »Hänellä on mahtanut olla hupainen ilta, sillä muuten ei
hän untansa unohtaisi».
Aina siitä ajasta, jolloin rouva ja patroni olivat muuttaneet
kaupungista Katajalahdelle, ei ollut tapahtunut, että ukko olisi ilman
rouvaansa viipynyt ulkona näin kauan. Ei kummaa siis, että rouva, joka
varsin hyvin tunsi kaikki miehensä tavat, rupesi pelkäämään hänen
viipymistään ja aina yhä enemmän, kuta enemmän aikaa kului häntä
kuulumatta. Pojat eivät olleet millänsäkään, eikä Annakaan; mutta kun
aikaa yhä kului eikä patronia näkynyt, ei kuulunut, rupesivat hekin
miettimään, mikä saattaisi olla syynä hänen viipymiseensä. Kello löi 1,
löi 2, löi 3, eikä patronia kuulunut.
»Joku onnettomuus on varmaankin hänelle tapahtunut» -- valitti rouva.
»Mene, Vilhelmi kulta, tiedustelemaan!» Ja levotonna, pelkääväisenä
kulki nyt rouva edestakaisin lattialla.
Nuoret eivät olleet tahtoneet mennä levolle ennen ukon tuloa. He
odottivat, mutta yhtä nopeasti ja iloisesti kuin olivat hetket
puoliyöhön asti kuluneet, yhtä hitaasti ja ilotta kuluivat ne nyt. Joku
vahinko oli ukolle tapahtunut, niin päätteli Vilhelmikin nyt; sillä
eihän setä viipynyt hänen kandidaattipidoissansakaan kahteentoista,
vaikka ei suvainnut kenenkään pidoista hänen kanssansa lähtevän. Kun
Vilhelmi sai rouvan käskyn, oli hän heti valmis lähtemään.
Pimeä oli yö. Vettä satoi taivaan täydeltä. Ei ainoatakaan ihmistä
kadulla näkynyt. Vilhelmi ja Antero, joka häntä seurasi, kiiruhtivat
Björkin luo. Mutta kun he sinne tulivat, huomasivat he kaikkein jo
levolla olevan, josta syystä he seisahtuivat vähän miettimään mitä
tehdä.
»Mennään pihaan, jos portti on auki» -- sanoi Antero.
Portti olikin auki. Kun ajomies vaunuineen oli tullut takaisin, ei hän
ollut huolinut sitä panna kiini. Mutta kun he kartanon puoleltakin
akkunoita katselivat, huomasivat he, että kaikki talossa olivat levolle
laskeuneet.
»Mitä nyt teemme!» -- kysyi Antero. »Jos olisi jotakin isälle täällä
tapahtunut, niin olisi kumminkin joku akkuna valaistu. Eikö kävisi
sinun meneminen nuoren Björkin luo? Kentiesi tietäisi hän jotakin».
Vilhelmi oli itse tätä ajatellut. »Mutta miten päästä nuoren
ylioppilaan kamariin herättämättä muita, jotka huoneissa nukkuivat? Jos
uskaltaisin heittää hänen kamarinsa akkunaan pienellä kivellä ... mutta
mitkä näistä akkunoista kuuluvat hänen kamariinsa? Pimeässä en sitä
erota, ja tuskinpa sitä päivänvalossakaan varmasti osaisin sanoa».
Näin olivat Vilhelmi ja Antero kahdella päällä mitä tehdä, kun äkkiä
huomasivat kaksi olentoa astuvan kartanolle. Kaikeksi onneksi oli
toinen näistä juuri se, jonka luo he olivat halunneet päästä. Vilhelmi
tunsi äänestä nuoren Björkin.
»Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa!
Mutta... Keitä täällä on?» huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja
Anteron huomasi.
»Käy varoin! Luultavasti rosvoja» -- kuuli Vilhelmi Björkin toverin
lausuvan.
»Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan» -- sanoi Vilhelmi ja
astui esiin.
»No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja ... kukas toinen?
Ah, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te
nyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin».
»Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla» -- pisti
siihen Löf -- »sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään,
joka ei päivän valoa sietäisi».
Pilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.
»Oikein sanot!» -- vastasi hän --. »Ja olisipa hyvä, jos loistaisi
nytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei
ole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?»
»Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin
päivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta
käydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty».
Tämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät
ulkohuoneisin päin. »Mitä lempoa! Kuka siellä?» huusi Löf. --
»Sielläkin on joku tahi joitakuita».
Tallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.
»Pelkäänpä, että luulossasi on perää, Löf» -- sanoi Björk -- »Kun ei
vaan siellä olisi varkaita».
»Onko siellä ihmisiä? Avatkaa ovi!» -- kuulivat nuorukaiset jonkun
tallista huutavan.
Nuorukaiset kulkivat kiireesti sinnepäin, mistä ääni kuului. Löf
esitti, että olisi ehkä paras käydä kutsumassa poliisia avuksi; mutta
sitä pani vastaan Björk, joka oli urhoollisempi. »Onhan meitä neljä»,
sanoi hän.
»Ääni ei tule tallista. Liiterissä on huutaja», lausui Björk, ja
liiterin luo kulkivat nuorukaiset nopeasti.
»Kuka siellä?» kysyi Löf.
»Kuka! Minä se olen, te tolvanat! Ettekö kuule, että minä se olen!»
»Kuka minä?» kysyi Björk.
»Jumala nähköön!» huusi Antero ihmetellen. »Se on isäni ääni. Miten,
herran tähden, on hän sinne joutunut?»
»Kukako olen?» huusi hän liiteristä. »Minä, minä olen! Minä olen
patroni Rother! No, avatkaa pian ovi! Missä hiidessä minä olen?»
Nuorukaiset seisoivat liikkumatta, kuten paikalle istutetut; niin oli
kummastus saanut vallan heissä.
»Patroni Rother!» huusi vihdoin Löf. -- »Miten te sinne olette
joutunut? Mitä te siellä teette, patroni?»
»Avaa ovi, lurjus, kuka oletkin, äläkä siellä käytä kieltäsi! Minä
palellun täällä».
Vilhelmi oli kohta rientänyt oven luo avataksensa sitä. »Ovi on
lukossa, setä; odottakaa, kunnes saadaan avain!»
»Vilhelmi! Sinäkö siellä olet! Laita että pian pääsen täältä pois!
Missä hiidessä minä olen?»
»Te olette, setä, kauppias Björkin vaunuliiterissä».
»Vaunuliiterissä! Ah, nyt selkenee muistini! Se lurjus, se lemmon
ajomies on minun jättänyt vaunuihin ja lukinnut oven. No, etkö voi sitä
pirstaksi lyödä? Keitä siellä on toisia? Kuka siellä nauraa? Lempo
teidät korjaa, kun täältä pääsen».
»Pääsemisenne ei ole niin helppo kuin sinne jäämisenne, herra patroni!
Luukas, ajomies, ei ole kotona, ja avaimen on hän luultavasti vienyt
mukanansa, koska sitä ei ole missään» -- vastasi nuori Björk, joka oli
käynyt ajomiestä hakemassa.
Löf ei voinut nauruansa hillitä. »Suokaa anteeksi, herra patroni!»
rukoili hän. »Jos tilaanne mietitte, niin ette voi itsekään nauramatta
olla».
Mutta patronin ei tehnyt mieli nauraa. Päin vastoin suuttui hän nyt.
»Vilhelmi, oletko riivattu, poika, kun et minua päästä täältä?»
»Odottakaa, isä!» -- lepytteli Antero.
»Sinäkin siellä, Antero!» huusi ukko, joka tunsi poikansa äänen.
»Mitä, Jumalan tähden, teemme?» kysyi Vilhelmi. »Ovi on luja, sitä ei
voi saada rikotuksi, ja mies, jolla avain on, on poikessa».
»Lyö se pirstaksi, olen minä sanonut!» huusi patroni.
»Oletteko yksin, herra patroni!» -- kysyi Löf.
»Kuka perhana olisi minua tänne seurannut, tolvana?» ärjäsi patroni ja
koetti voimainsa takaa puskea oveen.
Se yritys oli turha, niinkuin edellisetkin.
»Koetetaan eikö olisi mahdollista saada ovi saranoilta pois» -- esitti
Vilhelmi --. »Ovessa on kissanreikä. Jos saataisiin kanki, ehkä
onnistuisimme».
»Niin, koettakaa, koettakaa!» -- rukoili patroni.
»Keitä siellä kartanolla on?» -- kuului samalla ääni taempaa.
Eräs vahtimestari, joka asui viereisessä talossa ja jonka huone oli
ihan seinitysten liiterin vieressä, oli kuullut kolinan ja huudot ja
avasi ikkunansa Björkin kartanolle päin, kuullakseen mitä naapurissa
tapahtui. »Keitä siellä kartanolla on?» kysyi hän.
»Sanokaa, jos tiedätte neuvoa!» --- vastasi Löf. »Patroni Rother on
luultavasti nukkunut vaunuihin ja ajomies on siitä tietämättä salvannut
hänen kauppias Björkin liiteriin».
»No, herättäkää ajomies ja kysykää avainta!» -- vastasi vahtimestari.
»Mutta ajomies on hiidessä, hän ei ole kotona» -- huusi nuori Björk.
»Se on tosi. Luukas meni illalla tai oikeammin yöllä, kun oli vienyt
kotiin kauppias Björkin vieraat, nimipäiviä viettämään. Sen kuulin
hänen sanovan. -- Odottakaa aamuun, kunnes hän tulee kotiin!»
»Minäkään en parempaa neuvoa tiedä» -- sanoi Löf toisella äänellä.
»Siis pitää minun uudestaan kiivetä ylös vaunuihin»: -- lausui patroni
epätoivoisesti. »Kuinka pitkältä on vielä aamuun, Vilhelmi?»
»Kello lyö kohta 4» -- vastasi Vilhelmi. -- »Mene kotiin, Antero!» --
jatkoi hän -- »ja puhu tädille, mitä on tapahtunut, jotta hän ei
pelkää».
»Älkää jättäkö minua!» -- rukoili patroni. »Hullu, hullu se, joka
Helsinkiin tulee! Jos olisi minulla sikaarikaan!»
»Sen voin minä teille hankkia» -- sanoi Löf. »Anna tänne kamarisi
avain, Björk; kamarissa kait niitä on».
Kissanreijästä tarjottiin patronille sikaareita, ja kun hän tunsi savun
suussansa, niin kärsi hän filosoofin tavalla kärsittävänsä. Vilhelmi
tosin koetti, kuten oli esittänyt, saada ovea saranoilta, mutta senkin
yrityksen huomasi hän pian turhaksi. Hän oli esittänyt, että
haettaisiin kirves ja hakattaisiin ovi palasiksi; mutta hänen täytyi
myöntää, että ennenkuin saataisiin kirves ja ovi sillä olisi rikki
saatu, olisi jo aamukin tullut. -- »Parempi on», arveli hän, »että
lähetämme jonkun sepän luo, joka voi vääntää auki lukon».
»Se käy päinsä» -- sanoi vahtimestari, joka nyt oli pukenut yllensä ja
tullut naapurinsa kartanolle. »Ihan tässä likisyydessä asuu seppä, ja
minä käyn häntä kutsumaan».
»Tee niin!» huusivat kaikki, ja liiteristäkin kuului sointuva: »tee
niin!»
Kuluipa jotenkin pitkä aika, ennenkuin seppä saapui. Mutta kun tämä
viimein tuli, niin olipa patronikin pelastettu.
Vahtimestari ja Vilhelmi sekä seppä seisoivat yhdellä puolella ovea,
nuori Björk, Löf, Ville ja Antero, -- jotka molemmat viimeksi mainitut
olivat kiiruhtaneet isänsä vankihuoneen luo, kun oli Antero kotona
saanut uutisen kerrotuksi, -- toisella puolella, kun patroni astui
ulos. Ukko parka ei puhunut muuta kuin: »Nyt kotiin, pojat!» ja lähti
aika kiireesti astumaan.
Tämä tapaus tuli pian tunnetuksi kaupungissa ja antoi runsaita aiheita
nauruun. Kun kauppias Björk aamulla sai kuulla, mikä hänen ystäväänsä
oli kohdannut, läksi hän kiireesti tämän luo muka sääliänsä
ilmoittamaan. Hän tapasi Rotherin herrasväen lähtöpuuhissa.
»Sitä sanon tuhmaksi, joka viipyy hetkeäkään enää Helsingissä tällaisen
tapauksen perästä», sanoi Rother. Ja vaikka laiskuus häntä suuresti
vaivasi, oli hän nyt kumminkin rouvallensa apuna, kun tämä
matkalaukkuihin vaatteita lateli.
Björk oli tavannut ajomiehen, ja hän tiesi kertoa syyn patronin
onnettomuuteen. Ajomies oli jo kotonansa alkanut viettää nimipäiväänsä
eikä ollut ensinkään katsonut, keitä vaunuihin astui. Seurahuoneen
edustalla oli hän pysähtänyt. Sult ja Kåhrström olivat siellä astuneet
pois, ja kun ajomies ei mitään kuullut vaunuista, oli hän luullut ne
tyhjiksi ja vienyt ne ynnä nukkuvan patronin vaunuliiteriin, jonka
jälkeen hän oli kiiruhtanut kaupungille tovereinsa luo, vieden liiterin
avaimen mukanaan.
Mutta patroni ei tahtonut kuulla sanaakaan koko asiasta. Hän oli
nähtävästi häpeissänsä. Hän yhä vaan lähtöä kiirehti. Rouva kyllä
koetti kaikkia saadaksensa patronia pitämään tuota tapausta
hullunkurisena naurun asiana; mutta kaikki rouvan yritykset olivat
turhat, ja nyt lyömättä nyrkkiänsä pöytään sai patroni tahtonsa
täytetyksi. Kun rouva huomasi, miltä kannalta hänen miehensä asiaa
katseli, ei hän enää kiireistä lähtöä vastustanut.
Patronin viimeinen onnettomuus oli ollut naurettavan hullunkurinen.
Ville tuon tuostakin purskahti nauruun, kun hän sitä ajatteli. Ukko sen
hyvin huomasi, mutta -- hän ei sanonut mitään. Oli hyvin huomattava,
että jos tällainen seikka olisi tapahtunut jollekin toiselle, olisi
patroni ollut valmis kurkkunsa täydeltä sillä nauramaan; mutta nyt, kun
oli onnettomuus tavannut häntä itseään, -- se oli jotakin ihan toista.
Ainoa Helsingissä olevista Katajalahden asukkaista, joka ei, ei
ainakaan näin äkkipikaa, olisi tahtonut lähteä, oli Anna. Hän viihtyi
Helsingissä, eikä hän tätä salannut, vaikka kuulikin äitinsä usein
sanovan: »Se on isän tahto; isä tahtoo niin!»
Vilhelmi oli pahoillansa siitä onnettomuudesta, joka setää oli
kohdannut -- ja niin pahoillansa, ettei hän ollenkaan nähnyt asiassa
mitään naurettavaa. Olihan ukko Rother hänen setänsä ja Annan isä. Ja
sen lisäksi oli irvihammas Löf sattunut näkemään koko tapauksen. Ja
Löfiä kohtaan ei ollut Vilhelmin ystävyys lisääntynyt. Vilhelmi oli
ollut Annan seurassa niin onnellinen, kuin nuorukainen hänen tilassaan
saattaa olla. Hän oli isoimmat osat päivistä oleskellut Annan parissa,
mutta mitään erittäin tärkeää ei ollut Vilhelmi saanut Annan kanssa
puhua -- tahi hän olisi kyllä saanut, siitä ei häntä kukaan estänyt,
mutta mitään merkillisempää ei ollut tullut puhutuksi. Ja nyt oli Anna
valmis lähtemään! Vilhelmi oli toivonut saavansa olla hänen kanssansa
yksissä vielä joitakuita viikkoja; tämä toivo raukesi nyt tyhjään.
Kun oli päivällinen syöty, olivat vieraat valmiit lähtemään. Vilhelmi
tunsi, että hänellä nyt olisi ollut paljon sanomista Annalle, mutta
kaikki se jäi nyt sanomatta. Ukko Rother oli, kun oli lähdön aika ihan
likellä, vähän leppynyt, ja merkkinä siitä oli se, että ukko itse puhui
onnettomuudestaan. Vilhelmi uskalsi toivoa, että koko lähtö
lykättäisiin ainakin joitakuita päiviä eteenpäin; mutta kun hän tämän
toivonsa lausui, vastasi ukko:
»Sen sanon minä! En ikinä enää tule Helsinkiin, ja tuskinpa soisin
pahimmalle vihamiehellenikään semmoista rasitusta kuin minulla täällä
on ollut. Ei! Katajalahti! Kas se on toista kuin tämä riivattu kylä,
missä yöt tehdään päiviksi, päivät öiksi, ja missä ihmiset saavat
makuusijansa vaunuissa». -- Takauksesta, johon hän oli Björkin luona
sitoutunut, ei hän puhunut mitään. Ei ole tiettyä, muistiko ukko koko
asiaa nyt.
Vaunut seisoivat pihalla. Hevoset olivat valjastetut. Lähtevä
herrasväki oli valmiina vaunuihin astumaan. Ihan juuri silloin tuli
kartanolle Löf ja hänen kanssansa pari nuorta toveria. Ukko Rotherin
lähtö oli Vilhelmin ja veljeksien kumppaleille tullut tiedoksi, ja Löf
oli houkutellut muutamia kanssansa »katsomaan tuota päivän urosta».
Kun Löf patronin näki, nosti hän lakkiansa ja tervehti syvällä
kumarruksella ja sitten vielä syvemmällä Annaa, kun hän hänen näki.
Hänellä oli muka asiana käydä Vilhelmiä tervehtimässä, ja hän oli näin
muka sattumalta tullut katsomaan herrasväen lähtöä. Kun hän näki
Vilhelmin puuhailevan matkatavaroita järjestelemässä, seisahtui hän
pihalle. Ukko Rother vastasi hänen tervehdykseensä myöskin lakkia
nostamalla. Eikäpä tainnut hän Löfiä tuntea siksi, joka aamulla oli
hänelle sikaareja tarjonnut. Annakin vastasi Löfin tervehdykseen,
ja surullisilla silmäyksillä katseli hän häntä. Näistä hänen
silmäyksistään luki Löf ajatuksen: »En minä tahtoisi lähteä Helsingistä
vielä».
Pikaisesti sanoi ukko Rother jäähyväiset Vilhelmille ja pojilleen,
joita rouva hellästi syleili ja suuteli. Vilhelmi puristi hellästi
Annan kättä; mitään hellempää hyvästijättöä ei myöntänyt aika. Mutta
Vilhelmin mielestä vastasi Anna hänen jäähyväisiinsä jotenkin kylmästi.
Annan silmät olivat, kun hän vaunuihin astui, kääntyneet Löfiin. Oliko
se sattumus vaan?
»Vielä ei ole Vilhelmi voittanut» -- ajatteli Löf.
Kohta sen jälkeen lähtivät vaunut, joissa patroni nyt vapaasti
hengitti.