Nimeksi vaan.
Oli päiviä muutamia kulunut siitä päivästä, jona Vilhelmi oli
julkisen kandidaattitutkinnon suorittanut. Näiden päiväin kuluessa ei
ollut mitään erinomaista tapahtunut. Vilhelmi oli julkisessa
tutkintoarvostelussa saanut korkean arvolauseen. Hän oli siitä iloinen,
varsinkin setänsä ja Annan tähden. Illalla oli patroni, niinkuin oli
luvannut, pitänyt Kaisaniemellä kandidaattipidot Vilhelmille, ja näihin
pitoihin olivat vanhat tulleet suoraa päätä Björkin tyköä, jossa, kuten
tiedämme, Rotherin herrasväki samana päivänä oli ollut päivällisillä.
Patroni Rotherille tuli aika Helsingissä pitkäksi. Ukko ei tietänyt
mitä tehdä. Kaikki paikat, joissa oli jotakin katsottavaa, olivat
katsotut, ja ukko halusi jo päästä entiseen lepoonsa, Katajalahdelle,
semmenkin kun kahvi Helsingissä oli huonoa ukon mielestä ja häntä sen
lisäksi häiritsi ajaminen kadulla, joka usein herätti ukon hänen
unestansa. Ukolla oli kumminkin ollut aikomus viipyä Helsingissä,
kunnes talvikelillä pääsisi takaisin. Mutta nyt oli hän tuskin kahta
viikkoa ollut Helsingissä, ennenkuin jo kuultiin hänen aina tuon
tuostakin puhuvan takaisinlähdöstä. Björkin luona oli hän useasti
ollut. Ystävyydellä ja erinomaisella kunnioituksella oli häntä siellä
kohdeltu, mutta olivatko ukon tunteet kylmenneet, vai mikä lienee ollut
syynä, hän vaan ei enää ystävänsäkään luona viihtynyt.
Silloin eräänä päivänä sai hän kutsun tulla Björkin luo. Ilma oli
sateinen, ja ukko oli siitäkin syystä pahalla tuulella. Hän lupasi
kumminkin lähteä ja arveli rouvallensa, kun kutsuja oli lähtenyt: »No,
samalla kertaa saan sanoa jäähyväiseni Björkille».
Puettuna vanhaan hännystakkiin, valkea huivi kaulassa -- »sillä
Björkillä saattaa olla muitakin vieraita» -- lähti patroni.
Ukko Björk, pienisilmäinen pirteä ukko, tuli ystäväänsä vastaan ovelle
ja talutti hänet kiireesti saliin, jossa esitti patroni Rotherille
kauppias Sultin ja Kåhrströmin.
»Minä olen kutsunut sinua luokseni, veli Rother, juttelemaan yhtä ja
toista syksy-illan ikävyydessä, ja sen lisäksi on minulla pyyntö, johon
et kieltäen vastanne».
Täällä ystävänsä parissa nyt sai patroni illan kuluessa takaisin
iloisen mielensä, varsinkin kun hän täällä tapasi kaksi miestä, joista
hän oli kuullut Björkin ennen paljon puhuvan. Kaikki olivat he
yhdenikäisiä ja samaa mielialaa. Rother tunsi heti, että hän hyvästi
viihtyi heidän seurassaan.
Kauppa-asioista puhuttiin paljon, ja ukko Rother osasi näihin puheisin
ottaa osaa, kun hän oli vanha kauppias. Hyviä sikaareja poltettiin,
hyviä viiniä juotiin. Kokkapuheita ja vanhoja juttuja kerrottiin, ja
niille oli Katajalahden herra aina ensimäinen nauramaan.
»Kuules, veli Rother!» -- sanoi vihdoin kauppias Björk. »Olenko
pettynyt, kun olen uskaltanut luottaa sinuun, niinkuin vanhaan toveriin
ainakin. Sinä olet vetäynyt pois asioista, mutta minä elän niissä
vielä. Minä olen nyt aikeissa rakentaa suurenlaisen rautatehtaan. Se
kannattaa, se asia; minä olen tarkoin laskenut sen. Ja kuta pikemmin
saan tehtaani valmiiksi, sitä paremmin se kannattaa; se tuottaa
vähintäin 25 prosenttia jo ensi vuonna. Mutta kun minun rahani ovat
kiini muissa asioissa, olen aikonut ottaa suuremman lainan, ja tässä
pyydän sinun olemaan minulle avullisena».
»Takauksessako?» kysyi ukko Rother, ja hänen naamansa piteni. »Älä
pahaksu veli, etten mielelläni mihinkään enää sitoudu. Minä tiedän
tuloni ja menoni, ja jos jotakin sattuisi, joka...»
»Veli!» keskeytti häntä Björk. »En tahdo sinua vietellä; voin kyllä
täältäkin tarvittavat takaukset saada. Jos pelkäät...»
»En, en pelkää, mutta...»
»Mutta pelkäät kumminkin. No, en siihen sano mitään. Sult ja Kåhrström
ovat minulla jo takausmiehinä; kolmas nimi vielä olisi tarpeesen,
nimeksi vaan. Ja kolmanneksi uskalsin pyytää sinua».
Rother, joka näki ilvehymyn toisten huulilla, ei tiennyt minne katsoa,
mitä vastata. Hän häpesi, sillä olihan Björk varakas ja rikas mies,
jonka puolesta varmaankaan Sult ja Kåhrström eivät olisi menneet
takaukseen, elleivät häntä semmoiseksi olisi tienneet. Päästäksensä
tästä pulasta kysyi Rother summan suuruutta, kuinka pitkäksi ajaksi
laina oli otettava ja keneltä, sekä millä ehdoilla ja muuta semmoista.
»Ellet tahdo nimeäsi kirjoittaa, niin on turha vaiva tätä sinulle
kertoa. Miten luulette, hyvät herrat, että ystäväni Rother olisi minua
kohdellut, jos köyhänä ja kurjana olisin hänen apuansa pyytänyt, kun
hän nyt, kun olen 400,000 ruplan omistaja, kieltää minulta nimensä,
joka tietysti velkakirjassa olisi oleva ainoastaan kyltti, ilman mitään
merkitystä?»
»400,000 ruplan omistaja!» kertoi Rother itsekseen. »No, no, veli!»
puhui hän kovaa, »enhän ole vielä mitään vastannut. Sanoin vaan,
etten ole tahtonut mihinkään asiaan ryhtyä, sittenkun erosin
kauppatoimistani. Mutta ei sääntöä poikkeuksitta. Älä kummeksi, että
vanha mies, joka asioista on vieraantunut, miettii ensin. Sinun
kysymyksesi tuli niin äkkipikaa».
»En minä tiennyt, että 50,000 ruplan asiassa suuria mietintöaikoja
tarvittaisiin», vastasi Björk. »Mutta sinulla on oikein. Minä
arvostelin sinua vielä kauppamiehenä; sillä en muistanut, että sinä nyt
olet rikas rusthollari».
»Eikö mietintöaikaa 50,000 ruplan asiassa!» huusi Rother hämmästyen...
»Ei, kun en muuta pyydä kuin nimeäsi nimeksi vaan».
Rother kulki pari kertaa lattian poikki. Mitä hän näinä minuuttina
ajatteli, on vaikea sanoa. Nähtävästi oli hänen povessansa kova sota;
ja vaikea on tietää, eikö kiellon puoli olisi voittanut, ellei Björk
olisi Sultin kanssa puhuen sanonut, että laina viimeistäänkin 3 vuoden
kuluessa olisi maksettu, ja ellei Sult olisi sanonut: »Luuletko, että
minä olisin siihen nimeäni pannut, ellen tuntisi asioitasi melkein
paremmin kuin ne itse tunnet».
Ne sanat saivat Rotherin päättämään. »Minä joudun häpeän alaiseksi» --
ajatteli hän -- »jos kiellän. Veli Björk» -- sanoi hän kääntyen häneen
päin. »Minä ajattelin vaan asiaa, enkä ollenkaan kuka se oli, joka
nimeäni pyytää. Ole varma siitä, että jos heti olisin tuota ajatellut,
olisi jo nimeni kuivunut paperilla... Onko sinulla paperi käsillä
täällä?»
»Oi!» vastasi Björk. »Siitä tunnen entisen ystäväni. Mutta, niinkuin
sanoin, korkeintaan kolmen vuoden kuluttua saat nimesi takaisin, ja
saat silloin nähdä, että se oli annettu nimeksi vaan. Mutta onko
sinulla sinetti muassasi?»
»Semmoinen minulla aina on» -- ja ukko Rother näytti kantasormustaan,
jonka kannassa oli hänen nimensä ensimäiset kirjaimet.
Muutaman minuutin kuluttua oli pöydällä velkakirja, jonka viimeiset
rivit kuuluivat näin:
_Yllä seisovan summan, 50,000 ruplan, takaisin maksamisesta
ynnä koron kanssa, 5 sadalta vuosittain, menevät allekirjoittaneet
yhteiseen takaukseen niinkuin olisi velka heidän omansa, yksi
kaikkein ja kaikki yhden edestä, joka vakuutetaan. Helsinki, 17 p.
Marraskuuta 18--.
Evert Sult. Anders Kåhrström.
Kauppias ja tehtaan isäntä. Kauppias ja tehtaan isäntä.
(Sinetti). (Sinetti).
Vilhelm Rother.
Kauppias ja maanomistaja.
(Sinetti)._
»Oikein on!» sanoi Björk silmäillen velkakirjaa. »Kiitoksia nyt! Juotte
kaiketi minun uuden tehtaani menestykseksi!»
Se malja juotiin pohjaan saakka.
Tämä takausasia oli keskeyttänyt ukkojen hauskat keskustelut. Björk
pani talteensa velkakirjan, ja koko asia jäi sillä unohdukseen; sillä
sitten ei enää sanaakaan puhuttu siitä. Vanhanaikuisia juttuja tuli
taasen esille, ja monen semmoisenkin malja, joka jo kauan sitten oli
kuollut, juotiin nyt.
Ukko Rother, joka alussa, kun hän nyt tiesi nimensä olevan tuossa
talteen pannussa velkakirjassa, ei niin ilomielin nauranut kuin äsken,
sai illan kuluessa vähitellen takaisin entisen hupaisuutensa, eikä
aikaakaan, niin oli hänkin unhottanut koko takauksen. Hän otti osaa
esiteltyihin maljoihin, sama hänelle tunsiko niitä, joille maljat
esiteltiin, vai ei. Hänkin kertoi lystillisiä juttuja ja oli ensimäinen
niille nauramaan.
Ilta kului. Herkullinen illallinen syötiin, ja ruokapöydässä jatkettiin
entistä puhetta sekä juominkia. Mutta miten olikaan, rupesi ukko
Rotheria, joka, kuten tiedämme, oli jotenkin unelias, uni painamaan. Se
näkyi selvästi siitä, että hän tuon tuostakin suuresti haukotteli ja
ettei nauru enää kaikunut niin raittiina kuin äsken. Vihdoin katsahti
hän kelloaan, ja kun hän havaitsi puoliyön jo kuluneeksi, koetti hän
nousta. Mutta huomasipa silloin, että uni painoi jotenkin raskaasti;
sillä nousemisesta ei tahtonut tulla mitään. Mutta koska toisillekin
oli nouseminen yhtä vaivaloista, niin saanemme arvata, että tähän oli
syitä toisiakin, ei ainoastaan uni.
Kun Björk kuuli, että Rother oli lähdön puuhassa, avasi hän vielä yhden
pullon.
»Vielä malja!» -- sanoi hän. »Sitten en enää tahdo teidän lähtöänne
viivyttää. Minä olenkin käskenyt varustaa vaununi, jotka teidät vievät
kunkin kotiinne. Vielä malja, sanon, ystäväni Rotherin malja! Vanha
toverisuus ei ole hänessä sammunut, sen on hän tänään näyttänyt.
Eläköön Rother, eläköön todellinen ystävyys!»
Ukko Rother oli liikutettu. »Minä kiitän sinua!» -- vastasi hän.
»Vahinko vaan, etten saattanut sitä tärkeämmässä kohdassa näyttää kuin
tällaisessa vähäpätöisessä. Eläköön isäntämme!»
Malja, joka nyt juotiin, sekä puhe oli kokonansa väsyttänyt Rotherin,
joka ei vuosikausiin ollut näin kauan valvonut. Hän vaipui jälleen
tuolilleen ja puoleksi uneksien kuuli hän vähän ajan takaa Björkin
sanovan, että vaunut odottavat, milloin vaan herroja haluttaa lähteä.
Tämän puheen ymmärsi Rother, ja entistä vaivaloisemmasti hän nousi;
entistä ystävällisemmästi sanoi hän unen horroksissa jäähyväiset
vanhalle toverilleen ja kulki varovasti sitten Sultin ja Kåhrströmin
kanssa vaunuihin.
Pehmeälle istuimelle vaipui ukko Rother. Puoliunissansa kuuli hän
Sultin ja Kåhrströmin lausuvan ajomiehelle, mihin hänen tuli ajaa. Hän
itse ei virkannut mitään; hän istui hyvästi, niin hyvästi, että tuskin
olivat vaunut lähteneet liikkeelle, niin hän jo nukkui sikeässä unessa,
josta nyt ei herättänyt häntä kolina kadullakaan.
Hän oli jättänyt Björkin luo nimensä, mutta nimeksi vaan.