Rotherin herrasväki Helsingissä.
Kotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli
pöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo
ulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan
kirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. -- Mitä ajatteli hän; mitkä
tunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? -- kyseli hän
itseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin
kuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan
vastenmielisyyden tunteen sydämessään.
Aamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt
unessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa
onnellinen.
Toisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden
kaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän
pitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! -- Antero! Hän
iloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin
ilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.
Kello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo
tosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt
mikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän
huoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän
hymyillen taasen lähtenyt.
Mutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen
sisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. »Vaunut
seisahtuivat juuri pihalle» -- huusi hän. »Eräs vanha herra kysyy
Rotheria».
Silmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. »Isä, isä! Se ei saata olla
kukaan muu kuin isä» -- huusivat veljekset.
Tuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja
sisään astui patroni Rother.
»Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen
sanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt
itse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni».
Tämä viimeinen lause oli sanottu rouvalle, joka samassa astui sisään.
Oli siinä kolmaskin tulia; mutta tämä kun näki, miten kaikki oli
ylösalaisin nuorukaisten kamareissa ja missä öisessä asussa asukkaat
olivat, vetäysi hän äkkiä takaisin.
»Anna! Annakin!» huusi Antero.
»Niin, Annakin, joka ei uskalla astua sisään», nauroi ukko.
Nyt tuli nuorukaisille kiire, etenkin Vilhelmille. Kiivaasti käski hän
matammia siivoamaan etukamarin. Itse vetäysi hän veljesten kanssa
toiseen, jossa kiireesti valmisti itsensä sukulaisiansa
vastaanottamaan.
Patroni Rother perheineen oli niin muodoin Helsingissä. Ukko oli, kuten
jo mainitsimme, pitkästynyt aikojaan, kun hänen poikansa olivat
lähteneet. Miten olikaan, heräsi hänessä ajatus lähteä heitä katsomaan.
Rouva oli tälle ukon mietteelle ensin nauranut; mutta kun ukko lähdöstä
alinomaa puhui, heräsi hänessäkin halu lähteä katsomaan poikiansa,
jotka nyt olivat yliopistolaisia. Kun siis maanviljelystoimet sen
sallivat, lähti Katajalahden herrasväki matkalle. Usein oli tiellä
patroni valittanut ja voivottanut, varsinkin viime ehtoona, ennenkuin
Helsinkiin tulivat, hänen kun oli täytynyt teitten huonouden tähden
jäädä yöksi lähimpään kestikievariin. Mutta nyt, kun ukko oli perillä,
oli hän iloinen. Oli ollut tiellä vähän kysymystä, että vieraat
rupeisivat asumaan jossakussa ravintolassa; mutta siihen oli patroni
sanonut: »Ei, enpä silloin saisi olla poikaini kanssa».
Lyhyessä ajassa oli matammi siivonnut etukamarin, ja vielä lyhyemmässä
ajassa olivat nuorukaiset valmiit sinne astumaan. Rakkaus ja ilo asui
Vilhelmin pienen lukupöydän ympärillä, missä perhe pian istui, nauttien
matammin keittämää kahvia, jota etenkin ukko mielihyvillään joi. Antero
oli heti saanut lähteä asialle. »Käy noutamaan minulle laatikko
sikaareja, mitä parhaimpia voit saada! Nyt, kun ollaan pääkaupungissa,
eletään isosti».
Vastapäätä Annaa istui Vilhelmi. Hänen sydämensä oli iloa täynnä. Hänen
silmäyksensä olivat tavanneet Annan, ja tämä oli silloin vähän
punastunut. Hellästi oli Anna puristanut tervehdykseksi Vilhelmin kättä
ja sydämellisesti toivottanut hänelle onnea, kun sai kuulla, että
Vilhelmin tutkinnot olivat loppuneet.
Tästä viimeksi mainitusta asiasta oli etenkin patroni ihastunut. »Sepä
oikein hyvä!» sanoi hän. »Nyt ei meidän tarvitse varpaisin kulkea eikä
hiljaa kuiskutella peläten, että häiritsisimme herra ylioppilasta hänen
luvuissaan».
Tämä perhe oli onnellinen. Kaikki siinä oli nytkin suoraa,
yksinkertaista, kuten ennen Katajalahdella, jotta patronikin yhtäkkiä
huusi: »Jos en kuulisi tuota alinomaista hälinää kadulta, luulisin
totta mari vielä olevani kotona -- vai mitä sinä sanot, Amanda?»
Samana päivänä jo nähtiin Helsingin esplanaateilla Katajalahden koko
perhe. Kaikki pian huomasivat, että tämä perhe oli maalta. Patroni
käydä kompsutteli hiljakseen, niinkuin kotonansa, kun hän joskus kävi
vainioitansa katselemassa. Sen lisäksi hän aina, kun joku tuli vastaan,
heti kysyi Vilhelmiltä tahi pojiltaan: »Kuka tuo oli?» Sitten näytti
hän tyytymättömältä, jos sai vastaukseksi: »En tiedä, en tunne». Päälle
päätteeksi puhui hän niin kovalla äänellä, että moni seisahtui häntä
kuuntelemaan.
Nuorukaisilla oli täysi tekeminen näyttäessään vieraillensa, mitä
Helsingissä oli nähtävää. Tämä oli heille hupaista ja -- tarvinnemmeko
sanoa -- etenkin Vilhelmille, joka tavallisesti aina kulki Annan
vieressä. Vilhelmi koetti Annan silmistä lukea, mitä tämä ajatteli.
Siitä asiasta, josta hän Katajasaarella oli puhunut, ei hän nyt
virkannut sanaakaan -- ei hänen suunsa, mutta kyllä hänen sydämensä ja
hänen silmänsä.
Kaduilla kulkeissansa setänsä ja Annan kanssa tapasi hän usein
tuttaviaan. Nämä katselivat pitkään Rother herrasväkeä. Sedällensä voi
Vilhelmi näitä tuttaviaan nimittää, ja setä tunsi monen Vilhelmin
toverin isän. Moniaat sekä Vilhelmin että veljesten tovereista kävivät
nuorukaisten kodissa heitä tervehtimässä. Jos silloin setä sattui
olemaan kotona, esitti Vilhelmi nämä tuttavansa hänelle, ja ukko
Rotherilla oli maalaisen tavalla paljon heidän kanssansa juttelemista.
Tästä tulikin Vilhelmin tovereiden keskuudessa se mieli ukko Rotherista
yleiseksi, että hän oli kaikin puolin kunnon ukko.
Illat vietettiin teaatterissa, soittajaisissa ja milloin missäkin
huvitilaisuudessa. Mutta jo muutaman päivän perästä väsyi ukko kaikkiin
näihin ja salli mielellänsä nuorten huvitella, kun vaan joku jäi kotiin
hänelle seuraa pitämään. Tapahtuipa silloin se kumma, että kun Anna jäi
kotiin ukon kanssa, niin halutti Vilhelmiäkin aina jäädä, ja päin
vastoin. Vilhelmi siis aina nähtiin Annan parissa. Tämän huomasivat
pian hänen toverinsa, ja monta pistosanaa olisi Vilhelmi saanut kuulla,
jos olisi joutunut olemaan näiden tovereinsa parissa.
Neljä päivää oli Rotherin herrasväki ollut Helsingissä, kun Vilhelmi
sai kutsumuksen tulla julkiseen kandidaattitutkintoon. Kun patroni
tämän kuuli ja sai tietää, että tutkinnon suorittaneet tavallisesti
tutkinnon jäljestä pitivät ystävillensä pidot, lausui hän heti: »Niistä
ei sinun tarvitse huolta pitää, ne otan minä osalleni, kunhan vaan
nimität, ketkä pitoihin ovat kutsuttavat. Kutsu kaikki tuttavasi;
hupaista on nähdä, mimmoisia nykyajan nuorukaiset ovat».
Vilhelmi olisi mieluummin viettänyt tämän illan kaikessa hiljaisuudessa
Annan kanssa kotona. Mutta se ei nyt käynyt laatuun. Hän teki siis
luettelon, jotenkin pitkän, jonka hän sitten näytti sedällensä. Yhden
nimen olisi hän luettelosta mielellään heittänyt pois, mutta koska hän
oli kutsunut kaikki muut lukiokumppalinsa, ei hän tahtonut olla Löfiä
kutsumatta.
»Tässä on luettelo. Kuusitoista nimeä siinä on. Onko liiaksi monta?»
kysyi hän, näyttäen luetteloa sedällensä.
»Kuusitoista vaan! Kun minä olin sinun ijässäsi, tunsin minä koko
maailman». -- Ja ukko silmäili pikimältään luetteloa.
»Mitä!» huusi hän äkkiä -- »Björk! Mistä hän on kotoisin? Kuka on hänen
isänsä?»
»Hänen isänsä» -- vastasi Vilhelmi -- »oli ennen kauppamies ------
kaupungissa. Sieltä muutti hän tänne, ja on hän nyt rikas ja mahtava
herra ja varsin suuri asioitsia».
»Israel Björk! Minun vanha toverini! Kuules, Vilhelmi! Koska minä aijon
olla saapuvilla sinun pidoissasi, niin saat sinä minulle seuraksi
kutsua isän -- pojan saat itse pitää... Sano, missä hän asuu; minä
tahdon käydä häntä jo tänään tapaamassa. Vai saan minä vielä elävin
silmin nähdä ystäväni Israelin! -- Tiedä ... että ------ kaupungissa
ennen muinen oli Abrahami, Iisakki ja Jaakoppi, jonka oikea nimi oli
Israeli, tämä, joka nyt täällä on. Abrahami ja Iisakki ovat kuolleet.
Me olimme kaikki neljä ennen hyviä ystäviä, vaikka nyt en ole kuullut
niin sanaakaan moneen vuoteen Israelista».
Ukko Rother ei nyt ollut vitkallinen. Hän tarttui hattuunsa. »Minä
tahdon lähteä heti» -- sanoi hän. »Huomenna sinulla on tutkinto,
Vilhelmi; ethän siihen tarvinne mitään valmistusta. Siis voit tulla
näyttämään minulle, missä Björk asuu».
»Jos minä lähden, niin jää Anna yksin kotiin» -- vastasi Vilhelmi;
sillä rouva ja pojat olivat ulkona kaupungilla.
»Anna saa seurata meitä», päätti ukko. »Ja sitten jääköön hän sinun
haltuusi».
Vilhelmin silmistä leimahti ilon säde. Hän ei ollut saanut Annan kanssa
kahden kesken puhua sanaakaan vielä; nyt hän saisi. Hän oli siis heti
valmis. Anna tosin vähän vastusteli; mutta kun ukko sanoi: »Tule pois
vaan; hupaisempi sinulla on ulkona» -- niin ei vastustanut Anna enää.
Tiellä tapasivat he Löfin. Tämä tervehti Vilhelmiä ystävällisesti ja
katseli pitkään Annaa. Vielä silloinkin, kun Rotherit olivat hänen
ohitsensa kulkeneet, katseli hän taaksensa. Jos nyt Vilhelmi olisi
seisonut hänen vieressään, olisi hän kuullut Löfin hiljaa mumisevan:
»Rikas ja kaunis! Rotherilla on liiaksi menestystä, jos hän tuon neidon
voittaa; mutta sitä en tahdo uskoa». Näissä sanoissa olisi Vilhelmi
varmaankin huomannut kateutta.
»Kuka se oli?» kysyi tapansa mukaan vanha Rother.
Vilhelmi mainitsi Löfin nimen.
»Aikooko hänkin maisteriksi!» kysyi Anna.
»Ei, hän lukee laki- ja kameraalitiedettä!» -- vastasi Vilhelmi.
Ensi kerran puhuivat nyt Vilhelmi ja Anna Löfistä. Tämän silmäys,
vaikka hänen tervehdyksensä oli ystävällinen, oli saanut Vilhelmin
alakuloiseksi, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi. Hän kulki nyt sanaakaan
puhumatta ja yksisanaisesti vastaten patronin kysymyksiin, kunnes he
tulivat sen talon luo, missä Björk asui.
Vanha Rother astui kiireesti huoneesen.
»Mihin nyt menemme?» kysyi Vilhelmi, kun he Annan kanssa kahden kesken
seisoivat kadulla.
»Sinä sen parhaiten tiedät» -- vastasi Anna.
»Ehkä menisimme Kaisaniemen puistoon. Siellä et ole vielä käynyt. Ilma
nyt on selkeä ja maa jotenkin kuiva. Mitä arvelet?»
»Mutta» -- lausui tyttö -- »eikö olisi parasta, että menisimme kotiin?
Kentiesi ovat jo äiti ja veljet palanneet».
»Eivät he vielä ole kotona. Et ole nähnyt Kaisanientä! Se on ihan tässä
lähellä».
Anna ei enää vastustanut. Kaisaniemen puistoon he menivät. Siellä
kulkivat he käytäviä kahden kesken. Syksyinen ilma ei ollut houkutellut
ketään kaupunkilaista sinne nyt.
Vilhelmi oli luvannut Annalle vasta vuosien kuluttua jatkaa sitä
puhetta, jonka Annan vastaus Katajasaarella oli katkaissut. Kuinka
tässä nyt kävi, sen jätämme sanomatta. Pitkää askelta eteenpäin Annan
rakkaudessa ei ollut Vilhelmi astunut. Mutta kumminkin oli Annan
sanoissa nyt jotakin, joka yhä viritti toivoa Vilhelmin sydämessä.
Kauan aikaa kulkivat he siellä. Kun he vihdoin palasivat, tuli heitä
vastaan taasen Löf, jonka huulet olivat tuskin huomattavaan
pilkkahymyyn vedetyt, kun hän Vilhelmin ja Annan kahden kesken tapasi.
Nytkin silmäili hän heidän jälkeensä, ja nyt mumisi hän: »Mitä! Olisiko
Vilhelmi jo voittanut?»
»Tuossa tapasimme taasen ystäväsi Löfin» -- sanoi Anna, kun ylioppilas
oli mennyt heidän ohitsensa.
»Minun ystäviäni hän ei ole» -- vastasi Vilhelmi. Luultavasti oli hänen
äänessään jotakin outoa, sillä Anna silmäsi häntä ja kysyi: »Ja minkä
tähden ei? Tunnettehan te toisenne, ja olipa hänen nimensä sinun
luettelossasi».
»Sinulla on hyvä muisti, jos sinä kaikkein nimet muistat, mitkä
luettelossani oli» -- vastasi Vilhelmi. »Minä kutsuin häntä siitä
syystä, että olemme samaa koulua käyneet ja samassa lukiossa olemme
olleet. Ystäviä emme koskaan ole olleet sanan oikeassa merkityksessä;
meidän luonteemme eivät sovi yhteen».
Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kotiin, olivat kaikki muut jo siellä.
Vanha Rother oli entistä paremmalla tuulella. Hän oli tavannut vanhan
ystävänsä Israeli Björkin.
»Sama mies kuin ennenkin, tuo Israeli, ihan sama!» -- kertoi patroni.
»Mutta suuresti hän elää, vaikka en saanut niin kahvitilkkaa suuhuni.
Huomenna saanen sitä enemmän, sillä huomenna olemme kaikki kutsutut
Israelin luo päivällistä syömään. Pitkä kuin kuusi tuo hänen
poikansa... No, on koivukin pitkä, ha, haa!»
Rouva vähän nuhteli ukkoa siitä, ettei tämä kieltäytynyt päivällisiltä.
Ukko sanoi aluksi kyllä niin tehneensä, mutta vihdoin täytyneensä
suostua, kun ei Israeli vähemmällä tyytynyt. »Sitä paitsi» -- lisäsi
ukko -- »tulee hän tänä iltana tänne, jotta saat häntä tervehtiä.
Muistathan Israelia entisistä ajoista, mamma?»
»Muistan kyllä», vastasi rouva. »Sinä olet aina hänestä pitänyt, minun
on ollut varsin vaikea häntä kärsiä».
»Aivan niin, mamma! Sinulla on hyvä muisti. Israeli oli syypää
ensimäiseen sotaamme, mamma! Minä tahdoin häntä kummiksi Villelle, sinä
et... Muistatko, miten riita loppui?... Olkoon se sinulle opetukseksi,
Ville, jos joskus sinäkin vaimon saat. Kun ei mamma tahtonut myöntyä,
löin minä nyrkkiäni pöytään ja kysyin: Kuka on lapsen isä, minäkö vai
sinä, mamma? Minä tietysti, ja koska niin on, niin kutsun minä kummit».
»Herra Björk siis on minun kummini?» kysyi Ville. »Sitäpä en tiennyt.
Hänen nimeänsä ei ollut kastetodistuksessani».
»Ei, sillä hän ei ole sinun kummisi» -- vastasi äiti. Ja hymy hänen
huulillansa näytti, miten ensimäinen sota herra ja rouva Rotherin
välillä oli loppunut,
»Hm, hm!» mumisi patroni.
»Mutta koska sinä silloin voitit, niinkuin aina olet voittanut», --
lausui rouva -- »niin saamme me nyt puolestamme myöntyä ja seurata
ystäväsi kutsumusta, Muuten kentiesi löisit taasen nyrkkiäsi pöytään!»
Vilhelmi oli ainoa, joka ei sanonut voivansa heitä Björkin luo seurata.
»Minun tutkintoni alkaa kello viisi iltapäivällä. En ymmärrä, miksi se
niin myöhäiseen on lykätty, kun tutkinnot tavallisesti suoritetaan
aamupäivällä».
»No, tee niinkuin tahdot» -- vastasi patroni. -- »Huomenna saat
pidoissasi kumminkin tavata Björkin».
Päivän ennen Vilhelmin julkista tutkintoa vietti Rotherin herrasväki
kotona. Lupauksensa mukaan tuli sinne Björk, ja aika kului ukkojen
juodessa totia ja rouvan sekä nuorten teetä nauttiessa. Ukoilla oli
paljon puhumista entisistä ajoista. Mutta miten olikaan, tulivat
kauppa-asiat puheeksi, ja patronissa leimahti tuon tuostakin
kauppa-into ilmituleen, kun hän kuuli ystävänsä kertovan jostakin
onnistuneesta kauppayrityksestä. Siinä nyt kertoivat vanhat ystävät,
miten oli heitä menestys seurannut. Rother sai tietää, että Björk oli
aika rikas mies, ja Björk samaten, että Rother eli varsin hyvissä
varoissa.
Nuoret eivät ottaneet osaa ukkojen puheesen. He keskustelivat siitä,
mitä Helsingissä olivat nähneet, ja yhtä hupaisesti kului heiltäkin
ilta, kunnes herra Björk nousi ja sai rouvankin lupaamaan, että hän
seuraavana päivänä söisi päivällistä Björkin luona.
Vanhalle pariskunnalle oli saatu asuinhuoneeksi sali Villen ja Anteron
kamarin vieressä, niin kauvaksi aikaa kuin he Helsingissä viipyivät.
Veljekset olivat muuttaneet Vilhelmin kamariin, ja Anna oli saanut
asunnokseen veljiensä kamarin.
Kaikki lepäsivät jo sikeässä unessa, kun patroni äkkiä heräsi.
»Mitä lempoa!» huusi hän.
Kadulta kuului ihanaa laulua. Patroni, joka ei ollut mikään laulun
rakastaja, suuttui. Hän kuunteli vähän aikaa. Vihdoin, kun ei laulu
loppunut, nousi hän ja kurkisteli ulos akkunasta. Kadulla näki hän noin
kymmenkunta tulisoihtua ja niiden loistossa unensa häiritsiät.
»Ylioppilaskujeita!» mumisi hän vihoissaan. »Pitäisi toki Suomen
pääkaupungissa olla parempi järjestys!» -- Ja yhä enemmän suuttuneena
meni hän poikain kamariin.
Laulu kadulla oli herättänyt rouvan ja Annan, ja patroni ravisteli
poikia, kunnes valveille ne sai. Kummastellen kuuli Anna isänsä äänen
Vilhelmin kamarista. »Nouskaa heti ja ajakaa pois nuo roistot, jotka
eivät salli ihmisille yörauhaa! Saattavat polttaa koko kaupungin».
Pojat olivat heränneet. Ville ja Antero kuuntelivat laulua ymmärtämättä
sen tarkoitusta. Mutta Vilhelmi, joka paremmin tunsi tavat Helsingissä,
älysi heti, ketä varten ja mistä syystä laulettiin.
»Serenaati Annalle!» sanoi hän ja koetti tyydyttää ja lepyttää ukkoa
sillä, että serenaati oli suurin kunnia, mikä naisen osalle voi tulla.
»Kunnia sinne, kunnia tänne! Sen sanon, jos siinä mitään kunniaa on,
että ihmisiä keskiyönä herätetään, niin en minä kunniaa ymmärrä»,
mumisi ukko, joka kumminkin, kun sai tietää mitä varten laulettiin, oli
häpeissään, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.
»Tapa vaatii, että Anna sytyttää kynttilät ja asettaa ne akkunalle» --
sanoi Vilhelmi, jota setänsä viha nauratti.
»Jahaa! Aivan niin! Että viimeinenkin unen tiukka silmistäni katoisi!»
-- Mutta hän oli tuskin tuon ennättänyt sanoa, ennenkuin hänen
rouvansa, joka paremmin tiesi, miten tällaisissa tilaisuuksissa
käyttäidään, jo oli sytyttänyt kynttilät. Vanha Rother ei silloin enää
sanonut mitään. Niinkauan kuin laulua kesti, istui hän poikain
kamarissa itsekseen manaillen.
Seuraavana päivänä ei hän tahtonut kuulla koko asiasta. Hän häpesi.
Mutta oli toinenkin, joka ei siitä tahtonut tietää. Tämä toinen oli
aamulla kumminkin ollut iloinen ja kertonut Annalle, miten
ylioppilailla oli tapana kunnioittaa sitä, jolle tahtovat kunniaa
osoittaa. Mutta pian sen jälkeen oli hän saanut tietää, että Löf oli
toimittanut serenaatin. Tämä tieto halvensi koko kunnian-osoituksen, ja
vieläpä suututtikin Vilhelmiä. Sillä mikä oikeus oli Löfillä tähän?
Rönneqvist, joka tästä Vilhelmille oli puhunut ja joka serenaatissa oli
ollut saapuvilla, oli sanonut tahtoneensa ensin kysyä Vilhelmiltä lupaa
serenaatiin, mutta tätä oli Löf estänyt lausuen: »Vilhelmi suorittaa
tänään julkisen kandidaattitutkinnon. Serenaati olkoon osaksi
hänellekin!» -- Ja tämä mieli oli laulajissa päässyt voitolle. Miten
olikaan, oli kumminkin se iloinen mieli, jolla Vilhelmi oli herännyt,
nyt kadonnut; mutta mistä syystä, siihen ei osannut Vilhelmi vastata.