III.

Pohjalaisten vuosijuhlassa.

Eräänä iltana noin 6 aikana nähtiin vähäisessä kamarissa Antinkadun

varrella Helsingissä kaksi nuorta ylioppilasta. He eivät nyt istuneet

kirjainsa ääressä; kirjat olivat siirretyt pöydältä kirjakaappiin.

Puuhassa, liikkuvammassa kuin ennen, olivat kumminkin nyt nuorukaiset.

Molemmat pukivat yllensä mitä parasta heillä oli.

Tänä iltana olivat nuorukaiset menossa johonkin juhlaan.

»Kummaa, missä Vilhelmi niin kauan viipyy!» -- sanoi Ville Rother

veljelleen -- sillä täällä Helsingissä ylioppilaina nyt tapaamme

veljekset. »Kello jo käy seitsemättä, eikä häntä vieläkään kuulu.

Olisiko hän onnistunut huonosti tutkinnossa?»

»Sitä en usko» -- vastasi Antero, joka solmisi kauniiseen ruusuun uuden

juhlahuivinsa.

»Hänen on malja esitettävä tänä iltana, eikä hän ole laisinkaan vielä

valmistaunut siihen».

»Eikä hänen sitä tarvitsekaan» -- vastasi Antero. »Olisi Vilhelmin

puheenlahja, niin ei hätää silloin!»

»Mutta sinä tiedät, ettei hän käytä ainoatakaan Jumalan hänelle

antamista lahjoista, ellei hän ensinnä tarkoin mieti, mitä on puheessa

sanottavaa, mitä työssä tehtävää».

»Se on kyllä totta; mutta sanansa Vilhelmi pitää, ja maljan hän

esittää. Kentiesi menee hän suoraa päätä tutkinnosta juhlaan; täydessä

puvussapa hän on?»

»Olisi kumminkin ollut hupaista, jos hän sitä ennen olisi kotona

käynyt, että olisimme saaneet häntä onnitella».

»Emme häntä tarvitse odottaa... Saas nähdä, tuleeko isän tännetulosta

mitään», lausui Ville, kun oli kynttilä sammutettu ja nuorukaiset

valmiit astumaan ulos.

»Hupaista se kyllä olisi. Silloin ehkä tulisi Vilhelmikin vähän

iloisemmaksi. Minä en ymmärrä, mikä häneen viime aikoina on mennyt.

Ennen oli hän iloinen, nyt on hän kuten vanhus vakava».

»Jos ei hän tänäkään iltana ole iloinen, niin minä en ymmärrä häntä» --

vastasi Antero. -- »Tutkintohuolet ovat ehkä tähän saakka saaneet hänen

miettiväiseksi; mutta nyt ovat hänen tutkintonsa loppuneet. Hupaista

olisi, jos isä tulisi tänne siksi, kun Vilhelmi julkisen tutkintonsa

suorittaa».

»Ja vielä hupaisempi, jos Anna ja äiti seuraisivat häntä».

»Me saisimme silloin näyttää heille kaikki, mitä täällä merkillistä on,

jota he eivät nyt osaa aavistaakaan» -- jatkoi Antero innokkaasti.

Näin puhellen Vilhelmistä, jonka viipymistä he kummaksuivat, sekä

kodistansa, tulivat veljekset Kaisaniemen puistoon. Juhla, mihin he nyt

olivat menossa, oli pohjalaisten vuosijuhla 9 p. Marraskuuta.

Pohjanmaan ylioppilaat, samaten kuin ylioppilaat ylimalkaan, olivat

tähän aikaan vähän toisellaisia kuin nykyään. Silloin heille kelpasi

tuo vanha Kaisaniemen ravintola, mikä nyt jo useampia vuosia on ollut

liiaksi ahdas nuorille. Heitä olikin silloin vähempi luvulta kuin nyt;

mutta ahtaus, joka Villen ja Anteron tullessa salissa vallitsi, oli

nytkin suuri; mutta tässä toteutui kumminkin vanha sananparsi: Hyvä

sopu sijaa antaa.

Ville ja Antero ovat nyt ylioppilaita. He ovat tutkintonsa hyvällä

arvolauseella suorittaneet. Se päivä, jona tämä tapahtui, vietettiin

suurella ilolla ja riemujuhlalla. Siitä on nyt jo pian kaksi kuukautta

kulunut, ja näinä kuukausina ovat veljekset varsin vähän lukeneet.

Suuremmat osat päivää olivat he olleet ulkona, tovereinsa luona sekä

huvittelemassa teaatterissa ja missä kulloinkin. Vilhelmi ei ole heitä

työhön kehoittanut. Ensimäisenä lukukautena yliopistossa tulee varsin

vähän tehdyksi. Vilhelmi tiesi ja oli havainnut sen, vaikka hän itse

tällä kohdalla oli poikennut tavallisuudesta. Mutta aina illoin, kun

veljekset tulivat kotiin, kertoivat he Vilhelmille, missä he olivat

olleet ja mitä tehneet, ja nämä hetket käytti Vilhelmi hyvään

tarkoitukseen. Nuorten siitä tietämättä istutti hän heihin yleviä

aatteita, ja nuorukaisilla oli hyötyä näistä iltapuheista. -- Niin oli

aika kulunut päivään, jolloin pohjalaisten vuosijuhla -- Porthanin

päivä -- tuli.

Muutamia päiviä sitä ennen oli veljeksille tullut kirje kotoa. Vaikka

ukko Rother olikin tottunut elämään rouvansa ja tyttärensä kanssa

maalla, poikain ollessa lukiossa, kirjoitti hän nyt, että hän vähin oli

aikeissa tulla heitä katsomaan. Ja vanha rouva lisäsi kirjeessä, että

tämä tulo melkein oli jo päätetty. Tämä ajatus oli syntynyt ukon omassa

päässä, ja vaikka ukko ei juuri ollut matkoihin rakastunut, vaan niitä

hän päinvastoin kammosi, niin oli ikävyys nyt voittanut. Ville ja

Antero saisivat siis odottaa isäänsä.

Tämä kirje oli miellyttänyt sekä Vilhelmiä että veljeksiä; ja nyt

juhlaan mennessä puhuivat veljekset siitä.

Ken on tällaisissa vuosijuhlissa ollut, hän ei niitä ikinä voi unohtaa,

varsinkaan eivät ne, jotka olivat yliopistossa silloin ja osallisina

niihin, kun niitä Kaisaniemellä vietettiin. Ulkona on jo sumuinen syksy

vallannut luonnon; puut ovat kadottaneet lehtensä; yksitoikkoisesti ja

surullisesti loiskuvat laineet rannalle; -- niin ulkona. Mutta sisällä,

salissa ja kamareissa, asuu kevät, asuu ilo, ja ne vanhuksetkin, jotka

ijän syksyä muistuttavat, tuntevat nuorten parissa vielä keväimen

etelätuulen lämpimyyden rinnassansa. Salin vasemmalla puolella olevaan

kamariin ovat he vetäyneet; siellä istuvat he hymyhuulin, eläen

muistoissansa uudestaan niitä aikoja, joina he nuorten parissa itse

alkoivat ylioppilaselämänsä, tahi kangastaa heille tuo mennyt aika

kuluneen elämänsä taivaan rannalta niin elävänä, että ne vielä uskovat

olevansa, mitä silloin olivat -- nuoria, vasta elämään astuvaisia.

Sinne, kamariin, missä nämä kunniavieraat istuvat, sinne vilahtaa usein

nuorten silmäys, ja moni nuorukainen näkee heissä esikuvansa, jonka

kaltaiseksi päättää pyrkiä.

Salin oikealla puolella on kaksi kamaria; näissä ja salissa lainehtii

väkeä -- ihan nuorukaisia, joita Helsinkiin on kaukaa heidän

kotiseuduiltaan Pohjanmaalta seurannut vanhempain, sisarusten,

sukulaisten ja koko maakunnan siunaus. Ei ajattele kukaan heistä, mitä

tulevaisuus mukanaan tuo. Se päivä, joka on kulumassa, on heidän

maailmansa, sitä etemmäksi ei juokse nyt heidän ajatuksensa. Hymy, joka

asuu heidän huulillansa, ei salli aavistaa mitään surua; otsain

kirkkaus ja puhtaus ei osoita, että vuosien kuluessa huoli ehkä niihin

kaivaa syviä juovia. Täällä Kaisaniemen valoisassa salissa asuu nyt

kevät, ja keväimen auringon kirkkaus paistaa. -- Pimeään syksyyn, joka

ulkona vallitsee, peittyy näitten nuorten tulevaisuus.

Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja

tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan

alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.

Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki

ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne

sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus

vallitsee salissa.

Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee

ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo

ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion.

Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he

näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he

saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä

tarkastelemaan, nimen _Fredrik Cygnaeus_.

Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten

läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ------ nyt on

alkava.

Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä,

jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä.

Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja -- nyt alkaa illan vakavampi puoli.

Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan,

että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä

kuullaan. Tunnin verran se kestää.

Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät

sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta

ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin

mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He

kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat

olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin _Johan

Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori

Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander_ y.m. Useat nimet

olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä

onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat

kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän

kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja

näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.

Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden

sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa

asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa

ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. -- Juhlan toinen osa

oli alkanut.

Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja,

kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla

puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja -- isänmaan --

vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli

itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset

häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun

häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt

tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.

Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä

sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» -- »Ei, esitä itse» --

kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä

ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan

esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri

silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut

sisälle.

Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen,

olet viipynyt?» -- toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa

olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero

ensimäisiä.

Vaalea hohde leimusi nuorukaisen poskilla, kun hän saliin astui. Siitä

päivästä alkaen, jona hän Katajalahdelta läksi, oli hän ollut

surullinen -- sen kuulimme veljesten puheesta. Mutta nyt! Nyt luuli

Antero ymmärtävänsä, että tämä Vilhelmin synkkämielisyys oli riippunut

tutkinnosta, sillä nyt oli Vilhelmin koko muodossa niin rauhallista

iloa ja sydämen riemua, että se kohta tarttui kaikkiin, jotka häntä

lähestyivät. Yltympäri kuultiinkin kohta syy tähän hänen iloonsa, johon

kaikki ottivat osaa, ja samalla selvisi, missä hän niin kauan oli

viipynyt. Hän oli viimeisessä tutkinnossa, josta hän nyt tuli, saanut

korkeimman arvolauseen. Tätä arvolausetta ei hän ollut osannut

toivoakaan. Professori oli viisi tuntia yhteen mittaan tehnyt

alituisesti kysymyksiä, ja Vilhelmi oli jo peräti väsynyt sekä

suuttunut professoriin, jonka luuli suotta kiusaavan häntä. Mutta

vihdoin oli professori noussut, tarjonnut hänelle kätensä ja sanonut ei

voivansa antaa vähempää kuin korkeimman arvolauseen. Mitään tällaista

ei ollut Vilhelmi, niinkuin jo sanottiin, osannut toivoakaan. Tämä

toivotus tässä muodossa oli saanut nuorukaisen sydämen paisumaan; tämä

palkitsi kaiken hänen työnsä. Hän oli kovasti puristanut professorin

tarjottua kättä, ja nimi Anna, Anna, joka kaikui hänen sydämessään, oli

luiskahtaa hänen huultensa yli. Nyt tällaisen tutkinnon jäljestä seisoi

hän ystäviensä parissa iloisena ja valmiina ottamaan osaa päivän tahi

paremmin illan juhlallisuuteen. Tuon tuostakin nyt nähtiin hänen

painavan kättään rintaansa vastaan. Mitä lähinnä hänen rintaansa

tallentui, sitä ei osannut kukaan aavistaa. Siitä, mitä siellä hänen

rinnassansa oli, mitä vastaan hänen sydämensä tykytti, siitä tuli hänen

ilonsa.

Hän oli luvannut esittää maljan isänmaalle. Tämän oli hän kokonaan

unohtanut. Vähän hämmästyi hän, kun häntä tästä muistutettiin; mutta

hän oli tottunut selvästi ajattelemaan ja ajateltua selvästi lausumaan.

Hän mietti pari minuuttia ja esitti sitten kauniilla puheella maljan

isänmaalle.

Juhlan vakavampi puoli oli tällä maljalla päättynyt; iloisempi, jos

sitä siksi sopii kutsua, alkoi nyt. Totipöytä valmistettiin

kunniavieraitten ja taempana olevaan nuorten kamariin. Uusi, suuri

punssimalja tuotiin salin pöydälle. Juominki alkoi, ilolaulut alkoivat.

Ville ja Antero olivat onnelliset siitä kunniasta, joka oli tullut

heidän serkkunsa osalle; mutta hänellä ei nyt ollut suuresti aikaa

heidän kanssansa keskustella. He olivat vielä niin nuoret. Vilhelmin

veivät hänen ikäisensä toverit pian totipöydän ääreen takakamariin,

missä häneltä ne, joiden oli kohta käyminen sama tutkinto,

tiedustelivat, mitä kaikkia professori oli kysynyt. Siinä sai nyt

Vilhelmi kertoa. Ville ja Antero seisoivat kuuliain seassa.

Mutta eivät tutkinnot eivätkä muistotkaan semmoisista kuuluneet

illan juhlallisuuteen. Vielä Vilhelmin kertoessa kaikui laulu,

karkeasointuinen, johon kaikki ottivat osaa, nekin, joilla ei

nimeksikään ollut laulunlahjaa. Tällä lailla, laulellen, jutellen,

maljaa maistellen, kului aika, kunnes illallinen valmistettiin.

Vanhat kunniavieraat olivat istuneet kamarissansa jutellen ja

muistutellen entisiä aikoja. Sinne oli silloin tällöin joku vanhempi

toveri vetänyt väliin nuorempiakin -- kuuntelemaan. Kun tuo

karkeasointuinen laulu alkoi, hymyilivät he, ja kun laulu meni oikein

päin seiniä, niin silloinpa eräs vanhemmista nauraen lausui: »Nyt

sopisi ukko Paciuksen olla täällä». Väsymys ei näkynyt heitä suuresti

haittaavan, vaikka puoliyö jo oli kulunut. Mutta kun viimein ruokapöytä

oli valmis, astuivat he mieluisasti sen luo, sillä väsymys venytti

kumminkin jo heidän jäseniään jonkun verran.

Miten tämmöinen illallinen syötiin, se oli mukavaa nähdä. Kaikki

törmäsivät yhtaikaa saliin, missä kukin koetti saada tilaa pöydän

ympärillä ja sitten ruokaa lautaselleen. Ketkä eivät pöydän ympärille

mahtuneet, he hiipivät sieltä täältä istujain välistä pöydän luo

saadaksensa osansa.

Noin puolen tunnin aikaa kesti syönti. Vihdoin, kun olivat kaikki

saaneet kylliksensä ja sillaikaa kun ruokapöytää tyhjennettiin, alkoi

kunniavieraista toinen toisensa perästä vetäydä pois. Moni heistä

kumminkin jäi vielä muutamaksi ajaksi. Nuorten parissa olivat he itse

tulleet nuoriksi, ja vaikea oli heidän erota. Ilma ulkona ehkä

muistutti heitä heidän ikänsä syksystä; täällä sisällä nuorten parissa

asui kevät, ja se sai heidän unohtamaan vuosien kulut. Mutta viimein

tuntui niiden paino, ja kunniavieraat olivat kaikki jäähyväisensä

sanoneet nuorille isännilleen.

Kunniavieraiden mentyä näemme Vilhelmin heidän kamarissansa, sillaikaa

kun laulut kaikuvat salissa. Hän on asettunut oven suojaan, niin ettei

salissa olevain häntä sovi nähdä. Siellä yksinäisyydessä ottaa hän

esiin sen taikakalun, joka oli hänen iloiseksi muuttanut. Tämä

taikakalu on vähäinen kirje, joka on avattu. Vilhelmi katselee sitä

kauan lempeillä silmillä; vihdoin lukee hän sen, ja hänen tunteensa

kuvautuvat hänen kasvoissaan. Kaksi kirjettä on hän Annalle

kirjoittanut siitä lukien, kun hän Katajalahdelta lähti. Tässä lukee

hän nyt Annan vastauksen, Annan ensimäisen kirjeen hänelle. Tämä kirje

on karkoittanut surun hänestä ja herättänyt toivon. Vähällä on Vilhelmi

tyydytetty. Annan kirje ei sisällä rakkautta, mutta lapsellinen, viaton

henki huokuu Vilhelmiä vastaan kirjeestä, ja Annan sanat, ettei sitä

päivää mene, jolloin hän ei Vilhelmiä muistaisi, ne -- ne sanat saavat

Vilhelmin sydämen tykyttämään kahta kovemmasti.

Vilhelmi oli juuri ehtinyt lukea kirjeensä, kun nuorukaisia törmäsi

kamariin. He eivät häntä heti nähneet, jotta hänellä oli aikaa kätkeä

kirje entiseen talteensa. Tämän oli hän juuri ehtinyt tehdä, kun eräs

nuorista huusi:

»Kas Rother! Täällä hän on piilosilla... Tänne punssia! Ja kaikkein

uskollisten morsianten malja!»

Jos olisi joku muu esittänyt tämän maljan, olisi Vilhelmi ollut

paikalla ja ilolla valmis sitä juomaan. Mutta Löf -- tämä oli

nuorukaisen nimi -- ei ollut Vilhelmin ystäviä. Samaa lukiota olivat he

käyneet, mutta Vilhelmi ei ollut koskaan saattanut kärsiä tätä

kumppaliaan. Erityistä syytä hän tähän ei tietänyt, ellei syynä siihen

ollut Löfin salaviekkaus, joka monessa pienessä seikassa oli tullut

ilmi, tahi aavistus, joka tuleviin aikoihin viittasi. Löf oli

itsekkäinen, joka kaikissa vaan omaa etuansa etsi. Tästä syystä ei

ollut hänellä ainoatakaan todellista ystävää. Mutta Löf oli sukkela

poika, jonka pilalauseilla usein sai nauraa; hänellä oli hyvä

lauluääni, ja muutenkin oli hän iloinen. Näistä syistä oli hän

mieluinen kaikille, vaikkei kukaan hänestä erittäin pitänyt. Vilhelmi

oli ainoa, joka usein oli näyttänyt kylmyyttä häntä kohtaan; sillä

Vilhelmin suora luonne ei sallinut hänen teeskennellä. Ja Löf, joka

tämän kylmyyden oli huomannut, ei säästänyt Vilhelmiä, joka usein sai

olla hänen pilkkansa esineenä.

Löfin ääni ja malja, jonka hän nyt esitti, laski kummallisen painon

Vilhelmin sydämelle. Se karkoitti silmänräpäyksessä hänestä ne

onnellisuuden tunteet, joita Annan kirje oli herättänyt. Hänen muotonsa

synkistyi, kun hän kuuli kaikkein ilohuudoilla ottavan osaa esitettyyn

maljaan, ja varsinkin kun hän kuuli Löfin lauseen: »Tulevan morsiameni

maljat minä juon -- juon pohjaan! Ensimäisen hänen kauneudellensa --

näin! Ja toisen hänen rikkaudellensa -- näin!» Ja kaksi lasia

perätysten tyhjensi maljan esittäjä.

Vilhelmi ei sanonut mitään, mutta hänen sisimmäiset tunteensa olivat

loukatut. Löf pilkkasi hänen mielestänsä mitä pyhintä maailmassa on.

Hän antoi Löfin ja tämän seurueen nauraa, pilkata ja juoda maljojaan

sen kuin tahtoivat; hän ajatteli Annaa ja teki mielestänsä väärin

siinä, että hän tässä pilkkaajain pilapuheita kuunteli. Anna oli

hänelle pyhä. Mitä sanoisi tämä, jos Vilhelmin tässä pilkkaajain seassa

näkisi? -- Ja hiljaa vetäysi hän pois ovelta, jossa hän oli ollut

todistajana kumppaleinsa ilveelle.

»Sinun ilosi on kadonnut, Rother», kuuli hän silloin jonkun vieressänsä

sanovan.

»Todellakin, Rönneqvist, minä en voi tällaista ilvettä kärsiä» --

vastasi Vilhelmi.

»Sinä ajattelet samaa kuin minäkin. Mutta anna heidän nauraa; kyllä

tulee aika, jona nauru lakkaa. Vaan tule ja juttele minulle, mitä nyt

aiot. Mille tielle olet päättänyt kääntyä?»

»Sitä en vielä varmaan tiedä. Papiksi on aikomukseni ollut ruveta;

mutta nyt, kun papillisia toimia mietin, en ole varma kelpaanko

siihen». -- Ja hiljalleen vetäysivät nuorukaiset naurajain parista,

joihin nyt suurin osa juhlanpitäjistä oli yhdistynyt.

Taempaan kamariin oikealle kädelle vetäysivät Rönneqvist ja Rother.

Kamarissa ei ollut ketään, sillä kaikki sieltä olivat lähteneet saliin

nähdäkseen syyn tuohon äkilliseen iloon. Täällä istuivat he pöydän

ääreen.

»Jos en pety» -- sanoi siinä Rönneqvist -- »on sinulla joku syvempi

syy, joka ei salli sinun ottaa osaa kumppaleimme iloiseen ilveesen.

Kentiesi on sinulla joku, jota sinä...»

Vilhelmi loi silmänsä puhujaan. »Entä sinulla» -- katkasi hän tämän

kysymyksen -- »minkätähden sinä et tuota ilvettä voi kärsiä?»

Aksel Rönneqvist ei heti vastannut. »Minä en saata kärsiä Löfiä»,

vastasi hän. -- »Hänessä on jotakin, joka ei ole oikeaa; hänen koko

olentonsa on minusta teeskenneltyä, ja hänen puheessaan on aina

ikäänkuin jotakin salattua, jotakin viekasta».

»Ei pitäisi toveria tuomita» -- vastasi Vilhelmi. -- »Mutta tuonlaisiin

tunteisin, jotka itse siitä tietämättämme meidät toiseen sitovat,

toisesta taasen vieroittavat, emme mitään voi. En saata kieltää, että

sinun lauseessasi Löfistä on ajatus, jonka minäkin sydämessäni tunnen».

»Hän on minusta tuollaisia, jotka saattavat tehdä kaikkea, jos vaan

huomaavat siitä rahtuakaan hyötyä itselleen. Jo lukiossa ollessaan

tiesi hän kätkeä kaiken pahuutensa ja useinkin soimaamalla

kumppaleitaan saada opettajat hänestä uskomaan mitä parahinta».

»Mitä lukiossa tapahtui, sen muistan minä hyvin. Mutta silloin oli Löf,

niinkuin me muutkin, lapsellinen, ja meissä oli kentiesi vikoja yhtä

suuressa määrässä kuin hänessäkin».

»Vaan hänen luonteensa ei ole siitä ajasta muuttunut. Hän ei nyt ole

samallainen kuin silloin ollessaan alituisesti parissamme, se on tosi.

Hän ei lukiossa voinut salata kaikkia kujeitansa, vaikka hän sitä

koetti ja epäilemättä monessa kohden onnistuikin. Nyt tapaamme häntä

harvoin, mutta aina, kun hänen näen ja kuulen hänen puhuvan, on hän

minulle vastenmielisempi, ja yhä syvemmälle juurtuu minussa se ajatus,

että hän olisi valmis myymään meidät kaikki, jos vaan ostajan saisi».

»Minusta ei ole oikein, että tässä istumme ja soimaamme poissa olevaa,

jolle emme viaksi voi lukea muuta, kuin että emme ole häneen

mieltyneet» -- sanoi Vilhelmi.

»En tahdo häntä soimata» -- vastasi nopeasti toinen. »Minä sanoin vaan,

mitä hänestä ajattelen. Käyköön hän tietänsä, kuten parhaiten voi!»

Vilhelmin äskeinen ilo ja rauha oli tullut loukatuksi. Hänen kätensä,

joka, kun hän kamariin astui, oli ollut painettuna hänen rintaansa

vastaan, oli hiljalleen vaipunut alas. Soimaamalla poissa olevaa

toveria saastutti hän mielestänsä Annansa muistoa, ja nyt koetti hän

saada puheen kääntymään toisiin asioihin. Aksel Rönneqvist oli hänen

ystävänsä, eikä Vilhelmillä ollut mitään, jota hän olisi ystävältään

Akselilta salannut -- aina viimeiseen vuoteen saakka, jolloin rakkauden

salaisuus oli kaivanut vähäisen pienen juovan ystäväin välille. Aksel

oli Vilhelmiä vuotta nuorempi. Samallaiset pyrinnöt yhdistivät heitä.

Mutta Aksel oli luonteeltaan löysempi kuin Vilhelmi, mutta oli taasen

toiselta puolelta helläsydämisempi kuin tämä. Ystävät olivat näistä

syistä usein olleet riidassa; mutta Aksel, joka aina, kun he olivat

väitelleet ja hän oli huomannut Vilhelmillä olleen oikein, oli heti

rientänyt tätä tunnustamaan, ja ystävällisyys oli tuosta yhä vaan

kasvanut nuorukaisten välillä. Aksel oli varakkaampi kuin Vilhelmi,

mutta Aksel oli kumminkin aina velassa, jota tekemään Vilhelmi ei

ryhtynyt, ellei välttämätön tarvis häntä siihen pakoittanut. Ja tätä

tällaista tarvista ei ollut usein ilmaantunut.

Löf, josta nuorukaiset olivat puhuneet ja jolla tässä kertomuksessa on

huomattava osansa, oli käsityöläisen poika, joka nuorena oli kerjännyt

ja jo silloin oppinut kaikenlaisia keinoja, mitkä sitten, kun hänen

palava halunsa loi tilaisuuden päästä kouluun ja sieltä aikaa voittain

lukioon ja yliopistoon, olivat muodostuneet aina sen mukaan, miten

hänen asemansa kunakin aikana vaati. Hän oli hyväpäinen, teräväjärkinen

ja kaikin puolin lahjakas nuorukainen; mutta toiselta puolen pisti

usein esiin raakuus ja ylpeys sekä itsekkäisyys, joka sai aikaan sen,

että hän aina piti silmällä omaa hyötyään, huolimatta siitä, tuliko

muiden etu sillä loukatuksi. Hän oli uuttera ja ahkera työssään, mutta

töitänsä ei hän tehnyt rakkaudesta tieteesen. Hänestä oli työ pidettävä

yksin ja ainoastaan tikapuina, jotka saivat hänen ylhäiseksi. Ja kun

sanomme, että hänen pyrintöjensä tikapuut, joita myöten hän ylöspäin

kiipi, ulottuivat pilviin saakka, niin ymmärrämme, mikä rajaton

kunnianhimo hänessä eli ja vaikutti.

Vilhelmin ja Akselin välillä oli juuri tulla kiista siitä, mitä

toverista saisi puhua tämän poissa-ollessa, mitä ei, kun Ville ja

Antero tulivat huoneesen.

»Saas nähdä, eikö isä ole tullut sillaikaa, kun täällä olemme olleet»

-- sanoi Ville ja keskeytti siten alkavan kiistan Vilhelmin ja Akselin

välillä.

Vilhelmi nousi. Hän katsahti kelloa. »Kohta puoli kolme» -- sanoi hän.

»Aika on lähteä kotiin».

Silloin kaikui salista yleinen nauru. Kun nuorukaiset kamarista sinne

tulivat, seisoi eräs tovereista pöydällä ja piti ympärillä seisoville

hullunkurista puhetta, jota kuuliain nauru tuon tuostakin katkaisi.

Puhe oli viaton, mutta sisälti sukkeluutta ja huumoria niin paljon,

että vakava Vilhelmikin oli pakahtua naurusta.

Kun tämä puhe vihdoin loppui ja laulu taasen alkoi kaikua, vetäysivät

Vilhelmi, Ville ja Antero kenenkään huomaamatta pois.

»Onko teillä ollut hupaista tänä iltana?» -- kysyi Vilhelmi tiellä

serkuiltaan.

»On» -- vastasivat veljekset, ja Antero lisäsi: »Minä sain monta uutta

veljeä tänä iltana. Mutta se täytyy myöntää, että Löf on hupaisin ja

miellyttävin kaikista».

Oli kuin olisi terävä ase koskenut Vilhelmin sydämeen. Hänen oli

mahdoton ymmärtää, miksi Löfin kiitos Annan veljen suusta kuului niin

kauhealta. Hän ei voinut hillitä äänensä katkeruutta, kun hän vastasi:

»Antero! Älä oleskele Löfin seurassa, hän ei ole hyvä mies».

Anteron olisi suuresti tehnyt mieli kysyä selitystä tähän Vilhelmin

lauseesen, mutta samassa kuin hän tätä aikoi, saavutti heidät Aksel

Rönneqvist ja pari muuta, jotka myöskin olivat lähteneet juhlasta.

Anteron kysymys jäi sen tähden tällä kertaa sikseen.