Vilhelmi puristi setänsä kättä ja kiitti häntä. Hän tunsi nyt paremmin
ja selvemmin kuin ennen, että setä hänelle oli isä, ja se hyvyys, jota
tämä häntä kohtaan oli näyttänyt ja nytkin niin runsaassa määrässä
osoitti, sai hänen tekemään itsekseen lupauksen palkita Villelle ja
Anterolle sedän kaikki hyvät työt.
Hän lähti setänsä kamarista. Mutta salissa istui hän vielä kauan aikaa
rouvan kanssa, joka sydämen sanoilla vielä kehoitti häntä pitämään
huolta Villestä ja Anterosta.
Vilhelmillä oli usein mielessä tunnustaa rouvalle, mitkä tunteet ja
toiveet hänellä oli Annaa kohtaan. Mutta se jäi häneltä kumminkin
sanomatta. Hän ei itse ymmärtänyt syytä, miksi hän ei sitä voinut.
Kerran oli salaisuus päästä ilmi kolmannenkin tiettäväksi, mutta se
pysähtyi seuraavaan lauseesen:
»Minun hartain toivoni on, että voisin olla tädille ja sedälle mieleen
ja että aina hyvää ajattelisitte minusta».
»Meillä ei ole koskaan ollut syytä katua, että sinun tänne kutsuimme;
päin vastoin tulee meidän sinua kiittää paljosta, etenkin siitä, että
Annamme vielä elää», vastasi rouva.
Kun äiti tämän sanoi, katseli hän vakavasti Vilhelmiä. Tämä tunsi
punastuvansa.
»Osaako hän aavistaa tunteitani?» kysyi nuorukainen itsekseen. Ja nyt
oli salaisuus julkisuuden rajoja niin lähellä kuin se saattoi olla ilmi
pääsemättä. Mutta ennenkuin se sulun yli pääsi vuotamaan, nousi rouva
ja sanoi Vilhelmille hyvää yötä, syleillen häntä.
Kello 9 seuraavana aamuna lähtivät Vilhelmi, Ville ja Antero
Helsinkiin. Patroni, rouva ja Anna seurasivat heitä vähän matkaa käyden
rattaiden vieressä. Vilhelmin silmät tällä matkalla tapasivat usein
Annan. Vilhelmi näki, että Anna oli liikutettu, että jotakin outoa
hänessä oli. Kuka oli tähän liikutukseen syypää? -- Ville, jonka
vieressä Vilhelmi istui, löi ruoskalla hevosta. Tie samalla kääntyi
sakeaan metsään. Viimeiset jäähyväiset huudettiin, ja Katajalahteen
jäävät katosivat näkyvistä.