Yleisiä tietoja.
Kolme nuorukaista lähtee Pohjanmaalta Helsinkiin.
Kun Vilhelmi ja Anna tulivat kartanolle, tuli heitä vastaan vanha
lihava rouva.
»Missä, Jumalan nimeen, olette viipyneet?» -- kuului tämän tervehdys
heille. »Tee jo jähtyy. Isä on sinua jo useita kertoja kysellyt,
Vilhelmi, ja minullakin olisi sinulle yhtä ja toista sanomista tänä
iltana, sillä huomenna on minulla tuskin enää aikaa. Siis ensiksi
sisälle teetä juomaan».
Rouva, joka näin puhui, oli Katajalahden toimelias emäntä, patronessa
Rother, Annan äiti. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar, josta
syystä, kun hän meni naimisiin patroni Rotherin kanssa, arveltiin tämän
kyllä kerran katuvan kauppaansa, sillä silloin ihmeteltiin: »Miten
olisi mahdollista, että rouva Rother saattaisi tyytyä maaelämän
yksinkertaisiin tapoihin, hän kun on oppinut suuressa maailmassa
elämään. Vannaankin hän saisi miehensä maantielle». -- Näin sanottiin
ja arveltiin, mutta tässä asiassa petti arvelu, sillä nuoresta
kaunottaresta tuli toimelias emäntä, joka kaikissa itse oli saapuvilla.
Ainoa asia, missä rouvan olisi tullut olla toisellainen, oli lastensa
kasvattaminen. Tässä oli rouva liian laimea. Hän rakasti lapsiansa,
mutta hän ei osannut heitä kasvattaa. Pojat, Ville ja Antero, tulivat
pian kouluun ja joutuivat siten koulun kasvatettaviksi, mutta koulussa
ja vieläpä lukiossakin saivat he paljon kärsiä äitinsä hemmottelemisen
tähden, joka oli sallinut heidän kaikissa seurata heidän omaa tahtoaan.
Kun Elsa, patronessan toinen tytär, hukkui veteen, oli äiti pitkät ajat
melkein lohduttamaton. Vihdoin tointui hän kumminkin tuosta, ja
Annaansa hän jumaloitsi -- tämä tytär kun nyt oli hänen ainoansa. Annaa
ei äiti raaskinut päästää tyköänsä. Mitä äiti itse osasi, sen opetti
hän Annalle. Mutta Anna oli luonteeltaan varsin mukautuva ja nöyrä.
Kaikissa koetti hän olla äidillensä mieleen. Äidin ja tytön väli oli
siis niin hyvä kuin vanhempain ja lasten väli saattaa olla. Anna oli
vielä lapsi, vaikka hän jo oli 16 vuotinen. Anna oli luonnonlapsi;
luonnon helmassa oli hän kasvanut. Avoinna äidille, vieläpä kaikille
oli Annan sydän. Ja kun tähän lisäämme, että Anna oli äitinsä kuva,
semmoinen kuin tämä nuorena oli ollut -- siis kaunis ja ihana lapsi --
niin ymmärrämme, kuinka Vilhelmi oli rakastunut häneen.
Niin, Anna oli kaunis. Hänen suurista, suloisista silmistänsä loisti
sielun puhtaus ja viattomuuden ilo, joka ainoastaan silloin katosi, kun
hän Elsaa, sisartaan, muisti. Mutta neljä vuotta oli jo siitä päivästä
kulunut, jona Elsa tapaturmaisesti kuoli, ja neljän vuoden kuluessa
unohtaa lapsi paljon. Aina yllä harvemmin muistui Annan mieleen Elsa.
Ainoastaan silloin, kun hän tuolla saarella oli tahi rannalta saaren
näki, kävi pistävä tunne neidon sydämeen. Neljä vuotta oli hän tuntenut
Vilhelmin, serkkunsa, joka hänen kuolemasta pelasti. Vilhelmi oli aina
kesällä näinä vuosina asunut kolme, väliin neljäkin kuukautta setänsä
luona ja ollut jokapäiväisessä seurustelussa Annan kanssa. Mutta että
tämä seurustelu ei ollut vaikuttanut Annassa sitä, minkä Vilhelmissä,
olemme jo nähneet. Anna ei ollut vielä herännyt lapsen viattomasta
unesta.
Vilhelmi! -- Mainitkaamme sananen hänestäkin, kun hän rouvan ja Annan
rinnalla astuu ylös suureen asuntohuoneesen. Vilhelmi Rother on
kappalaisen poika. Hän on 23 vuotinen, vakava nuorukainen, joka
kumminkin nuoremmalta näyttää. 19 vuotisena tuli hän yliopistoon;
samana vuonna kuoli hänen isänsä, ja kohta sen jälkeen hänen äitinsä,
jonka ainoa lapsi hän oli. Kun hänen maallisen turvansa oli hauta
korjannut, silloin seurasi Vilhelmi mielellään setänsä kutsumusta ja
tuli Katajalahdelle, jossa hän veljenpoikana otettiin vastaan, ja heti
hän voitti korkeimmassa määrässä rouvan suosion, kun hän jo ensi
päivänä pelasti Annan.
Vilhelmi ei ollut kaunis. Hän oli lyhyt kasvultaan ja vähän
kyyryselkäinen, johon oli syynä hänen ahkera työnsä kirjain ääressä.
Hänen poskensa olivat vaaleat, ja se hieno puna, joka niillä niin
alinomaa hehkui, todisti, että hänen rintansa ei ollut niin terve kuin
hänen ikäisensä nuorukaisen tavallisesti on. Hän oli nyt valmis
lähtemään Helsinkiin, missä hänen kohta oli kandidaattitutkinto
suoritettava.
»Kas siinä on karkurimme!» -- huusi patroni Rother, kun näki
veljensäpojan astuvan saliin. --
Tämä ukko, Katajalahden suuren kartanon rakastettu isäntä, oli noin 50
vuotinen. Mitään yhtäläisyyttä veljenpojassa ja hänessä ei voinut
nähdä. Hän oli iloinen ja leikkipuheinen, mutta, suoraan sanoen,
jotenkin laiska, joka salli kaikkein olla rauhassa, kun hän vaan itse
sai olla rauhassa ja vastustamatta seurata niitä tapoja, joihin hän oli
tottunut. Hän nukkui kauan aamulla, oli varsin ahnas kahville ja
tupakalle; kahvi ja sikaari olivat hänen paraat herkkunsa. Liikkua ei
hän suuresti huolinut. Useimmiten tavattiin hän keinutuolissaan
puoleksi istumassa, puoleksi makaamassa, tahi piippu hampaissa sohvalla
järven rannalla, kun oli päivä kaunis. Hänen kannatti näin huoletta
elää, sillä hän oli hyvin rikas, ja hänen talonsa toimia hoiti
etukynnessä hänen rouvansa ja pehtorinsa, joka viimeksi mainittu oli
kaikin puolin luotettava mies. Patronessa Rother oli talon todellinen
isäntä, ja patronin ainoa toimi oli ottaa vastaan rahoja ja antaa niitä
pois. Ja tämä oli hänelle mieluista työtä, etenkin ensiksi mainittu;
sillä miten olikaan, huomasi jokainen, joka hänen parissaan pitemmän
aikaa eli, että ukossa oli vähän saiturin vikaa. Suurimmasta osasta
omaisuuttaan tuli hänen kiittää rouvaansa, joka oli ollut rikas.
Vuosien kuluessa oli tämä rikkaus enennyt, ja patroni Rother oli
kertomuksemme alkaessa Pohjanmaan varakkaimpia maanomistajia. Hän oli
kumminkin tyhjin käsin alkanut ja ennen naimistaan ollut jotenkin
toimelias kauppamies, jolla oli hyvä kyky, mutta jonka vitkallisuus,
kun se välistä voitti hänen toimeliaisuutensa, oli hänelle tehnyt
tuntuvia vahingoita. Juuri tämä vitkallisuus, joka ei sallinut hänen
teeskennellä, oli kiinnittänyt nuoren kaunottaren huomion häneen, ja
kun hän kosiana häntä lähestyi, voitti hän tämän ihanan ja rikkaan
neidon.
Kohta sen jälkeen erosi hän kauppatoimistansa ja muutti Katajalahden
kartanoon, joka kuului hänen vaimonsa myötäjäisiin. Ja täällä
Katajalahdella eli nyt patroni, niinkuin hän itse halusi elää. --
Mutta salissa, johon rouva, Vilhelmi ja Anna astuvat, on muitakin kuin
patroni. Siellä nähdään kaksi nuorukaista, patronin kaksi poikaa, Ville
ja Antero. Molemmat ovat vasta lukiosta päässeet. Ville on 19 vuotinen,
Antero veljeänsä vuotta nuorempi. Pulskat ja kauniit ovat nämä pojat.
Villen muodossa on jotakin jäykkää, jotakin itsepintaista -- kentiesi
perintö hänen kasvatuksestansa kodissa. Antero sitä vastaan on enemmän
Annan muotoinen. Hänen silmänsä ainakin muistuttavat Annaa, sillä
niistä loistaa sama sielunpuhtaus kuin sisarenkin. Anteron luonnekin on
suora, vaikka viehkeä ja hellä. Tähän nähden etenkin eroavat veljet
toisistaan, sillä hellyyttä ei Ville ollut koskaan näyttänyt. Mutta
keskinäisessä rakkaudessa ovat veljekset aina eläneet. Anterolla on
veljeänsä kohtaan melkein samallaiset tunteet kuin Annalla
sisarvainajaansa kohtaan -- sydämen rakkauden. Ja tämä nuoremman veljen
rakkaus on tarttunut vanhempaankin, joka jo poikain nuorina ollessa
osoitti itsensä siinä, että Ville aina, kun oli heillä jotakin
jaettavaa, antoi paremman puolen Anterolle, minkä tämän, usein
mielipahoillaan, täytyi vastaanottaa. Mutta Villen suurin rakkaus
veljeänsä kohtaan oli näyttäynyt siinä, että hän vapaaehtoisesti
vuodeksi jäi lukioon, josta he sitten samana keväänä molemmat, Ville
ensimäisenä, Antero toisena, pääsivät. Nyt, kun heidät salissa isänsä
kanssa tapaamme, viettävät he viimeistä iltaa kotonansa. Huomispäivänä
on heidän lähteminen Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan.
Se matka ilahuttaa heitä ja saa heidät samalla vähän ajattelevaisiksi.
Tämä ajattelevaisuus tulee hellän äidin surusta. Sillä aina väliin, kun
äiti rakastettuinsa vaatteita latoi kapusäkkiin, riensi hän poikain luo
ja syleili heitä. Matka oli niin pitkä! Se maailma, johon pojat nyt
olivat valmiit astumaan, oli äidille ihan outo! Siitä äidin suru.
Teetä juotiin ja matkasta puhuttiin. Kaikki oli valmiiksi varustettu
huomiseksi. Anterolla ei ollut paljon puhumista, mutta sitä enemmän
Villellä, joka nyt tunsi itsensä vapaaksi ihmiseksi. Vilhelmi hymyili
serkkunsa innokkaille toiveille, mutta hän ei vastustanut niitä. Ukko
Rother hymyili myös, mutta minkä tähden, sitä hän ei itsekään olisi
osannut sanoa.
Iltaa oli jo kulunut likimääriin kello 12:teen, kun ukko Rother, joka
usein haukotuksillansa oli näyttänyt, että maatapanon aika oli tullut,
vihdoin nousi. Hän puristi poikainsa käsiä hyvän yön toivotukseksi,
mutta Vilhelmin kutsui hän kamariinsa.
Vaikkei ukko Rother ollut niitä, joihin tunteet liiaksi syvälle
pystyvät, oli hänen käytöksensä Vilhelmiä kohtaan nyt vakavampi kuin
ennen. Vilhelmin käsiin uskoi hän poikansa ja kehoitti häntä tarkasti
pitämään silmällä niitä, joiden seuraan pojat joutuisivat.
»Pidä etenkin tarkasti silmällä Villeä! Hän on innokas ja antaa usein
hetken tuoman tunteen hallita itseään. Anteroa en niinkään pelkää». --
Näin varoitti isä.
Mutta rouva, joka myöskin oli kamariin tullut, sanoi: »Ville on
jäykempi; hänellä on tarkka silmä, joka pian eroittaa oikean väärästä.
Jos hän innossaan joskus väärälle tielle antaupi, palaa hän pian
oikealle, kun erehdyksensä huomaa. Mutta Antero, minun helläsydäminen,
hyvä poikani! Hän on heikompi. Koeta saada häntä väistämään kaikkia
semmoisia tilaisuuksia ja semmoisia seuroja, missä hänen puhdas
sydämensä saattaisi tulla saastutetuksi. Sinun huostaasi, Vilhelmi,
uskon minä poikani» -- lisäsi hellä äiti kyynelsilmin. »Sinulta vaadin
ne puhtaina takaisin».
»Minä teen, minkä minä voin» -- vastasi Vilhelmi hiljaa. »Minä olen
heille vanhempi veli, ja sen mukaan, minkä minä ymmärrän, tahdon olla
heille oppaana».
»Tässä on rahaa sinulle ja heille» -- sanoi patroni. »Samasta kodista
kun te lähdette, tulee teillä myöskin olla sama kassa, jonka hoitajaksi
minä sinun määrään».
Ja neljäsataa ruplaa antoi patroni tätä sanoessaan veljensäpojalle.
Poikiansa kohtaan hän ei ollut saituri.