hän sittemmin monisesti kertoi, muisti hän tuossa nyt sitä hetkeä,
jolloin Loo oli hänen kättään ensi kerran pidellyt. Yhtä ujona oli
hänkin silloin seisonut, kuin nyt hänen tyttärensä tässä. Rouva muisti
myöskin, että tällaisissa tapauksissa on parasta jättää asianomaiset
kahden kesken. Kun hän siis oli alun nähnyt, nousi hän ja sanoi emännän
äänellä: »Mutta, herra Hirts! Suokaa anteeksi! En muistanutkaan, että
tulette pitkältä matkalta ja että teillä luultavasti on sekä nälkä että
jano». -- Tämän sanottuaan hän astua kämpyröitsi salista, vähät huolien
siitä, ettei Albert sanonut nälkää eikä janoa kärsivänsä.
»Sen minä uskon! Joka armaansa vieressä seisoo, ei muista nälkää eikä
janoa», mumisi rouva mielihyvillään itseksensä.
Siinä seisoi nyt nuori mies ja nuori nainen, ja mikä pahinta oli,
molemmat tiesivät, mitä varten he siinä seisoivat. Mutta samallainen
mieli ei heissä vallinnut, ja se oli kyllä paha. Albert olisi
mieluummin häilynyt vähäisessä aluksessa keskellä myrskyistä Ahvenan
merta. Lovisa sitä vastaan tunsi taivaallisen esimaun tulevasta
onnestaan. Albert mietti, miten puhetta alkaa, ja Lovisa mitä ja miten
vastata kysymykseen, jonka tuo nuori herra tässä varmaankin pian
tekisi. Ja tätä miettiessään seisoivat he näin pari pitkää minuuttia.
Vihdoin oli nuori Hirts päässyt selville. »Se tyttö», ajatteli hän,
»joka näin ilman mitään antaupi tuntemattomalle, ei ole minkään
arvoinen, eikä siis luettane minulle syyksi, että minä tämän
ilvenäytelmän päätän niinkuin olen alkanutkin».
»Neiti Lovisa!» alkoi hän hiljaisella, vapisevalla äänellä. »Te ehkä
tiedätte, mitä vanhempamme ovat meistä päättäneet. Vähän minä tässä
kumminkin kysyn vanhempaini tahtoa. Olen nähnyt teidät, ja ensi silmäys
sanoi minulle, että ilman teidän rakkauttanne onneni maailmassa aina on
oleva vaillinainen. Tässä, tämmöinen olen, nuori, kokematon! Sanokaa,
voitteko tulevaisuudessa, sillä nyt en voi sitä vielä pyytääkään,
voitteko tahi luuletteko voivanne tulla onnelliseksi minun
puolisonani?» -- Ja vielä entistä hellemmästi puristi Albert Lovisan
kättä.
Lovisa oli miettinyt, mitä tuohon kysymykseen vastata; mutta nyt, kun
tuli aika vastata, eipä hänellä ollut muuta sanomista kuin hiljainen,
mutta pitkään vedetty »jaa ... a!»
Temppu oli niin muodoin tehty, ja Albert ja Lovisa olivat kihloissa.
Lovisa mietti, miten naapuri, hänen tyttärensä ja kaikki tuttavat häntä
kadehtisivat, miten nuoret herrat, jotka suurimmaksi osaksi olivat
häntä halveksineet, suuttuisivat häneen, kun näkisivät, minkä kauniin
ja uljaan sulhon hän oli saanut, ja Lovisa paran sydän paisui enemmän
kostonhimosta kuin rakkaudesta. Albert taasen puolestansa ajatteli:
»Mitä hittoa sanon hänelle?» Ja hän mietti vielä lisäksi, pitikö liitto
vahvistettaman tuolla tavallisella kosimasuutelolla!
»Enpä siitä voine päästä ... mutta jääköön se niin kauvaksi kuin
mahdollista», lopetti hän keskustelun oman itsensä kanssa.
Hän olisi siinä ollut kumminkin pahassa pulassa, ellei Lovisa itse
olisi häntä vapauttanut. »Ylihuomenna on isäni syntymä- ja nimipäivä»,
sanoi hän. »Isäni ja äitini tahtovat, ettei kukaan tästä meidän
kihlauksestamme saa vähintäkään vihiä, ennenkuin ylihuomenna, jolloin
meillä pidetään suuret pidot. Olkaamme siis varuillamme, ettei kukaan
huomaa mitään, ei edes palkollisetkaan!»
»Oi armaani, miten voin niin kauvan salata, mitä sydämessäni asuu! Jos
saisin tehdä, mitä sydämeni vaatii, niin tahtoisin koko maailmalle
huutaa onneani. Mutta minä jo näen sen, että sinun vähinkin tahtosi on
oleva minun lakini, ja minä koitan osoittaa sinulle tänä odotuksen ja
toivon aikana saman verran kylmyyttä, kuin lempeä asuu sydämessäni.
Suudelman, lempisuudelman vaadin palkakseni».
»Niin, niin silloin! Ylihuomenna!», vastasi morsian. Mutta tuskinpa
olisi ollut hänellä mitään vastaan antaa palkinto paikalla, jos olisi
ylkä sitä vaatinut. »Kumminkaan» -- lisäsi hän -- »ei sinun tarvitse
liikanaista kylmyyttä osoittaa, sillä varmaankaan ei kukaan saata
aavistaa, mitä näin vähässä ajassa on tapahtunut».
»Se nyt oli totta!» ajatteli Albert, joka töin tuskin uskoi todeksi,
mitä neljännestunnissa oli kuullut. Myönnytykseksi hän vaan puristi
Lovisan kättä. Sen keinon oli hän keksinyt muka tunteidensa tulkiksi,
ja se riitti; sillä neiti Lovisa oli nyt niin vakuutettu tulevasta
rouvuudestaan kuin neito saattaa olla.
Salissa oli jo Albertin sinne astuessa ollut jotenkin hämärä; nyt oli
hämärä muuttunut pimeäksi, mutta kumminkaan ei ollut hän eikä
myöskään Lovisa sitä huomaavinaan. Tuollainen puolipimeys on aina
rakastavaisille tervetullut. Ja vaikka se nyt tällä kerralla ei
ollutkaan Albertin mieleen, oli se kumminkin mieluista toisesta, jota
ei meidän tarvinne kertoa.
Kauan aikaa saivat nuoret tässä kahden kesken istua, ennenkuin kukaan
heitä häiritsi. Vihdoin lienee rouvalle aika hänen askareissaan tullut
tukalaksi, sillä yhtäkkiä avasi hän oven. Lovisa silloin heti hypähti
sohvalta, missä hän oli armaansa vieressä istunut, ja teeskennellyllä
täyssydämisyydellä juoksi hän äitinsä luo ja painoi kasvonsa hänen
rintaansa vasten.
»Joko se on tapahtunut?» kysyi rouva kuiskuttaen Lovisan korvaan, mutta
kumminkin niin kovalla äänellä, että Albert sen kuuli.
»Jo!» ennätti Lovisa vastata, kun samassa nuori kosia tarttui rouvan
käteen ja lausui: »Lovisa on minun; suokaa, äiti, meille siunauksenne!»
Vanha rouva levitti sylinsä, sulki siihen molemmat nuoret ja iski
läiskäyksen, joka oli muka suudelma olevinaan, sekä Lovisan että
Albertin huulille.
Mitä Albert siitä piti, sen annamme lukiaimme arvata. Hyväpä oli --
voimme sen sanoa -- että salissa oli pimeä, muuten ehkä olisi hänen
virnistyksensä kenties osoittanut hänen rakkautensa oikean laadun.
Saliin tuotiin nyt kynttilöitä. Jouluaaton iltaa valmistautuivat kaikki
viettämään. Miten Albert talonväen puuhatessa saatettiin ruokasaliin ja
miten häntä siellä hyvänä pidettiin, se jääköön kertomatta, samaten
kuin miten suuri, kauniisti koristettu ja sadoilla kynttilöillä
varustettu kuusi kannettiin suureen saliin,
Sillaikaa, kun tätä kaikkea ylikerrassa valmistetaan, on meidän
käyminen alikerrassa katsomassa, mitä siellä kauppaneuvos on
toimittanut ja toimittaa, kosk'ei häntä kuulu ylikertaan tulevaksi,
vaikka häntä rouva ja Lovisa levottomina odottavat.
Kauppaneuvos on vähässä ajassa saanut kirjureinsa kirjeet luetuiksi.
Nyt, kun hän siitä toimesta on päässyt, käy hän pikimältään katsomassa,
miten puotipojat täyttävät velvollisuuksiaan. Hän on erittäin hyvällä
tuulella, jota hän sillä osoittaa, että hän aina tuon tuostakin hieroo
käsiään.
Kirjeet ovat avattavat. Tämä työ on kauppaneuvoksen mielestä varsin
tärkeä. Hän pyyhkii silmälasiansa ja istuu konttorin perällä olevalle
sohvalle, asettaen kirjeet viereensä.
Pari, kolme on hän jo avannut; ne eivät sisällä muuta kuin ilmoituksia
kauppaneuvoksen kirjoittamain kirjeitten perilletulosta. Nyt avaa hän
neljännen ja lukee sen.
Koko hänen olentonsa muuttuu: hän pyyhkii uudestaan silmälasia,
ikäänkuin epäillen tokko hän on nähnyt oikein, ja lukee taasen. Hänen
vartalonsa käy suoremmaksi; hänen silmänsä säihkyvät; hän nousee ja käy
kiireesti pari kertaa lattian poikki sanaa sanomatta; järjestyksen
huutokaan ei nyt pääse hänen suustaan. Sitte istuu hän taasen, avaa
jäljellä olevat kaksi kirjettä; mutta niiden lukeminen näkyy vaan yhä
enemmän häntä suututtavan. Sillä kun hän ne on lukenut, puristaa hän ne
kaikki kolme yhteen kokoon ja pistää ne taskuunsa, pukeutuu kiireesti
turkkiinsa, valjastuttaa pikaisesti hevosensa ja lähtee ajamaan.
Kirjurit olivat kummastellen nähneet, minkä vaikutuksen viimeksi luetut
kirjeet isännässä tekivät. He halusivat uteliaasti tietoa, minne
kauppaneuvos aikoi. He saivatkin tietää sen, sillä kovasti huusi
kauppaneuvos ajomiehelle: »Aja kestikievaritaloon!»
»Siellä on luultavasti joku matkustavainen kauppias!» sanoivat kirjurit
toisilleen.
Antakaamme kauppaneuvoksen ajaa omia matkojaan ja käykäämme katsomaan,
mitä nuo kummat kirjeet sisälsivät. Kaksi niistä on Ruotsista, kolmas
kauppaneuvoksen omasta kaupungista. Kirjeet, jotka Ruotsista ovat,
kuuluvat näin. Ensimmäinen:
»Herra Kauppaneuvos Loo! Surulla täytyy minun ilmoittaa, että
Kauppahuone Hirts nyt on perikadon partaalla. Nuori kauppias
Albert Hirts, huoneen johtajan poika, on joko isänsä
suostumuksella tahi tämän tietämättä antautunut asioihin, jotka
ovat syöneet kauppahuoneen kaikki varat, jotta ennen joulua on
Kauppahuone konkurssiin menevä. -- Lähempiä tietoja vasta. Nyt
vaan päätteeksi ilmoitan, että eilen kolme vekseliä, yhteensä
10,000 riksiä, protesteerattiin Hirtsin Kauppahuonetta vastaan.
Kunnioittaen
-- --».
Toinen:
»Herra Kauppias Loo! Kun oli viime kirjeeni jo postiin pantu,
tapasin nuoren kauppiaan A. Hirtsin. Hän kehui olevansa kihloissa
Teidän tyttärenne kanssa ja valmiina lähtemään Suomeen häitänsä
viettämään. Teidän varoillanne aikoo hän asemaansa parantaa. Hänen
velkansa ovat niin suuret, että olen katsonut velvollisuudekseni
varoittaa teitä liittymästä häneen. Muutenkin hoetaan hänestä
kaikenlaisia asioita, joista jokainen häpäisee häntä ja anastaa
häneltä kaikkein rehellisten ihmisten kunnioituksen. Joku näistä
jutuista saattaa olla valhe; mutta pelkäänpä, että hän on
syyllinen mokiin niihin seikkoihin, joista ei vielä tarkemmin
tiedetä.
Kunnioittaen -- --».
Kolmas, joka oli samasta kaupungista, missä kauppaneuvos asui, kuului:
»Herra Kauppaneuvos! Ystäväni ---- kehoituksesta ilmoitan täten,
että nuori kauppias A. Hirts 21 p:nä tätä Joulukuuta saapui tänne
ja asettui Troberg nimisenä asumaan kestikievarissa. Sekä eilen
että toissapäivänä on hän enimmät ajat ollut ulkona, missä, sitä
en ole saanut tietää. Minulta on hän teidän maksettavaksenne
lainannut 400 riksiä. Kun olen valmiina lähtemään Poriin, en ole
voinut suusanallisesti näitä Teille ilmoittaa.
Kunnioittaen N----».
Näin kuuluivat ne kirjeet, jotka saivat kauppaneuvoksen jouluaattona
ulos lähtemään. Kello oli puoli kahdeksan, kun hän palasi. Hän oli
käynyt kestikievarissa ja kruununvouti Trobergin luona, ja nyt,
kun hän tuli takaisin, oli hän jotenkin vakautunut kirjeiden
todenperäisyydestä, vaikka ei hän ensinkään tuota -- -- ja N----ää
tuntenut. Kruununvouti, jolle kauppaneuvos oli näyttänyt vastasaadut
kirjeet, oli heti ymmärtänyt asian laidan; oli sanonut varsin vähän
tuntevansa Hirtsiä, ainoastaan kerran nähneensä hänen eräässä
kylpylaitoksessa Ruotsissa ennenkuin nyt kestikievarissa, missä hän oli
nuhdellut häntä siitä, että hän ei käyttänyt omaa nimeänsä, vieläpä
uhannut häntä, kun kuuli hänen ottaneen nimen Troberg. -- »Rahaa hän
minultakin halusi lainata», lisäsi vouti, jonka vähän kävi sääliksi
kauppaneuvoksen tuska, mutta joka kumminkaan ei tahtonut ilmoittaa
ystävänsä salaisuutta, vaikka hänen kyllä mielensä teki.
Näillä tiedoilla tuli kauppaneuvos kotiinsa, tuli vihan vimmassa ja
ennätti tuskin konttorissa saada turkit yltään, ennenkuin hän kiiruhti
ylikertaan. Puoti oli kello 6 suljettu, ja useammat kirjurit, joilla ei
ollut kotoa kaupungissa ja jotka tämän tähden olivat kauppaneuvoksen
perheeseen joulua viettämään kutsutut, olivat jo suureen saliin
saapuneet.
Isän astuessa sisään istui neiti Lovisa pianon ääressä, soitti ja
lauloi äänellä, joka todellakin oli kauniimpi kuin olisi voinut luulla.
Albert, joka seisoi laulajan vieressä, ei siis varsin liikaa sanonut,
kun hän morsiantansa ylisti ja kiitteli. -- Lovisa lauloi juuri
ukko Loon tullessa erinomaisen liikuttavaa romansia kahdesta
rakastavaisesta, jotka molemmat surmasivat itsensä, kun eivät toisiansa
saaneet.
»Voik' ihanampaa olla
Kuin kuolla kanssa armaansa,
Ja yhtyä taas tuolla
Ijäisen ilon taivaassa!»
lauloi hän.
»No, vihdoin viimein olet täällä!» huusi lihava rouva, kun hän miehensä
huomasi. »Missä, Jumalan nimessä, olet ollut? Mikä tärkeä syy sai sinun
tämmöisenä iltana ulos kaupungille, varsinkin kun meillä on niin
harvinainen vieras, ystäväsi poika Ruotsista».
Kauppaneuvos ei siihen vastannut mitään, silmäili vaan pikaisesti
ympärilleen ja lähestyi pianoa, jonka vieressä Albert seisoi. Albert
oli ennättänyt mennä häntä vastaan muutamia askeleita. Lovisa taasen
innostuneena jatkoi isästään huolimatta:
»Ei loista lempi täällä.
Tääll' yksin suru vallitsee...»
»Hm!» ärjäsi isä. »Lopeta siihen! -- Minulla on vähän sanomista
Teille», lausui hän, kääntyen Hirtsiin. »Seuratkaa minua!» Ja ukko Loo
meni Albertin kamariin.
»Korvat auki nyt, Albert!» ajatteli nuori herra itsekseen, kun hän
kauppaneuvosta seurasi.
Mitä he kamarissa puhuivat, tulisi liian pitkäksi sanasta sanaan
kertoa. Vaikka viha ilman mitään järjestystä kiehui kauppaneuvoksen
sydämessä, ei hän kuitenkaan heti tätä vihaansa näyttänyt. Hän vaan
tarttui siihen keskusteluun, joka heillä oli ollut ennenkuin hän
iltapäivällä oli palannut konttoriinsa. Hän rupesi tiedustelemaan
tuosta summattomasta voitosta, joka oli saatu nuoren Hirtsin toimella,
ja kun Albert nyt suoraan tunnusti, ettei hän vielä ollut siihen asiaan
ryhtynyt, mutta että hän heti naimisensa jäljestä olisi siihen ryhtyvä,
sittenkuin olisi saanut kuulla appensa neuvoja, ja että hän nyt vaan
ilmanaikojaan huvikseen oli kertonut kauppa-asian jo tehdyksi sekä että
hän näin kyllä voi hyvin tehdä, koska asia oli niin varmaan onnistuva,
että rahat olivat jo saatuina pidettävät -- niin kauppaneuvos äkkiä
keskeytti häntä huutaen: »Niin olet sinä valehtelia, petturi, konna! Ja
kaikki on totta, mitä sinusta tiedän... Naimisesi jäljestä!... Siitä
naimisesta ei tule mitään, ei tässä eikä tulevassa maailmassa!»
Albert oli kummastellen katsovinansa kauppaneuvosta. »Ja miks'ei?»
väitti hän. »Minähän olen voittanut neiti Lovisan sydämen. Ettehän toki
peruuta sanojanne tuon pienen, viattoman valheen tähden, joka kumminkin
kohta on todeksi kääntyvä. Itsehän te minua vävyksenne olette
pyytänyt... Mitä järjestystä tämä on?»
»Järjestys! Vaiti! Lue nämät ja vastaa sitten!» ärjäsi ukko.
Värisemistä teeskennellen otti Albert vastaan kirjeet. Niitä lukiessaan
koitti hän ikäänkuin hämmästyneenä purra huuliansa. Sitten iski hän
silmänsä kauppaneuvokseen; mutta kun hän tämän silmät havaitsi itseensä
käännetyiksi, käänsi hän omat silmänsä heti toisaalle. Näin
teeskennellen sai hän kauppaneuvoksen yhä varmemmin uskomaan kirjeiden
totuutta. Ja mitä voikaan kauppaneuvos muuta uskoa, kun Albert kirjeet
luettuansa siinä seisoi niinkuin ainakin kukistunut, joka ilkitöistä on
tavattu. Kauppaneuvos ei enää epäillyt rahtuakaan. Nuori Hirts oli
suurin konna maailmassa, ja semmoiselleko isä antaisi tyttärensä?
Kauppaneuvos hymyili -- jota hänen ei kukaan muistanut ennen tehneen --
hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on ollut joutumaisillaan uhkaavaan
vaaraan, mutta omalla nerollaan on tullut vaaran suuruuden tietämään ja
on osannut sitä välttää -- hymyili ja katsoi nyt sanaa sanomatta
kukistunutta uhriansa. Albert siinä vähän aikaa seisoi sanaa
virkkamatta hänkään. Mutta yhtäkkiä ojensi hän vartaloaan ja sanoi:
»Herra kauppaneuvos! Uskokaa minua, tämä kaikki, mitä näissä kirjeissä
luette, on sulaa valhetta alusta loppuun!» Mutta tämän sanoi hän
äänellä, joka myönsi kaikki todeksi. Kauppaneuvos ainakin piti tämän
puolustuksen kokeena päästä vapaaksi kanteesta, jonka selvimmät
todistukset olivat todeksi näyttäneet.
»Jos et olisi ystäväni Hirtsin poika, ystävän, jonka tämä käytöksesi ja
rikoksesi varmaankin hautaan vie, panettaisin minä sinut kiinni ja
lähettäisin takaisin ... mutta nyt, mene, kunnoton, mene minne tahdot,
kunhan vaan paikalla siirryt minun huoneestani...» Kauppaneuvos lausui
tämän hänelle kyllä pitkän lauseen niin liikutettuna, että se koski
Albertin sydäntä.
»Te niinmuodoin ajatte minun ulos jouluaattona huoneestanne, ja syynä
siihen on, että uskotte jonkun kadehtivan valehtelian nimettömiä
kirjeitä enemmän kuin minua. Minä en voi tätä estää, mutta kun on
ehtinyt joku viikko kulua, kadutte varmaan, mitä nyt vihassa teette».
Kun Albert tämän sanoi, oli hän itse liikutettu ja olisi nyt aivan
mielellään tunnustanut, että hän itse, eikä kukaan muu, oli
kirjoittanut nuo valheelliset kirjeet. Mutta silloin olisi hänen
täytynyt mainita, mitkä syyt hänen olivat siihen saaneet, ja silloin...
Jumala tiennee, miten silloin olisi käynyt. Hän vähän mietti tunnustaa
kaikki, vaan neiti Lovisa muistui samassa hänen mieleensä ja: »ennen
kuolema, kuin elää sidottuna siihen kyöpeliin», oli hänen päätöksensä.
»Minua on pahasti loukattu» -- lisäsi hän, kun kauppaneuvos ei mitään
vastannut. »Ja uskokaa minua! Tämä loukkaus on niin suuri, etten ikinä
enää ottaisi neiti Lovisaa, vaikka se teille kuinkakin mieleen olisi».
»Mieleen! Järjestys, poika!» huusi kauppaneuvos, joka nyt oli päässyt
entiselleen takaisin.
»Järjestys, sanon minä! Kauniilla puheilla ei minua petetä. Ulos
huoneestani paikalla tahi... Järjestys!»
»Sanokaa vihanne ja sokeutenne syyksi, että minä menen äskeiselle
morsiamelleni jäähyväisiä sanomatta» -- virkkoi Hirts ja alkoi sitoa
kiinni kapusäkkiään. -- »Entisen ystävyytenne nojassa pyydän, että
suotte minulle hevosen kestikievariin».
»Se odottaa teitä jo kadulla», oli kauppaneuvoksen vastaus.
Albert päätti nyt näyttäytyä närkästyneeltä. Kapusäkkiään kiinni
sitoessaan ei hän enää puhunut mitään, ja kun tämä työ oli tehty, lähti
hän, kapusäkkiä kädessään kantaen, jäähyväisiä saamatta.
»Jumalan kiitos, että se on loppunut!» -- huokasi hän ovesta
etuhuoneesen päästyään. »En toiste rupea tämmöisiin. En!» -- Pari kolme
askelta oli hän etuhuoneessa astunut eteenpäin, niin jo seisahtui hän
äkkiä. Salin oven edessä porstuassa näki hän naisen, joka tämän
seisahduksen sai aikaan, naisen, joka juuri aukaisi salin oven ja
heitti sisälle vähäisen vakan.
Tämä nainen oli nuori neito, niin kaunis, niin ihana, ettei ollut
Albert ennen ikinä semmoista nähnyt. Kun neitonen kuuli avattavan
kamarin ovea, joka vei porstuaan, käänsi hän kasvonsa Albertin puoleen,
ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiaan. Tämä silmänluonti kesti
vain sekunnin.
»Kuulutteko taloon?» kysyi Albert astuessaan neitosen luo, joka samaten
kuin hän itsekin oli valmis kulkemaan rappusia alikertaan.
»En!» vastasi neito, jonka olisi tehnyt mieli nuorelta herralta samaa
kysyä, mutta tuota tekemästä kumminkin ujoutensa hänet esti.
»Te siis omasta puolestanne annatte joululahjoja kauppaneuvokselle?»
Neitonen ei ennättänyt vastata, sillä ihan samassa aukaistiin salin ovi
sisäpuolelta, ja nyt näkivät Albert ja neitonen, jotka porstuassa
seisoivat, vanhan kauppaneuvoksen, joka vakka kädessä astui heidän
luoksensa.
»Kunnoton! Vieläkö uskallat sinä huonettani häväistä! Tuossa lahjasi,
tyttäreni ei siitä huoli!» huusi hän ja vetäysi kiireesti saliin
takaisin, temmaten oven jäljessänsä kiinni.
Molemmat, sekä Albert että Ellen Burg -- lukiani on jo luultavasti
neitosen arvannut häneksi -- pitivät kauppaneuvoksen lauseen heille
itsellensä sanotuksi. Ellen ei tätä lausetta ymmärtänyt. Albert sen
ymmärsi. -- Hän ei ollut muistanut, että hänen omasta käskystään
vakkaan oli silkkihameen päälle pantu hänen oma kirjoittamansa suljettu
kirje, johon seuraava runo oli kirjoitettu:
»Jos sa kuljet repaleissa
Tahi silkkiin puettuna,
Mulle rakas olet aina.
Onneni ja kunniani
Päivänä sä tätä kanna;
Niinpä tietää antajaki,
Ettei ole halpa sulle».
Tämän runon oli kauppaneuvos lukenut ja siitä nähnyt, keneltä lahja
oli. Hän ei ruvennut vakan sisustaa sen enemmän tarkastamaan. Kaikkien
salissa olevain kummaksi heitti hän sen ulos takaisin.
»Ottakaa vakkanne, se ei enää tähän taloon ole tuleva!» sanoi Albert
yhä vielä kummastelevalle neitolle. »Lähtekäämme; minä tahdon teille
selvittää asian, sillä lahja, vakassa oleva silkkihame, on minulta».
Ellen siinä vähän aikaa seisoi tietämättä mitä tehdä. Vihdoin, kun
nuori herra, joka Ellenin kummaksi tiesi, mitä vakassa oli, kertoi
lähtökehoituksensa, ei nuorella tytöllä ollut muuta neuvoa kuin
totella.
Kun Albert kadulle tuli, heitti hän kapusäkkinsä rekeen ja käski rengin
viedä se kestikievariin. Itse otti hän seuratakseen Elleniä. Hänelle
kertoi hän todenmukaisesti, miten hän oli hyljätty, miten perättömät
jutut olivat hänet jouluyönä kadulle heittäneet, mutta että hän itse
siihen oli syypää, siitä hän ei virkkanut sanaakaan. Hän sanoi myöskin,
kuka hän oli, että hänen nimensä oli Albert Hirts. Ja tämän kaiken
kerrottuaan kysyi hän nuorelta seurakumppaliltaan, kuka tämä oli.
Ellenillä ei ollut syytä sitä salata. Hän kertoi mitä tiesi
vanhemmistaan, ja mainitsipa nyt veljensä kanssa elävänsä vanhan
isoäitinsä luona, joka oli kotoisin Ruotsista. -- Ellenin kodin edessä,
johon he pian olivat tulleet, olivat he nämä kaikki puhuneet. Albert
olisi voinut siinä seisoa koko yön; mutta Ellen muisti vanhusta ja teki
kiirettä. Mutta ennenkuin hän meni, oli hänen täytynyt ottaa vastaan,
ainakin aamuksi, tuo lahja, joka oli neiti Lovisa Loolle aiottu, sekä
luvata herra Hirtsille, että tämä seuraavana päivänä saisi käydä vanhan
rouva Burgin luona tiedustelemassa, suostuisiko vanhus siihen, että
Ellen saisi pitää lahjan.
Ellenin mentyä seisoi Albert vielä kotvasen aikaa siinä liikkumatta.
Mitä hän siinä arveli, on vaikea sanoa. Hän siinä muun muassa vertaili
Elleniä Lovisaan, ja vähitellen katosi tämä viimeksi mainittu hänen
ajatuksistaan, jotka Ellen yksinään nyt anasti. Jos olisi hän tutkinut
omaa itseänsä, olisi hänen täytynyt tunnustaa, että Ellen oli suuresti
vaikuttanut häneen. Mutta tällaista tutkimusta hän ei pitänyt.
Kohtaukset kauppaneuvoksen porstuassa, kadulla ja Ellenin kodin edessä
olivat niin vasta tapahtuneet, että Albertimme vielä niissä eli. »Ellen
Burg! Burg!» kertoi hän itsekseen, kun hän vihdoin rupesi kulkemaan
kestikievariin päin; tuon sukunimen oli hän joskus ennen kuullut, mutta
missä, sitä hän ei voinut muistaa.
Kestikievarin taloon päästyänsä tilasi hän heti hevosen ja joutui pian
kruununvouti Trobergin luo, joka asui vähän matkaa kaupungista. Siellä
ystävänsä luona vietti hän iloisen joulu-illan kertoen, kun kahden
kesken pääsivät, mitä kaikkia hänelle oli tapahtunut kauppaneuvoksen
luona.
Seuraavana aamuna nähtiin nuori Hirts kruununvoudin kanssa kirkossa.
Vouti oli samaa luonnetta kuin nuori sankarimme, vaikka oli häntä
kymmenen vuotta vanhempi. Tämä samanluontoisuus oli rakentanut
ystävyyden heidän välillänsä. Tosin oli vouti vähän nuhdellut
ystäväänsä, joka, niin arveli vouti, oli pilaansa liian pitkälle
jatkanut. Mutta kun asia kumminkin näkyi onnellisesti päättyvän, ei hän
saattanut olla pilalle nauramatta. Toinen seikka astui myös voudin
huomioon jo illalla ja vielä enemmän jouluaamuna, nimittäin se, että
hänen mielestänsä suuri muutos oli nuoressa herrassa tapahtunut. Tämä,
joka ennen tuskin voi sanaa sanoa siihen pilaa laskematta, oli nyt
miettiväinen ja totisempi kuin ennen. Vouti ei arvannut siihen oikeaa
syytä, sillä Albert oli vaan sivumennen kertonut yhteensattumisestaan
neiti Ellenin kanssa. Vouti koetti kaikin tavoin huvittaa vierastaan,
mutta se ei tahtonut onnistua, ja hän rupesi jo arvelemaan, että Hirts
katui tekojansa. Jos olisi vouti arvannut, mikä muutoksen Albertissa
oli vaikuttanut, olisi Albert parka joutunut samallaisen pilan
esineeksi, jota hän itse oli niin suuressa määrin harjoittanut.
Kirkossa oli nuori herramme tarkastellut joka ainoaa naista, jota sopi
näkemään, löytääkseen eilisen tuttavansa neidon, mutta se ei hänelle
onnistunut. Kirkosta lähtiessään tunkeusi hän väkijoukkoon ja pääsi
siten, kuten tahtoikin, kruununvoudin nähtävistä. Kruununvouti odotti
kauvan häntä, mutta kun ei häntä näkynyt eikä kuulunut, palasi hän
yksin kotiin mumisten: »Mitä hullua hänellä taasen onkaan mielessä!»
* * * * *
Kuten lukia muistanee, astui Ellen vanhan lesken, rouva Burgin, saliin
juuri silloin, kun jo Maurits oli lähdössä häntä hakemaan. Vanhuksen
kysymykseen, missä Ellen oli viipynyt ja miksi hän toi joululahjan
takaisin, nuori tyttö kertoi kaikki todenmukaisesti. Rouva ja Maurits
kuuntelivat kummastellen tytön kertomusta. Heidän oli mahdoton
ymmärtää, miksi kauppaneuvos ei sallinut Lovisan ottaa vastaan kallista
lahjaa. Mutta kun sittemmin Ellen puhui nuoresta herrasta ja mainitsi
hänen Albert Hirtsiksi, nousi vanha rouva äkkiä, ja hänen kasvonsa
punastuivat.
»Hän oli Ruotsista? Niinhän sanoit. Kauppias? Kysyitkö hänen isänsä
nimeä...? Mutta, se on tosi, sitä et sinä tiennyt kysyä. Kerro,
mimmoinen oli hän muodoltaan?
»Hän on ehkä teille tuttu?» kysyi Ellen kummastellen, kun huomasi
vanhuksen innon.
»Minä tunsin nuoruudessani erään kauppiaan, jonka nimi oli Hirts» --
vastasi rouva. -- »Mutta kerro, mimmoiselta hän näytti, tämä, joka
sinulle silkkihameen antoi?»
Ujostelematta vastasi Ellen: »Hän on kaunis. Hänen silmänsä ovat suuret
ja mustat, ja kun hän ne johonkin iskee, luulisi hänen silmäyksensä
menevän läpitse. Aivan pitkä hän ei ole, noin tavallinen. Hänen otsansa
on korkea, hänen poskensa punaiset. Mutta, äiti, en minä osaa»... Ja
hämärä, selittämätön tunne keskeytti Ellenin kertomuksen.
»Mustat, suuret, läpitunkevat silmät!» mumisi vanhus. Kuultavasti
lisäsi hän: »Sinun ei sitä tarvitsekaan. Minä tunnen hänen ... en häntä,
vaan hänen isänsä. Hän, tämä Albert, on minun serkkuni Aksel Hirtsin
poika, ... tahi pojan poika! Ellen, se suku on hyljännyt isoäitisi!
Aksel Hirtsille minä kirjoitin, kun hätäni suurin oli; mutta hän,
äitini sisarenpoika, ei vastannut. Voitko sinä tältä nuorelta Hirtsiltä
ottaa vastaan lahjaa, jota sinulle tarjotaan siitä syystä, ettei neiti
Loo siitä huolinut? Voitko nyt, kun jotenkin toimeen tulemme, ottaa
vastaan lahjan siltä, jonka isä ei äyrilläkään lievittänyt isoäitisi
hätää?»
»En ymmärrä, rakas äiti», vastasi Ellen, »mitä yhteyttä on isän
kovuudella ja pojan anteliaisuudella. Tosin minua kummastuttaa, että
hän lahjaa minulle tarjosi, mutta ehkä hän nimen kuultuaan tiesi, että
me olemme sukulaisia... En vielä hänen lahjaansa vastaanottanut, vaan
tahdoin kysyä siihen teidän lupaanne. Ja huomenna tulee hän tänne sitä
kuulustamaan!»
»Hän tulee tänne!» mumisi taasen vanhus, ja mitä vielä kukistamatonta
hänessä eli, kohosi tätä ajatusta vastaan. »Hän tulee tänne pilkkaamaan
meidän köyhyyttämme, tulee tarjoomaan minulle armolahjoja. Ei ... ei
koskaan!»
»Sitä hän ei tee, äiti!» väitti Ellen vakavasti. »Hän ei käyttäynyt
minua kohtaan kuten tavallisesti kaupungin herrat. Minä takaan, että
hän on hyvä, vaikka hänen isänsä olisi ollut kuinka paha tahansa. Olipa
isoisäni hyvä, vaikka hänen veljensä oli paha!»
Rouva istui kauan aikaa ääneti. »Sinä olet oikeassa, Ellen!» sanoi hän
vihdoin. »Sinun nuori sydämesi osaa tuomita paremmin kuin minun, johon
viha ja intohimot ovat vaikuttaneet. -- -- Mutta, lapset, ruoka on jo
jähtynyt. Käykäämme nyt jo syömään ja sitte levolle, jotta huomenna
jaksamme kirkkoon mennä!»
Lapset tottelivat vanhuksen käskyä. Kun he pöydästä nousivat, ei enää
sanaakaan puhuttu päivän tapauksista. Vanha rouva alotti jouluvirren,
johon nuoret yhtyivät.
Seuraavana päivänä, joulupäivänä, kun kirkosta väki tulvasi, nähtiin
nuoren miehen seisovan rouva Burgin huoneen edessä. Hän oli kahdesti
koittanut ovea avata, mutta molempina kertoina huomannut, että ovi oli
lukittu. Hän ei kumminkaan siirtynyt pois, vaan seisoi siinä odottaen.
Varsin kauan ei tarvinnut hänen siinä seisoa, sillä pian näki hän katua
pitkin niiden tulevan, joita hän odotti. Hän meni kulmaan saakka heitä
vastaan, ja kun hän pian odotettuja tapasi, huomasi hän myöskin
kauppaneuvoksen, jota hän tervehti; mutta tämä meni suorana kuten
ainakin matkaansa tervehdykseen vastaamatta.
»Tässä on hän, josta minä eilen puhuin, äiti!» sanoi Ellen, kun hän
nuoren herran huomasi. Mutta vanha rouva oli jo nähnyt Albertin, ja
tämä näkö sai hänen nojaumaan Ellenin käsivartta vastaan raskaammasti
kuin ennen. Albert tervehti Elleniä kuten ainakin ja kertoi sitten
kohteliaasti, miten hän tältä nuorelta tytöltä illalla oli saanut luvan
käydä vanhaa rouvaa tervehtimässä.
»Tervetullut, hyvä herra!» vastasi vanhus. »Tervetullut köyhän
asuntoon!»
Jos olisi joku voinut nähdä näiden molempain, vanhan rouvan ja nuoren
herran, sydämiin tässä, olisi hän niissä kummia havainnut. Taistelu
vanhan rouvan sydämessä loukatun ylpeyden ja nöyryyden välillä ei ollut
sammunut, Muisto siitä häväistyksestä, jonka Albertin isä oli tehnyt
häntä vastaan, kun ei edes vastannut hänen kirjeesensä, hämmensi
hetkeksi kaikki vanhuksen hyvät päätökset, semmenkin kun hän tässä
luuli näkevänsä isän pojan muodossa. Sillä tämmöinen ulkonäöltään,
aivan tällainen oli isä nuorena ollut. Mutta kuta enemmän rouva
tarkasteli Albertia, sitä enemmän katosi katkeruus hänen sydämestään.
Isä oli ollut juro, vakava ja jo nuorenakin vähän kummallinen; hänen
poikansa oli iloinen ja suora. Vanha rouva vertaili isää ja poikaa, ja
voitto vaa'assa kallistui pojan puolelle.
Vähän tiesi Albert näistä vanhan rouvan ajatuksista. Albert ei rouvaa
suuresti muistanutkaan. Hän katseli ainoastaan Elleniä. Jo illalla oli
neidon kauneus häneen sattunut; mutta nyt päivän valossa, kun hän näki
Ellenin, jonka poskille jouluaamun raitis ilma oli nostanut kauniit
ruusut, nyt ei hänellä olisi ollut sanoja, joilla kertoa, kuinka ihana
Ellen oli, jos hänen olisi pitänyt Elleniä ylistämään ryhtymän. Kun hän
sen lisäksi pian huomasi, kuinka teeskentelemätön ja yksinkertaisesti
kasvatettu Ellen oli, kietautui hän pääsemättömästi niihin pauloihin,
joita rakkauden ja lemmen kutomiksi sanotaan.
Hän oli rouvan huoneesen tultuaan kummeksinut niitä vanhanaikuisia
huonekaluja, joita hän siellä näki. Hän alkoi puhua niistä, jotta voisi
viipyä niin kauan kuin suinkin mahdollista olisi. Vanha rouva lausui,
että nämä huonekalut kerran olivat olleet hänen lapsuutensa kodissa.
Siihen keskeytyi vanhan rouvan selitys, ja siinä nyt seisoi Albert,
tietämättä mitä ottaa edelleen puheensa aineeksi.
Vihdoin sanoi hän: »Teidän nimenne on Burg; minusta on kuin olisin
kuullut tämän nimen ennenkin, mutta missä, se on minun mahdoton sanoa».
»Te olette siis kuullut minusta puhuttavan» -- vastasi siihen vanhus,
ja entiset liikutukset, jotka hänessä olivat heränneet, kun hän Hirtsin
nimen kuuli, saivat taasen vallan hänessä. Hän piti Albertia
halveksianansa, ja tämä tunne sai hänen ääneensä jotakin katkeraa, kun
hän lisäsi: »Mutta siitä ajasta, jona isänne minusta puhui, on
luultavasti monia vuosikausia kulunut».
»Isäni!» kertoi Albert ja katseli pitkään rouvaa. »Niin oikein! Isäni
olen kuullut sitä nimeä mainitsevan; mutta jos hän teistä puhui, niin
tuntee hän teidät ja te tunnette hänet».
Vanha rouva huomasi nyt sanoneensa jotakin, jota hän ei olisi tahtonut
sanoa. Mutta kun hän samassa huomasi, ettei Albert tiennyt hänen ja
isänsä sukulaisuudesta, voi hän pian saada tämän ajatuksen
nuorukaisessa unohtumaan.
Yhtä ja toista päivän asioista puhuivat he sitten, mutta tämä puhe kävi
puoliväkisin, ja pian huomasi Albert yhä selvemmin, että hänen olonsa
siellä ei ollut rouvalle mieleen. Mutta ei hän kumminkaan tahtonut
lähteä; hän ei vielä ollut saanut puhua sanottavasti mitään Ellenin
kanssa, ja Ellenin tähden hän juuri oli tullut. Vihdoin oli hän pakosta
valmis lähtemään; mutta silloin esti häntä vanha rouva.
»Te olette antanut minun tyttärentyttärelle», sanoi hän,
»kallisarvoisen lahjan, jota hän ei voi vastaanottaa ja jota hän
ainakaan ei voi käyttää, sillä ei se hänelle sovi. Mutta sanokaa, mikä
sai teidän antamaan sen hänelle, kun se toiselle oli määrätty?»
»Se, jolle se oli määrätty, ei huolinut siitä» -- vastasi Albert. --
»Minä en siis mitään sillä tee, ja niin ollen kenelle se paremmin
sopii kuin juuri neiti Ellenille?» Albertin äänessä oli jotakin
rukoilevaista, ja hänen silmistänsä loisti valo, joka sanoi, että hän
loukkautuisi, ellei Ellen ottaisi lahjaa vastaan. Samassa huomasi hän
myöskin ilokseen, että Ellen rukoilevin silmin katseli vanhusta, ja kun
hän tämän huomasi ilokseen, näki hän, että he, Ellen ja hän, olivat
tässä liittolaisia vanhaa rouvaa vastaan.
Vanha rouva pudisti päätään ja katseli Elleniä. Mutta Ellen ei sanonut
mitään. Silloin lausui vanhus: »Vastaa itse, Ellen, voitko vieraalta,
jonka ensi kerran näet, ottaa tämän lahjan vastaan?»
»Jos ei se ole teidän tahtoanne vastaan» -- vastasi Ellen ujosti.
»Pidä se sitte!» sanoi rouva ja jatkoi Albertiin kääntyen: »Minä kiitän
teitä!»
Ellen ei nytkään sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että hän oli
iloinen vanhuksen lupauksesta. Vaikka Ellen oli kaikkea ylpeyttä
vailla, vaikka tuo lahja oli niin kallis, että hän hyvin ymmärsi ei
voivansa sitä koskaan käyttää, oli se kumminkin hänelle suuresti
mieluinen. Hän oli itse ommellut sen, ja sitä tehdessään oli hän
ajatellut: »Tuleeko koskaan aika, jolloin itse saan tällaisen». Tässä
ajatuksessa oli lapsellisuutta; sen juuret eivät tuota etemmäksi
ulottuneet. Mutta nyt, kun tämä kallis joululahja oli hänen omansa, oli
hän siitä iloinen, niin kuin lapsi, joka on saanut nuken. Että antaja
oli outo vieras, se ei ensinkään häntä arveluttanut. Teeskennellä hän
ei osannut; siis ei hän salannut, että hän mielellänsä otti vastaan,
mitä vieras tarjosi.
Nyt ei enää Albertilla ollut syytä viipyä, vaikka hän mielellänsä olisi
viipynyt. Ja kun hän nyt jäähyväisensä sanoi, ei pyytänyt kukaan häntä
viipymään. Ellenin silmistä loisti ujo kiitollisuus, kun hän
jäähyväiset sanoi; vanhan rouvan käsi vapisi vähän, kun se puristi
Albertin tarjottua kättä.
Hän lähti. Mutta kun hän kadulle tuli ja sieltä katseli tuota vähäistä
huonetta, missä Ellen asui, lupasi hän itsekseen, ettei tämä hänen
käyntinsä olisi viimeinen. Ellenin kuva, hänen lapsellisuutensa, hänen
teeskentelemättömyytensä oli syvästi vaikuttanut Albertiin, ja hän oli
suutuksissansa itselleen siitä, että hän mielestänsä niin tylysti oli
käyttäinyt Ellenin luona.
Albertilla oli ollut mielessä kohta palata Ruotsiin, kun hän oli saanut
naimiskauppansa ukko Loon tyttären kanssa tyhjään raukeemaan. Mutta
nyt, kun hän oli Ellenin nähnyt, ei hän enää lähtöä ajatellut. Hänen
ystävänsä Troberg oli miettiväinen, kun hän ei tiennyt, mikä Hirtsiin
oli mennyt; hän näki hänen aivan muuttuvan ihan toiseksi mieheksi.
Albert ei myöskään sanonut muutoksen syytä. Tuskinpa tiesi hän
itsekään, että hän oli muuttunut. Hän kulki usein ulkona, mutta missä
hän kulki, sen hän salasi.
Miten olikaan, oli kaupungissa päässyt kiertämään uutinen, että neiti
Lovisalla oli ollut kosia, ja tiedettiinpä vielä sekin, kuka tämä kosia
oli. Mutta miten tämä kosiminen oli päättynyt, siitä puhuttiin eri
tavoilla. Kaupungin herrat tahtoivat lyödä veikkaa, että Hirts oli
antanut Lovisalle rukkaset, semmenkin kun joulusta saakka ei
kauppaneuvoksen tytärtä missään nähty, ja vieläpä siitäkin syystä, että
kauppaneuvos oli entistä kärtyisempi. Puotipojat kauppaneuvoksen luona
olisivat voineet siihen kertoa kertomuksen, miten kauppaneuvos, kun hän
joulupäivänä tuli kotiinsa, oli siellä tavallista kiivaammin huutanut
»järjestystä» huomattuaan, että hän eilen oli unohtanut pyyhkiä
kuluneen päivän konttorialmanakasta. Tällaista seikkaa ei ollut
tapahtunut ukolle koskaan ennen. -- Kaupungin naiset pitivät Lovisan
puolta, vaikka ei kukaan heistä voinut kehua olevansa läheisemmässä
tuttavuudessa kauppaneuvoksen tyttären kanssa.
Joulun ja uudenvuoden välillä oleva viikko oli kulunut. Vielä oleskeli
Hirts kaupungissa. Joka päivä nähtiin hänen kadulla kulkevan. Hän oli
herättänyt kaupunkilaisten huomion. Hänestä puhuttiin paljon, mutta ei
hänestä kumminkaan varmasti mitään tiedetty. Eräänä päivänä -- hän oli
jo silloin ollut kolmatta viikkoa kaupungissa -- tuli hän kiireesti
ystävänsä Trobergin kamariin, ja nyt loisti entinen viekas ilo hänen
silmistänsä.
»Minä kiitän sinua hyvästä toveruudesta ja sanon sinulle jäähyväiset»
-- alkoi hän. »Mutta minä palaan tänne pikemmin kuin ehkä luulet.
Toivota minulle onnea: minä olen kihloissa!»
Ystävä katseli kummastellen ystäväänsä. »Kihloissa! Neiti Loon kanssa?
Minä toivotan onnea!»
»Neiti Loo? Kuka lempo hänestä puhuu! Ei, ystäväni, ei! Minun
morsiameni on neiti Ellen Burg».
»Vai niin!» -- huusi vouti. »Sekö se sitten oli se vetonuora, jota
meidän tulee kiittää sinun täällä viipymisestäsi. Mutta miten ja kuinka
sinä olet tullut tutuksi hänen kanssansa, sitä en ymmärrä. Totta
puhuen: jos hänen olet voittanut, toivotan sinulle sydämestäni onnea.
Minä ajattelin», jatkoi vouti, kun Albert ei mitään vastannut, mutta
ainoastaan hymyhuulin häntä katseli -- »minä ajattelin, että
viipymisesi syynä oli pelko, ettet muka uskaltanut lähteä isäsi luo,
kun juttu Lovisan kanssa niin onnettomasti loppui. Mutta kerro, kerro,
ystäväni; sillä taasen vaivaa uteliaisuus minua!»
»Tässä ei ole paljon kerrottavaa» -- vastasi Albert -- »minä tulin,
näin ja voitin. Vaikka totta puhuen voitto istui lujassa ja vaikea oli
minun se saada».
Ja nyt kertoi hän, mitä jo lukia tietää. Ja sitten kertoi hän, mitä
lukia ei vielä tiedä, miten hän toisena joulupäivänä oli mennyt Ellenin
kotiin, miten vanha rouva oli kylmästi hänet vastaanottanut. Hän ei
ollut tuosta kumminkaan mitään huolinut. Hän oli esittänyt, että
Maurits lähtisi hänen kanssansa Ruotsiin ja rupeisi siellä kirjuriksi
kauppahuone Hirtsin konttorissa. Tuohon esitykseen ei ollut rouva ensin
vastannut mitään. Se oli hänessä taasen herättänyt noita katkeroita
ajatuksia. Maurits, Ellenin veli, oli ilomielisenä heti tarttunut
esitykseen. Asiaa ei voitu kumminkaan niin paikalla ratkaista. Se
olikin juuri mitä Albert toivoi, sillä nyt sai hän tilaisuutta ja syytä
käydä rouva Burgin luona. Hän kävi siellä nyt joka päivä ja voitti,
vaikka vähitellen, vanhan rouvan suosion ja, vaikka hän sitä silloin ei
vielä tiennyt, Ellenin sydämen. Niin oli Albert parin viikon kuluessa
ollut jokapäiväinen vieras rouva Burgin luona, kun hän eräänä päivänä
satunnaisesti tapasi Ellenin yksinään kotona. Tällaista hetkeä oli
Albert kauan toivonut; nyt oli semmoinen hetki tullut, ja hyväkseen
tiesi Albert sitä käyttää. Miten ja kuinka hän Ellenille avasi
sydämensä, mitä hän puhui, minkä vastauksen hän tältä nuorelta,
teeskentelemättömältä lapselta sai, heittäkäämme se kertomatta, koska
Albert itsekin, kun hän tästä ystävälleen kertoi, aivan sivumennen vaan
tästä mainitsi.
»Minä olin voittanut» -- kertoi Albert, jos nyt hänen omilla sanoillaan
puhumme -- »minä olin voittanut; Ellen oli minun. Hänen huulillansa
lepäsi minun suudelmani, hänen ujoudesta punastuneet poskensa minun
onnesta tykyttävää sydäntäni vastaan. Onnellisuudessamme ei ollut
kumpikaan meistä huomannut, että vanha rouva oli tullut sisälle. Me
istuimme, näet, tuossa pienemmässä kamarissa. Vanha rouva oli nähnyt,
oli ymmärtänyt. Suorana, kunnioitusta vaativana seisoi hän siinä ja
tarkasteli meitä silmäyksillä, joista minä turhaan koetin lukea, mitä
hänen mielessänsä liikkui. Kun Ellen hänen näki, vaaleni hän. Hän
muisti tuossa nyt vaan, kuinka pian, kuinka vastustamatta hän oli
seurannut nuoren, viattoman sydämensä halua, ja hän pelkäsi vanhuksen
suuttumusta.
»Minäkin pelkäsin» -- jatkoi nuori kauppias -- »minäkin pelkäsin, mitä
tähän vanhus sanoisi; sillä minä tiesin, että Ellen oli häneen
liittynyt rakkauden siteillä, jotka olivat lujemmat kuin ne lemmen
siteet, joihin minä olin hänet kietonut. Minä lähestyin vanhusta
hiljaa, ja hän antoi minun lähestyä sanaa sanomatta. Hänen kasvoissansa
kuvastui nyt, mitä hänen sydämessään liikkui; mutta minä en ymmärtänyt
lukea näitä kuvauksia. Hänen silmänsä synkistyivät, hänen kasvonsa
näyttivät kovilta, ja minä jo luulin niistä näkeväni tuomioni; mutta
synkkyys katosi vähitellen, lempeys ja hellyys voitti, ja vihdoin
ojensi hän kätensä ja sanoi: 'Sovitus etsii vihdoin minuakin! Herra
Hirts! Mitä olette tehnyt? Te olette salaisesti vietellyt minun
lapsellisen Ellenini sydämen. Ellen rakastaa teitä, minä tiedän sen
paremmin kuin hän sitä itse tietää. Te rakastatte häntä, minä ainakin
toivon sitä. Siinä on Ellen; hän on teidän. -- Nyt on sydämeni
pehmennyt, viha on siinä sammunut?' -- Ja vanha rouva tarttui punastuen
Ellenin käteen ja toi tämän minun käteeni. 'Serkkuni pojalle, Aksel
Hirtsin pojalle, annan minä tyttärentyttären'. -- Ja nyt vähän ajan
takaa kertoi hän, että me olimme jotenkin läheisiä sukulaisia. -- --
Ellen on minun, ja huomenna lähden minä Ruotsiin viedäkseni tämän
odottamattoman uutisen vanhalle isälleni».
Kun vouti kuuli tämän ystävänsä kertomuksen, oli hänellä mielessä
käyttää tätä ivaksi, ja hän olikin juuri hymysuin sanoa jonkin
lystilauseen; mutta kun Albert oli puheensa lopettanut ja vouti näki,
miten ilosta loistavana ystävänsä siinä seisoi, ei hän hennonut
sanoihin pukea, mitä hänen mielessänsä liikkui. Albertin rakkaus oli
saanut kokonaan entisen lapsellisen, ajattelemattoman nuorukaisen
toiseksi ihmiseksi. Ellenin tähden eli hän.
Tämä tyttö oli hänelle kaikki, sen huomasi vouti, ja sen sanoivat
Albertin ilosta loistavat silmät.
Kauan istuivat tänä iltana ystävät kahden kesken puhellen. Pari kertaa
oli vouti ottanut puheeksi kauppaneuvoksen; mutta nuori kauppias oli
aina kääntänyt puheen toisaalle. »Älä puhu hänestä; minä luulen, että
ajattelemattomuudessani tein pahasti, vaikka minun tulee kiittää tätä
ajattelemattomuutta siitä, että nyt olen onnellinen» -- lausui hän
viimein. Mutta ennen kuin he erkanivat, sanoi hän itse: »Jos isäni saa
tietää, miten minä Lovisasta pääsin, niin pelkäänpä, mitä siitä
seuraa».
Leskirouva Burgin köyhässä asunnossa oli myöskin muutos tapahtunut.
Ellen, tuo nuori, kukoistava ruusu, joka vasta ikään on lapsi, oli
ijäksi jättänyt taaksensa lapsuuden ajan. Ennen oli koti hänen koko
maailmansa, vanhan äitinsä äidin suosio hänen arvoisin palkkansa.
Pienuudesta saakka oli työ ollut hänelle rakas, sillä vanha rouva häntä
kiitti, kun hän oli uuttera. Joskus, kun hän vanhemmaksi tultuaan
itselleen salli jonkun lomahetken, käytti hän sen samalla tavalla kuin
tällainen lomahetki häneltä pienenä ollessa oli kulunut: lapsellisissa
leikeissä veljensä kanssa. Mitään suurta maailmassa ei hän ollut
oppinut. Mutta hänen nerokas sielunsa käsitti pian, ja aavistuksena eli
hänessä se tieto, josta hän ei ollut osalliseksi päässyt. Hellyys
voitti hänessä kaikki. Tällainen oli hän, kuten vasta puhjennut ruusu,
joka päivän kevätsäteille kukkansa avaa. Tällainen oli hän, kun nuori
kauppias astui hänen kotiinsa. Tosin oli hän ennenkin nuoria miehiä
nähnyt, nuorten miesten parissakin ollut, mutta kukaan niistä ei ollut
hänessä mitään vaikuttanut; ei ollut myös kukaan niin kohdellut häntä
kuin tämä muukalainen. Tämä oli näiden kahden viikkokauden kuluessa
vanhan rouvan kuullen selittänyt hänelle asioita, jotka hänelle olivat
olleet tuntemattomat, kertonut kansoista ja ihmisistä kertomuksia,
jotka olivat laajentaneet nuoren neidon katsantoalaa. Nuori kauppias
oli sen lisäksi uskaltanut jättää valitullensa lainaksi koko joukon
kirjoja, joita hän ei enää vaatinut takaisin. Näinä päivinä oli Ellen
Albertin parissa ollut onnellisempi kuin ennen. Hän huomasi sen siitä,
että hän, kun Albert oli lähtenyt, kaipasi häntä, vieläpä ikävystyi
aikojaan, jos Albert joskus viipyi; vieläpä siitäkin, että hän iloitsi,
jos Albert, niinkuin tavallisesti tapahtui, tuli varemmin. Ellen ei
itse tiennyt, mitä hänessä tapahtui; vasta silloin, kun hän Albertin
sylissä lepäsi, ymmärsi hän, miten hänen laitansa oli. Koko rikkaan,
nuoren sydämensä oli hän antanut pois, ennenkuin hän sen huomasi; ja
poissa oli annettu, sen tunsi hän nyt, poissa ikuisesti.
Sanoimme jo, että Albert aina yhä enemmän voitti vanhan rouvan suosion.
Jo ensi päivänä Albertin ollessa vanhan rouvan luona näki tämä, että
eroitus oli Albertin ja hänen isänsä välillä. Hän olisi halusta
kumminkin sulkenut nuorelta herralta huoneensa, mutta kun esitys, että
Maurits lähtisi Tukholmaan, oli päättynyt suostumuksella vanhan
rouvankin puolelta, olisi tällainen teko ollut varsin sopimaton. Vanha
rouva näki pian, mitä Albertin käynnit tarkoittivat, ja hän huomasi
yhtä pian, minkä puolustajan Albert oli voittanut Ellenin sydämessä.
Hän oli tästä havainnostaan kahdella päällä; mutta samassa kuin hän
kuvaili itselleen nuorta Hirtsiä semmoisena kuin hän oli oppinut
tuntemaan häntä, välähti kummallinen ajatus hänen mieleensä, ajatus,
jota hän ensin koetti karkoittaa, mutta joka yhä useimmin pistäysi
esiin ja vihdoin oli anastanut vanhan rouvan mielen kokonaan. Hän
päätti silloin olla äänettömänä katsojana, joka ei ryhtyisi näihin
asioihin, vaan antaisi niiden muodostua, kuten sallimus säätäisi, mutta
kumminkin tarkkana katsojana. Vaan tuskin oli hän tähän päätökseen
tullut, kun jo sallimus ryhtyi asiaan ja kerrassaan sai selville sen.
Vanha rouva synkistyi, kun hän näki Ellenin nojaavan päätänsä Albertin
sydäntä vastaan. Solmu oli selviytynyt äkkiarvaamatta; mitä rouva oli
ajatellut tapahtuvaksi, se oli tapahtunut, mutta niin pian, niin lyhyen
ajan kuluttua, että vanha rouva ei olisi tahtonut uskoa sitä todeksi,
ellei hän itse olisi ollut läsnäoleva todistaja. Siinä hän silloin,
kuten kuulimme Albertin kertomuksesta, seisoi kauan miettiväisenä,
ennenkuin hän oikein kiihkosta vapautettuna pääsi asemaa käsittämään.
Mutta kun hän omasta itsestään oli tämän voiton saavuttanut, oli
myöskin Albert voittanut. Vanha rouva näki tässä tapahtumassa taivaan
tahdon, näki surujensa lopun, näki sukusovinnon, ja nämä mietteet
saivat ensimäisinä sanat »sovitus etsii vihdoin minuakin!» hänen
sydämestänsä puhkeamaan.
Seuraavana päivänä lähti Albert Ruotsiin.
* * * * *
Useita viikkoja oli kulunut. Kaupungissa oltiin ja elettiin kuten
ennenkin. Leskirouva Burgin asunnossa ei nähty mitään ulkonaista
muutosta. Ellen toimitti askareitaan kuten ennenkin, Maurits kävi
koulussa, ja vanha rouva istui keinutuolissaan. Uusi puheen aine oli
kumminkin Albertin mentyä tullut perheesen. Ja, kuten arvannette, oli
Albert tämä puheen aine. Hän oli luvannut kirjoittaa. Ellen ja vieläpä
toisetkin olivat sitä odottaneet, mutta kirjettä ei kuulunut. Kukaan
kumminkaan ei pahaa aavistanut, vaikka vilkkaan Mauritsin aika väliin
tuli pitkäksi, hän kun toivoi piankin pääsevänsä uuteen ammattiinsa.
Vihdoin viimein tuli kirje. Vouti, Albertin ystävä, joka jo useita
kertoja ennen oli vanhan rouvan luona käynyt, toi sen. Se oli
kirjoitettu Ellenille. Se sisälsi rakkautta ja toivoa; se ilmoitti
Albertin takaisin tulon keväimen ensi päiviksi; se sisälsi terveisiä
vanhalta Hirtsiltä vanhalle rouvalle ja nuorille. Mutta vaikka kirjeen
henki oli hellä, piili kumminkin siinä murhetta ja huolta, joka sai
aikaan sen, ettei se vaikuttanut sitä iloa, jota etenkin Ellen siitä
oli toivonut. Kaikki, mitä kirje sisälsi, oli hellää, hyvää, mutta
kumminkin ... Troberg, joka oli kirjeen tuonut, sai tässä astua
lohduttajan virkaan, vaikkei kirjeessä ollut mitään, joka olisi
lohdutusta vaatinut.
»Vanhalla Hirtsillä on mietteensä, joista hän ei hevillä luovu; ei siis
kumma, kun asia päättyi hänelle odottamattomalla tavalla, että hän ei
heti voi entisistä ajatuksistaan luopua» -- puhui vouti ja oli
mielissänsä siitä, että vanha rouva myönsi asian aivan niin olevan.
Ellen ei näistä selityksistä pitänyt suurta lukua; hän luki armaansa
kirjeen useampia kertoja ja luki sen semmoisella mielellä, jolla se
lukee, joka ensi kerran lempeä sisältävän kirjeen saa. Mutta kumminkin
aina, kun hän loppuun pääsi, tunkeusi hänen mieleensä joku pistävä
tunne, jota hän ei ymmärtänyt ja joka vihdoin sai kyyneleet nousemaan
hänen silmiinsä.
Useinpa sattuu, että erityistä syytä tietämättä mieli raskastuu, ja
alakuloisuus astuu rintaamme -- samaten tässäkin. Vouti huomasi pian,
että jos hän enemmän puhuisi, hän vaan saisi aseman yhä tukalammaksi.
Hän siis jätti vanhan rouvan asunnon, luvaten toiste tuoda uutisia
semmoisia, jotka eivät antaisi salattujakaan syitä alakuloisuuteen.
Mutta kun hän oli lähtenyt ja kadulle päässyt, pudisti hän päätänsä ja
arveli: »Saas nähdä, miten tämä seikka päättyy! Minä soisin, että
Albert olisi vähemmän rakastunut, kuin hän todella on». Tällaiseen
mietteesen oli voudilla syytä, sillä hänkin oli saanut kirjeen
Albertilta, ja tämä kirje sisälsi enemmän kuin Ellenille kirjoitettu.
Se kuului:
»Vanha Ystäväni! Ensiksi tulee minun kiittää sinua kaikesta
hyvästä, jota minulle olet osoittanut, ja toiseksi ilmoittaa, että
lempo on päässyt irti. Kuule minua tyynesti! -- Pitkän ja
vaivaloisen matkan kulettuani pääsin kotiini. Isäni oli
konttorissa; minä heti riensin hänen luokseen. Ensi katseeni jo
sanoi minulle, että hän tiesi enemmän, kuin osasin ajatella. Hän
ei sanonut mitään, vaan vei minun heti omaan kamariinsa, ja siellä
kului useita minuutteja, joina hän minua vaan silmäili mitään
sanomatta. Vihdoin sai hän puhumaan, ja hänen ensimäkien lauseensa
oli: 'Minä toivon, että olet saanut selville, kuka meidän
huonettamme on häväissyt; sillä muuten et olisi siellä niin kauan
viipynyt!' -- Tässä hänen lauseessaan oli ivaa. Minä en tiennyt
mitä ajatella. Mitä tiesi hän?... Siinä seisoin, kuten poika, joka
huonosti on läksynsä lukenut ja luottaa onneen, ettei joutuisi
kuulusteltavaksi. Minä en vastannut mitään, tirkistelin maahan
vaan. Siinä tein pahasti, sillä se suututti ukkoa. Hän hyppäsi
koholle ja huusi: 'Poika, eikö ole sinulla sanaa suussa!' -- 'Ei
nyt, kun ette voi tyynellä mielellä minua kuulla' -- oli
vastaukseni. -- 'Ole sitten vaiti!' huusi hän ja jätti minun
kamariin. Siinä seisoin tietämättä mitä tehdä. Useita päiviä kului
sitten. Silloin tällöin näin isäni, mutta hän ei mitään puhunut
minulle, ei ollut minua näkevinänsäkään. Salaisuuteni poltti
minua. Mutta miten ottaa se puheeksi? Se oli asiain näin ollen
mahdotonta. Minä olin luvannut kohta kirjoittaa Ellenille, mutta
mitä oli minulla kirjoittaa. Sinä tunnet isäni! -- Viikko kului,
eikä minulle tullut tilaisuutta kertoa hänelle, mikä mieltäni
rasitti. Öillä en saanut unta, päivin kuljin kuin olisi kuume
vaivannut minua.
»Silloin eräänä päivänä tein päätöksen; sillä sanomattoman
tukalaksi tuli minulle tämä tällainen elämä. Minä päätin kertoa
isälleni totuuden alusta loppuun saakka salaamatta mitään, kävi
sitten miten kävi. Tässä mielessä menin konttoriin. Siellä ei
ollut ketään. Se oli minulle vähän helpotukseksi tuskassani.
Istuin entiselle paikalleni ja avasin ajattelematta erään
pulpettilaatikon. Kuten ennenkin oli siellä papereita, laskuja ja
kirjeitä. Yksi näistä sai koko olentoni liikkeelle. Osaatko
arvata? Se oli kirje kauppaneuvokselta ja kirjoitettu jo
kolmantena joulupäivänä. Minä luin, mitä itse olin tehnyt.
Lyhyesti, mutta todenmukaisesti oli ukko Loo kaikki kertonut. Ja
lopuksi nuhteli hän isääni jotenkin röyhkeästi, josta minä päätin,
että tällä kohdalla oli joku toinen ukolle antanut sanat. Tästä
kirjeestä siis sain tietää, mitä isäni tiesi, ja minä päätin nyt
kertomuksessani hänelle salata oman rikokseni. Tätä ajatellessani
otin käsiini joitakuita toisia kirjeitä laatikosta, kunnes taasen
yksi ukko Loon kirjoittama sattui käsiini. Se oli kirjoitettu
samaan aikaan, jolloin minä Suomesta läksin. Siinä oli
toisellaisia uutisia. Ukko Loo puhuu siinä minun vielä olevan
siellä ja käyttäytyväni häpeällisesti. Mutta millä lailla minä
olisin häpeällisesti käyttänyt itseäni, sitä hän ei mainitse. Hän
sanoo myös kuulustelleensa isäni asioita ja kuulleensa ne hyviksi,
josta syystä hän pelkää valheita uskoneensa. Jos niin on, että
isäni asiat tosiaan ovat niinkuin ennen, niin on hän, Loo, valmis
pyytämään 'järjestyksen vuoksi' anteeksi isältäni ja antamaan
minulle tyttärensä. Tähän pyytää hän pikaista vastausta. -- Tämän
sain minä tietää ukko Loon toisesta kirjeestä. Ellen tuntisi
kauppaneuvoksen käsialaa, luulisin olevani jonkun juonen esineenä,
samallaisen kuin ukko Loo oli joulu-aattona; sillä mitään hänen
tapaistaan ei löydy kirjeessä, jos luemme pois tuon ainoan
_järjestyksen_. Käy, veli, tiedustelemassa, miltä kannalta
tuuli puhaltaa kauppaneuvoksella.
»Kotvan aikaa olin istunut konttorissa ja tarkastellut kaikki
laatikossa löytyvät kirjeet -- joissa ei kolmatta
kauppaneuvokselta löytynyt -- kun isäni tuli kotia. Nytkään hän ei
sanonut mitään, mutta että hän vieläkin oli minulle suutuksissa,
sen huomasin minä, joka nyt en vielä ollut päättänyt mitä sanoa,
mitä salata. Hän kulki pari kertaa lattian poikki ja seisahtui
taasen eteeni, iskien silmänsä minuun. Minä olin juuri valmis
alkamaan kertomukseni, kun hän taskustaan veti esiin kirjeen. --
'Kauniita uutisia!' -- huusi hän. -- 'Minä panen ainoan poikani
kosioretkelle, morsian on sanonut 'jaa' sanansa, kihlauspidot ovat
valmiit. Poika oleskelee kolme, neljä päivää kaupungissa, missä
hänen morsiamensa asuu, käymättä häntä katsomassa. Vihdoin menee
hän; kuulee valheellisia puheita itsestään ja lähtee tipotiehensä.
Mutta palaako hän kotia? Ei. Hän löytää erään kevytmielisen,
irstaisen tytön, ja hänen luonansa viipyy hän viikkokausia. Onko
kertomus tosi? Sinä näet, että minä tiedän kaikki.
»Isäni vaikeni. Että hän kaikki tiesi, vaikka varsin vääristetyllä
tavalla, sen huomasin. Mutta hänen viimeinen sanansa, kun hän
Ellenistä puhui, sai minun vimmaan. Minä en enää isääni pelännyt.
Pelko oli kadonnut. Siitä ymmärrät, mitä seurasi. -- 'Aivan
oikein, isä, te tiedätte kaikki', sanoin minä vapisevalla äänellä.
'Mutta vähän puuttuu. Kauppatavarana minä myytiin. Ennenkuin
kaupaksi menin, tahdoin ostajani nähdä; siitä syystä oleskelin
minä Turussa kolme päivää, ennenkuin Loon perheesen menin.
Omanvoiton pyyntö tahi väärä käsitys meidän nuorten, minun ja
Lovisan, tahi ainakin minun onnestani on hieronut tämän
kummallisen kaupan. Minä tulin Loon luo, minä näin pitkän
kyöpelin, joka kohta oli valmis sitoumaan tuntemattomaan
nuorukaiseen. Silloin kirjoitin nuo kirjeet, jotka häväisevät
kauppahuone Hirtsin kunniaa; _minä_ kirjoitin ne itse, sillä
ainoastaan _tällä tavalla_ oli minun mahdollista rikkoa se
liitto, jonka kaksi itsekästä isää oli rakentanut. Ja, Jumalan
kiitos, minä onnistuin. Nyt, isä, tiedätte kaikki; sillä syytös
_minun morsiantani_ vastaan laugetkoon teille ikuisesti
rikokseksi; minulla ei ole semmoiseen vastausta.
»Niin puhuin minä isälleni. Arvaapas, mitä puheeeni vaikutti! Sitä
et voi. Isäni seisoi suu auki vähän aikaa tirkistellen minua.
Sitten purskahti hän nauruun ja nauroi kauan. Mutta kun minä tästä
hänen naurustaan en pitänyt mitään, vaikka se kyllä minua sekä
kummastutti että suututti, niin, kun en ainakaan ollut pitävinäni
siitä mitään, vaan katselin ulos kadulle ja tervehdykseksi eräälle
tuttavalle, jonka näin, nyykähytin päätäni, herkesi isäni
nauramasta. Viha voitti hänessä. Hän oli nauranut, niinkuin
jollekulle mahdottomalle nauretaan. -- 'Vai niin!' sanoi hän
sitten ja jätti minun yksikseni, heittäen kamarin oven kiinni niin
kovasti, että kajahti koko huoneessa. Minä annoin hänen mennä...
Ja nyt kaksi tuntia tästä kummallisesta yhtymyksestä istun minä
omassa kamarissani kirjoittaen. Anna myötäseuraava kirje
omistajalle!
»Veli! Ota vielä asia toimittaaksesi. Käy kauppaneuvoksen luona ja
tiedustele, mitä tekeillä on; käy myöskin silloin tällöin ... sinä
tiedät kenen luona! Tee se, voi hyvin ja lennätä minulle pikaisia
ja täydellisiä tietoja, sillä itse en tiedä, mitä minun nyt tulee
tehdä, enkä ymmärrä aavistaa, mitä isäni aikoo, en myös, mitä
tuleva tunti muassaan tuo. Sinun todellinen ystäväsi
Albert Hirts».
Näin kuului kirje, jonka vouti oli ystävältään saanut. Yhden pyynnön
oli hän täyttänyt; hän oli käynyt rouva Burgin luona. Toinen oli
hänellä vielä täytettävänä, ja se oli vaikeampi. Miten hän tämän
pyynnön täytti, sen näemme kirjeestä, jonka hän viikon kuluttua
lähettää ystävälleen Ruotsiin.
»Veljeni!
»Sinun kirjeesi sai minun alakuloiseksi, sillä vastahakoisuudet
ovat kohdanneet sinua. Mutta onpa aina tahi ainakin tavallisesti
tällaiset seikat, joissa sinä nyt olet, muilta loppuneet
onnellisesti, miksi siis ei sinulta! Toivo, sillä sinun Ellenisi
on niitä, joita ei ole kaikille suotu! Hän voi hyvin ja, mikä
sinulle ehkä paremmalta vieläkin soi, hän kaipaa sinua, ja hän
rakastaa sinua, niinkuin nähnet hänen kirjeestään, joka tässä
seuraa. Minä en puhu tämän enempää hänestä, sillä hän tietysti
puhuu sinulle sointuvammalla kielellä itse. Siis ryhdyn heti
kertomaan, mitä kauppaneuvoksen talossa on tapahtunut. Vaivaa
saada tietää, mitä tästä tiedän kertoa, vaivaa maksoi se, mutta
olkoot tiedot nyt sinulle sitä paremmat, ja minä olen palkittu.
»Kuten itse arvasit, ei ole ukko Loota suuresti syyttäminen siitä,
mikä sinua on kohdannut. Hän itse, ukko parka, on tähän aikaan
kaikkea järjestystä vailla. Kaikki, mitä tehdään ja toimitetaan,
koko valta on nyt Lovisan hallussa. Tämä tyttöparka tahtoo
väkisinkin voittaa sinun. Hän on itkenyt ja parkunut siitä saakka,
kun sinä läksit. Tuo jouluaatto oli kauppaneuvoksen talossa surun
aatto. Lovisa on huutanut ja parkunut, että hän kuolee, jos ei
isänsä saa sinua palaamaan takaisin. Vanha Loo on melkein
epäilyksen alainen. Siihen tulee lisäksi, että hän on saanut
ankaran kirjeen isältäsi, että hän kiroo ja katuu
herkkäuskoisuuttaan tuossa asiassa, jonka häneen istutit. Sekä
isäsi että Lovisa vaativat jäykästi häntä ottamaan selvää tuosta
valhekirjeiden tekijästä. Ukko koettaakin parastaan, mutta aina,
kun hän tulee kotiin, on häntä vastassa neiti Lovisa, joka huutaa
kuin riivattu, kun isä ei enempää tiedä. Näkisit nyt neiti
Lovisan! Minä olen hänen kerran nähnyt. Hän on laihtunut; hänen
pienet silmänsä ovat painuneet syvälle hänen päähänsä ja ovatpa
luullakseni kohta kuiville vetensä juosseet. Tässä hänen
epäilyksessään ja surussaan ei ole kumminkaan rakkautta sinuun,
senpä voin sinulle vakuuttaa. Neiti Lovisa on niitä, joihin ei
todellinen rakkaus pysty. Se olkoon sinulle lohdutukseksi! Mutta
viha ja vimma hänessä riehuu, ja hän syyttää isäänsä siitä, ettei
hän sinua saanut. Sillä arvatakseni elää hän itse siinä uskossa,
että sinä häntä rakastit, että nyt olisit hänen, ellei hänen
isänsä typeryys sitä olisi estänyt. Entäs vanha rouva! Hän on, jos
suinkin, vielä pahempi. Kaikille kielii hän, mikä oiva vävy heille
oli tulossa, mutta miten hänen miehensä tyhmyys teki aikeen
tyhjäksi. Täten on tapaus jouluaattona kauppaneuvoksen huoneessa
ja sen seuraukset nyt pian jokaisen suussa täällä. Ja kuinka
onnelliseksi tämä saa vanhan neuvoksen, voit itse arvata. --
Eräänä aamuna -- puhui minulle nuori puotipoika -- oli ukko jo
varahin, tuntia ennen tavallista aikaa, samonnut ylikerrasta
konttoriinsa ja huutanut, tukkien sormilla korviaan: 'järjestys,
järjestys!' Rouvan ja Lovisan äänet ja huudot olivat silloin
ylikerrasta kaikuneet aina puotiin saakka. -- Niin ovat asiat
kauppaneuvoksella. Pahin kaikista kumminkin on, että sekä rouva
että Lovisa tietävät sinun käyneen vanhan leskirouva Burgin luona
ja siellä neiti Elleniin rakastuneen. Mutta kaikeksi onneksi tässä
luulee Lovisa sinun epäilyksen alaisena vihassa tahtoneen täten
kostaa ukko Loolle. Tämä hänen luulonsa, että sinä vaan
ajanvietteeksi siellä rupesit käymään, on estänyt häntä
kääntämästä kostoansa syytöntä Elleniä vastaan, semmenkin kun
hänellä on isä, jota voipi syyttää. Sillä ei rouva Loon eikä hänen
tyttärensä päähän pysty ensinkään ajatus, että sinä todella olisit
Lovisan hylännyt ja valinnut köyhän Ellenin. -- Olisipa yksityisiä
seikkoja joitakuita, joita tähän vielä sopisi piirtää; mutta minä
luulen sinun jo tästäkin ymmärtävän aseman täällä. Mitä teetkin,
niin kiiruhda, sillä kuta enemmän aikaa asia saa olla päättymättä,
sitä sotkuisemmaksi se joutuu. --
Ystäväsi Troberg».
Yksinään istui eräänä päivänä vanha kauppias Hirts kamarissaan. Hänen
muotonsa oli kylmä. Mitä hän siinä ajatteli, olisi ollut vaikea sanoa.
Ainakaan ei olisi kukaan voinut aavistaa, mitä hänellä nyt oli
tekeillä. Hänen edessänsä pöydällä makasi koko joukko vanhoja kirjeitä
ja sohvalla hänen vieressänsä vasta kirjoitettu paperi. Näitä vanhoja
kirjeitä hän oli jo osittain lukenut, osittain silmäillyt, mutta suuri
läjä oli, johon hän ei vielä ollut kajonnut. Hiljaisesti tarttui hän
toiseen kirjeesen toisen jäljestä. Tekikö hän tätä ainoastaan ajan
vietteeksi, vai hakiko hän jotakin, sitä eivät ilmaisseet hänen
kasvonsa. Silloin aukeni ovi, ja nuori poika astui sisään.
»Notarius tulee puolen tunnin kuluttua» -- lausui poika.
»Hyvä!» sanoi vastaukseksi vanha kauppias katsahtamatta sanantuojaa, ja
pitkitti yhä entistä työtään.
Näin askaroitsi hän pitkän aikaa. Yht'äkkiä leimahtivat hänen silmänsä
kummallisesti; hän piti kädessänsä kirjettä, jonka sinetti oli
rikkomatta. Hän katseli sitä kauan ihmetellen. »Miten tämä on tänne
tullut!» mumisi hän itsekseen. Toiset kirjeet, mitkä hänellä oli
edessänsä, näkyi hän tuntevan; tämä oli hänelle tuntematon. »Olisiko se
voinut olla liitettynä johonkuhun toiseen kirjeesen ja epähuomiossa
jäänyt aukaisematta?» lisäsi hän kirjeen pienuutta miettien. Vilahtipa
tässä vähän siihen, kuin olisi kauppias ollut tietämätön, mitä tälle
kirjeelle oli tehtävä. Kirjeet sisälsivät kauppiaan salaisen yksityisen
kirjevaihdon; olisiko joku päässyt niihin käsiksi ja salaa sulkenut
tämän kirjeen muitten joukkoon? Vihdoin aukasi kauppias sinetin, ja
ensi silmäys kirjeesen sai hänen kasvonsa kummallisesti muuttumaan.
Hitaasti luki hän ne muutamat rivit, jotka kirje sisälsi, ja kun hän ne
oli lukenut, pani hän kirjeen pöydälle. »Miten, Jumalan nimessä, on
tämä kirje tänne tullut?» puhui hän hiljaa... »Missä on hän nyt?
Kuollut kaiketi! Vuosikymmeniä on kulunut siitä, kun tämä on
kirjoitettu... Mutta jos hän elää vielä, niin tahdonpa kostaa, kostaa
niinkuin tapani on. Hän murtui kumminkin, tuo ylpeä olento!... Hänen
täytyi katuvaisena tulla minun tyköni... Minä voitin siis!»
Näin puheli kauppamies itsekseen. Hän eli kaukana nykyisyydestä; hän
eli nähtävästi muistoissansa, sillä hän ei huomannut, että ovi aukeni
ja eräs kirjureista astui sisälle. Vasta silloin, kun tämä yskimisellä
ilmoitti läsnäolonsa, kavahti kauppias ja näki tulian.
»Tässä on päivän posti!» sanoi kirjuri ja pani pöydälle kauppiaan eteen
muutamia kirjeitä.
»Hyvä!» vastasi kauppias ja nyykähytti päätään ilmoittaen, että kirjuri
saisi mennä.
Pikaisesti silmäsi kauppias kirjurin mentyä näitä uusia kirjeitä. Yksi
niistä veti hänen huomionsa puoleensa, vaikka päällekirjoitus oli hänen
pojallensa. Tähän kirjeesen tarttui isä äkkiä, ja kursailematta hän
rikkoi sinetin ja avasi kirjeen. Hän luki sen, luki kahdesti; kirjeessä
oli vielä toinenkin vähempi. Kauppias luki senkin. Katsoja olisi
nähnyt, että, kun hän tämän viimeisen pani pöydälle, hänen huulensa
vähän vapisivat.
Hän nousi nyt sohvalta ja kulki huoneen poikki useita kertoja. Aina
tuon tuostakin katseli hän vasta luettuja kirjeitä. Yht'äkkiä tarttui
hän pöydällä olevaan kelloon ja soitti sitä voimallisesti. »Käske
Albert paikalla tänne!» huusi hän palvelialle, joka kellon kutsumusta
totellen astui huoneesen. Sitten kulki hän taasen kiireesti
edestakaisin kamarissaan.
Ei tarvinnut hänen kauan odottaa, ennenkuin poika, jota hän ei viikon
päiviin ollut nähnyt, astui huoneesen. Mutta kun tämä oli tullut, kulki
ukko vielä pari kertaa huoneen poikki, ennenkuin seisahtui Albertin
eteen.
»Junkkari!» alkoi hän.
Albert ei vastannut mitään. Hän vaan katseli isäänsä. Sisälliset riidat
ja rakkaus oli vienyt kukoistuksen hänen poskiltaan, mutta luja päätös
leimusi hänen silmistänsä, kun hän ne isäänsä loi.
»Junkkari!» kertoi isä. »Milloin vietät häitäsi?»
Tämä kysymys tuli Albertille äkkiarvaamatta. Mutta se ei häneltä
vastausta vienyt. »Keväimen tullessa», vastasi hän jäykästi.
»Ja mihin muutat asumaan?» kysyi isä tarjoten hänelle paperin, joka
sohvalla oli ollut.
Albertin ensi silmäys sanoi hänelle, mitä tämä paperi sisälsi. Mutta se
ei näkynyt vaikuttavan mitään hänessä. Hän antoi sen takaisin ja
vastasi: »Maailma on suuri ja avara!» Sitten lisäsi hän: »Tuon voitte
minulle tehdä, hylätä minun, tehdä minun perinnöttömäksi, mitäpä siitä!
Minä olen teitä tähän saakka kaikissa totellut; tässä asiassa en sitä
voi. Te teette minun perinnöttömäksi, mutta sillä voitan minä onneni.
Me olemme siis kuitit».
Vanhassa kauppiaassa näkyi tämä vakava ja ilman mitään kiukkua lausuttu
vastaus herättäneen erinäisiä tunteita. Hänen silmänsä väliin
välähtivät tyytyväisyydestä, väliin taasen vihasta. Hänessä soti kaksi
eri tunnetta, nousten ja laskeutuen, kuten vaa'assa molemmat kupit,
ennenkuin ovat tasapainoon päässeet. Tätä sotaa ei hän tahtonut
pojallensa näyttää. Siis oli hänen vastauksensa nyt Albertille sama
kuin entinen:
»Saat mennä!»
Tämä puhe isän ja pojan välillä oli kumminkin saanut vaa'an toisen
kupin painumaan toista syvemmälle -- sekä pojassa että isässä. Albert
meni. Hän oli sanonut, mitä hän aikoi, sanonut häveliäästi; ja se antoi
hänelle luottamusta. Hän luuli uskalletun lauseensa vaikuttaneen isään;
sillä jos ei niin olisi ollut, olisi isä toisin, kiivaammasti,
kohdellut häntä. Niin luuli hän. Hän oli nyt oman onnensa seppä, ja
toisin kuin ennen katseli hän nyt asemaansa, nyt kun hänen ja isänsä
väli oli rikottu. Hän ei ensinkään epäillyt isänsä tekevän, mitä tämä
oli uhannut. Mutta kumminkin astui Albert nyt iloisemmalla mielellä
kuin koskaan ennen kamariinsa. Hän oli näyttänyt, että hänen
rakkautensa oli todellinen, ja palkkaa tästä nautti hän jo.
Vanha kauppias kulki poikansa mentyä useat kerrat kamarinsa lattian
poikki. Väliin seisahtui hän ja katseli kirjeitään. Viha ja
tyytyväisyys sotivat vielä hänessä. Vihdoin voitti tyytyväisyys, ja hän
lausui itsekseen: »Albert on mies tekemään, mitä hän uhkaa; hän ei
muuten olisi minun poikani».
»Ja siinä tekee hän oikein; sillä niin minäkin olisin tehnyt, jos sillä
olisin päässyt onneni perille» -- jatkoi hän kovemmalla äänellä. »Hän
on, semmoisena kuin hän on, minun poikani».
Tämän sanoi hän, pitäen kädessään sitä kirjettä, jonka tulosta hän ei
ollut tiennyt ja joka oli vuosikymmeniä avaamatta hänen hallussaan
ollut. Tämä kirje kuului näin:
»Serkkuni Aksel! En tiedä, muistatko enää minua, vaikka on ollut
aika, jona minua muistit. Näitä vanhoja muistoja en pyydä Sinussa
herättää. Olkoot unohduksen, mitkä unohduksen ovat. Tuntemattomana
siis lähestyn Sinua. Semmoisena kohtele minua! _Hätä_ asuu
huoneessani, _köyhyys_ istuu taudinalaisen vuoteen vieressä.
Sinulla on tilaisuutta auttaa, jos tahdot. En kahdesti pyydä.
Minun vastaukseni kerran Sinun kukisti, nyt voit kostaa. Sillä
salata en tahdo, mitä itse hyvin arvaat, että kukistettu tämän
kirjoittaa. Kirjoitettu ... päivänä...
Serkkusi Eva Burg».
Näin kuului se kirje, joka kauppiaan mielen oli kääntänyt ylösalaisin.
-- Eva, hänen serkkunsa, oli hylännyt hänen. Hirts olisi voinut
armolahjan antamalla kostaa, jos olisi saanut kirjeen oikeaan aikaan.
Eva oli kukistettu. Hirts oli sitä hänelle ennustanut. Ylpeän, itseensä
rakastuneen oli täytynyt itse tämä tunnustaa.
Ne ajatukset, mitkä tämä kirje oli vanhassa kauppiaassa herättänyt,
olivat kääntyneet toisaalle, kun hän oli avannut postissa pojallensa
tulleen kirjeen. Tämän kirjeen sisällön tunnemme jo. Se ei ollut mikään
muu kuin Trobergin vastaus Albertille. Ja tämä kirje selittää vanhalle
isälle asioita, joita hän ei ollut viitsinyt pojaltansa kysyä ja joita
poika ei ollut muistanut kertoa, selittää, että Albertin rakastettu oli
Eva Burgin tyttärentytär.
Mitään tällaista ei ollut ukko Hirts osannut aavistaa...
Poikansa vakavuus oli saanut vanhan ukon vihaiseksi; mutta tyytyväinen
oli hän siitä, että Albertin morsian oli hänen sukulaisensa, oli Eva
Burgin tyttärentytär. Kun vihdoin viha katosi ja tyytyväisyys sai
vallan ukon rinnassa, laskeusi hymy hänen huulilleen. Pojallensa kosti
ukko hänen itsepintaisuutensa siten, ettei hän huolinut ilmoittaa,
miten hänen oma mielensä oli taipunut pojan puoleen, siten, että hän
antoi Albert paran elää siinä uskossa, että hänen ja isän väli oli
ijäksi päiväksi rikottu. Tätä mietti hän hymyhuulin. Hänessä oli tässä
jotakin, joka muistutti hänen nuoruutensa aikoja, oli jotakin, jota
vanha rouva Burg olisi tuntenut, jos nyt olisi siinä saapuvilla ollut.
Mutta tämä muisto kauppiaan iloisesta nuoruudesta katosi pian, ja
taasen oli hän sama kummallinen, omituinen mies kuin vast'ikään ennen
kirjeiden tuloa. Rouva Burg ei nyt enää olisi häntä tuntenut
serkuksensa, jonka luonne juuri hänen tähtensä oli näin kummalliseksi
muuttunut, silloin kun vanha rouva hänen hylkäsi ja mieluummin antoi
sydämensä tuolle tuntemattomalle, joka Suomesta tuli. Mutta kumminkin
olivat nuo äskeiset tunteet jättäneet jälkeensä ukon sydämeen
hyökylaineita, jotka saivat hänen mielensä tasapainoon, jotta hän
tyynesti voi ajatella ja muistaa sitäkin poikansa tekoa, joka
etukynnessä oli saanut isän kyhäämään kokoon tuon kirjeen, minkä hän
Albertille oli näyttänyt -- sitä poikansa tekoa, joka valheellisesti
häpäisi kauppahuone Hirtsin kunniaa.
Rangaistukseksi pojallensa päätti vanha kauppias itse tarttua kynään ja
ylimmäisenä johtajana johtaa asiat. Vähän ajan kuluttua vietiin vanhan
kauppiaan kamarista muiden kirjeiden seassa postiin yksi, jolla oli
päällekirjoitus: »Kruununvouti Troberg».
Mitä tämä kirje sisälsi ja kuinka julmasti isä aikoi pojallensa kostaa,
saamme pian nähdä. Mutta kun likimäärin vuosi kuluu, ennenkuin ukon
kosto on täysi, ja me jo olemme ehtineet ensimäisestä jouluaatosta
toista kuukautta eteenpäin -- saanemme tähän lopettaa edellisen osan
kertomuksestamme, joka jouluaattona alkoi, ja ryhtyä jälkimäiseen, joka
seuraavana jouluaattona loppuu. Ja koska kertomuksellamme kahdesta
jouluaatosta tähän saakka on ollut nimi »Ensimäinen» -- seuraa siis
nyt: