Ulkona oli pakkanen ja myrsky, mutta leskirouva Burgin vähäisessä
huoneessa oli lämmin. Valkea paloi takassa, jonka edessä asukkaat
istuivat. Näitä asukkaita oli kolme: vanha rouva itse sekä hänen
tyttärensä tytär ja poika.
Varallisuus -- sen sanoi jo ensi silmäys -- ei vallinnut suuressa
määrässä tässä huoneessa. Vasemmalla ovesta seisoi pituusseinällä vanha
vuode, joka oli peitetty kirjavalla raanulla. Vastapäätä ovea seisoi
pöytä ja oikealla seinällä molempain huoneessa olevain vähäisten
akkunain välillä ijäkäs, korkea, lähes kattoon saakka ulottuva suuri
kaappi. Joitakuita tuoleja löytyi kamarissa ja vieläpä keinutuoli
keskellä lattiaa, joka melkein umpeen oli peitetty matoilla. Molemmin
puolin takkaa nähtiin muutamia keitinastioita ja joitakuita
ruoanlaitokseen kuuluvia kaluja.
Kaikki kapineet, mitä huoneessa löytyi, olivat vanhoja ja todistivat
aikakaudesta, jona olivat olleet talossa, missä rikkaus oli asunut.
Vanhan kaapin liisteet olivat kerran olleet kullatut, samatenpa vuoteen
päätykin. Tuolien istuimet olivat kerran olleet pehmeät, ja etenkin
keinutuoli, ainoa kalu, mikä paremmin oli aikojen vaiheita kestänyt,
viittasi aikoihin, jolloin kaikki oli ollut toisin kuin nyt. Matot
lattialla olivat samaten kuin huonekalut vanhat; mitä ainetta ne
alkuaan olivat olleet, sitä oli nyt mahdoton eroittaa; useissa kohden
olivat ne myös rikkinäiset. Sanalla sanoen: kaikki, mitä huoneessa
löytyi, todisti kuluneita parempia päiviä. Mutta vaikka huoneessa
kaikki muistutti onnellisempia aikoja, asui kumminkin siellä järjestys
ja siisteys, ja ken asukkaita silmäili, hänen olisi ollut vaikea
päättää sitä aikaa, josta huonekalut muistuttivat, onnellisemmaksi
nykyistä.
Leskirouva Burg istui takan edessä, tyttö toisella, poika toisella
puolellaan. Hän oli vanha ja hänen hiuksensa olivat harmaat. Hänen
vaatteensakin vähän viittasivat niihin aikoihin, joista huonekalut
muistuttivat. Siinä istuessaan oli hänen käsissänsä vanha, suuri
Raamattu, jota hän polveansa vastaan nojasi ja luki hiljaisella, mutta
vakavalla äänellä.
Leskirouva Burgin tyttärentytär, joka suurilla, ajattelevilla
silmillään katseli liekkien leikkiä takassa olevain puitten ympärillä,
oli nuori. Hän oli pitkä ja suora vartaloltaan. Hänen kasvojensa muoto
oli kauniinta, mitä nähdä saattaa. Hänen päätään ei peittänyt huivi;
mustat hiukset sitä kaunistivat, mustat silkinhienoiset hiukset, jotka
paksuun, pitkään palmikkoon pantuina valuivat alas hänen hartioilleen.
Hänen pienet kätensä olivat ristissä; hän kuunteli hartaana, mitä hänen
vanha äitinsä äiti luki. Vanha rouva luki kertomusta Kristuksen
syntymästä; sillä nyt oli jouluaatto.
Rouvan toisella puolella istui poika. Hän oli sisartaan nuorempi, sen
heti huomasi. Sisarensa näköinen oli hän, ja samaten kuin tämä, istui
hänkin kädet ristissä hartaasti kuunnellen, mitä vanhus luki.
Tämä kolmipolvinen perhe, vaikka siitä keskimmäinen polvi -- nuorten
äiti -- oli poissa, näkyi olevan onnellinen, sillä sitä osoitti sekä
vanhan että nuorten silmäykset, nyt kun rouva herkesi lukemasta ja
laski helmaansa suuren painavan kirjan. Mutta vaikka vanhan rouvankin
silmät, kun hän lapsensa lapsia silmäili, osoittivat sitä hiljaista
onnellisuutta, joka syntyy ainoastaan puhtaassa sydämessä, sanoivat
kuitenkin ne rypyt, joita oli vanhuksen korkeassa otsassa, että tämä
nykyinen tyytyväisyys ei aina ollut vallinnut hänessä; sillä nämä
rypyt; jotka olivat syvään kaivetut, saattoi olla ainoastaan surun
työtä -- aika yksinään ei semmoisia kaiva. Mutta että ne surut, jotka
tuon korkean ja kerran sileän otsan olivat rypyille saaneet, eivät
voineet kukistaa eikä masentaa hänen sieluaan, sen näytti koko hänen
olentonsa nyt, kun hän nousi ja laski pyhän kirjan pöydälle. Hän oli
näet suora vielä; ei suru eikä aika, kuten usein molemmilla on tapana,
olleet saaneet hänen korkeaa vartaloaan kukistumaan. Hänen
askeleensakin olivat vakaiset eivätkä ensinkään sallineet aavistaa,
että se, jonka ne olivat, jo oli nähnyt enemmän kuin seitsemänkymmentä
vuotta kuluneen siitä päivästä, jona hän rikkaassa kodissaan ensi
kerran, silloin hoiperrellen, äitinsä sylistä isänsä luo kulki.
Pöydällä seisoi kolmihaarainen kynttilä suuressa, korkeassa, vaskisessa
kynttiläjalassa. Vanha rouva laski kirjan sen viereen. Sitten sanoi
hän:
»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja
sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi
kauppaneuvokselle!» -- Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti
hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja
katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.
Kaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen
kamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista,
vielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa.
Siellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten
seinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä
nähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen
vuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet
hopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän
kamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.
»Kello on vasta kuusi», lausui hän suloisella äänellä; »vasta
puolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa».
Vanha rouva huokasi. »Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun
nuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi,
oli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt...
Nyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello
kuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä
aika!»
Hiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä
Ellen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja
siitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän
isoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia
silittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.
»Se on hyvä, lapset!» sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti.
»Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä,
niinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä
lipeäkala!»
Vähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä
pannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty
riisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he
jouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä
on tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he
saivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa
lämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja
puita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.
Se musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan
mieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen
onnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui,
katseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat.
Huoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.
Silloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli
hänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa
vanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn
vähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli
neidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo,
uskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli
kummastuttanut.
Rouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin
käärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi
kyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen
valkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta
tarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: »Oma, rakas sisareni!»
Ellen oli palkittu. Armaittensa ilo ja rakkaus oli hänen palkkansa.
Hiljaa ja ujosti sanoi hän: »Antakaa anteeksi, etteivät lahjani ole
mistään arvosta!»
»Oi Ellen!» virkkoi silloin Maurits. »Kuinka paljon parempi minua sinä
olet! Kuinka monta yötä olet saanut valvoa, ennenkuin tämän aikaan
sait!» Ja nyt vei nuori poika vanhuksen nähtäväksi ihka uuden,
huolellisesti ommellun päällystakin.
»Älä ole siitä milläsikään!» vastasi tyttö. »Sääliksi minun kävi sinua,
veli, kun kylmässä juoksit tuon pitkän matkan kouluun saakka».
»Mutta minua ei koskaan kylmä haitannut», väitti poika.
»Eikö silloinkaan, kun minun puolestani kävit voudin luona tuon
silkkihameen tähden, joka tänä iltana on annettava kauppaneuvoksen
tyttärelle? Eikö silloinkaan kylmä haitannut?»
»Minähän heti paranin; kaksi päivää vaan sairastin».
»Jumalan kiitos, ettei siitä pahempaa seurannut», vastasi tyttö.
Vanhus ei nuorten väitellessä ollut sanonut mitään. Hän istui suorana,
korkeana kiikkutuolissaan, ja hänen silmissään välkkyi nyt ylevä
loiste; rypytkään hänen otsassaan eivät nyt näkyneet. Nyt hänen siinä
istuessaan, kaunis valkoinen päähine kädessä, semmoinen, jota vanhat
rouvat siihen aikaan pitivät, näkyi paremmin kuin ennen, että hän oli
ylhäistä sukua, semmoista, joka oli tottunut käskemään. Hänen
tietämättänsä oli hänen ulkomuotonsa muuttunut semmoiseksi, kuin se oli
ollut hänen onnensa päivinä, joina hän ei tiennyt vielä surua
maailmassa aavistaa ja jona myötäkäyminen aina oli seurannut häntä.
Ellen loi silmänsä häneen, ja vaikka tyttö oli tottunutkin aina väliin
näkemään muistelmia vanhuksen kuluneista ajoista kuvautuvan hänen
muodossaan, katseli hän nyt ujosti maahan ja meni hitaasti ja hämillään
vanhuksen luo. Hän luuli isoäidin halveksivan lahjaa. Hän olisi
tahtonut antaa jotakin arvokasta, jotakin kallista, mutta puolen vuoden
ahkeralla säästöllä ei hän ollut saanut toimeen muuta, kuin mitä hän
nyt oli antanut.
»Oi äiti! Älä pidä halpana lahjaani!» rukoili hän.
»Lahjasi itsessään ei ole kallisarvoinen», sanoi vanhus oudolla
äänellä; »mutta minulle se on kalliimpi kaikkia niitä tuhannenkin
riksin arvoisia lahjoja, joita ennen olen saanut. Ne antoi rikkaus
vaivatta; tämän lahjan, samoin kuin veljesi lahjan, antoi rakkaus
työllä ja vaivalla. Ellen, minä olen ylpeä sinusta».
»Oi äitini!» oli ainoa, mitä Ellen osasi sanoa; sillä vaikka vanhuksen
sanat herättivät hänessä suurinta iloa, häpesi hän kumminkin mielestään
ansaitsematonta ylistystä.
Ellen oli kätkenyt kasvonsa vanhuksen helmaan. Hän ei nostanut
päätänsä, ennenkuin vanhus, joka lempeästi oli tytön mustia hiuksia
silitellyt ja tätä tehdessään taasen muuttunut, nousi ja siirsi
kiikkutuolin lähemmäksi takkaa, jossa puut nyt olivat puoleksi
palaneet. Silloin kohotti hän päätänsä. Hänen poskensa olivat nyt
punaiset, ilo hohti hänen suurista silmistänsä, ja sanomattoman kaunis
oli hän tuossa.
Mutta vanhus alkoi äänellä, joka nyt oli ihan toisellainen kuin ennen:
»Lapset! Joululahjaa minulla e: enää ole antaa; aikanani minäkin niitä
olen antanut. Kumminkin on minulla vielä jäljellä yksi lahja, jonka
voin teille antaa. Sen antaminen maksaa minulle kentiesi yhtä paljon
työtä kuin sinulle sinun antamasi. Ellen -- Älä katkaise puhettani»,
lausui hän, kun tyttö aikoi jotakin sanoa. »Minun lahjani on näkymätön,
mutta kumminkin voi se olla teille hyödyksi. Minun lahjani on kertomus
elämäni vaiheista. Siitä ehkä voitte elämänne kuluessa käyttää yhtä ja
toista hyödyksenne».
Kun Ellen ja Maurits kuulivat, mistä lahjasta tässä nyt oli kysymys,
eivät he enää vastustelleet. He olivat usein pyytäneet vanhusta
kertomaan heidän isästänsä ja äidistänsä, joita Maurits ei ollut
koskaan nähnyt ja joita Ellen ainoastaan himmeästi muisti. Mutta vanha
rouva oli aina tästä kieltäytynyt. Nyt siirsivät he tuolinsa lähemmäksi
kertojaa, iloisina ja uteliaina.
Vanha rouva huokasi syvään, ennenkuin alkoi. Nuoret eivät ymmärtäneet
tämän huokauksen syytä eivätkä osanneet ajatella, että vanha rouva
taisteli oman itsensä kanssa. He odottivat vaan uteliaasti.
»Että minun elämäni aamu oli toisellainen, kuin sen ilta on» -- alkoi
vanhus viimein -- »sen te jo tiedätte. Rikkaassa, suurisukuisessa,
uljaassa perheessä minä synnyin. Isäni oli korkea-arvoinen virkamies
Ruotsissa. Hän oli aatelista sukua, vapaaherran kruunu oli hänen
vaakunassaan. Kreivinnaksi mainittiin minun äitiäni. Jo elämäni aamusta
alkaen opin saamaan kaikki, mitä halusin, ja kuta isommaksi kasvoin,
sitä enemmän halusin, ja sitä enemmän myös sain. Sydämeni oli kova; jos
mitään vastenmielistä minulle tapahtui, suutuin hirmuisesti ja annoin
palkollisten ja muitten, joiden kanssa tulin tekemisiin, tuta sitä.
Monta kohtaa, nurjaa kohtaa lapsuudestani muistuu vielä nytkin
mieleeni; monta tapausta, joissa käyttäydyin, kuten se käyttäytyy, joka
maailmassa ei näe muuta kuin itsensä, ja joka luulee, että kaikki ovat
luodut vain häntä varten. Niin kasvoin minä itseeni rakastuneena, ja
samaa rakkautta vanhempani ja koko kotoväkeni sekä vieraat yhä vaan
kiihoittivat, kun he kiittivät kaikkia töitäni. Olin siihen aikaan
kaunis, ja mikä pahin oli, minä tiesin sen itse ja sain myöskin
alinomaa siitä kuulla. Kun jouduin sinun ikääsi, Ellen, olin minä täysi
keikailia, tunsin maailmaa ja annoin sydämeni oven olla ihka avoinna
sen turmeluksille. Tunsin maailmaa, sanoin. Minä näin siinä petosta,
kavaluutta, viekkautta, mutta kaikki, mikä minua itseäni kohtasi, otin
vastaan täytenä totena. Tansseissa ja muissa juhla-iltamissa olin minä
illan ruhtinatar. Suurimmat, ylhäisimmät ikävöivät minun suosiotani.
Minä annoin heidän kiittää itseäni, sillä se hyväili minun
itserakkauttani; mutta itse olin kylmä ja viekas ja halusin yhä vaan
uusia kiittäjöitä, ja niitä sainkin kosolta. Tähän aikaan oli minulla
paljon kosioita, mutta niistä en huolinut kenestäkään. Tein vaan
pilkkaa heistä. Yhä uusia tuli, mutta saivat mennä pilkattuina, samaten
kuin edelliset. Vihdoin oli pahuuteni mitta täysi. Eräs nuori upseeri,
Suomesta kotoisin, esitettiin minulle. Odotin tämänkin suusta saavani
kuulla kiitostani, vaan hän ei sanonut mitään. Minä suutuin. Useita
kertoja olin hänen parissaan; hän vaan katseli minua. Minä suutuin yhä
enemmän. Eräänä päivänä tuli hän isäni kamarista, juuri kun olin
lähdössä ulos. Hän oli vaalea; hän tervehti syvästi kumartaen. Hänen
nimensä oli Burg; hän oli upseeri, mutta ei kapteinia korkeampi. 'Ah!
Herra Burg!' sanoin ivallisesti, 'mikä kunnia meille, teidän
käyntinne!' -- Hän katseli minua pitkään ja kumarsi uudelleen, mumisten
hiljaa, mutta kumminkin niin kovaa, että luulin kuulleeni sanat: 'Minä
olen hullu!' Nämä sanat saivat minun uteliaaksi. 'Te tulitte isäni
tyköä?' kysyin minä. 'Niin!' vastasi hän, ja hänen huulensa vetäysivät
pilkkahymyyn -- 'ja siellä pyysin minä elämäni seurakumppaliksi
maailman suurinta keikailiaa. Mutta' -- lisäsi hän -- 'teidän aikanne
on tärkeä, minun on myös'. Ja kiireesti sekä hyvästi sanomatta läksi
hän. Minä jäin seisomaan. En ymmärtänyt häntä; mutta tämän pienen
kohtauksen jälkeen en halunnut lähteä ulos. Kun palasin sisälle, tuli
isäni minua vastaan hymysuin. 'Tiedätkös vereksimpiä uutisia?' kysyi
hän, ja kun en mitään vastannut, lisäsi hän: 'Sinulla on uusi kosia,
herra Burg, tunnetko häntä?' -- Kun en sittenkään mitään vastannut,
jatkoi isäni: 'Minä käskin hänen olla käyntiänsä täällä meillä
uudistamatta. Totta puhuen' -- lisäsi isäni sitten -- 'ell'et pian
valitse jotakuta kosioistasi, uskaltavat sinuun nostaa silmänsä vielä
luutnantit ja ehkäpä vänrikitkin'. -- En vastannut mitään, nyykäytin
vaan ylpeästi päätäni. Mutta tämä nuori kapteini ei mennyt mielestäni.
Aina muistin häntä ja kuljin niissä paikoissa, missä ennen olin
tavannut hänen, saadakseni kostaa. Mutta en tavannut häntä missään.
Suutuin häneen yhä julmemmasti, ja kun meillä sitten oli suuret pidot,
pyysin isääni kutsumaan häntäkin. Isäni kummastui pyyntöäni, mutta niin
itsevaltias minä olin, että sain tahtoni täytetyksi. Vaan kuinka petyin
ja vihastuin, kun vierasten seassa en nähnytkään Burgia. Minä olin
haleta vihasta. Pari kuukautta oli kulunut siitä, kun hän meillä kävi,
ja aina vaan asui hän minun muistossani. Hän oli ollut ainoa, jonka
suusta en ollut saanut kuulla kiitostani, ja sitä minä en voinut
unohtaa. Itserakkauteni oli kovasti loukattu. Kyselin häntä, ensin
salaisesti, sitten julkisesti, vaan turhaan meni kaikki toivoni tavata
häntä. Vuosi kului umpeen, ja yhä vaan muistelin häntä. 'Mokomakin
tuhma; niinkuin isälläni olisi ollut mitään sanomista!' -- lausuin
itsekseni. -- 'Miksi ei hän suoraan kääntynyt minun puoleeni, niin
olisin saanut hänelle vastata'. Sillä tämä, etten minä saanut hänelle
vastata, se juuri poltti minua.
»Jo oli kaksi vuotta kulunut siitä, kun Burg meillä kävi. Vielä muistin
naisen loukatulla itserakkaudella usein häntä, kun eräänä päivänä äkkiä
luulin näkeväni hänen. Hän oli vaalea, kuten viimeinkin, ja hänen
huulilleen näytti tuo iva- ja pilkkahymy hyytyneen kiinni. Nytkin hän
katseli minua pitkään ja kääntyi sitten naurahtaen poispäin. Entinen
tulinen vihani syttyi uudestaan palamaan minussa. En ollut näkevinäni
häntä, enkä kumminkaan ketään muuta katsellut kuin häntä. Ilta kului
pian; sen kuluessa en ensinkään tanssinut. Vähää ennen lähtöäni astui
hän minun luokseni ja kumarsi nöyrästi. Minä iloitsin. Vihdoin ja
viimein oli hän tullut: minä saisin nyt kostaa. Teeskentelin kuten aina
ennenkin; tahdoin saada hänet ansaan, ennenkuin kostoon ryhtyisin.
Hänen muotonsa oli surullinen ja ajattelevainen. Tuo ilkeä iva oli
kadonnut hänen huuliltaan. Minun mielestäni oli hän paljon muuttunut.
Minä puhelin hänen kanssansa, ja tätä tehdessäni oli minulla mielessäni
aina tarkoitus, minkä tähden puhuin. Hän ei nytkään minua kiitellyt,
mutta koko hänen käytöksessään oli niin paljon kunnioitusta, että minä
jo aloin tuntea kostoni suloisuutta. Ja kun hän pyysi lupaa tullaksensa
seuraavana päivänä minua tervehtimään, sykki sydämeni ilosta, vaikka
ainoastaan vähäisellä, kylmällä pään nyykähdyksellä hänelle
suostumukseni ilmoitin.
»Siitä alkaen oli hän meillä jokapäiväinen vieras. Me olimme alussa
molemmat ilvenäytelmää näytelleet, mutta miten olikaan, tämä näytelmä
jäi toisipuoliseksi. Hän ilveili, teeskenteli, ja minä, joka hänelle
olin ansan solminnut, minä tartuin hänen ansaansa. Minä olin unohtanut
kostoni, tai paremmin, minä ajattelin hänen vaimonansa kostaa. Hänen
silmänsä, hänen käytöksensä olivat minulle sanoneet, että hän minua
rakasti, vaikka hänen kielensä ei ollut sitä virkannut. Minä rakastin
häntä, minä odotin tuota tunnustuksen sanaa häneltä, ja minä iloitsin
ajatellessani saavani kiusata häntä, ennenkuin myöntävän sanani hänelle
lausuisin. Silloin tuli hän eräänä päivänä luokseni. Hän oli vaalea,
koko hänen muotonsa osoitti jotakin kauhistavaa. Minä hämmästyin; mutta
ennenkuin olin ehtinyt mitään sanoa, oli hän langennut polvilleen minun
eteeni. 'Minun pitää lähteä jo tänään, ja minä rakastan sinua kuolemaan
saakka!' huusi hän. -- Minun kostotuumani sammuivat, minä vaan näin
hänen siksi, jota minä rakastin. Myöntösanani oli luiskahtanut
huuliltani, ennenkuin siitä itse tiesinkään.
»Minä olin lyöty omilla aseillani» -- jatkoi vanha rouva kotvan ääneti
oltuaan. -- »Minä tartuin armaani käteen ja vein hänen isäni luo. Jo
ovella seisoessamme näin, miten vanhan isäni kasvot synkistyivät, ja,
kun Burg hiljaisella, mutta hätäisellä äänellä häneltä minua
morsiamekseen pyysi, soi vastaani isäni ääni kamalana ja kolkkona:
'Hänkö se sitten sinun valittusi on!' Sen sanottuansa jätti hän meidät
kamariinsa ja meni ulos. Siinä seisoimme, ja siinä isäni kamarissa
vannoin minä Burgille ikuisen rakkauden. Olin kyllä huomannut, että
kihlaukseni oli vastoin isäni tahtoa, mutta tästä tahdosta en ollut
ennenkään koskaan välittänyt. Minä tunsin voimani, enkä nytkään entistä
enemmän isästäni pitänyt.
»Isääni en nähnyt, ennenkuin ylkäni oli poissa, ja hän lähti pian.
Onnellisena vetäysin minä kamariini. Burg oli luvannut palata niin pian
kuin hänelle oli mahdollista. 'Pari viikkoa kuluu pian, ja sitten olet
sinä minun', oli hän sanonut. Äkkinäiseen lähtöönsä Ruotsista oli
hänellä erinomaisen tärkeitä syitä, sukuasioita, joiden hoitamisessa
hänen läsnäolonsa oli välttämättömästi tarpeellinen.
»Istuin kamarissani ja luulin vielä näkeväni hänet kadulla, kun isäni
ja äitini, vanhat, kivuloiset vanhempani, astuivat huoneeseen. 'Onneton
tyttäreni!' oli isäni ensimmäinen sana. 'Onneton tyttäreni!' oli myös
äitini ensimmäinen onnentoivotus. 'Minkälaiseen mieheen olet sitounut!'
He tiesivät, mitä minä en tiennyt, että minun sulhaseni oli irstainen,
pahanjuoninen, viekas petturi; he tiesivät kertoa monta häväisevää
seikkaa hänen elämästään. Mutta minä en mitään uskonut. 'Kavaluutta,
valhetta!' -- sanoin ja ajattelin sekä puhkesin vihdoin itkemään.
Syytinpä vielä kovilla sanoilla vanhempiani siitä, etteivät he enää
minua rakastaneet. Kyyneleeni, joilla aina olin saanut isäni ja äitini
suopeiksi, kun ei muu mikään auttanut -- ja ani harvoin oli minun ollut
tarvis niihin turvautua -- kyyneleeni nyt vaikuttivat ainoastaan
äitiini. 'Älä itke, oma tyttäreni!' koetti hän lohduttaa. Mutta kun nyt
ensi kerran eläessäni kyyneleeni eivät isäni tunteita hellittäneet,
itkin yhä vaan katkerammasti. Vaan ensi kerran eläessäni minä nyt
turhaan itkin. Isäni silmät olivat auenneet. Nyt vasta näki hän, minkä
perikadon partaalle olin joutunut. -- 'Jos et luovu kunnottomasta
rakkaudestasi, niin hylkään minä sinut, ainoan lapseni'. Nämä olivat
hänen viimeiset sanansa, kun hän minun kamaristani läksi. Hän ei ollut
tätä ennen osannut aavistaa, mitkä tunteet minussa elivät kapteinia
kohtaan, ja vasta liian myöhään, vasta päivällä, ennen kuin Burg
minulle rakkautensa tunnusti, oli isäni saanut tietää, mimmoinen se
mies oli, joka hänen luonansa oli jokapäiväinen vieras.
»Se päivä oli surun päivä, se, jona isä hylkäsi ainoan lapsensa. Minä
kuulin hänen sanansa, mutta en niitä ymmärtänyt; ne tuntuivat minulle
mahdottomilta. Kun isäni läksi luotani, vaivuin minä äitini syliin, ja
ne kyyneleet, jotka nyt vuotivat silmistäni, olivat, niin ainakin
tahtoisin uskoa, oikeat sydämeni tuskan puristamat. Mutta kauan en
saanut tässä äitini helmaan niitä vuodattaa. Kolinaa ja melskettä
kuului läheisistä huoneista ja huutoja, jotka säikähdyttivät minua.
Yhtäkkiä avattiin kamarini ovi, ja eräs palvelia riensi kiireesti
sisään. 'Tulkaa, Jumalan tähden! Parooni on pyörtynyt!' huusi hän.
Äitini lähti horjuen kamarista, ja minun kyyneleeni kuivuivat.
Kiireesti riensimme me, äiti rakastetun miehensä, minä kylmästi
kohdellun isäni luo. Hän oli pöytänsä viereen tuolille istunut, vaan
siitä oli hän kaatunut lattialle. Nyt makasi hän sohvalla -- samalla,
joka nyt on tuossa pienoisessa kamarissa; -- kamaripalveliat olivat
hänen siihen nostaneet. -- Ja hän oli kuollut ... kuollut!
»Kamala päivä, hirvittävä muisto vielä vuosikymmenienkin kuluttua», --
jatkoi rouva hiljaisella äänellä. »Jumala, anna minulle anteeksi, jos
anteeksi antamista semmoiselle, kuin minä olen, on sallittu!» -- Ja
vanha rouva laski kätensä ristiin, puhumatta mitään pitkään aikaan.
Vihdoin heräsi hän ajatuksistaan ja jatkoi:
»Isäni oli saanut sydänhalvauksen. Hän oli istuutunut pöytänsä ääreen
ja alkanut kirjoittaa. Muutamia sanoja oli hän ehtinyt saada
kirjoitetuiksi, ennenkuin kuolema hänen saavutti. 'Siinä tapauksessa,
että tyttäreni, vasten minun' ... oli paperilla; ne oli hän kalmalta
saanut kirjoitetuiksi. Minä ymmärsin, mitä näitä sanoja olisi
seurannut, jos hän olisi voinut jatkaa. Hän oli vaarani nähnyt; hän,
joka minua niin sanomattomasti rakasti, oli koettanut tällä rikkoa
minun liittoni, mutta tässä koetuksessa oli hänen sydämensä murtunut.
Oi, jos hän olisi ennättänyt saada kirjoituksensa valmiiksi, olisi hän
minun elämäni surusta vapauttanut, sillä hän tunsi Burgin! Mutta minä,
minä itse olin kylvänyt, ja Jumala soi minun niittää».
Vanha rouva painoi kasvonsa käsiään vastaan; hän itki, ja nyt ainakin
olivat kyyneleet todelliset. Mutta äkkiä kohotti hän päänsä, ikäänkuin
olisi hän kyyneleitään hävennyt, ja alkoi uudestaan:
»Minä olin syypää isäni kuolemaan, ja äitini kuolemaan myöskin; sillä
isäni äkillinen kuolema vaikutti niin voimallisesti heikkoon äiti
parkaani, että hän kahden kuukauden kuluttua lepäsi samassa haudassa,
missä isäni oli viimeisen leponsa saanut. Mutta ennenkuin hän kuoli,
oli hän suostunut minun ja Burgin avioliittoon. Minun sukulaiseni eivät
voineet siihen mitään. Ja niin vangittuna olin Burgin ansoissa, että
minä hänen tahdostaan ja pyynnöstään otin kuulutuskirjan kolme viikkoa
isäni kuoleman jälkeen. Kahdesti olimme kuulutetut, kun äitini kuoli.
Olin nyt yksin maailmassa. Kaipauksen ja surun, mikä minua alati
kalvoi, koetin saada katoomaan sillä, että liitin kaiken onneni toivon
Burgiin. Hiljaisuudessa vietimme häämme, ja tuskin olivat ne olleet,
kun jo muutimme kaupungista, missä minua ja minun miestäni yleisesti
soimattiin. Sitä ennen muutettiin suurin osa vanhempaini omaisuudesta
rahaksi. Ainoastaan vähäinen osa, ne huonekalut, jotka täällä näette ja
joita en sallinut myydä, jäivät minulle muistoksi lapsuuteni ajoista.
»Me olimme rikkaita. Mieheni otti eron sotapalveluksesta. Lähdimme
ulkomaille. Paikasta paikkaan kuljimme siellä. Minä rakastin miestäni,
ja hänkin näkyi minua rakastavan; alussa luulin ainakin niin. Mutta
vähitellen heräsin unestani, ja kun nyt silmäni aukenivat, näin minäkin
Burgin samallaiseksi kuin isänikin oli hänet nähnyt, petturiksi ja
kavaltajaksi. Kun hän huomasi, että minä hänen sieluunsa olin silmäni
luonut ja sen nähnyt semmoisena kuin se oli, ilkeänä, pahana, mustana,
heitti hän yltään peitteen, joka oli hänen todellisen olentonsa
peittänyt, ja ilmestyi minulle oikeassa muodossaan. Nyt alkoivat
kärsimiseni! Mitä kaikkia sain minä kärsiä! Mutta peittäköön se musta
huntu, jonka verhossa mieheni makaa vieraan maan mustassa mullassa,
peittäköön se kärsimisteni muistot! Se oli minun rangaistukseni, vaikka
en silloin sitä aikaa siksi tiennyt. Minä panin katkeruutta katkeruutta
vastaan, kovuutta ja kovaa kovaa vastaan. Minä sain vaan yhä enemmän
kärsiä. Neljä vuotta olin ollut sidottuna tähän mieheen. Yksi tytär,
teidän äitinne, oli meidän onnettoman avioliittomme yhdysside; mutta se
side ei voinut yhdistää meitä. Minä rakastin tytärtäni, hän vihasi
häntä samaten kuin minua. -- Eräänä päivänä katosi hän. Minä odotin
hänen palaamistansa; vaan hän ei tullut. Kaiken omaisuuteni oli hän
tuhlannut. Jo oli minulle tulossa se vieras, jota en siihen asti ollut
tiennyt peljätä -- puute. Me olimme, minä ja tyttäreni, vieraassa
maassa, kaukana Ruotsista. Mutta sinne, sinne kuolemaan, synnyinmaahani
takaisin halusin minä. Minä möin sormukseni ja kaikki muut, mitä
arvokasta minulla oli, ja läksin matkalle. Tulin Tukholmaan takaisin,
isäni taloon, syntymätalooni. Neljä vuotta oli kulunut siitä ajasta,
jolloin sieltä läksin. Nyt tulin takaisin. Pehmennyt ei ollut sydämeni;
viha kaikkia kohtaan oli saanut vallan siinä. Ajattelin uudestaan
ruveta elämään Ruotsin pääkaupungissa, niinkuin siellä ennen olin
elänyt; mutta nyt, kun tulin vanhaan kotiini, nyt vasta heräsin
näkemään kaiken onnettomuuteni. Kunnoton mieheni oli myynyt minun
syntymätaloni. Nauraen ottivat minut vastaan ne, jotka nyt siinä
elivät. Minä sain nyt tuntea sitä kylmää itsekkäisyyttä ja kovuutta,
jolla olin ennen kaikkia muita kohdellut. Hävyn ja surun kyyneliä itkin
minä nyt. 'Pois, pois täältä!' -- huusin itsekseni, ja pian, ennenkuin
päivänsä-syöjäin kielekkäät huulet ennättivät liikkeelle päästä,
ennenkuin saivat tietoa minun tulostani, olin minä astunut
kauppalaivaan, joka oli Suomeen lähdössä.
»Nyt kääntyivät elämäni vaiheet toiselle uralle. Tähän saakka olivat
minun varani riittäneet. Mutta nyt, kun Turkuun tulin, olivat ne pian
lopussa, ja puute irvisteli minulle. Sen voimaa en vieläkään tuntenut.
Mutta jo ensi päivinä sain tuta sitä. Minä möin mitä saatoin, mutta
varat, jotka myydyistä tavaroista sain, eivät kauan riittäneet. Kaksi
päivää olin ruoatta; sillä kerjätä en voinut. Nyt minä kärsin, mutta
vieläkään en pehmennyt. Ajattelin surmata itseni ja viattoman lapseni,
joka nälkäisenä itki. Koetin lohduttaa häntä. Aurajoen rantaa pitkin
aloin astua ylöspäin, kun äkkiä outo upseeri seisahtui eteeni. --
'Taivaan Jumala!' huusi hän. Minäkin olin seisahtunut ja häneen luonut
silmäni. Se oli Burg, mutta ei se kuitenkaan ollut Burg. Kaikki
tunteeni vetäysivät minussa yhteen, vihaksi. Häiritsisikö hän minua
vielä viimeisessä työssäni maailmassa! Minä koetin väistää häntä.
'Neiti... Rouva!' sanoi hän. Hänen äänensä ei ollut Burgin. 'Mitä te
tahdotte!' vastasin minä. 'Te olette heikko, te ette voi hyvin', sanoi
hän ja tarjosi minulle käsivartensa. Minä en nyt tiennyt mitä tein. Hän
talutti minut sanaa sanomatta omaan kotiinsa. Siellä menin tainnoksiin.
Kuinka kauan tunnotonna makasin, sitä en tiedä; mutta kun heräsin, oli
virvoittava ruoka ensimmäistä, mitä minulle tarjottiin. Pieni tyttäreni
oli itkusuin ruokaa pyytänyt ja sillä tavalla ilmoittanut salaisuuteni,
jonka Aurajokeen olin aikonut upottaa.
»Upseeri astui huoneesen. Minä tarkistelin häntä. Kaikki hänessä
muistutti miestäni, mutta kumminkaan ei hän ollut mieheni. Hän näki
hämmästykseni ja hymyili surullisesti. 'Minä olen Burg', sanoi hän
ikäänkuin vastaukseksi minun kysyville silmäyksilleni -- 'sama Burg,
joka kerran, seitsemättä vuotta takaperin, kävin teidän isänne luona;
mutta en ole se Burg, jonka nimeä te kannatte, jonka puoliso te olette
ja joka teidät petti'.
»Nyt sain salaisuuden avaimen. Oli kaksi Burg nimistä veljestä,
kaksoiset. He olivat nuoruudessaan olleet varsin yhdennäköiset, mutta
heidän kasvaessaan jo ruvettiin vähitellen havaitsemaan eroitusta
heidän välillään, niin sisäisten avujen kuin ulkomuodonkin suhteen.
Vanhemman veljen olin ensin nähnyt, nuorempaan olin rakastunut, ja
nuorempi minun petti. Vanhempi oli pian sen jälkeen, kun hänen tapasin
isäni huoneessa, palannut Suomeen; ja täällä oli hän minusta kertonut.
Nuorempi oli silloin nauranut ja vannonut, että hän voittaisi minun ja
kostaisi minulle kaiken sen, mitä pahuudellani olin matkaansaanut. Hän
oli onnistunut, hän oli kostanut; mutta minun kova sydämeni ei vielä
ollut pehmennyt. Eikä se pehmennyt silloinkaan vielä, kun minä
ymmärsin, miten pitkällisillä juonilla olin petetty. -- Vanhempi Burg
oli ollut naimisissa. Vuoden kuluttua siitä, kun hän Tukholmasta
Turkuun palasi, oli hän sitounut köyhään tyttöön, joka jätti hänelle
perinnöksi pojan, kun hän kahden vuoden kuluttua kuoli. Hän, minun
lankoni, oli nyt leski. Tämän kaiken kertoi hän yhtä tietä. Sitten
kutsui hän minua tarkemmin katsomaan asuntoansa. Hän avasi salin oven.
Oi, mitä näin siellä! Näin ne kotini huonekalut, jotka olin saanut
pelastetuiksi, ettei niitä ensi huutokaupassa ulkomaille lähtiessämme
myyty. Ne oli hän ostanut samalla kertaa, jolloin kunnoton mieheni möi
isäni talon. Ne oli hän ostanut sen vuoksi, että ne olivat minun. Nyt
alkoi sydämeni jää sulaa, mutta pehmenemättä oli vielä syvyydenpohja.
»Minä jäin hänen luokseen asumaan. En kehdannut, en voinut, en tahtonut
palata ylpeäin sukulaisteni luo Ruotsiin. Kovan taistelun taistelin
itseäni vastaan, ennenkuin Burg sai minun hänen luoksensa jäämään. Ja
vielä tulisempi oli taistelu sydämessäni, ennenkuin suostuin rupeamaan
hänelle puolisoksi, hänen pojallensa äidiksi. Mutta minä suostuin
viimein, kun olin varman vakuutuksen saanut ensimmäisen mieheni
kuolemasta. Ja se aika, jonka elin toisen mieheni kanssa, oli minun
onnellisin aikani. Rikkaita emme olleet, mutta meillä oli kumminkin sen
verran kuin tarvitsimme. Jo alkoivat haihtua ne mustat haamut, jotka
isäni ja äitini kuolinvuoteelta olivat minua seuranneet; jo alkoi
sydämeni pohjaa myöten sulaa ja katumus tulla sen sijaan, kun mieheni
sairastui. Kaksi pitkää vuotta kitui hän, -- ja toistamiseen olin
leskenä. Minun pojintimani ja tyttäreni olivat kasvaneet, mutta
elatusta niille ja itselleni oli minun nyt hankkiminen, se vähäinen
palkka, mikä miehelläni oli ollut, loppui nyt, ja taasen alkoi puute
tunkeutua huoneeseni. Mutta minä olin jo oppinut sitä vastaan ottamaan
toisella tavalla kuin edellisellä kerralla. Minä osasin tehdä työtä. --
Päivät kuluivat; puutetta kärsimme usein, mutta oikeata hätää ei
koskaan. Pojintimalleni opetin itse sen minkä osasin, ja kun taitoni ei
enää siihen riittänyt, sai hän kolme vuotta käydä kaupungin koulussa
ilman maksua. 17 vuotisena elätti hän jo itsensä. Hän oli hyvä, hellä
poika ja isänsä kuva. Onni seurasi häntä. Hänen onnistui saada monta
pienempää virkaa, joilla hän ja me elimme jotenkin hyvästi. Kun hän
vähän vanhemmaksi kasvaneena pyysi minulta tytärtäni vaimoksi, en minä
voinut kieltää, en myöskään tietänyt parempaa, jolle olisin voinut
lapseni tulevaisuuden uskoa. Kaikki menestyi hänelle, ja pehmenneellä
sydämellä, josta viha ja kateus ihmiskuntaa kohtaan oli kadonnut,
istuin minä, sinä Ellen sylissäni, sinua uneen vaavutellen. Minä jo
tunsin ja tunnustin rikokseni, ja niitä hyviä päiviä, mitkä minulla nyt
olivat, pidin minä armolahjana Jumalalta. Väliin silloin, kuten vielä
nytkin, kohosi sydämessäni muisto loistavuuteni ajoilta; mutta pian
sain kukistetuksi sen katkeruuden, minkä tämä muisto mukanansa toi.
Minä nöyryytin itseni ja olin kiitollinen siitä onnesta, joka osalleni
oli tullut ja jota en ollut ansainnut.
»Mutta koettelemukseni ei ollut vielä loppunut. Minun surmayritykseni
ei ollut anteeksi annettu. Kuinka paljon sillä olin rikkonut, se tuli
minun havaita. Aurajokeen olin aikonut upottaa itseni ja tyttäreni.
Aurajokeen upposi minun pojintimani, minun tyttäreni mies, kun hän
koetti pelastaa erästä pienoista, joka sinne oli pudonnut. Minä näin
tässä Jumalan käden; mutta vieläkään ei ollut aiottu rikokseni
sovitettu. Sinä, Maurits, synnyit samana päivänä, ja isäsi onneton
kuolema vaikutti niin voimallisesti äitiisi, että se hauta, joka
isällesi oli kaivettu, sulki helmaansa myöskin äitisi, ennenkuin se
umpeen luotiin. Niin oli yhdessä päivässä kaikki maallinen onnemme
kadonnut! Siinä seisoin minä yksin, kaksi pienoista sylissäni. Ja samaa
rataa, mitä olin käynyt mieheni kuolemasta alkaen, sain taasen astua
uudestaan. Kuten silloin, oli minulla nytkin kaksi pienoista
hoidettavana. Minä tartuin työhöni; minä en uupunut. Suora oli selkäni,
mutta lunta oli surun pyryilma rakkaitteni haudoilta pyryttänyt minun
nokimustiin hiuksiini.
»Mutta itserakkauteni kovin rangaistus oli vielä kärsimättä. Minä
sairastuin enkä voinut työtä tehdä. Isänne jättämät vähät varat
kuluivat pian. Irvivä puute uhkasi. Makasin vuoteellani, kun viimeinen
äyri oli huoneesta eronnut, ja minä tutkin ankarasti omaa sydäntäni.
Isäni huonekalut olivat minulla tallella; ne olin päättänyt teille
jättää muistokseni. Ne olivat minulle pyhät. Nyt kumminkin olisi minun
niistä luopuminen. Mutta en sitä tehnyt. Kirjoitin vapisevalla kädellä
rikkaille sukulaisilleni Ruotsiin. Oi, se päätös, se maksoi, se sai
minulle äärettömiä tuskia, ennenkuin se oli täytetty. Minä kirjoitin ja
odotin vastausta, odotin kauan, mutta sanaakaan en vastaukseksi saanut,
vielä vähemmin apua, jota odotin hartaammin kuin sanoja. Sukuni oli
hyljännyt minun; se ei tahtonut minusta mitään tietää! -- Jo olivat
useat huonekaluista pantatut, kun vihdoin viimein tautivuoteeltani
nousin, ja nyt ... nyt en säästänyt itseäni, ennenkuin olin lunastanut
takaisin, mitä oli pantattu. Sinä muistat, Ellen, ja sinäkin, Maurits,
sen päivän, jona piironki tuotiin takaisin, vaikka hopeakiskot sen
nurkista olivat poissa.
»Tässä on kertomus elämäni vaiheista», lopetti vanhus. »Tämä kertomus
on teidän joululahjanne; muuta minulla ei ole antaa. Sanokaa, oletteko
siitä oppineet jotakin!»
Vanha rouva oli kertonut kertomuksensa, oli kertonut sen melkein yhteen
jaksoon. Ainoastaan pari kolme kertaa muisto siitä, mitä hän oli
tuntenut, kun kipeimmät kohdat hänen elämänsä vaiheista häntä
kohtasivat, oli saanut hänen vähäksi ajaksi vaikenemaan. Valkea takassa
oli loppuun palanut, jouluaaton illallinen oli valmis; mutta nyt, kun
kertomus loppui, ei näkynyt kukaan muistavan ruokaa. Ellenin ja
Mauritsin sydämissä olivat tunteet toinen toistaan ajaneet vanhukset
kertoessa. Erilaiset olivat nämä tunteet olleet kumminkin. Ellenin
naissydän oli ymmärtänyt, mitä hänen isoäitinsä oli kärsinyt. Maurits
sitä vastaan oli usein kummastellen silmäillyt kertojaa, ikäänkuin
olisi hän epäillyt olisiko todellakin sama vanhus, joka tässä kertoi,
itse kaikissa niissä ollut, joista hän kertoi. Mutta kun kertomus
loppui ja vanhus kysymyksensä teki, nousivat he molemmat ja syleilivät
rakasta isoäitiä. Ja hänen kysymykseensä vastasi Ellen:
»Tämä joululahja oli parempi kuin minun antamani, parempi kuin kalliin
joululahja, sillä tällä te, isoäiti, olette antanut itsenne meille.
Totuutta, vilpittömyyttä, kärsivällisyyttä olemme teiltä oppineet».
Ne vakavat ajatukset, jotka vanhuksen kertomus oli herättänyt sekä
hänessä itsessä että hänen lapsenlapsissaan, olisivat ehkä saaneet
heidän kokonaan unhottamaan illan kulun, ellei vanha seinäkello
lyönnillään olisi heitä siitä muistuttanut. Ellen hypähti äkkiä ylös.
Hän muisti nyt, että hänellä oli tehtävää vielä tänä iltana. Määrätty
aika oli jo kulunut. Kello oli lyönyt 8. Milloin se oli lyönyt, sitä ei
kukaan heistä tiennyt, ei ollut ainakaan kukaan sitä lyöntiä kuullut.
»Oi, minä olen puolen tuntia myöhästynyt!» -- huusi Ellen, kun hän
huomasi kellon olevan kahdeksan, ja hän meni kiireesti kaapin luo.
Sieltä otti hän esiin vähäisen vakan, jonka kanteen oli kirjoitettu
suurilla kirjaimilla: »Neiti Loviisa Loo». Sitten puki hän päällensä ja
läksi joutuisasti, sanoen: »minä olen paikalla takaisin».
»Anna minun mennä», pyysi Maurits, »niin saan koettaa uutta takkiani».
»Minä olen luvannut itse viedä lahjan», sanoi Ellen. »Ihanpa tässä
likellä kauppaneuvos asuu».
Ellenin mentyä asetti vanha rouva pöydälle ruo'an. Hän oli saanut
takaisin entisen muotonsa. Ei olisi kukaan siitä voinut arvata, mitkä
tunnustukset hän vasta oli tehnyt. Ainoa, joka siitä muistutti, oli
puuro, joka oli jotenkin kuivunut tuon pitkän kertomuksen kestäessä.
Kun vanha rouva tämän huomasi, hymyili hän ja kertoi Ellenin sanat:
»Mekin olemme puolen tuntia myöhästyneet».
Maurits koetti takkiansa. Se sopi hänelle varsin hyvin. Iloisena
huudahti hän: »Sanokaa, isoäiti, eikö Ellen ole enkeli?»
»Jumala suokoon, että hän semmoisena pysyisi!» huokasi vanhus.
»Ja semmoinen kuin hän nyt on, semmoisena hän pysyy», lausui Maurits
vakavasti.
»Rukoile sitä Jumalalta!»
Maurits ei sanonut mitään; hän ei ollut tottunut vastustamaan vanhusta,
mutta ettei hän ymmärtänyt, miksi tähän mitään rukousta tarvittaisiin,
se näkyi hänen silmäyksistään, jotka eivät osoittaneet myöntymystä
vanhuksen lauseesen.
Sitten eivät he enää sanoja vaihtaneet. He odottivat Ellenin tuloa.
Aika jo olikin hänen palata. Mutta Elleniä ei kuulunut.
»Hän on luultavasti kutsuttu kauppaneuvoksella sisään», sanoi vihdoin
Maurits; »muuten hän jo olisi ehtinyt tämän välin kuudestikin
edestakaisin kulkea».
»Jos häntä olisi kutsuttu sisään, ei hän olisi mennyt. Nyt on
jouluaatto, ja tänä iltana ei kukaan omaisistansa vapaaehtoisesti
luovu. Ja jos joku muu niin tekisikin, Ellen ei sitä tee. -- Mene
katsomaan, Maurits! Kun hän vaan ei olisi joutunut vaaraan!»
Kun Maurits tämän käskyn kuuli, ei hän muistanut uutta takkiansa.
Semmoisena kuin oli riensi hän matkalle; mutta ennenkuin hän ovelle
pääsi, avautui se, ja Ellen astui huoneeseen.
»Missä, Jumalan nimeen, sinä olet ollut?» kysyi vanhus. »Kello on kohta
9. Koko tunnin olet ollut poissa; ruokakin on varmaan ihan jäähtynyt.
Mutta mitä tämä on, mitä kummaa? Ethän ole sittenkään saanut
joululahjaa jätetyksi kauppaneuvokselle?»
Rouva oli oikeassa. Sama vakka, minkä Ellen oli kaapista ottanut
viedäkseen kauppaneuvoksen luo, sama vakka oli hänellä kädessä nyt, kun
hän palasi.
Ellen oli punainen. Hän laski vakan vanhuksen eteen. »Kummia olen tänä
iltana nähnyt, kummempia kuullut, ja kummallisimpia on minulle
itselleni tapahtunut. Sen valkoisen silkkihameen, joka vakassa on, olen
saanut omakseni, jos sen voin ottaa. Minä tahdoin ensin kysellä tätä
teiltä; tällä ehdolla suostuin viimein sen ottamaan. Kuulkaa nyt,
isoäiti, ja neuvokaa!»
Mutta ennenkuin Ellenin kertomusta ja vanhuksen neuvoa kuuntelemme, on
meidän kääntyminen toiseen perheesen, jossa toisenlaista jouluaattoa
vietetään.
* * * * *
Vähän matkaa siitä, missä leskirouva Burg asui, oli komea, suuri
kaksikerroksinen kivirakennus. Siinä asui kauppaneuvos Loo. Alikerrassa
oli hänellä tässä rakennuksessaan kaksi kauppapuotia, joissa väkeä
lainehti aamusta iltaan. Nämä puodit olivatkin tavaraa kaikenlaista
täynnä. Puotien vieressä oli kamareita, joissa myöskin paljon tavaraa
oli nähtävissä. Näissä kamareissa istuivat kauppaneuvoksen kirjurit,
kukin kirjansa ääressä. Niissä pantiin myös kääryihin ja laatikoihin,
mitä oli lähetettävää tilaajoille muihin kaupunkeihin ja maalle.
Ylikerrassa asui kauppaneuvos itse perheineen; ja mitä kalliimpia
huonekaluihin kuuluvia alikerrassa oli ollut, ne olivat ylikerrassa
saaneet sijansa huoneiden koristuksina.
Kauppaneuvos Loon perheesen kuului hän itse, hänen rouvansa ja hänen
tyttärensä Lovisa.
Kauppaneuvos oli vanhanpuolinen mies. Pitkä ja laiha oli hän kuin aidan
seiväs. Hänen ihonsa oli keltainen ja muistutti suuresti kuivaa
parkkia. Hänen tukkansa oli musta ja kiheräinen: hänen pitkä
leukapartansa oli harmaa. Suuret kultasankaiset silmälasit oli hänellä
nenällään, joka oli korkea ja vähän viistoinen. Näiden silmälasien läpi
tuijottivat hänen pienet, harmaat, terävät silmänsä. Hänen kaulansa oli
pitkä, ja aina kesän, talven oli sen ympärille käärittynä valkoinen
valkkihuivi. Kun sanomme lopuksi, että hän aina kulki jamaikkakahvin
värisessä hännystakissa, siniseen menevässä liivissä ja mustissa
kaitaisissa housuissa -- niin, hyvä lukiani, jos sinulla mielikuvitusta
on, voit ajatella kauppaneuvoksen elävänä eteesi.
Mutta miehen kuva ei ole vielä ihan täysi. Lisätkäämme, että hänen
huulensa olivat ohuet, värittömät ja niin tiiviisti hänen valkoisiin
hampaisiinsa puristetut, että olisi luullut edellämainittujen repeävän,
jos olisi kauppaneuvos naurahtanut. Hymyilyäkään, joko vasta sanotusta
tai muista syistä, ei muistanut kukaan nähneensä näillä huulilla, jotka
ympäröivät hänen pientä suutansa. Hän ei myöskään puhunut muuta kuin
mitä hänen välttämättömästi tarvitsi puhua. Hän puhui käsivarsiaan ja
sormiansa liikutellen. Kun hän kirjureinsa luona oli, tarkasteli hän
heidän laskujaan, ja hänen terävät silmänsä huomasivat paikalla, jos
virheitä löytyi; ja jos semmoisia löytyi, tuikkasi hän laihan sormensa
virheen kohdalle ja iski silmänsä onnettomaan laskuntekiään. Hän oli
itse kassansa hoitaja, ja kun hän siitä maksoi ostettuja tavaroita tahi
alamaisilleen palkan, punnitsi hän aina joka rahan käsissänsä,
ennenkuin hän sen antoi. Jos joku hänen kirjureistaan tarvitsi ennen
määräaikaa rahaa ja tätä kauppaneuvokselta pyysi, tarkasti hän
konttorikalenteria, joka seinällä riippui, ja seurasi sitä tuolla
laihalla sormellaan kulumassa olevasta päivästä maksun määräpäivään
saakka; siinä pysähtyi sonni, ja se pysähdys oli kauppaneuvoksen
vastaus. Aina, kun illalla kello löi 8, pyyhkäsi hän itse
konttorikalenterista kulumassa olevan päivän pois, sillä kello 8
illalla suljettiin aina hänen konttorinsa. -- Tämmöinen oli
kauppaneuvos tavoiltaan, mutta kumminkin pitivät ne, jotka häntä
tunsivat, häntä suuressa kunniassa; sillä hän oli samallainen itseänsä
kuin muitakin kohtaan: jäykkä, vakava ja suora. »Järjestys!» oli sana,
joka kuului useimmiten, kun ei hän voinut puhumatta olla, ja ankara
järjestys vallitsi hänen huoneessaan.
Jouluaatto oli kulumassa. Kauppaneuvoksella itsellä ja kaikilla hänen
alamaisillaan oli tänä päivänä suunnattomasti työtä. Ukko Loo hyöri ja
pyöri paikasta paikkaan, jokaisen töitä tarkastellen, jottei erehdystä
tulisi missään. Ostajia meni ja toisia tuli. Jokaisessa huoneessa oli
vähäiset markkinat. Mutta kumminkaan ei ollut kauppaneuvos hyvällä
tuulella. Jo aamulla oli hän suuttunut, sillä järjestys hänen talossaan
oli rikottu. Järjestykseen tietysti kuuluu, että jokainen maksaa saadun
tavaran, ennenkuin sen mukaansa vie. Aamupäivällä oli puodissa tuo
järjestys rikottu. Kauppaneuvos oli näet nähnyt, miten eräs eukko oli
esiliinansa alle pistänyt lankakääryn ja oli sitä vieden hiipimässä
ulos. Tämän huomattuansa samosi kauppaneuvos eukon kimppuun, korjasi
aika kiireesti lankansa talteen, talutti sitten eukon ovelle, työnsi
hänen ulos ja antoi hänelle lisäksi aika potkun. »Järjestys, järjestys
kaikissa!» huusi hän silloin. Tästä järjestyksen pidosta oli puodissa
syntynyt kaikuva nauru, mutta se ei kauppaneuvosta harmittanut.
Harmissaan hän oli vain siitä, että järjestys oli rikottu. Mutta tähän
harmiin liittyi toinenkin, josta kohta saamme tilaisuuden kertoa.
Että kauppaneuvos ei kuitenkaan ollut saituri, vaikka sitä
ylläsanotusta voisi päättää, näkyi siitäkin, miten hän perhettään
kohteli. Mitä ikänä hänen rouvansa ja tyttärensä tahtoivat, sen he
kyllä saivat vastustamatta, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että he
kauppaneuvokselta sitä pyysivät. Hän, hän itse eikä kukaan muu, sai
antaa, ei kukaan, ei edes hänen oma rouvansakaan saanut ottaa.
Jouluaaton edellisinä päivinä oli sekä rouvalla että tyttärellä ollut
hirmuisen paljon tarpeita. Lista kädessä kulki kauppaneuvos kahden
puotipojan kanssa huoneesta huoneesen, kooten ylikertaan meneviä
tavaroita, ja aina vaan oli milloin rouvalla, milloin tyttärellä uusia
tarpeita. Vakavana täytti kauppaneuvos heidän vaatimuksiaan. Kello
7:stä aamulla puolipäivään asti toimitti hän väsymättä näitä ja muita
töitään. Nyt kumminkin kuultiin hänen entistä useimmin huutavan syvällä
äänellä: »Järjestys!» vaikka hänellä tähän ei näkynyt olevan mitään
erityistä syytä. Aina tuon tuostakin vilkasi hän ulos akkunasta, ja
silloin aina kuultiin tuo: »Järjestys!» Puotipojat tätä kummaksuivat,
sillä ei koskaan ennen ollut kauppaneuvos pitänyt lukua siitä, mitä
ulkona kadulla tapahtui. Vihdoin arvasivat he, että kauppaneuvos odotti
jotakin.
Päivä oli puolessa. Kauppias oli juuri menossa ylikertaan
päivälliselle, jota hänen talossaan aina syötiin kello 1. Järjestystä
noudatettiin siinäkin. Joka ei heti, kun kello löi 1, istunut pöydässä,
hän jäi päivällisettä.
Juuri kun hän oli menossa ruoalle, tuli postipoika tuoden koko joukon
kirjeitä. Kauppaneuvos silmäsi päällekirjoituksia pikaisesti. Ne olivat
näöltään kauppakirjeitä. Mutta niiden seassa oli yksi, joka ei
näyttänyt kauppakirjeeltä. Sen avasi hän heti ja luki sen kiireesti.
»Järjestys! Järjestys!» huusi hän ja mumisi sitten: »Vahinko ...
ilma ... myrsky ... Hän tulee kumminkin tänään!»
Sitten riensi hän kiireesti ylös ja ennätti juuri sijallensa pöytään,
kun kello löi. Että hän nyt oli hyvillänsä, sen näki jokainen, ken
hänen tunsi. Joku, jota hän odotti, oli tulossa. Hän oli jo päättänyt,
että tämä odotettu oli järjestyksen rikkoja, ja siitä oli hän ollut
harmissaan; mutta nyt oli harmi kadonnut. Pöydässä, jossa hänen
kirjurinsakin istuivat, ei puhuttu sanaakaan. Semmoinen oli järjestys.
Pöydästä noustua kirjurit heti palasivat alikertaan. Kauppaneuvos,
kuten hänen tapansa oli, jäi nytkin rouvansa ja tyttärensä luo kello
kolmeen saakka.
Rouva Loo oli samassa määrässä lihava kuin hänen miehensä kauppaneuvos
oli laiha. Se oli jotakin, se! Muuten oli hän varsin tavallinen,
jokapäiväinen, vähän kärtyinen ja kielekäs. Akkunassa viistopeilinsä
edessä istui hän uteliaana, kuten vanhat rouvat ainakin, silmäillen
siihen, nähdäksensä keitä kadulla kulki. Tänään ei hänellä kumminkaan
ollut sanottavasti aikaa tähän. Läähättäen oli hän työskennellyt
joulupuuhissa; ja että joulua oli aikomus viettää juhlallisesti ja
suuresti, sen huomasi jokainen, ken näki ylikerran huoneet. Siellä oli
vielä puolisen aikana kaikki melkein ylösalaisin. Mutta tähän
tämmöiseen epäjärjestykseen ei kauppaneuvos suuttunut. Hän tiesi, että
epäjärjestys aina tällaisissa asioissa käy järjestyksen edellä.
Kun kirjurit olivat lähteneet, lähestyi ukko rouvaansa ja sanoi: »Tulee
pian!»
»No, taivas olkoon kiitetty! Minä jo ajattelin ... minä jo pelkäsin...
Kuule, Lovisa!... Hän tulee pian! Mutta sano, Loo, miksi on hän
viipynyt, miksi ei hän tullut eilen... Eilen olisi hänen pitänyt tulla,
niinhän oli päätetty ... mikä esti?»
»Tuli vahinko. Oli paha ilma, myrsky. Ei uskaltanut lähteä... Odotti
toista laivaa».
»Ja tänään tulee hän! Lovisa! Huuda pian piiat ja palvelijat! Sali on
kuntoon asetettava. Hän tulee, Lovisa, kuulitko, hän tulee, tyttö! Etkö
ole iloinen, Lovisa?»
Tyttö, jota lihava rouva iloitsemaan kehoitti, oli nuori, 24 tahi 25
vuotinen. Hän oli pitkä ja siten siinä isänsä kuva; mutta mikään muu
hänessä ei muistuttanut isästä. Hänen kasvoistaan olisi myös turhaan
haettu jotakin, josta olisi häntä äitinsä kaltaiseksi voitu sanoa.
Äidin kasvot olivat säännölliset, vaikka niitä rumensi liikanainen
lihavuus. Lovisan kasvot olivat rumat. Hänen silmänsä olivat pienet ja
aina vetiset; hänen poskensa olivat valkeankeltaiset, hänen suunsa
suuri, ja hampaansa, mitkä aina näkyivät, olivat mustat, arvattavasti
liiallisesta herkkujen syömisestä.
Äitinsä puhetta ja kysymystä kuullessaan punastui Lovisa, jos voi sitä
punastumiseksi sanoa, että hänen valkeankeltaisista poskistaan
valkoinen väri katosi. Hänen pienet, vetiset silmänsä katselivat
maahan, ja ainoa sana, minkä hän sai sanotuksi, oli: »Mamma!» Siinä
sanassa ja äänessä, millä se sanottiin, oli muka olevinaan naisellista
ujoutta ja nuhdetta, mutta oikeastaan niissä ei ollut mitään.
»Niin, niin; rakas Lovisani!» lörpötteli rouva. »Nyt jätät sinä kohta
vanhat vanhempasi!» Ja rouvan ääni värähteli, kun hän sen sanoi.
Nenäliinaan tarttui hän liikutettuna ja pyyhkäsi silmiänsä. »Älä unohda
meitä! Muista niitä neuvoja, joita isältäsi ja minulta olet saanut. Ota
minut esikuvaksesi kaikissa seikoissa, mihin maailmassa voit joutua,
niin tulet onnelliseksi ja teet miehesi asunnon paratiisiksi, niinkuin
minä olen tehnyt Loon... Eikö se ole totta, Loo?»
»Hm!» mumisi kauppaneuvos... »Järjestys, järjestys kaikissa, sanon
minä!»
»Sinä kuulet sen nyt itse, Lovisa», jatkoi rouva, joka tällä välin oli
vetäytynyt tavalliselle vahtijapaikalleen akkunan viereen. »Sinä kuulet
sen, sinä siunattu lapsi... Mutta siinäpä sinä seisoa töllöttelet kuin
mieletön! Etkö kuule, Lovisa! Hän tulee, ylkäsi tulee!»
»Mutta minä en ole häntä koskaan nähnyt!» muistutti siihen Lovisa.
Tässä lauseessa piti oleman jonkinlaista vastustusta, mutta sitä ei
siinä ollut.
»Hm, hm, järjestys!» lausui kauppaneuvos. »Jos minä kalliita tavaroita
ulkomaalta ostan, olenko minä niitä nähnyt, ennenkuin ne tänne tulevat
ja ovat minun? Jos minä luotan siihen kauppahuoneeseen, jolta tavarat
ostan, olen minä vakuutettu tavaran hyvyydestä. Järjestys kaikissa!
Minä tahdon uskoa, että sinä luotat minuun ja pidät hyvänä sen yljän,
jonka sinulle olen hankkinut ... poh! Vaikka et ole häntä nähnyt...
Poh! Järjestys!»
Kauppapojat ja kirjurit olisivat jääneet suu auki, jos olisivat tämän
kauppaneuvoksen puheen kuulleet, sillä kuukauden kuluessa ei ollut
kauppaneuvos niin monta sanaa lausunut, jos ei lukuun oteta tuota
alinomaista muistutusta: »Järjestys!» Rouvakin jäi aluksi vastaamatta,
sillä niin hämmästyi hänkin. Mutta pian tointui hän taasen.
»Sinä kuulet, Lovisa! Sinä kuulet», huusi hän, »mitä isäsi on tehnyt.
Suutele isän kättä ja kiitä! Oi, Jumala paratkoon!» jatkoi rouva ja vei
nenäliinan taasen silmillensä. »Jumala paratkoon! Ei ole kaikilla, ei
monella, tuskin ainoallakaan niin helliä vanhempia kuin sinulla!
Huomenna! Taivaan isä! Jo huomenna olet sinä, Lovisa, antanut rakkautta
uhkuvan sydämesi pois. Sinun ei enää tarvitse totella isääsi ja
äitiäsi, ainoastaan häntä, jota sinun tulee miehenäsi kunnioittaa
ja...»
»Ppruuuu! Järjestys! Vasta ylihuomenna!» pisti kauppaneuvos väliin.
»Jaa ... niin, ylihuomenna! Jumalan kiitos! Vasta ylihuomenna!»
tulvasivat sanat rouvan suusta. »Ylihuomenna, isäsi syntymä- ja
nimipäivänä, kun tänne kokoontuu koko kaupunki, silloinpa, silloinpa
aukenevat kaikkein silmät, kun isäsi sinut kihlaa nuorelle, kauniille
Hirtsille... Mutta tässä sinä vielä töllistelet, niinkuin et tietäisi,
mitä kihlatun naisen tulee tehdä, joka ylkäänsä odottaa... Pian
pukemaan päällesi paremmat vaatteet, ettei ylkäsi tarvitse sinua
hävetä!»
Kun Lovisa tämän käskyn kuuli, lähti hän pian kamarista. Isä ja äiti
jäivät sinne kahden. Rouvan kieli kävi entistä vauhtiansa. Ukko Loo
käveli edestakaisin lattialla. Kuunteliko hän rouvansa lörpötyksiä, on
vaikea sanoa.
Vihdoin seisahtui hän ja katseli kelloaan. Hänen oli aika lähteä
konttoriin. Hän vetäysi ovelle.
»Minä onneton ihminen!» huusi rouva, kun hän tämän huomasi. --
»Löytyykö maailmassa onnettomampaa ihmistä kuin minä olen! Tässä olen
puhunut tyttäremme tulevaisuudesta, ja mieheni ei edes viitsi
kuunnella, mitä puhun. Oi, minä olen onnettomin kaikista, jotka
alttarin edessä ovat miehen valtaan antauneet!» Ja taasen pyyhkäsi
rouva nenäliinalla silmiään.
Mutta samalla pudotti hän nenäliinan ja hypähti ylös. Hän oli katsellut
akkunapeiliin ja siellä nähnyt jotakin outoa.
»No, kaikki taivaan pyhät!» huusi hän. »Tässä me puhumme, niinkuin ei
olisi muuta tehtävää, ja tuossa tulee odotettu! Minä sanon, Loo, mene
pian häntä vastaan, hän jo ajaa pihaan!»
Kauppaneuvos oli jo avannut oven, kun hän tämän kuuli. Kiireemmästi
kuin ennen puikahti hän siitä nyt ulos, ja vasta rapuista kuului hänen
vastauksensa: »Järjestys!»
Mutta ennenkuin seuraamme kauppaneuvosta odotetun kosian luo, käykäämme
tätä katsomassa. Meidän on palaaminen ajassa pari päivää takaperin
tullaksemme tuntemaan häntä sekä niitä seikkoja, jotka ovat saaneet
hänet kosiana esiintymään.
* * * * *
Pari päivää ennen jouluaattoa oli kaupungin kestikievaritaloon tullut
tuntematon vieras. Että hän oli Ruotsista kotoisin, sen huomasi hänen
puheensa murteesta. Hän oli kaunis, nuori mies, silmät elävät,
välkkyvät, »Minä olen kauppias, kuljen kauppa-asioilla ja tulen täällä
viipymään pari päivää», sanoi hän kestikievarin isännälle, joka
kohteliaasti otti häntä vastaan. »Nimeni on Troberg, jos joku tahtoisi
minua tavata».
Kestikievarin isäntä ei tuossa vieraassa nähnyt mitään kummaa. Vieras
tuli ja meni, meni ja tuli näiden kahden päivän kuluessa. Harvoin oli
hän kotona. Mutta missä hän kävi, sitä ei saanut isäntä tietää.
Jouluaaton aamuna kutsutti hän luoksensa isännän. »Onko teillä ketään,
jonka voisi lähettää kruununvouti Trobergin luo? Hän on vähän sukua
minulle, ja minä tahtoisin häntä tavata ennenkuin lähden», puhui hän.
Kestikievari myöntyi tähän, ja vähää ennen puolta päivää tuli tuo
kaivattu vieras.
»No, sen sanon!» huusi vouti, istuessaan kamarissa kahdenkesken
ruotsalaisen kanssa. »Sinä täällä, täällä Suomessa, etkä tule minun
luokseni asumaan! Ja mitä tämä nimen salaaminen tietää, vai soiko nimi
Troberg paremmalle korvissasi kuin oma nimesi Hirts?»
»Anna anteeksi, veli», sanoi vieras nauraen, »etten luoksesi kohta
tullut. Sen sijaan saat minulle tänä iltana, huomenna ja ehkäpä vielä
ylihuomennakin osoittaa vierasvaraisuuttasi. 'Järjestys!' niinkuin
kauppaneuvos Loo sanoo. Miten on, onko silkkihame valmis ja
salaisuuteni tallessa?» kysyi hän yhä nauraen.
»On; mutta mitä varten tämä ilvenäytelmä? Mitä, Herran nimessä, sinä
silkkihameella teet ja mitä varten on se neiti Loolle annettava? Jos
olisit ollut täällä ennen tahi jos olisit nähnyt tuon neitiviirin,
luulisinpä, että sinä kosiana ilmestyisit!»
»Kuka sanoo, etten ole häntä nähnyt?» kysyi viekkaasti nuori herra.
»Sinä et ole täällä ennen käynyt eikä hänkään Ruotsissa».
»Mutta jos sinulle sanon, että minä ja hän Tapaninpäivänä vietämme
kihlajaisiamme, niin mitä sinulla on siihen sanomista?»
»En tietysti voisi muuta kuin syvään kumartaa ja toivottaa onnea...
Mutta älä sano minua Trobergiksi, jos minä sitä uskon tahi jos tästä
vähintäkään ymmärrän».
»Ei sinun ole suuresti tarvis mitään ymmärtääkään, kunhan vain ymmärrän
minä, jota asia koskee. Olkoon kumminkin järkesi valaistukseksi
sanottu, että minä olen tullut tänne viedäkseni täältä muassani
kaupunkinne kauniimman kaunottaren».
»'Järjestyksen' tyttären!... Kauniimman!» -- Ja vouti purskahti nauruun
täyttä kurkkuansa.
»Älä naura! Minäkö tulen kihlauttamaan itseäni ja lähtisin
pitkänokkaisena! Mutta kokkapuheet hiiteen... Kuule, viinuri! Pullo
punssia!» huudahti nuori herra ovea avaten.
Kun oli haluttu makujuoma saatu, täytti herra Hirts lasit, nousi
vakavana ja lausui: »Ei sanaakaan, ennenkuin olen lopettanut, ja jollet
silloin ymmärrä enempää kuin nyt, niin sanonpa sinua tuhmaksi. Nyt
puheen aluksi: neiti Lovisa Loon malja, minun morsiameni malja, ja se
pohjaan!»
Ystävät joivat maljan pohjaan, vouti kumartuen ja vaiti ollen, mutta
uteliaana.
»Ja nyt kuule ja kummastele!» jatkoi vieras. »Sinä muistat, miten ja
milloin me Marstrandin kylpylaitoksessa tutustuimme, miten siellä
ystävyytemme alkoi. Siitä ei ole sen enempää puhumista, paitsi että
minä tämän ystävyyden nojassa uskalsin sinuun turvata tuossa
silkkihame-asiassa. Sinä täytit pyyntöni, ja minä kiitän sinua. Kun
Marstrandista tulin kotiin, oli minun maallinen onneni seppäin kynsistä
juuri päässyt. Isäni ja kauppaneuvos Loo olivat sitä takoneet, ja minun
onneni oli valmiina ahjosta lähtenyt neiti Lovisa Loon muodossa. Sinä
tiedät, että kauppahuoneet Hirts ja Loo ovat jo kymmeniä vuosia olleet
keskinäisissä kaupoissa. Ukkojen välillä oli ystävyys syntynyt, vaikka
mahdotonta on minun ymmärtää, mihin tämä ystävyys nojautuu,
kummallisia, itsepäisiä ja omituisia kun ovat ukot molemmat. Sinä näit
isäni. Hän on kunnon ukko, ja vaikka kummallinen, niin ei kumminkaan
niin kummallinen kuin Loo, jos oikein häntä käsitin. No niin! Minä
tulen Marstrandista, olen tuskin saanut tervehdykset sanotuksi,
ennenkuin minut kutsutaan isäni luo. Kuule ja hämmästy! 'Albert!' --
sanoo isäni -- 'sinä olet nyt kohta siinä ijässä, että sinun sopii
mennä naimisiin. Kuule loppuun! Minä en siedä, että puhettani
katkaistaan, ennenkuin loppuun olen puhunut, sen tiedät', ärjäsi hän,
kun minä tahdoin avata suuni. -- 'Sinä olet nyt 21 vuotinen ja valmis
ja vapaa avioliittoon. Asian näin ollen olen hakenut ja löytänyt
sinulle morsiamen. Sinun ikäisesi on hän; hyvässä perheessä on hän
kasvanut, oppinut järjestystä ja, siisteyttä, Albert. Sinun morsiamesi
on neiti Lovisa Loo Suomesta. Varoissa vetää kauppahuone Loo vertoja
meidän huoneellemme. Kun ovat häät vietetyt, saat itse valita, tahdotko
täällä vai Suomessa ruveta asumaan. Nyt olen kaikki puhunut.
Kauppaneuvos Loo on täällä. Hän rakastaa järjestystä ja tiedät siis,
mitä sinun nyt on tehtävä'. -- 'Tiedän' -- vastasin minä. 'Minun tulee
pyytää kauppaneuvokselta morsiamekseni neiti Lovisa Loo, ja sen teen
minä heti. Tulkaa, isä!' -- Olisit nähnyt, miten iloiseksi isäni kävi,
kun hän tämän kuuli. Hän, joka ei koskaan näytä, mitä hänen
rintakuorensa sisällä asuu, huusi nyt: 'Ne sanat, Albert, ne tuottavat,
sinulle 10,000 riksiä. Käy konttorissa, niin saat ne. Huvittele niillä
vuoden loppuun saakka. Sitten vietät hääsi. Mutta hääpäivänä pistät
sinä hulivilisuuden säkkiin, jonka minä suljen sinetilläni'. -- Minä
olin juuri silloin, niinkuin tiedät, suuressa rahapulassa. Tämä Lovisa
Loo ja 10,000 riksiä tulivat niinkuin taivaasta. Kiireesti riensin ukko
Loon luo, syleilin häntä ja suutelin hänen pergamenttihuuliansa, ja
paikalla, ennenkuin hän ennätti tokaista järjestystään, olin minä
pyytänyt siveän ja kauniin neiti Lovisan aviovaimokseni, rakastaakseni
häntä myötä- ja vastoinkäymisissä. Nytpä nousi ilo! Ukko Loo näki
järjestyksen vaativan, että hänkin puolestansa syleilisi ja suutelisi
minua. Jolleivät nuo 10,000 riksiä olisi eläneet mielessäni, olisin
purskahtanut nauruun ja nauranut itseni kuoliaaksi, kun tämän syleilyn
ja suutelon sain. Ojentaen pitkiä käsiänsä, joita voi paremmin
ankkuritouviin verrata kuin elävän ihmisen jäseninä pitää, tuli hän
minua kohti marssien suorana, vakavana, kuten kenraali armeijansa
etupäässä, ja kun hän minun saavutti, teki hän ... näin ja näin!»
Vouti oli kummastellen ja hymyillen kuunnellut ystävänsä kertomusta.
»Sinä riivattu!» huusi hän, kun nuori Hirts syleillen ja suudellen
näytti, miten ukko Loo oli häntä syleillyt ja suudellut. »Sinä
riivattu!» Ja hän purskahti nauruun, joka ei tahtonut loppua saada.
»Appeni malja, ja pohjaan sekin!» esitti Hirts. Trobergilla ei ollut
mitään tätä maljaa vastaan. Se juotiin siis, ja nuori Hirts jatkoi
naurettavalla vakavuudella: »Niin olin minä kihlattu, sillä neiti
Lovisan suostumusta ei muka tarvittukaan. Minä kumminkin olin toista
mieltä, mutta olin liian viisas sitä ilmoittamaan. Minä kutsuin ukko
Loota rakkaaksi apekseni, mutta tämä soti järjestystä vastaan; vaikka
tahtoisin panna nuo 10,000 riksiä äyristä menemään, että tämä
järjestyksen rikkominen oli ukolle varsin mieluinen. 'Vasta häitten
jäljestä appi!' sanoi hän. 'Järjestys, järjestys kaikissa!' Sitten
tuotiin sampanjaa. Kolmen miehen siinä juotiin niin, että jo pelkäsin
järjestyksen menevän hiiteen. Mutta eipä niinkään, vaikka meni se
ainakin minulta: sillä kun ukot huomasivat saaneensa tarpeeksi eivätkä
uusia pulloja tuottaneet, kiiruhdin minä konttoriin, sain rahat ja
teurastin kurkkuni ja tulevan aviosäätyni terveydeksi koko joukon
hopeakauloja. Voit arvata, että aikani nyt oli hauska ja iloinen.
Päivät kuluivat, niin etten tahtonut uskoa itseäni, kun huomasin syksyn
tulleeksi. Mutta nyt, kun lähestyi aika, jona minun tuli täyttää
lupaukseni, alkoi väliin vähän arveluttaa. Olisin kirjoittanut sinulle
ja ilmoittanut tämän kummallisen seikan, mutta ukkojen kehoituksen ja
päätöksen mukaan olin pakoitettu olemaan vaiti. Asia oli näet jäävä
meidän kolmen salaisuudeksi aina siihen päivään saakka, jolloin kihlaus
tulisi julkisesti tapahtumaan. Kuten sanoin, päivät kuluivat, ja pian
oli leikistä tuleva tosi. Silloin tuli ukko Loolta kirje, jossa hän
määräsi kihlauksen tapahtuvaksi Tapaninpäivänä. Minun tulisi pari
päivää ennen joulua saapua hänen luoksensa. Kun isäni tämän kirjeen
sai, kehoitti hän minua antamaan jonkun kalliin joululahjan neiti
Loolle. Ostin valkoista silkkiä, parasta mitä sain, ja kuu en ollut
ikinä morsiantani nähnyt, enkä siis osannut toimittaa sitä sopivasti
ommelluksi, lähetin pakan sinun luoksesi, kuten muistat, pyytäin, että
jollakin lailla toimittaisit hameen valmiiksi ja morsiamelleni
sopivaksi. Minä olin valinnut juuri tällaisen lahjan hyväilläkseni
ukkovaariani. Se onnistuikin, vaikkei enää rahoja lähtenyt. Ukko kiitti
minua, kun ilmoitin tahtovani kihlauspäivänäni nähdä morsiameni siinä
puvussa, minkä rakkauteni oli hänelle valinnut. -- Joko nyt ymmärrät
salaisuuden?»
»En, totta maar, vieläkään ymmärrä», vastasi ystävä. »Sinä olet täällä,
et asu appesi luona, etkä lupaa jouluasikaan siellä viettää!»
»Kuule siis loppuun, kuule ja kummastele! Mutta sitä ennen neiti
Lovisan malja, neiti Lovisan, josta ei ikinä tule rouva Hirtsiä. Vapaa
on neiti Lovisa, hurraa!»
»Niin se oli» -- jatkoi Hirts, kun oli malja juotu. »Aika kului, ja
minun oli lähteminen vaihettamaan onneni aviosäädyn kahleiksi. En
voinut, en kehdannut sotia vastaan. Minäpä vielä kiiruhdin lähtöäni.
Vaivaloinen oli kulku Ahvenanmeren yli joulukuun pakkasessa; mutta
saavutin kumminkin vahingotta kaupungin, missä nuori mies oli
kahleisiin pantava. Olin tiellä paljon miettinyt, miten pääsisin tuosta
pulastani, ja vihdoin oli minussa syntynyt päätös. Oliko mielestäsi
siinä mitään kummaa, etten tänne tultuani paikalla rientänyt
kauppaneuvoksen luo, että ensin tahdoin nähdä sen olennon, jolle olin
määrätty? Oikeata nimeäni ilmaisematta olen nyt täällä ollut kolmatta
päivää, olen tarkastellut, nähnyt ja ymmärtänyt, ettei neiti Lovisa Loo
sovi Albert Hirts'ille. Se on totinen tosi!»
»Mutta kuinka arvelet päästä vapaaksi hänestä?» kysyi vouti. »Veli
parka! Luulenpa, että olet kutsunut tänne minun jostakusta tärkeämmästä
syystä, kuin vielä osaan arvata».
»Aivan niin! Ja kaikkein ensiksi, laita että nämä kirjeet tulevat
kauppaneuvos Loolle. Ne ovat kauppa-asioita koskevia» -- lisäsi hän
nauraen -- »ja jos ne eivät saa arvoani laskeumaan, niin en ymmärrä
järjestystä ... vähintäin 80 prosentilla! Muuta en nyt pyydä sinulta,
mutta huomenna ja ylihuomenna voit ystävääsi auttaa».
»Eikö muuta nyt? Vähälläpä pääsen, alussa ainakin» -- sanoi vouti.
»Kirjeet saat uskoa minulle. Mutta sano, oletko neitiä nähnyt, ja
mimmoinen oli hän mielestäsi? Tahtoisinpa vielä lopuksi kuulla, mitä
nyt mietit ja mitkä keinot olet keksinyt vapaussodassasi?»
»Neidin olen kolmasti nähnyt. Jos hänen itkeneistä silmistänsä voi
hänen sisällisiä avujansa päättää, niin on hän todellakin verrattava
tuohon syntejään surevaan Magdaleenaan j.n.e., j.n.e. Mutta minun
käsitykseni on aivan kykenemätön, jotta voisin hänen kuvansa maalata
niin kummallisella värisekoituksella kuin pitäisi. Siis päätökseksi:
Häneen sidottuna uhkaa minua onni niin suuri, niin taivaallinen, että
minä, joka halpuuteni tunnen, en ensinkään ole siihen mahdollinen. Mitä
viimeiseen kysymykseesi tulee, niin milloin olet kuullut tahi nähnyt,
että ilvenäytelmissä viimeisellä näytöksellä aletaan? Hillitse siis
uteliaisuutesi!»
Vielä vähän aikaa juttelivat ystävät, sitten erosivat he. Vouti otti
ollaksensa rakkauden jumalan sanansaattaja, niin kuin hän tointansa
nimitti, kun kirjeet taskussa matkaansa lähti.
Ne kirjeet, mitkä kauppaneuvos Loo sai juuri silloin, kun hän
puoliselle meni ... mistä postikonttorista ne tulivat, sen arvannee
lukija.
Kauppaneuvos Loo oli ennättänyt konttorinsa ovelle, kun odotettu vieras
tuli häntä vastaan, kiireesti ja iloisesti. »Järjestys, Jumalan nimeen,
järjestys!» huusi ukko tervetuliaisiksi, kun hänen tuleva vävynsä oli
hellyyttä osoittavalla syleilyksellään kaataa hänet. Nuori herra
silloin tasaantui, ja nyt, jos olisi vouti ollut näkemässä, mimmoiselta
hänen ystävänsä näytti, kun hän siinä seisoen piti kädessään
kauppaneuvoksen laihaa, luista kättä, ei hän olisi saattanut nauruaan
hillitä. Jos olisi Hirts parka saanut kaikessa järjestyksessä
heitetyn kauhallisen kylmää vettä vasten naamaansa, ei olisi hän
hämmästyneemmältä näyttänyt. Hän oli näet luullut saavansa lähtökäskyn
paikalla, oikein ankaran, ja nyt ... nyt otettiin hän vastaan niinkuin
rakas vävy ainakin.
»Tämä maa on, hitto vie, noitien ... tahi on minut Troberg pettänyt»,
ajatteli hän. Mutta ajatuksiaan ei hän saattanut näyttää. Hän oli siinä
verrattava kortinlyöjään, joka koko onnensa yhdelle kortille panee ja
näkee tapanneensa. Vähitellen tointui hän kumminkin, ja kun nyt ukko
Loo saattoi hänet ylikertaan, oli hän jälleen sama mies kuin ennenkin.
Ukko Loo näytti iloiselta, sen verran kuin sitä hänessä voi näkyä. Hän
olisi tosin tahtonut ottaa vastaan tulevan vävynsä konttorissaan; mutta
eipä hän näyttänyt panevan suuresti pahaksi, että järjestys tällä
kohdalla tuli vähän rikotuksi.
Nuori herra Hirts saatettiin kamareihin, jotka häntä varten olivat
määrätyt. Sill'aikaa kuin hänen kapusäkkiään kannettiin ylös, kertoi
hän nyt täällä terveisiä vanhalta Hirts'iltä, puhui, kuten kunnollisen
kauppiaan tulee, hinnoista ja tavaroista ja miellytti vanhaa
kauppaneuvosta etenkin mainitsemalla joitakuita kauppa-asioita, joissa
kauppahuone Hirts oli voittanut summattomasti. »Se oli minun ensi
työni, ensimäinen askeleeni kauppa-alalla», lopetti hän. »Isäni
suostumuksella tosin panin onnen vaiheelle melkein koko kauppahuoneen
omaisuuden; mutta se onnistui, ja onnistui niin hyvin, etten osannut
sitä todeksi uskoa ennenkuin itse näin onneni».
»Järjestys, ennen kaikkia järjestys!» lausui siihen kauppaneuvos.
»Mutta vähäinen varovaisuuskaan noissa asioissa ei haittaa!»
»Aivan oikein!» vastasi Hirts. »Ja vastaisuudessa en panekaan kaikkia
onnen nojaan niin kuin nyt. Mutta» -- keskeytti hän -- »ettekö tästä jo
entisestään tiedä? Kumminkin kirjoitettiin teille siitä jo pari viikkoa
ennen lähtöäni».
»En ole saanut!... Ah! Posti tuli äsken, enkä ole vielä ennättänyt
lukea muuta kuin sinun kirjeesi».
»Jumalan kiitos!» huokasi nuori Hirts.
»Mutta järjestys!» lisäsi kauppaneuvos. »Menen toimiini. Pue
päällesi!» --
Kauppaneuvos meni lähemmin silmäilemään noita kirjeitä. Mutta kun hän
tuli konttoriinsa, oli hänellä siellä toista toimitettavaa. Posti oli
lähtevä kello 6, ja järjestys vaati, että postiin pantavat kirjeet sitä
ennen olivat sinne jätetyt. Kauppaneuvoksella oli tapana lukea läpi
kaikki kirjureittensa kirjoittamat kauppakirjeet, ennenkuin ne
lähetettiin. Tästä syystä jäivät äsken tulleet kirjeet vieläkin
avaamatta.
Sillä aikaa nuori Hirts pukeusi kosia-pukuun. Valkoinen huivi kaulassa,
yllään uusi hännystakki, joka tuli hajuvedeltä, astui hän sitten
saliin. Siellä häntä jo kauan oli vanha kielekäs rouva odottanut. Tosin
tämä saliin astuminen vähän loukkasi järjestystä, sillä tietysti olisi
kauppaneuvoksen tullut esittää Hirts rouvalleen. Mutta mitäpä siitä;
Hirts sen teki itse.
»Te, armollinen rouva, ehkä tiedätte kuka minä olen, nimittäin kauppias
Hirts Ruotsista; samaten minä arvaan edessäni näkeväni kauppaneuvos
Loon puolison», puhui hän nöyrästi kumarrellen.
»Te arvaatte oikein», vastasi lihava rouva ja katseli ihastellen
kaunista, nuorta herraa. »Minä olen rouva Loo... Te olette kauan
viipynyt, hyvä herra; matka meren ylitse ei liene hupaista tällä aikaa
vuodesta. Jäät ja myrskyt! Huu! Minua hirvittää, kun niitä ajattelen».
»Aivan niin! Mutta sille, joka kulkee semmoisissa asioissa kuin minä,
ei ole mitään hirvittävää». -- Ja taasen kumarteli nuori herra syvään.
»Minä tiedän nämä asiat», vastasi rouva. »Meillä, miehelläni ja
minulla, ei ole minkäänlaisia salaisuuksia. Hän osaa lukea minun
silmistäni, mitä minä ajattelen, ja minä myös hänen silmistään hänen
ajatuksensa».
»Sitä en, hitto vie, minä osaa!» ajatteli Albertimme. Mutta kovaa sanoi
hän: »Ken teidät, armollinen rouva, näkee, osaa heti, jos vähäsenkin
tavallista järkeä on, nähdä, että teissä asuu kaikki ne avut, jotka
kaunista sukupuolta kaunistavat. Ja minä olen onnellinen, tämänkin
tähden suuresti onnellinen, jos asiani täällä onnistuu».
Nuori herra Hirts, -- voimme sen kohta sanoa -- oli voittanut rouvan
suosion suurimmassa mitassa, ja tämä hänen viimeinen lauseensa teki sen
niin taatuksi, että Hirts varmaankin olisi hämmästynyt, jos olisi
arvannut sen.
»Mieheni on teitä kiittänyt, ja nyt minäkin voin sanoa, että tämä
kiitos ei ole ylellinen», lausui rouva, »vaikka te, kuten näen, vähän
osaatte imarrella. Minä, niinkuin sanoin, tiedän asianne, ja
heittäkäämme siis pois kaikki liikanainen kursasteleminen. Te tulette
tänne ... älkää punastuko, herra ... te tulette tänne meidän tyttäremme
tähden!»
»Niin!» vastasi Hirts hiljaa teeskennellyllä äänellä ja loi silmänsä
ujosti alas. »Punastuinko? Se on yhtä suuri valhe, kuin se totuus, että
sinä, eukko, painat vähintäinkin neljä sentneriä», ajatteli hän
itsekseen.
»Emme tahdo tehdä mitään tyttäremme tahtoa vastaan tässä asiassa. Hän
valitkoon tulevan tukensa itse. Mutta, niinkuin rakastetun äidin tulee,
tiedän minä, että jalon tyttäreni sydän on vapaa, ja voinpa, sillä minä
tunnen tyttäreni, voinpa hänen puolestaan vakuuttaa, että semmoinen
mies kuin te olette, on vaarallinen naissydänten rauhalle».
Nuori Hirts kumarsi. »Jos, mitä tyttäreenne tulee, minä tässä asiassa
todellakin onnistuisin, niin olisin onnellisin maailmassa».
Nyt aukeni ovi, ja saliin astui tuo onnellisuutta tuottava neito Lovisa
Loo. Hän oli joko äitinsä tahdosta tahi oman itsensä halusta pukeutunut
kauniimpaan pukuun. Hänkin oli saanut tiedon siitä, että heillä oli
vieraana outo herra, jota ei kukaan tuntenut. Hän arvasi, kuka tämä
oli. Mutta ennenkuin hän astui saliin, oli hän avaimen reijästä
kurkistellut saliin ja nähnyt nuoren kosiansa, ja tämä näky sai hänen
sydämensä sykkimään. Hän pyyhkäsi hienolla nenäliinalla silmiään, jotta
ei niiden vetisyyttä heti havaittaisi. Ja nyt seisoi hän siinä ujona.
»Kah! Tässä hän on, josta puhumme!» huusi vanha rouva, kun hän
tyttärensä huomasi. -- »Tyttäreni Lovisa ja kauppias Hirts, isäsi
ystävän poika», esitteli rouva Loo.
Nuori herra astui kiireesti neidin luo ja puristi hellästi hänen
kättään. Mutta niinkuin nuorukaisen tuossa tilaisuudessa tulee, ei hän
sanonut mitään.
Neiti Lovisa Loo loi maahan katseensa. Sanaakaan ei hänellä ollut
sanoa.