TOINEN.

Alhaisessa, matalassa kodissaan elelee kaunis Ellen. Talvi ja kevät

ovat ohitse menneet; kesän ensimäiset päivät ovat kulumassa. Aika, joka

on kulunut siitä hetkestä, jona viimeksi kauniin neitosen parissa

olimme, on häneen kummallisesti vaikuttanut. Hän, tämä lapsellinen

olento, on lapsuutensa ihanasta unelmasta herännyt elämän

varsinaisuuteen; mutta tämä varsinaisuus, vaikka se ajattelevammaksikin

on saanut Ellenin, on kumminkin viime aikoina ollut niin ihana, niin

suloisia toiveita täynnä, että Ellen mieluummin luo silmänsä päiviin,

mitkä ovat tulemassa, kuin viattomaan, suruttomaan yksitoikkoiseen

lapsuuteensa takaisin. Hänen ulkonainen kauneutensa loistaa nyt

täydellisenä. Koko hänen olentonsa suloisuus vaikuttaa nyt kaikkiin,

jotka hänen näkevät, mutta vaikuttaa toisin kuin ennen. Ei hänessä enää

ihailla kaunista lasta, nyt hänessä ihaillaan suloisinta neitoa.

Rakkaus, joka vallitsee hänen nuoressa sydämessään, on saanut aikaan

tämän äkillisen muutoksen.

Kauan on Ellen talvella saanut odottaa tietoja sulholtaan. Kun ne

viipyivät, oli hän alakuloinen; hän itki tähän aikaan usein

ikävyydessään ja hänen poskensa vaalistuivat. Mutta tämä aika oli

kulunut, kun lempi lemmelle vastasi, ja silloin katosi kyynel ja

vaaleus; ja kun ne katosivat, otti neidon muodossa asuntonsa onnellinen

suloisuus, semmoinen kuin kukassa havaitsemme, kun se myrskyn ohitse

mentyä taasen hymyilee tyynellä, pilvettömällä säällä auringolle.

Kesä on tullut. Ellen on onnellinen. Hän tietää, että Albert häntä

rakastaa; Albertin rakkaus on hänen elämänsä. Hän tietää -- ja se tieto

saa hänen väliin nytkin surulliseksi -- tietää syyn, miksi hän niin

kauan on saanut olla tietämättömyydessä Albertista. Hän tietää, että

tähän on syypäänä ollut vanhan Hirtsin kovuus. Hän tietää, että sama

kovuus vieläkin vallitsee vanhan Hirtsin sydämessä, vaikka kirjeet,

jotka lempeä lausuvat, salaisesti kulkevat Albertin ja Ellenin välillä.

Vanha Hirts ei salli nuorten rakastavaisten tavata toisiaan, ei salli

heidän vaihtaa kirjeitäkään. Jää on vasta sulanut, kulku Ruotsista

Suomeen on vielä vaivaloinen. Albert ei siis ole vielä toteen

näyttänyt, että hänen jäykissä sanoissaan on perää, mutta kirjeet sen

sijaan kertovat, mitä hän ajattelee, ja näitä kirjeitä tulemasta ei voi

vanha Hirts estää, semmenkin kun hän ei niistä mitään tiedä. -- Tähän

lisäksi on Albert kirjoittanut Ellenille, että isänsä viime aikoina on

häntä kohdellut ystävällisemmästi kuin ennen, että Albert toivoo

saavansa isän vapaaehtoisen suostumuksen siihen avioliittoon, josta

hänen onnensa riippuu. Albert on kirjoittanut, että vanhassa Hirtsissä

on muutos tapahtunut, että hän usein hymyilee ja oudolla viehkeydellä

puhuu kuluneista ajoista. Nämä Albertin kirjeet ovat saaneet Ellenin

yhä iloisemmaksi, ovat saaneet viimeisenkin suruvarjon hänessä

vaalenemaan. Hän toivoo.

Vanha rouva Burg on ulkomuodoltaan samanlainen kuin ennenkin; mutta

hänenkin sydämessään on muutos tapahtunut. Hän on sovitettu. Hän ei

enää vihaa sukuansa. Ellenin onni on vaikuttanut tämän, vaikka vanhus

usein huokaa syvästi, kun kuulee Ellenin puhuvan vanhan Hirtsin

kovuudesta.

Näin ovat asiat, kun eräänä päivänä vouti Troberg, joka nyt on

orpoperheen paras ja todellinen ystävä, kiireesti astuu matalaan

asuntoon. Että hänellä on jotakin tärkeää lausua, sitä ei hänen

ulkomuotonsa voi salata. Hän ei uutisiaan salaakaan. Hänen ensimäiset

sanansa ovat: »Vanha kauppias Hirts tulee tänne!»

Kovemmasti tykytti Ellenin sydän, kun hän tämän kuuli. Nyt olisi hänen

tulevaisuutensa ratkaistava. Hän laski kätensä vanhan rouvan kaulalle

ja lausui rukoilevasti: »Me otamme hänen vastaan Albertin isänä, äiti,

eikö niin?»

Vanhassa rouvassa näkyi tämä uutinen vaikuttaneen kummallisesti. Hänen

vanha ruumiinsa vapisi. Hänen ajatuksensa palausi kuluneisiin aikoihin.

Hän muisti vanhaa Hirtsiä nuorena, muisti, miten kylmästi hän oli häntä

kohdellut, ja hän vastasi liikutettuna: »niin, Ellen!»

»Ja tämä hänen tulonsa ennustaa, että minä kohta saan sanoa jäähyväiset

teille» -- puhui vouti. »Minä olen varma siitä, että vanha Hirts jo

aikoja sitten on sydämessään suostunut Albertin ja Ellenin rakkauteen,

vaikka hän jäykkänä ja itsepintaisena ei ole tahtonut ennen tunnustaa

tappiotaan».

Lapsellinen Ellen puristi voudin kättä. Tämä osoitti, kuinka likeisessä

ystävyydessä vouti oli ystävänsä morsiamen kanssa.

Voudin viimeinen lause oli totuuden mukainen. Vanha Hirts oli voitettu,

oli yksinäisyydessään suostunut hyväksymään nuoruutensa rakastetun

tyttärentyttären poikansa morsiameksi. Mutta hän ei ollut voinut tätä

Albertille tunnustaa. Kun hän oli kovana olevinansa, hymyili hän

itsekseen. »Albert on saava onnensa» -- ajatteli hän. Hän ei osannut

aavistaa, että Ellen, Albert ja Troberg olivat jo talvesta saakka

olleet liittolaisia häntä vastaan. Jos hän sen olisi tiennyt, olisi hän

suuttunut. Nyt vaikutti hänen sukkeluutensa -- sillä semmoisena piti

hän käytöstään -- että hänen luonteensa karkeus usein lieventyi, ja

tätä muutosta hänessä selitti Albert hyväksensä. Vanha ukko häpesi

sanainsa peruuttamista. Hän tahtoi kostaa Albertille, ja tämä kosto oli

siinä, että hän antoi ajan kulua antamatta suostumustaan. Ukko oli

tässä tekevinänsä oikein. »Jos Albert todella rakastaa neitoa» --

ajatteli hän -- »kypsyy rakkaus koetuksessa. Jos hänen rakkautensa on

löysälle perustukselle rakennettu, niin unhottaa hän sen». Tällaisilla

mietteillä puolusti ukko käytöstään; mutta näihin mietteisiin olisi

sopinut lisätä: »eikä minun tarvitse myöntyä» -- joka ajatus olikin

ukon vastustuksen pääasiallinen perustus.

Albert Hirts oli tämän ajan kuluessa alituisessa kirjevaihdossa voudin

ja Ellenin kanssa. Albert tiesi, että vouti oli hänen todellinen

ystävänsä ja Ellen hänen rakastettava morsiamensa. Kun hän muutoksen

isässään havaitsi, iloitsi hän ja luuli hyvällä vihdoin voittavansa,

mitä hän vastoin isänsä tahtoa oli uhannut. Tästä syystä pysyi hänkin

levollisena, semmenkin kun isä, kuta enemmän aikaa kului, yhä muuttui

ystävällisemmäksi. Vanha Hirts piti tarkoin silmällä Albertia, jottei

tämä saisi minkäänlaista tietoa Ellenistä. Albert havaitsi tämänkin ja

piti yhä paremmin salassa kirjevaihtonsa. Kun jää suli ja laivat

rupesivat kulkemaan, oli vanhan Hirtsin mielestä Albert täydellisesti

koeteltu. Mutta miten Albert oli tässä koetuksessa kestänyt, sitä ei

vanha Hirts osannut sanoa. Kun Albert ei hänen kuultensa Ellenistä

sanaakaan puhunut, luuli hän Albertin jo ehkä unhottaneen hänen, ja

samalla kun hän tämän luulon sai päähänsä, päätti hän yhdistää Ellenin

ja Albertin. Hän oli niin takertunut tähän ajatukseen, että se oli

muuttunut hänen hartaammaksi toiveeksensa. Mutta kumminkin, jos Albert

nyt olisi ottanut puheeksi rakkautensa Elleniin, olisi ukko kovasti

pannut sitä vastaan. Semmoinen oli hän. Ei saisi rahtukaan osoittaa,

että ukko oli tappiolle joutunut.

Eräänä päivänä, kesän ensimäisinä, astui ukko Hirts hymyhuulin

konttoriin, missä Albert paraikaa oli työssä. Että jotakin oli

tapahtunut tahi oli tapahtuva, näki poika isän kasvoista. Hymyssä

olivat vanhan Hirtsin huulet, ja virkku valo loisti hänen silmistänsä.

Albert katseli häntä pitkään ja uteliaasti.

»Järjestys! kuten ukko Loo sanoo!» huusi hän Albertille. »Poika, etkö

ole isääsi ennen nähnyt? Mitä kurkistelet? Vai onko minun otsallani

kirjoitettuna, että minä huomenna lähden Suomeen? Häh! Vihdoin on aika,

että täytän sanani ja yhdistän sinun ja Lovisan».

»Aivan niin! Vihdoin viimein! Minä en parempaa pyydä ja olen valmis

seuraamaan teitä», oli Albertin vastaus.

Isän naama piteni. »Mitä, häh?» huusi hän. »Ei, munsööri, nokkaviisas!

Sinä istut täällä; sinun lähdöstäsi ei tule tällä kertaa mitään. Kun

asia on kypsä, kolmasti kuulutettu, niin silloin on sinun aikasi

lähteä».

Nyt oli Albertin vuoro ällistyä, mutta hän ei ennättänyt mitään sanoa,

ennenkuin isä jo oli poissa, ja poika istui siinä ajatuksissansa, jotka

sinne tänne hyörivät. »Olisiko isä todellakin vielä samaa mieltä kuin

ennenkin... Jos hän todellakin lähtee, joudun parhaaksi kirjoittamaan

muutaman rivin Trobergille».

Seuraavana päivänä lähti vanha Hirts, ja samassa laivassa kulki myöskin

kirje, jossa isän ja pojan viime keskustelu oli kerrottu. Että Albert

tässä kirjeessä uskoi onnensa ystävänsä käsiin, jonka tulisi tehdä

tyhjäksi kaikki yritykset, mitä sovinnon tekemiseen kauppaneuvoksen

kanssa tulee, emme tarvitse sanoa. -- -- --

Kirje Trobergilta ystävälleen Albert Hirtsille:

»Vanha ystäväni! Nyt saat kummia kuulla. Neljä päivää takaperin

sain kirjeesi, ja samana päivänä sain minä tietää, että isäsi

oli tullut kaupunkiin. Älä nyt pahoin hämmästy, kun suoraan

sanon, että eilen ehtoolla hänet tapasin ja että hän silloin

sanoi sinun katuvan tuhmuuttasi, kun rikoit Loon ja ukon kesken

tehdyn välipuheen naimiskaupastasi. Hän itse, ukko vaarisi,

lausui siihen lisäksi muutamia viittauksia, joita minä selitin

niin, että sinä Ellenistä saat ... ei puolisoa, vaan äitipuolen.

Ukko on hurjapäisesti rakastunut ja näkee parhaaksi itse korjata

keijukaisesi sekä siunata sinun ja Lovisan yhdistystä. Oliko

näissä viittauksissa todellista perää, se on minun vaikea sanoa;

sen sanon kumminkin varmasti, että siltä näyttää; sen sanon ja

tiedän myöskin varmasti, että ukko vaarisi kanssa on järjestys

palannut kauppaneuvoksen perheesen, jonka selvään näkee Loo

vanhuksen kaikesta käytöksestä. Jotakin, jota en vielä tiedä,

on tapahtunut ukkojen välillä kohta sen jälkeen, kun isäsi oli

nähnyt Ellenin. -- Vasta enemmän.

Ystäväsi Troberg».

Mitä tämä kirje Albertissa vaikutti, saamme vasta nähdä. Käykäämme

katsomaan, miten asian todellinen laita on, onko vouti oikein

selittänyt vanhan Hirtsin viittauksia.

Vanha Hirts on tullut Suomeen. Hän on tullut aikeissa, jotka jo

tiedämme. Hän kävi heti seuraavana päivänä asiaansa käsiksi. Kun hän

astui rouva Burgin alhaiseen huoneesen, oli siellä kaunis Ellen

yksinään kotona. Vanhan Hirtsin täytyi heti, kun hän näki Ellenin,

tunnustaa, että Ellen oli ihanin neito, minkä hän oli nähnyt. Hän

muuttui monta kymmentä vuotta nuoremmaksi, kun hän Ellenin silmiin oli

katsonut. Hän luuli hänessä näkevänsä nuoruutensa rakastetun elävänä

edessään. Vanha Hirts oli ollut utelias; hänen uteliaisuutensa oli

tyydytetty nyt. Kun hän Ellenin näki, ei hän enää muistanut, miksi hän

oli tullut; hänen ajatuksensa palasivat aikoihin, joina hän oli ollut

Albertin ikäinen, joina hän oli rakastanut. Ellen tunsi ja arvasi hänet

kohta Albertin isäksi ja otti hänet semmoisena vastaan, ystävällisesti,

lempeästi, niinkuin olisi hän ensi hetkellä tahtonut anastaa ukon

sydämen. Mitä vanhan Hirtsin sydämessä liikkui, ei Ellen osannut

arvata, yhtä vähän kuin hän tiesi, mikä side oli nuorena sitonut vanhan

Hirtsin rouva Burgiin. Vanha rouva oli tämän kohdan elämästänsä

salannut Elleniltä.

»Ah! Eva! Olenko siirtynyt nuoruuteni aikaan takaisin!» olivat ukon

ensimäiset sanat, kun hän Ellenin näki. »Sinäkö se olet, sinä itse,

sano! Vai oletko hänen haahmonsa?»

»Minun nimeni on Ellen» -- vastasi tyttö ujosti. »Minä arvaan, että te

olette isoäitini sukulainen, kauppias Hirts. Olkaa tervetullut meidän

alhaiseen kotiimme! Minun isoäitini ei ole kaukana, sallikaa, että käyn

häntä käskemässä».

»Ei! Jää tänne, lapsi!» -- lausui ukko kiireesti. Sillä samassa kuin

hän kuuli isoäidistä puhuttavan, heräsi hän unelmistaan, joihin ensi

silmänräpäys oli hänet saanut; mutta hän vaipui niihin heti jälleen.

»Tule likemmäksi, anna minun katsella sinua!» sanoi hän ja laski

molemmat kätensä Ellenin olkapäille ja katseli lempeästi neidon

kauniisiin silmiin. Hän ei huomannut mitään kummaa siinä, että Ellen

hänet paikalla oli tuntenut. Hän ei osannut aavistaa, että vanha rouva

muutamia minuutteja tätä ennen oli hänestä ja hänen tulostaan puhunut,

eikä että hänen tulonsa, samalla kuin hän laivasta maalle astui, oli

näitten hänen sukulaistensa tiedossa. Hänen sydämensä oli heltynyt.

Kyynele oli nousta hänen silmäänsä.

Ellen, joka vähin kummeksui, miten tuttuna ukko kohteli häntä, seisoi

siinä punastuneena hänen edessään. Hän katseli ensin ukon silmiin,

mutta pian loi hän silmänsä alas, ja hänen poskensa punastuivat yhä

enemmän ujoudesta. Hän ei tiennyt mitä sanoa.

Niin seisoivat he kauan vastatusten. Vanha ukko eleli taasen

unelmissaan, joiden varsinaisuus jo oli aikoja sitten kulunut,

tunteissa, joiden yli talvet olivat vetäneet paksun, sydämen pohjaan

saakka käyvän jään. Nämä tunteet, ennenkuin ne jäätyivät, olivat

jättäneet ukon luonteeseen katkeruutta; tämä katkeruus oli nyt

kadonnut; jää oli sulanut. Kauan olisi hän voinut tässä näin seisoa,

vaipuneena nuoruutensa ihaniin toiveisiin, joista yksikään ei ollut

toteutunut -- ellei Ellen hiljaa olisi vetäynyt takaisin, ja ukon kädet

hervonneina hänen huomaamattaan pudonneet alas. Hän silloin heräsi;

nuoruutensa päivistä oli hän taasen siirtynyt vanhuuteen. Hänen

sydämensä tunteet, nuoruuden tunteet, jotka vasta lainehtivat,

laskeusivat; kylmä viima kävi niiden yli. Ukko huokasi syvään.

Ei ymmärtänyt Ellen tätä huokausta, mutta hän tunsi itsessään jotakin

outoa hänkin. Ukon viehkeys oli tarttunut häneen. Hänestä oli kuin

olisi hän elämänsä aamusta asti elänyt tämän vanhuksen kanssa. Hän

näki, hän tunsi hänet Albertin isäksi, ja tämä ajatus sai hänen hiljaa

lausumaan: »Minun Albertini isä!»

Kuten kylmänä, tyynenä, pilvetönnä syysiltana järven pinta, joka vielä

päivällä lainehti, mutta nyt on sileä kuin peili, vähitellen hyytyy ja

saa hienon jääriitteen päällensä, samaten vaikutti tämä Ellenin lause

vanhaan kauppiaasen. Hän nyt muisti, mitä varten hän oli tullut. Hän

huomasi, että se lempeys, jolla Ellen oli häntä vastaanottanut, oli

tapahtunut Albertin tähden, että hän itse oli Ellenille vento vieras.

Tämä huomio koski kipeästi vanhukseen. Hän tunsi itsensä syrjälle

lykätyksi, -- niinkuin aina ennenkin. Hän muisti, miten eräs Ellenin

muotoinen oli hänet hänen nuoruudessaan hylännyt, ja tämä ajatus sai

hänen kasvonsa synkistymään, sai hänen mielensä katkeraksi. Ellen

huomasi tämän muutoksen, johon hän ei syytä tiennyt. Hän katseli

kummastellen kauppiasta.

Mutta tänä päivänä oli kauppiaan sallittu tuntea tunteita, joita hän ei

olisi uskonut enää itsessänsä löytyvän, oli sallittu elää elävissä

muistoissa elämänsä nuoruus uudelleen. Tuskin olivat Ellenin sanat:

»Minun Albertini isä», saaneet hänen viehkeät ajatuksensa kylmenemään,

ennenkuin vanha rouva astui huoneesen ja pelasti Ellenin siitä pulasta,

johon hän syyttä oli joutunut. Vanha rouva ei tiennyt kauppiaan täällä

olevan; hän ei ollut valmistunut häntä kohtaamaan. Kauppiaskaan ei nyt

ollut semmoisella tuulella, jotta sovitettuna entisten aikojen kanssa

olisi voinut niitä muistaa katkeruudetta.

Mutta tällaisissa äkkinäisissä, odottamattomissa tapauksissa on

tavallisesti aina nainen se, joka ensin käsittää ja ymmärtää aseman.

Niin tässä Ellenin sanat vaikuttivat vielä kauppiaassa, kun hän vasta

tulleen kuuli nimeänsä mainitsevan: »Aksel!»

Oli kuin olisi kylmä käsi laskeunut kauppiaan äskeisille viehkeille

tunteille, kun hän tämän äänen kuuli ja vanhan leskirouvan tunsi

nuoruutensa rakastetuksi. »Eva!» vastasi hän äänellä, joka ilmaisi

suurinta kummastusta. Viimeksi oli hän nähnyt tämän naisen nuorena,

kauniina ja semmoisena aina sitten muistanut häntä. Nyt seisoi hänen

edessänsä vanha, ijäkäs rouva, jonka kauneuden viimeisetkin jäännökset

aika oli korjannut. »Eva!» huusi hän toistamiseen. »Herra siunatkoon,

mimmoinen sinusta on tullut!»

»Me olemme molemmat vanhenneet» -- vastasi rouva vakavasti.

Tämä lause sai kauppiaan muistamaan omaa itseänsä. Hän huokasi taasen,

kun hän vastasi: »Niin se on!» Mutta hänen ajatuksensa sai tämä kohtaus

selkenemään ja pani tarpeelliseen tasapainoon hänen jo kyllin

ajellehtuneen mielensä.

Vanha rouva oli nuorena hyvin tuntenut kauppiaan. Hän osasi tämän

tuntemisensa nyt käyttää hyväkseen, samalla kuin hän itse käytti

itseänsä ihan toisella tavalla kuin silloin. Tämä vaikutti

kummallisesti vanhassa Hirtsissä. Ei aikaakaan, ennenkuin vanhukset

olivat vaipuneet niihin yhteisiin muistoihin, joita heillä nuoruutensa

päivistä oli. Tosin koski tämä usein kipeästi vanhaan rouvaan; mutta

kumminkin oli näissä kuluneiden aikojen muistelmissa hänelle jotakin

viehättävää. Kauppiaan kunniaksi taasen voimme sanoa, että hän nyt, kun

hän nuoruutensa rakastetun kanssa puheli, ei ensinkään muistanut sitä

kostoa, joka häntä oli vähän aikaa sitten ilahuttanut. Hän oli

sovitettu, ja kun hän kuuli, mitkä kärsimykset vanha rouva oli

kestänyt, nousi kyynele hänen silmiinsä, ja hän huusi: »Miksi et,

Jumalan nimessä, kääntynyt minun puoleeni?» Tässä tuli nyt puheeksi tuo

kauan kateissa ollut kirje, ja vanha rouva iloitsi, kun hän kuuli,

minkä murheen sen kateissa oleminen oli tuottanut Hirtsille.

Kauan oli Ellen ollut läsnä vanhusten puhuessa. Vihdoin, kun hän

huomasi, että vanhukset eivät häntä havainneet, vetäysi hän pienempään

kamariin. Kun vanha rouva hänen menneeksi huomasi, rupesi hän

tyttärensätyttären tulevaisuudesta puhumaan.

»Minä arvaan, että nuorten, sinun poikasi ja minun tyttärentyttären

tulevaisuus on pääsyy sinun oloosi täällä», sanoi hän.

»Niin! Se hulivili, se junkkari on sitoutunut omia aikojansa sinun

tyttäresityttäreen, silloin kun hänen olisi tullut viettää häitä

kauppaneuvos Loon tyttären kanssa», sanoi vanha Hirts. »Mutta Albert

poikani ei niin pian sinun Elleniäsi saa, kuin hän itse luulee... Mitä

sanoisit, Eva, jos minä itse rupeisin hänen kilpakosiaksensa?»

Vanha rouva hymyili vastaamatta mitään. Tämä vähän närkästytti ukkoa.

»Mitä luulet? Totta kyllä on, että poikani on minua nuorempi, mutta

mitäpä siitä; etkö luule minunkin sydämeni vielä voivan rakastaa; vai

luuletko sen palaneen poroksi erään itsepintaisen naisen tähden

vuosikymmeniä takaperin?»

Vanha rouva hymyili vielä ja lausui: »Heitä leikkipuheet! Me seisomme

haudan partaalla; nuoret astuvat meidän sijaamme».

Jo tunnemme vanhan Hirtsin. Tämä rouvan lause suututti häntä.

»Vanhat olemme!» huusi hän. »Mutta, Jumalan kiitos, vielä olen reipas

ja terve ja voisin tehdä nuorenkin naisen onnelliseksi. Poikani on

suuri hulivili, ja luulenpa todella, että Ellenisi onni olisi

paremmassa tallessa minun huostassani».

»Heitä jo nämä hullutukset!» -- kertoi edelleen vanha rouva.

»Hullutukset!» huusi vanha Hirts ja hypähti ylös kiikkutuolista, jossa

hän oli istunut. »Hullutukset! Jumal' avita, olenpa puhunut

viisaammasti kuin itse osasin aavistaakaan».

Vanha rouva, joka tunsi Hirtsin nuorena, ei tiennyt, että hänessä siitä

ajasta suuri muutos oli tapahtunut, että hänen kipeä luonteensa ei

sallinut vastaansanomista. Hän siis nyt katseli pitkään lapsuutensa

toveria, ymmärtämättä todeksi, mitä hän kuuli, ja samalla voimatta

leikkipuheena pitää kauppiaan lausetta.

»Jaa, jaa! Katsele sinä vaan!» sanoi vanha kauppias. »Asia on kumminkin

niinkuin sanon. Sen lisäksi voin sanoa, että Albert tietää pitää

arvossa isäänsä ja tottelee häntä».

Vanha rouva ei voinut pysyä vakavana, kun hän huomasi ukon innon. Tämä

yhä enemmän suututti ukkoa.

»Sinä naurat!» huusi hän. »Minä voin sinulle ilmoittaa, että Albert

suostuu neiti Lovisa Loohon, ja että hän sen tekee vapaaehtoisesti».

Hymy katosi rouvan huulilta. Hän ei ensinkään ymmärtänyt kauppiasta.

Koko tämä tapaus oli hänelle arvoitus.

»Jumalan nimessä!» ... huusi hän...

Vanha Hirts ei antanut hänen jatkaa. Vanha kauppias oli joutunut

vimmaan. »Niin se on! Niin se on!» huusi hän. »Ja sen saat itse todeksi

todistaa». Ja tapansa mukaan, kun hän oli itsensä vimmaan ärsyttänyt,

otti hän kiireesti lakkinsa ja läksi pois jäähyväisiäkään sanomatta.

»Onko tuo mies tullut riivatuksi?» oli ainoa, mitä vanha rouva osasi

sanoa. Sitten sai hän työkseen lohduttaa Elleniä, joka pienessä

kamarissa oli kaikki kuullut ja nyt itkussa silmin astui isoäidin luo.

Kauppias Hirts oli itsensä ärsyttänyt vihaan. Vihapäissään lähti hän,

vihan vimmassa meni hän suoraa tietä kauppaneuvos Loon luokse.

Katselkaamme, miten tämä kunnon perhe jaksaa.

Miten voi vanha kauppaneuvos? -- Ei huonosti, ei hyvästi, noin

keskinkertaisesti. Aina viime joulusta saakka on hän ollut

kiirastulessa, ja kaikki hänen uhrinsa, hänen rukouksensa eivät ole

vaikuttaneet mitään hänen poispääsemiseksensä. Hän on onneton.

Rouvaltaan ja tyttäreltään, joka viimeksi mainittu yhä vielä kulkee

kihlasormuksetta, on hän joka päivä saanut kuulla pistäviä sanoja,

väliin koviakin. Totta on, että ukko Loo parka on tehnyt mitä ihminen

voi saadaksensa sekaisin sotkeutuneet avioliitto-hommat Albertin ja

Lovisan välillä selville jälleen, mutta kaikki hänen aikeensa ovat

menneet tyhjään. Lovisan pakoitus oli ollut vähällä saada ukon matkalle

Ruotsiin; mutta kun tämä matkustus tuli puheeksi, huusi ukko:

»Järjestys!» -- niin kovasti, että Lovisa ei sitten enää ottanut tätä

matkaa puheeksi, semmenkin kun ukko sitä mainitsi sulhasen

kerjäämiseksi. Ukko parka oli tämän ajan kuluessa, jona hänen rauhansa

oli ihan kateissa, saanut järjestykseensä uuden sananparren -- »Lovisa

kulta» ... »kulta» ja aina »kulta» kuului, kun hän rouvallensa ja

tyttärellensä puhui, ja vieläpä väliin »järjestyskultakin».

Hän oli samana päivänä, jona vanha Hirts kävi rouva Burgin luona, ollut

kovassa kiistassa rouvansa ja tyttärensä kanssa. Tuon alituisen laulun:

»Sinua tulee meidän kiittää lapsemme onnettomuudesta», oli rouva taasen

laulanut, ja Lovisan silmistä oli juossut vettä entistä enemmän. Ukko

parka oli rukoillut: »Rouva kultani, Lovisa kultani! Minä olen tehnyt

pahasti ... mutta, järjestys, asia ei enää parane; te saatte minun

hautaan, uh!»

»Mutta sinun tulee parantaa asia! Kuka sanoo, ett'ei se vielä voi

parantua?» intti rouva.

»Kaikki hylkivät minua nyt, ei uskalla kukaan kosia ilmaantua, kun te

sen arvoisimman, mikä minulla on ollut, niin ilman kaikkia järjestystä

ajoitte ulos», löpisi Lovisa.

»Lovisa kultani...! Sen arvoisimman, mikä sinulla on ollut ... kuinka

monta niitä sinulla on ollutkaan?» kysyi hiljaa kauppaneuvos.

»Siinä se nähdään, siinä se nähdään!» huusi rouva. »Hän häpäisee omaa

lastansa, hän häpäisee puolisoaan! Oi, minä vaivainen, mitä olen saanut

kuulla! Sinun tähtesi, sanon minä, sinun tähtesi, luonnoton isä, ei

tyttäresi avut pääse näkyviin; sinä niitä kadehdit, sanon minä. Sinulla

on tytär, jonka kättä et ole ansiollinen suutelemaan. Taivaan Jumala!

Pelasta minut elämästä tämmöisen luonnottoman miehen orjana! Meitä hän

sortaa, tallaa jalkainsa alla, syöksee pois tyttäremme onnen, juuri

kuin mädänneen niinimaton. Lovisa, tuo minulle hajuvettä, minä

näännyn!»

Kauppaneuvos hikoili ja oli juuri aikeissa pistää sormet korviinsa ja

juosta konttoriin, joka oli hänen ainoa pelastuskeinonsa, kun ovi

aukeni ja kauppias Hirts astui sisään. Jos olisi taivas auvennut, ei

olisi se ollut suotuisampi kauppaneuvokselle kuin tämä arvaamaton

tapaus.

»Veli Hirts, veli Hirts!» huusi kauppaneuvos ja riensi iloisena häntä

vastaan. »Veli Hirts täällä!» Kun rouva ja Lovisa tämän nimen kuulivat,

ällistyivät he. Hajuvettä ei rouvalle nyt tarvittu. Lovisa pyyhki salaa

vuotavat silmänsä.

»Niin, veli Loo, minä olen täällä!» vastasi ukko Hirts... »Arvattavasti

sinun rouvasi ja tyttäresi», lisäsi hän kääntyen naisiin. Itsekseen

lisäsi hän: »Hyi pyöveli! Rumat kuin lemmot!»

Rouva Loo oli, kuten sanottiin, vähän hämmästynyt, kun kauppias Hirts

niin äkkiarvaamatta astui sisään. Mutta pitkiä aikoja hän ei tarvinnut,

ennenkuin tointui. Ja kun hän tointui, oli hän ihan entisellään taasen.

Hän lörpötti ja löpisi, niin että jo alussa ukko Hirts, joka ei ollut

juuri hyvällä tuulella ennestäänkään, yhä enemmän tuskautui ja olisi

mielellänsä sanonut: suu kiinni, ämmä! -- tahi: pönkitse sanatulvasi,

sido leukasi! Vaan hänen ei sopinut. Hän vaan ihmetteli, miten ukko Loo

voi sietää, että rouva aina vastasi antamatta kauppaneuvoksen sanoa

mitään. Hän ei tiennyt, Hirts vanhus, että rouva Loo täten tahtoi

parantaa, mitä hänen miehensä oli rikkonut. Vihdoin kyllästyi

kauppias ja sanoi jotenkin kiivaasti: »Minulla on jotakin sinun

kanssasi puhumista, veli Loo». -- Ja tämän sanottuaan vetäysi hän

kauppaneuvoksen kanssa kamariin, missä Albert viime jouluaattona oli

saanut asuntonsa.

»Hän on raaka ihminen» -- mumisi rouva tyttärelleen, kun hän tämän

kanssa kahden kesken jäi. Tytär ei kauppiaan raakuudesta tiennyt

mainita mitään. Hän vaan ajatteli ja lausui vihdoin ajatuksensa: »Hei,

mitähän kauppias Hirts täällä tekee? Mitä on hänellä isälleni

sanomista?»

»Luultavasti tahtoo hän lainata rahoja», vastasi rouva Loo. »Ken

tietää, eikö isä sittenkin ollut oikeassa ja että sinä olisit joutunut

kerjäläisen vaimoksi».

»Mitäpä siitä!» vastasi hiljaa neiti Lovisa.

»Siinä se nähdään ... siinä se nähdään! Sinä saatat

kiittämättömyydelläsi vanhat vanhempasi hautaan. Voi minua, mimmoinen

tytär minulla pitää oleman!» Ja rouvan sanatulva oli taasen päässyt

juoksemaan; mutta nyt oli Lovisa parka esine, jota kohti tulva ryntäsi.

Vaan Lovisa tunsi äitinsä eikä ollut millänsäkään tämän lörpötyksistä.

Hän oli niin utelias kuin ikään nainen saattaa olla. Hän kulki edes

takaisin aina yhä lähestyen likemmäksi ja likemmäksi kamarin ovea,

saadaksensa kuulla sieltä jotakin, ja rouvan lörpötellessä kuulikin hän

sanoja, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Hän kuuli nimen

Lovisa, nimen Albert.

»Oi, minä vaivainen!» -- jatkoi rouva. »Hän, minun tyttäreni, halveksii

minua -- hän ei viitsi kuulla edes mitä minä puhun. Hän...»

»Äiti, äiti!» lausui nyt Lovisa, tullen kiireesti äitinsä luo, jonka

puheen hän täten katkaisi. »Ne puhuvat minusta ja Albert Hirtsistä».

»Mitä, voiko kuulla, mitä ne puhuvat!» huusi rouva ja nousi äkisti,

vaikka vaivaloisesti keinutuolistaan. Kaikki entiset hän oli

unhottanut. Uteliaisuus oli hänen vallannut, ja lihavuuttansa puhaltaen

lähestyi hän kamarin ovea. Siellä kamarin oven edessä seisoivat he

kauan korvat oveen painettuina; mutta jos he jotakin tahtoivat kuulla,

niin pettyivätpä melkein. Joitakuita sanoja kuulivat he, ja nämä saivat

heidän uteliaisuutensa yhä korkeammalle. Mutta mitään järjellistä

lausetta eivät he kuulleet.

Rouva oli tästä vihoissansa ja purki hiljaisella äänellä petettyä

toivoaan, kun yhtäkkiä kauppaneuvos avasi oven. Ovi oli aukaistava

saliin päin. Kauppaneuvos ei tiennyt rouvaansa varoa; tämä sai siis

aika tärähdyksen vasten naamaansa, jotta kaatua kolahti takaperin.

Kauppaneuvos, joka oli kaatua hänkin, jäi seisomaan. »Jär ... järj...!»

huusi hän hämmästyksissään. Me ymmärrämme, että hän oli aikeissa

huutaa: »Järjestys!»

Kaikeksi onneksi ei rouvan käynyt pahoin, vaikka hän kaatui, ja kun

kauppaneuvos näki, ettei sanottavaa vahinkoa tapahtunut, tointui hän ja

vetäysi kiireesti kamariinsa takaisin. Hän tunsi rouvansa, ukko parka,

ja tiesi, että jos hän saliin olisi jäänyt, olisi hän saanut kuulla

enemmän kuin hänen mielensä teki. Seuratkaamme häntä, sillä varmaankaan

ei lukia huoli jäädä kuulemaan, miten Lovisa raukka saa syyn rouvan

onnettomuudesta, nyt kun ei ukko itse ole saapuvilla, ja miten rouva

häpeissänsä ja vihoissansa vuodattaa kyyneleitä.

Ukko Hirts oli tullut kauppaneuvoksen luo närkästyksensä innossa. Mitä

hänellä oikeastaan oli asiana, sitä ei hän itse tiennyt, ja kun hän

kauppaneuvoksen kanssa kahden kamariin tuli, alkoi hän puhua

tietämättä, mitä lopuksi sanoa. Poikansa tähden oli hän tullut;

pojastansa rupesi hän nyt puhumaan, ja ukko Loo kuunteli häntä

uteliaasti, arvaten kauppias Hirtsin häpeevän suoraan sanoa, että hän

tahtoi rikottua liittoa uudistaa. Kauppaneuvos oli tästä mielissänsä,

mutta, kuten viisas ainakin, ei hän sanonut mitään, odottaen yhä, että

Hirts ukko lopettaisi puheensa pyytämällä Lovisaa pojallensa. Ukko

Hirts lopettikin puheensa, mutta odotettua pyyntöä ei kuulunut. Tämä

kummastutti kauppaneuvosta, joka ei oikein tiennyt mitä ajatella.

Päästäksensä tästä pulasta, huudahti hän: »Järjestys! Täällä puhumme

suunavaustakaan saamatta!» Ja hän kiiruhti saliin, saaden siten aikaan

onnettomuuden, jonka jo tunnemme.

Kun hän tuli kamariin takaisin, oli hän häpeissänsä. Hän oli kumminkin

ennättänyt antaa käskynsä Lovisalle, ja vähän ajan kuluttua olisi hän

unohtanut koko äskeisen onnettomuuden, ellei vanha Hirts tuon tuostakin

olisi purskahtanut nauruun, jota hän ei voinut salata.

Tämä kauppaneuvoksen rouvan tapaturma oli saanut Hirtsin unhottamaan

riidan, joka hänen ja rouva Burgin välillä oli ollut, ja ihan hyvälle

tuulelle saanut hänen. Lovisasta ja Albertista ei nyt enää puhuttu.

Kauppa-asioihin olivat ukot takertuneet, niin ettei kauppaneuvoskaan

enää muistanut odottaa, mitä äsken oli kaivannut. Vasta silloin, kun

ukko Hirts lähti, juohtui tuo äskeinen keskeytynyt puhe kauppaneuvoksen

mieleen, ja nyt sai hän puheen kääntymään nuoriin takaisin.

Ukko Hirts tuskin muisti, mistä oli ollut kysymys, eikä hän siis nyt

sen kovemmin pitänyt siitä lukua: mutta kun ukko Loo, jonka mieleen nyt

pisti, mitä hänen vaimonsa ja Lovisa sanoisivat, jos hänellä ei olisi

mitään heille ilmoittamista, yhä jatkoi puhettaan Lovisasta ja

Albertista ja vihdoin kaikessa järjestyksessä sai sydämensä ajatuksen

ilmi, ymmärsi ukko Hirts, mikä tarkoitus hänen käynnilleen oli annettu.

Hän muisti nyt myös syyn, miksi hän oli kauppaneuvoksen luo tullut, ja

vastasi: »Niin, niin, veli Loo; se on minun toivoni, se, että saadaan

asia entiselleen, mutta puhellaan toiste enemmän tästä».

Ukko Loo oli tällä tyydytetty. Hänellä oli nyt tyydyttäväisiä uutisia

antaa rouvallensa ja tyttärelleen.

Kauppias Hirts palasi hyvällä tuulella kauppaneuvoksen tyköä. Hän oli

nyt entistä varmemmin päättänyt saada Ellenistä miniän; mutta hän oli

samalla takertunut asiaan, josta hän ei ymmärtänyt, miten päästä

kunniaansa loukkaamatta -- asiaan rouva Burgin kanssa. Mitä hänen

lupaukseensa kauppaneuvokselle tuli, ei hän siitä pitänyt mitään. »Sen

asian kyllä Albert ajaa», ajatteli hän. Ja kun hän muisti Lovisaa,

puhui hän itsekseen: »En ihmettele! Sillä Albert on minun poikani, ja

hän on minulta perinyt muutamia avuja, niiden seassa senkin, ettei hän

semmoiseen viiriin voi rakastua».

Illalla myöhemmin ajatteli hän asemaansa ja miten voisi yhdistää

Albertin ja Ellenin, näyttämättä että tämä oli hänen hartain toivonsa

-- peräytyväisyyttä hän ei tahtonut näyttää. Kuta enemmän hän tätä

ajatteli, sitä enemmän vastuksia hän näki. Miten onkaan mahdollista

toivoa jotakin tapahtuvaksi, toivoa niin hartaasti kuin ukko Hirts, ja

kumminkin olla olevinaan asiaa vastaan. Tätä mietti ukko kauan, ja tämä

miete aivoissansa nukkui hän.

Varhain seuraavana aamuna hän heräsi. Hän oli nähnyt kauniin unen.

Ellenin ja itsensä oli hän nähnyt morsiusparina. Ukko tälle unelle

hymyili, sillä mitään tähän vastaavaa todellista ajatusta ei hänen

sydämessään ollut. Mutta jos olisi joku toinen tälle unelmalle

nauranut, olisi ukko suuttunut ja sanonut siinä ei olevan mitään

naurettavaa. Mutta, joko sitten tästä unelmasta tahi aamun

raittiudesta, joka aina sielun voimat saa terveimmiksi -- ukon aivoihin

lensi ajatus. »Niin, niin minä teen!» huusi hän. »Unelmat ovat hyvät,

sanottakoon niistä mitä tahansa».

Tämä ukon keksintö oli melkein kummallinen. Ukko ei itse huomannut,

että jos kaikki olisikin käynyt niinkuin hän itsekseen asiain

menestyksen kuvaili, olisi hän ollut juuri samassa asemassa kuin

ennenkin, ja hänen myöntyväisyytensä olisi tullut kumminkin ilmi. Tätä

ei ukko ajatellut, eikä myöskään, että niiden vehkeiden onnistumiseen,

joihin hän nyt aikoi antautua, tarvittiin erään toisenkin suostumus.

Hän näki vaan keksintönsä lopun, Ellenin ja Albertin onnen, ja koska

nämä eivät muuta kuin onneansa pyytäneet, piti ukko onnistumisensa

varmana. Että hän käyttäisi petollisuutta niissä toimissa, joilla hän

aikoi asiaansa ajaa, se ei johtunut ukon mieleenkään.

Näissä ajatuksissa kului häneltä tämä päivä. Hän ei sen kuluessa käynyt

rouva Burgin eikä myöskään kauppaneuvoksen luona. »Odottakoot!» nauroi

hän itsekseen. Hän tervehti useita tuttuja kauppamiehiä ja oli varsin

hyvällä tuulella. Iltapäivällä tapasi hän vouti Trobergin, ja tälle,

jonka hän Albertin ystäväksi tiesi, puhui hän Albertista ja Ellenistä.

Mitä vouti tästä puheesta ymmärsi, sen olemme nähneet hänen kirjeestään

Albertille. Kun vanha Hirts myöhemmin erkani voudista, oli hän iloa

täynnä; hän oli keksinyt entiseen keksintöönsä toisen sukkeluuden; hän

oli saanut voudin uskomaan ja nyt varmaankin Albertille kirjoittamaan,

että ukko Hirts pyysi omakseen poikansa morsianta.

Seuraavana päivänä meni hän hännystakkiin puettuna, valkoinen huivi

kaulassa, ranskalaiset hansikkaat käsissä rouva Burgin luo. Hän ei

tällä matkallaan saattanut olla itsekseen nauramatta. »Vai sinä, vanha

narri!» mumisi hän hymyillen itsekseen. Hän tunsi itsensä niin

iloiseksi, hän oli kuten nuori poika mielestänsä. Hän kulki kiireesti

-- ja astui jo vanhan rouvan alhaiseen huoneesen.

Sattui olemaan pyhäpäivä. Vanha rouva, Ellen ja Maurits istuivat

isommassa huoneessa, jossa rouva luki päivän saarnaa. Kaikki olivat

pyhävaatteisiin puetut, kaikki niin vakavat, ja Ellenin suurissa,

kauniissa silmissä välkkyi kyyneleitä. Hän tiesi ja hän uskoi todeksi,

mitä kauppias eilen oli puhunut itsepäisyydessään. Siitä hänen surunsa,

jota rouva turhaan oli koettanut poistaa. Nyt, kun kauppias astui

sisään, säpsähti nuori tyttö. Hän ei nyt kauppiasta katsellut

Albertinsa isänä; hän katseli häntä onnensa surmaajana.

Kauppias ei huomannut sitä surua, joka kuvastui Ellenin kasvoissa. Hän,

kuten vanha itsekäs ainakin, eleli vaan omissa mietteissään. Hän astui

häveliäästi vanhan rouvan luo, suuteli häveliäästi kuten ennenkin

vanhan rouvan kättä. Sitten lähestyi hän Elleniä, puristi hellästi

hänenkin kättään ja sanoi: »Sallikaa minun puhua muutamia sanoja kahden

kesken teidän kanssanne!»

Ellen luuli tietävänsä, mitä ukolla oli sanomista. »Minulle voitte

äidin läsnä ollen sanoa kaikki, -- minulla ei ole salaisuuksia» --

vastasi hän.

»Tule, tule toiseen huoneeseen; et osaa arvatakaan, mitä minulla on

sanomista!» -- puhui ukko.

»Jos serkulla on sanomista jotakin samaan suuntaan kuin viimeksi

minulle, niin on kaikki puhe turhaa» -- lausui vanha rouva vakavasti.

»Mutta jos minulla on jotakin muuta sanomista!» virkkoi kauppias vähän

kiivaasti. Hän oli vähällä suuttua, kun vanha rouva tunkeusi hänen ja

hänen mietteittensä väliin.

Ellenin silmistä loisti toivon valo. »Mitä saattaisi hänellä olla

puhumista, ellei hän Albertista puhuisi?» ajatteli tyttö ja loi

pyytävät silmänluontinsa rouvaan. Vanhan rouvankin ajatuksiin oli sama

kysymys välähtänyt. Hän ei siis nyt kieltänyt sitä kahdenkeskeisyyttä.

jota ukko pyysi. Ja pieneen kamariin vetäysivät vanha Hirts ja nuori

Ellen.

Hiljaa puhuivat he siellä kauan. Vanha rouva istui keinutuolissaan

odottaen heidän tulemistaan. Se viipyi. Hän sitä kummasteli. Hän luuli

ukon tahtovan, kahden kesken Ellenin kanssa ollen, tiedustella Ellenin

todellisia tunteita. Vihdoin aukeni ovi, ja kauppias astui vihaisena,

suuttuneena, mutta Ellen vaaleana ja kyynelsilmin ulos.

Samana päivänä iltapuolella, jona kauppaneuvos Loo odotti häntä

luoksensa ja Lovisan sydän taasenkin sykki toivosta, lähti kauppias

Ruotsiin. Laivaan astuessaan oli hänen kuultu kiroilevan kaikkea

naisväkeä, nuoria ja vanhoja.

Mitä oli tapahtunut kauppiaan ja Ellenin välillä? Me saamme tietää sen

Ellenin kertomuksesta isoäidilleen. Kauppias oli ensin sanonut

hyväksyvänsä sen lemmen, joka sitoi Ellenin ja Albertin. Kun Ellen

tämän kuuli, oli hän iloissansa syleillyt kauppiasta. Mutta tämä oli

lisännyt: »Yhdellä ainoalla, mutta järkähtämättömällä ehdolla, sillä,

että tämä suostumukseni pidetään salassa minun ja sinun välilläsi

siihen saakka, kun minä totuuden ilmoitan». Tähän ehtoon oli Ellen

iloisesti suostunut; mutta kauppias oli vielä lisännyt: »Sen minä kyllä

uskon; mutta nyt vasta tulee ehto: se, että sinä tunnustat olevasi

minun morsiameni siihen saakka, kun minä panen kätesi Albertin käteen,

ja ettet tästä ehdostani puhu sanaakaan, et isoäidillesikään. Albert on

suuri junkkari; minä tahdon hänelle kostaa, ja samalla saat nähdä,

rakastaako hän sinua todellisesti».

Kun Ellen ehdon kuuli, hämmästyi hän. Hän rakasti isoäitiänsä, hän

rakasti Albertia. Nyt tulisi hänen laskea leikkiä heidän kanssaan,

suostua pilaan, jonka esineenä olivat hänen rakkaimpansa. Ellen oli

viaton lapsi. Hän ei tahtonut pilankaan tähden murehduttaa niitä, jotka

olivat hänelle kalliimmat maailmassa. Tämä mieli Ellenissä antoi ukolle

kieltävän vastauksen. Ei auttanut, että ukko parastansa pani, ei että

hän vihastui ja vihdoin vihansa vimmassa sanoi ijäksi kieltävänsä

Albertin ja Ellenin yhtymisen. »Parempi sekin kuin hetkeksikään

herättää murhetta isoäidissäni», vastasi hiljaa ja kainosti Ellen,

jonka lapsellinen tunne ei sallinut hänen ryhtyä kujeisiin vanhaa

rouvaa vastaan. Tämä Ellenin kielto, joka sai tyhjäksi kaikki kauppiaan

tuumat, suututti niin häntä, että hän vasta merellä laivassa, matkalla

Ruotsiin, siitä tointui ja silloin kirosi omaa pikapäisyyttään.

Siitä päivästä, jona kauppias Hirts lähti -- ja tämä hänen lähtönsä

tuli pian rouvan ja Ellenin tietoon, -- siitä päivästä oli Ellen parka

taasen levoton. Vouti Troberg, joka pian sai tietää, mitä oli

tapahtunut ja miten hän itse oli petetty, nuhteli samaten kuin vanha

rouvakin Elleniä siitä, ettei hän suostunut ukon ehtoihin. Ellenillä ei

ollut juuri millä puolustaa itseään, muuta kuin kyyneleensä ja

lapsellinen rakkautensa, joka ilmausi sanoissa: »Minun olisi pitänyt

salata asian oikea laita, te olisitte minua siitä nuhdelleet, ja ken

tietää, kuinka kauan vanha kauppias olisi pilaansa pitkittänyt».

»Oi, sinä viaton lapsi!» oli vanhan rouvan vastaus; sillä tässä Ellenin

käytöksessä ilmausi hänen hellä rakkautensa vanhaan rouvaan.

Kolmantena päivänä vanhan kauppiaan lähdöstä oli Ellen Mauritsin kanssa

kahden kesken suuremmassa huoneessa. Ellen ompeli; neula kulki

kiireesti, ikäänkuin olisi Ellen tahtonut työllänsä tukehduttaa ne

tuskalliset tunteet, jotka lainehtivat hänen sydämessänsä. Maurits

seisoi sisarensa vieressä ja silitteli hänen hienoja hiuksiaan,

koettaen siten lohduttaa häntä, jonka huolellista surua hän ei voinut

ymmärtää. Hän itse, Maurits, oli näitten joutavain seikkojen kestäessä

huomannut toivonsa päästä kauppias Hirtsin luo turhaksi. Kun tästä oli

ollut kysymys isän ja pojan välillä Ruotsissa, oli isä suoraan sanonut:

»Meillä on kyllin konttorikirjureita vetämättä poikanulikoita Suomesta

saakka». Vanhan kauppiaan ollessa rouva Burgin luona ei sattunut

Maurits olemaan kotona, ja rouvalla oli muuta mielessä, jotta ei

muistanut Mauritsista puhua nyt, kun vanha Hirts tiesi, että

poikanulikka Suomesta oli hänen omaa sukuansa.

»Älä sure, sisar kulta!» lohdutti Maurits. »Saat nähdä, että kaikki

vielä päättyy paremmin kuin osaat arvatakaan».

Ellen ei vastannut mitään, hän vaan huokasi syvään. »Puhu hiljemmin,

ettei äiti herää» -- lausui hän sitten. Vanha rouva lepäsi pienemmässä

kamarissa.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja kadulta astui huoneesen vieras. Hiljaa

oli ovi avattu. Maurits kuuli sen kumminkin, ja ensi silmäys oveen päin

ilmaisi hänelle, että tullut ei ollut mikään vieras. »Albert!» huusi

hän.

Ellen oli tuskin kuullut nimen, tuskin ennättänyt kääntyä, ennenkuin

hän oli Albertinsa sylissä. Hetkeksi oli kaikki unohdettu. Valo,

kirkas, semmoinen kuin auringon päivänä, jona lumiselta taivaalta

pilvet ovat kadonneet, loisti hänen silmistänsä, rakkautta, iloa

täynnä! Vanhan rouvan uni oli nyt mennyt. Ellenin ilo, joka huutoon

»Albert!» oli puhjennut, oli herättänyt hänen.

Ensimäisen yhteensattumisen ilo antoi vähitellen järjellekin sijaa.

Albert tiesi, että hänen isänsä oli lähtenyt, mutta missä mielessä,

sitä hän ei tiennyt. Hän oli samana päivänä, jona hän sai Trobergin

kirjeen, lähtenyt Suomeen. Hänen sydämensä oli pakahtua silloin. Isänsä

oli hänen mielestänsä viime aikoina ollut niin kummallinen. Hän ei

uskonut todeksi, mitä hän Trobergin kirjeestä luki, ja kumminkin täytyi

hänen luottaa tähän ystäväänsä. Hän ei huolinut isänsä kiellosta; hänen

täytyi tavata Elleniään, voittamaton tuli paloi hänessä. Merellä olivat

laivat, missä toisessa isä, toisessa poika matkustivat, tulleet toinen

toistansa vastaan; mutta isä ja poika eivät ensinkään aavistaneet, että

he niin likellä olivat toisiaan.

Albert sai pian tietää, millä ehdolla ukko olisi ollut suostuvainen

hänen ja Ellenin yhtymiseen. Tämä herätti hänessä kummallisia tunteita,

sillä hän ei ensinkään osannut aavistaa, mitkä syyt isällänsä oli ollut

tähän ehtoon. Hän laski kätensä Ellenin kaulan ympärille ja lausui ei

ikänänsä enää hänestä luopuvansa.

Nuorten rakastavaisten ilo ja onni, vanhan rouvan järjelliset mietteet,

Mauritsin toivo, että hän vihdoin viimeinkin pääsisi Ruotsiin --

jättäkäämme siihen kaikki. Jokaisessa asui vakaa toivo, että vanha

kauppias vihdoinkin ehdoitta peräytyisi, ja tämä elähytti etenkin

nuoria. Vielä samana päivänä kirjoitti Albert isällensä pitkän kirjeen,

missä hän todellisesti kertoi romaaninsa alusta loppuun saakka, ja

tämän kirjeen päätti hän sillä, ettei hän sanonut tulevansa takaisin,

ennenkuin isä suostuisi siihen, että Ellen seuraisi häntä hänen

vaimonansa.

Viikon päivät kuluivat siitä, kun Albert oli tämän kirjeensä

lähettänyt. Hän oli asuvinansa voudin luona, mutta suurimmat osat

päivästä vietti hän ... missä, sen arvaamme. Hän oli nyt onnellinen,

sillä hän luuli isänsä juonet nyt varmaankin loppuneiksi. Silloin hänen

onnensa paratiisin keskelle ilmausi vanhan kauppiaan vastaus. Tässä

vastauksessa hylkäsi isä poikansa.

Olivatpa nyt hyvät neuvot kalliit. Albert suri, vaikka hän koetti

suruansa salata. Ellen suri, sillä hänen armaansa onnettomuus oli hänen

omansa; vanha rouva suri, sillä sovinnon ja hänen välillensä kohosi

korkeana muurina vanhan Hirtsin itsepintainen viha; nuori Maurits suri,

sillä hänen toiveensa raukesivat nyt tyhjään, ja voutikin suri, sillä

hänen ystävyytensä oli todellinen. Vanhan Hirtsin sanat, joilla hän

hylkäsi Albertin, kuuluivat: »Ellet kymmenen päivän kuluessa ole täällä

takaisin, olet ijäksi hyljätty».

»Käyköön miten käy, minä en enää palaa!» oli Albertin päätös, ja tämän

päätöksensä kirjoitti hän isällensä, saamatta siihen minkäänlaista

vastausta. »Isänkin vallalla on rajansa» -- sanoi hän tässä

kirjeessään, »semmenkin kun tämän vallan vaikutin on suora itsekkäisyys

ja itsepintaisuus. Minä olen saanut paikan, missä aluksi voin elättää

itseni» -- lopetti hän kirjeensä -- »minä olen tästä päivästä alkaen

kirjuri ystäväni Trobergin konttorissa».

Päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat sitten, eikä mitään erinomaista

tapahtunut. Mutta että nuorten iloon ja onneen koiruohon nestettä oli

vuotanut, se näkyi ja sen tunsivat nuoret. Usein rukoili Ellen

kyynelsilmin, että Albert lähtisi Ruotsiin isänsä luo, että hän siellä

rukoilisi anteeksi hänen tottelemattomuuttaan. »Ehkä on isäsi sydän

pehmennyt», puhui hän.

»Ei, ei!» vastasi Albert. »Isäni itsekkäisyys iloitsisi voitostaan, ja

ainoa ehto, jolla hän minun jälleen pojaksensa tunnustaisi, olisi nyt,

että minä sinusta luopuisin. Ja pitäisikö minun siihen suostuman?»

Kun Ellen tämän kuuli, painoi hän päänsä Albertin rintaa vastaan ja

itki.

Syksy oli tullut. Marraskuu oli loppumaisillaan. Albert oli havainnut,

että hänen työnsä, jolla hän tahtoi rakentaa majan itsellensä ja

Ellenille, ei käynytkään niinkuin hän oli ajatellut. Köyhään kotiin,

missä puutos irvistäisi joka seinänraosta, ei hän tahtonut viedä

Elleniä, ja hän huomasi nyt surulla, että kuluisi paljon pitempi aika,

ennenkuin hän voisi tarjota jommoisenkaan kodin Ellenille, paljon

pitempi aika, kuin hän oli aavistanutkaan. Tämä huomio sai hänen

alakuloiseksi, mutta se ei kukistanut hänen päätöstään. Kun Ellen

sulhasensa huolellisen muodon havaitsi, kehoitteli hän nyt useimmin

kuin ennen häntä palaamaan armoa pyytäväisenä isänsä luo. Vanha rouva

ei pitänyt kummankaan puolta. »Molemmat ovat oikeassa» -- sanoi hän

Trobergille.

Mutta kun ei Albert ensinkään ajatellut muuta kuin kulkea alotettua

rataa: työllä ansaita, mitä isän itsekkäisyys ei antanut hänelle -- kun

vähinkin toivo isän mielen muutoksesta oli sammunut, silloin tuli

eräänä päivänä vouti hänen luoksensa iloisena. »Kirje Ruotsista, kirje

isältäsi!» huusi hän.

»Missä! Anna tänne!» huusi Albert, joka tässä kirjeessä luuli tuomionsa

näkevänsä.

»Se ei ole sinulle, se on minulle» -- vastasi vouti. »Vielä voit päästä

onnen satamaan neiti Lovisa Loon aviomiehenä».

»Sinullapa on sydän, joka vielä voi minua pilkata!» sanoi Albert

nuhdellen. Tästä hänen lauseestaan näemme, että toinen on nyt se

Albert, joka voudin kirjurina työskentelee, toinen se, jonka parissa

olimme tämän kertomuksen alussa. -- »Jollei sinulla ole muuta

sanomista» -- pitkitti Albert -- »niin pidä kirjeesi; se on jo saanut

matkaan vahingon; sinä olet sekoittanut minun laskussani».

»Mutta se koskee sinua ja Elleniä» -- vastasi vouti. »Tuossa on kirje;

lue itse!»

Albert luki kirjeen pikaisesti. »Viktoria!» huusi hän, ja ilonsa

ensimmäisessä innossa syleili hän ystävätään. »Nyt pian kaupunkiin!»

»Mutta ehto... Hiljaa, hiljaa, hyvä herra!»

»Ehdoista minä vähät! Kaikkiin, kaikkiin suostun», huusi nuorukainen.

»Sekö sitten oli koko este!» puhui vakavasti vouti. »Ja tuon mitättömän

asian tähden, vanhan ukon mielihuvituksen tähden on kaksi sydäntä

saanut häälyä toivon ja toivottomuuden välillä koko pitkän vuoden.

Albert! Sinun isäsi on itsepintainen kuin vanha kanto, joka tulessa

ratisee eikä tahdo palaa».

»Ken tietää, eikö tämä koetusvuosi ole tehnyt minulle ja Ellenille

enemmän hyvää kuin ymmärtää osaamme?» --

»Se nyt oli viisain lause, minkä olen suustasi kuullut», -- sanoi

vouti.

»Ja nyt Ellenin luo!»

»Mene, sinä onnellinen!» -- puhui Troberg, kun näki ystävänsä

kartanolla. »Sinä todellakin olet Ellenisi tähden työskennellyt,

niinkuin muinoin Jaakoppi Raakelinsa tähden».

Mitä sisälsi vanhan kauppiaan kirje?

Se sisälsi suostumuksen, että Albert saisi Ellenin, jos tämä taipuisi

siihen ehtoon, jonka ukko oli Ellenille pannut. Vanhan Hirtsin

morsiamena pitäisi, tämän ehdon mukaan, Ellenin kohta tuleman Ruotsiin.

Vanha rouva, Albert ja Maurits seuraisivat häntä. Albertin tulisi koko

matkalla kohdella Elleniä äitipuolenaan.

Albert ei ollut niin hellätuntoinen kuin Ellen oli ollut. Hän siis piti

koko ehtoa mitättömänä, semmoisena kuin se todellakin oli pidettävä.

Vanha rouva ja vouti päättivät, että ukko oli vanhuuttaan lapseksi

muuttumaisillaan tahi jo muuttunutkin. Niin narrimainen oli heistä tämä

ehto.

Mutta ennenkuin seuraamme Elleniä ja Albertia, joka onnellisuudessaan

todellakin seuraa isänsä narrimaista ehtoa niin tarkoin, että hän

punastunutta Elleniä äidikseen nimittää -- ennenkuin heitä Ruotsiin

seuraamme, ottakaamme ensiksi jäähyväiset asianomaisilta Suomessa.

Edellisenä päivänä kuin siirtolaisjoukko lähti vaivaloiselle

merimatkalle, sai kauppaneuvos Loo konttorissaan vähäisen kirjeen,

jossa ilmoitettiin, että kauppias _Aksel Hirts_ ja neiti _Ellen

Burg_ olivat kihloissa. Kun ukko tämän tiedon sai, jäi hän istumaan

suu auki; sitten löi hän hämmästyksissään nyrkkinsä pöytään, niin että

kajahti. »Järjestys, lempo vie, järjestys!» huusi hän. -- Hänestäkin

näkyi tämä hänen ystävänsä kihlaus niin järjettömältä, että hän sitten

purskahti nauruun ja kiirehti ylikertaan kertomaan uutisen omillensa.

Vanha kauppaneuvos ei enää ollut varsin niin pahassa pulassa kuin hänet

viimeksi tavatessamme. Lovisa on saanut toisen kosian, ja kaikki

ennustaa, että tämän kosiminen päättyy paremmin kuin entisen. Eräs

kauppaneuvoksen kirjureista, joka tiesi, mitä viime vuoden kuluessa oli

kauppaneuvoksen perheessä tapahtunut, on uskaltanut _nostaa

silmänsä_ isäntänsä tyttäreen. Kauppaneuvos ei tosin ole tähän

suostuvainen, mutta hän on nytkin joutunut vastatuuleen, ja arvattavaa

on, että hänen täytyy järjestyksen ja etenkin rauhan tähden myöntyä.

Kosia on hyvä poika, ahkera ja toimellinen, mutta hän on -- ja se on

suuri vika kauppaneuvoksen mielestä -- hän on köyhä.

Kauppaneuvos kiiruhti Lovisan ja rouvansa luo. Mutta hän tuli liian

myöhään uutistansa kertomaan; uutinen oli jo tunnettu. Lovisa itki

vihasta, eikä hän voinut sanaakaan sanoa. Vaikka hänelläkin oli kosia,

pisti häneen kipeästi, että Albert oli saattanut valita köyhän

ompeluneidon ja hylätä rikkaan kauppaneuvoksen tyttären. Tosin oli

Lovisalle kerrottu, että isä -- ei poika -- oli kihloissa neiti Ellenin

kanssa -- mutta järjen nimessä päätti hän tämän erehdykseksi ja

päätteli sulhasen Albertiksi. Kuinka julmasti hän suuttui viattomalle

Ellenille ja uhkasi kostaa -- jääköön sanomatta. Kun kauppaneuvos tuli

huoneesen, ei hän ennättänyt sanaakaan sanoa, ennenkuin rouvan

sanantulva jo oli täydessä vauhdissa. Kaikki ukon väitökset, että

sulhanen oli isä Hirts eikä poika eivät auttaneet. »Sinä olet väärässä,

ystäväni!» huusi rouva. »Sinä et ymmärrä näitä asioita, ja kehtaatko

seisoa tässä ja valehdella! Minä vaivainen ihminen, jolla pitää oleman

semmoinen mies!»

Vihdoin sai Lovisakin suunvuoron. »Että sulhanen on minun Albertini, se

on varma» -- sanoi hän. »Mutta isä, minä tahdon kostaa ... kostaa! En

sillä, että minä mitään Albertista välitän, en. Hän olkoon ja jääköön

hylätyksi ja pysyköön voudin konttoripoikana. Mutta minä tahdon hänelle

näyttää, että minua odottaa loistavampi, onnellisempi tulevaisuus kuin

häntä. Minä tahdon lähettää hänelle kirjeen, jossa minun kihlaukseni

_Bartolomeus Mullin_ kanssa julaistaan».

»Järjestys! Pyhäin nimessä...» huusi onneton kauppaneuvos.

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt oli rouvan vuoro. »Aivan oikein! Oi,

Loo! Etkö huomaa, kuinka paljon neroa tyttärelläsi on! Kuka olisi

voinut keksiä jotakin niin sukkelaa! Sen minä sanon, Loo, että sinä et

kelpaa hänelle isäksi; sinä olet yhtä tuhma kuin hän viisas. Oi Jumala!

Tekisipä mieleni nähdä, mitä tuo Albert sanoo, kuinka hän vihastuu, kun

saa tietää Lovisan kihlauksen. Miks'et tuota ennen keksinyt,

Lovisa...?»

»Mutta, mutta...» intti kauppaneuvos.

»Mutta sinä menet heti kirjapainoon ja tilaat ilmoituskortit, etkä

palaa ennenkuin semmoisia sinulla on».

»Mutta rakas...!»

»Ja huomenna on sunnuntai, ja huomenna kuulutetaan ensi kerta», päätti

Lovisa.

Kauppaneuvos ei enää voinut viipyä omiensa kanssa. Hän pisti sormet

korviinsa ja juoksi ylös. »Järjestys! Järjestys!» huusi hän. »Perhana

vie! Niissä on ihmisiä laittamaan häitä talooni jo maanantaiksi!»

Kun kauppaneuvos oli mennyt, kutsuttiin konttoristi Bartolomeus Mulli

ylikertaan kuulemaan onneansa.

* * * * *

Jouluaaton ilta oli tullut. Suuressa salissa kauppias Hirtsin talossa

paloi kynttilät kristallikruunuissa. Sali oli juhlapuvussa, mutta

vieraita ei salissa nähty monta. Täällä vallitsi kummallinen

hiljaisuus.

Joitakuita täällä kumminkin tapaamme, joita emme ennen ole kauppias

Hirtsin huoneissa nähneet. Vanha rouva Burg, neiti Ellen ja nuorukainen

Maurits ovat täällä. Voudin myöskin siellä näemme.

Keskellä salin lattiaa on vihkimätuoli; pienissä polvityynyissä olevat

kolot näyttävät, että jotkut ovat polvillansa vihkimätuolin edessä

olleet; papista, joka kirjansa laskee mahonkipöydälle, päättelemme,

että vihkiminen on vasta tapahtunut.

Ja niin onkin. Albertin ja Ellenin liitto on nyt siunattu.

Vanha rouva Burg astui hiljaa, vakavasti nuorten luo ja syleili heitä

hellästi. Kyyneleet valuivat vanhuksen silmistä. Hän oli syvästi

liikutettu. -- Tässä samassa huoneessa oli hän nuorena iloinnut, täällä

oli hän ensi kerran rakastunut -- täällä tavannut Burgin, sen oikean,

saman jonka kanssa hänen elämänsä onnellisimmat päivät kuluivat. Nyt

oli rouva vanha, elämän myrskyissä oli hän paljon kokenut. Niissä oli

hän paljon oppinut. Opin aikana oli hän vihannut ihmiskuntaa, omaa

sukuansakin. Nyt, nyt vihdoin oli hän sovitettu. Ja tämä näkyi selvästi

siitä hellyydestä, syleilystä, jolla hän sulki syliinsä nuoren

avioparin.

Lähellä tuon vihkimätuolin paikkaa, joka nyt salista korjataan pois,

seisoo nojatuoli. Siinä istuu vanha kauppias Hirts. Hän ei jaksa käydä

nuorten luo; nuoret tulevat hänen tykönsä. Hän hymyilee tyytyväisenä.

Hän on saanut tahtonsa täytetyksi; _hän ei ole peräytynyt_.

»Vanhuus haittaa» -- oli ukko Hirts sanonut kaikille, jotka nyt

kysyivät, mitenkä hän jaksoi. »Vanhuus haittaa» -- siinä oli hän

oikeassa. Mutta asian oikeampi laita on kumminkin vähän toisin kuin

ukko uskottaa ihmisiä.

Kun hän tuli takaisin matkaltansa Suomesta ja sai tietää poikansa

lähdön, suuttui hän ankarasti ja päätti ei kuuna päivänä suostua

Albertin ja Ellenin liittoon. Hän vannoi ja kirosi. Mutta kun Albertin

kirje tuli, luuli hän siinä lukevansa Albertin katumuksen, vaikka poika

jäykästikin siinä väitti järkähtämättömyyttään. Vaan kun hän sittemmin

huomasi, että Albertin päätös todellakin oli järkähtämätön, että Albert

kymmenen päivän kuluessa ei palannutkaan hänen luoksensa, silloin itki

ukko vihasta, johon etukynnessä oli syynä se, että Albert oli ruvennut

voudin konttorikirjuriksi. »Olisihan poika raiska minulta saanut, mitä

olisi tarvinnut, jos olisi pyytänyt» -- mumisi ukko, joka kumminkin,

jos poika olisi pyytänyt, olisi -- siten myöntymättömyyttään ilmoittaen

-- vastannut: »Palaa takaisin, luovu Ellenistä, niin saat mitä pyydät».

Kun sitten aikaa kului eikä Albert kumminkaan, niinkuin ukko salaisesti

toivoi, palannut, murti viha, suru ja kaipaus hänet kokonaan. »Vanhuus

haittaa!» -- sanoi hän; mutta haittana oli se, ettei Albertista mitään

kuulunut. Ukon selkä koukistui, hänen mielensä kukistui; hän muuttui

vapisevaksi vanhukseksi. Hänen jäsenensä kangistuivat, hänen terävät

silmänsä kadottivat teränsä; hän muuttui muuttumistaan lapseksi

jälleen. Hän huusi väliin Albertia, ja kun hän muisti, että Albert oli

kaukana poissa, vaipui hän välinpitämättömyyteen, josta ei mikään

voinut herättää häntä. Ainoa keino hänen parantamisekseen on Albertin

palaaminen -- sanoivat lääkärit; mutta kun tahdottiin saada ukkoa tätä

pojallensa kirjoittamaan, ei hän ottanut sitä korviinsakaan. »Minäkö

peräytyisin, söisin sanani! En!» huusi hän. Mutta kun aikaa kului,

nousi ukon halu tavata Albertia, saada hän luoksensa, yhä suuremmaksi.

Lääkärit olivat nyt hänen omasta suustaan kuulleet, minkä tähden hän

oli poikansa hylännyt, ja nähneet siihen syyksi ainoastaan ukon

itsekkäisyyden. He keksivät keinon, johon ukko tarttui. Vanhan Hirtsin

ei tarvitsisi peräytyä. Ellen olisi varmaankin tuleva Ruotsiin vanhan

Hirtsin morsiamena, jos ukko vielä kirjoittaisi joko Albertille tahi

voudille. Tähän suostui ukko heti, ja iloisesti, ja jo ennenkuin

lääkäri oli saanut ehdotuksen sanotuksi, huusi ukko paperia ja kynää.

Hän kirjoitti, mutta hänen kirjeesensä liitti lääkäri lausunnon ukon

tilasta. Ja että kirje teki tehtävänsä, sen olemme jo nähneet.

Ukko odotti sitten siirtolaisjoukon tulemista, kuten lapsi jouluaattoa

odottaa. Ne, joita hän kaipasi, ne tulivat, ja tuskin oli ukko nähnyt

Albertin ja Ellenin, ennenkuin hän yhdisti näiden kädet ja suuteli

neitoa poikansa morsiamena. Mutta »vanhuus haittaa». -- Ukon voimakas

aika oli ijäksi kulunut. Hänen voimansa olivat murtuneet. Kuten lapsi

iloitsi hän siitä, ettei hänen sittenkään tarvinnut peräytyä. Ja

nuoret, kun tämän ukon viattoman mielihyvän havaitsivat, eivät sitä

tyhjäksi tehneet. Se varsinkin oli ukolle mieleen, että voudin toimesta

oli lähetetty tieto kauppaneuvokselle Ellenin ja hänen kihlauksestaan.

Sitä nauroi hän ja taputti käsiänsä.

Mielihyvissänsä siunasi ukko nuorta paria, jonka tuttavuus juuri tänä

päivänä vuosi takaperin niin kummallisesti oli alkanut. Ukko olisi

tahtonut pitää oikein komeat häät; mutta vouti, joka tiesi, etteivät

nuoret eikä etenkään vanha rouva semmoisia tahtoneet, osasi niin

muuttaa ukon mielen, että _hänen tahdostansa_ häät vietettiin

kaikessa hiljaisuudessa _juuri samana päivänä, jona Albert ensi

kerran oli nähnyt Ellenin_.

Lapsellisessa mielessään iloitsi vanha Hirts. Vanha rouva Burg ei

puhunut sanottavasti mitään tänä iltana. Muistot kuluneista ajoista

elivät hänessä. Nuori Maurits, joka nyt oli astunut uuteen maailmaan,

oli niin onnellinen kuin ihminen hänen ijässänsä voi olla. Hän oli jo

useita viikkoja työskennellyt kauppahuone Hirtsin konttorissa.

»Järjestys! Muistakaa, että maailmassa löytyy toisiakin ihmisiä kuin te

kaksi» -- sanoi vouti nuorelle parikunnalle, joka onnellisuudessaan ei

häntä suuresti huomannut.

Mutta vanha rouva lausui nuorille: »Te astutte tielle; minä olen kohta

tien päähän ehtinyt. Sallikoon Luoja, että päähän päästessänne

sydämenne olisi niin rauhaa täynnä kuin minun nyt on!»

»Minä en peräytynyt! Saattaako kukaan sitä sanoa, että minä peräydyin?»

-- lörpötteli vanha Hirts.

»Ei, sitä ei voi kukaan sanoa» -- vastasi Albert. Ja vanha ukko

hymyili.