Liian hyvin ymmärrän.
Mutta sehän tapahtui kaikkiaan vain muutamia päiviä sitte, viisi
päivää, kaikkiaan vain viisi päivää sitte, viime tiistaina! Ei, ei,
jospa hän vain olisi odottanut vähän aikaa, pisaran vain, niin, -- niin
minä olisin haihduttanut hämärän.
Mutta eikös hän sitte rauhoittunut? Seuraavana päivänä hän jo kuunteli
minua hymyillen, huolimatta hämmennyksestään... Pääasia on, että
hänessä koko sen ajan, noiden viiden päivän kuluessa, oli jonkinlaista
hämmennystä tahi häpeää. Sitä paitsi pelkäsi hän ja pelkäsi kovin. En
väitä vastaan, en vastusta järjettömästi: hän pelkäsi, mutta miksikä ei
olisi peljännyt? Mehän olimme olleet niin kauan toisillemme vieraat,
olimme niin vieraantuneet toisistamme, ja yht'äkkiä tuli tämä kaikki...
Mutta minä en välittänyt hänen pelostaan, sillä uusi toivo alkoi
loistaa!... Totta on kieltämättä, että minä tein virheen. Kohta
herättyämme seuraavana päivänä, jo aamulla (se oli keskiviikkona) tein
heti virheen, minä, näet, aloin oitis pitää häntä ystävänäni. Kiirehdin
liiaksi, mutta ripitys oli tarpeen, se oli välttämätön, -- olipa se
enemmänkin kuin ripitystä! En salannut sitäkään, jota koko ikäni olin
itseltäni salannut. Sanoin suoraan, etten ollut koko talvena muuta
tehnytkään, kuin ollut vakuutettu hänen rakkaudestaan. Selitin hänelle,
että lainakassani oli vain seuraus tahtoni ja järkeni lankeemuksesta,
että se oli personallinen itsensä vitsomisen ja itsensä ylistämisen
aate. Selitin hänelle, että minä silloin teatteriravintolassa
todellakin luonteeni, luulevaisuuteni takia olin pelkuri: ympärystä,
ravintola sinänsä sai minut hämille; hämmästyin ajatellessani: kuinka
tästä pääsen, eiköhän tämä näytä tyhmältä? Enkä minä kaksintaistelua
pelännyt, vaan sitä, että näyttäisi tyhmältä... Mutta sitte en enää
tahtonut sitä tunnustaa ja kiusasin kaikkia, ja häntäkin kiusasin
sentähden ja hänen sitte nainkin vain häntä sentähden kiusatakseni.
Ylipäänsä minä puhuin suurimmaksi osaksi kuin kuumeen houreessa. Hän
tarttui itse käsiini ja pyysi herkeämään: "Te liioittelette... te
kiusaatte itseänne" -- ja taas kyyneleitä, taas milt'ei taudin kohtaus.
Hän rukoili rukoilemistaan, etten mitään sellaista puhuisi enkä
muistelisi.
Minä en välittänyt hänen rukouksistaan tahi välitin vähän niistä.
Kevään tultua Boulogneen! Siellä on aurinkoa, meidän uusi aurinkomme,
niin minä vain haastelin! Suljen kassan, siirrän liikkeeni
Dobronravoville. Minä ehdotin hänelle yht'äkkiä, että hän jakaisi
kaikki köyhille, paitsi pohjarahoja, kolmeatuhatta ruplaa, jotka olin
kummiltani saanut ja joilla lähdettäisiin Boulogneen, ja sitte
palaisimme takaisin ja alkaisimme uutta, työelämää. Niin päätimme
tehdäkin, sillä hän ei sanonut mitään... hymyili vain. Mutta hän taisi
hymyillä enemmän vain sydämen hyvyydestä, ettei minua pahoittaisi.
Näinhän minä, että olin hänelle rasitukseksi; älkää luulkokaan, että
olin niin tyhmä ja niin itsekäs, etten olisi sitä huomannut. Minä näin
kaikki, kaikki viimeiseen pilkkuun asti, näin ja tiesin paremmin kuin
kukaan muu; koko epätoivoni oli nähtävissä!
Kerroin hänelle kaikki itsestäni ja hänestä. Ja Lukeriasta. Sanoin,
että olin itkenytkin... Oi, minä vaihdoin puheenainettakin, koetin olla
kokonaan muistamatta muutamia asioita. Ja hän jo virkistyikin pari
kertaa, senkin muistan. Miksi sanotte, että minä kyllä katselin, mutta
en mitään nähnyt? Ja ellei vain _sitä_ olisi tapahtunut, niin olisi
kaikki jälleen herännyt eloon. Sillä kertoihan hän minulle jo toissa
päivänä, kun puhuimme lukemisesta ja siitä, mitä hän tänä talvena oli
lukenut -- kertoihan hän ja nauroi, muistellessaan tuota kohtausta Gil
Blasin ja Granadan arkkipiispan välillä. Ja kuinka lapsellisesti,
herttaisesti nauraen, aivan kuin ennen morsiamena ollessaan; oi, kuinka
olin tyytyväinen! Minua kuitenkin kovin kummastutti tuo juttu
arkkipiispasta: sillä olihan hänellä talvella siis ollut niin paljon
sielun rauhaa ja onnea, että voi nauraa lukiessaan tuota mestariteosta.
Hän oli siis jo alkanut täydellisesti rauhoittua, oli alkanut
täydellisesti uskoa että jätin hänet _sillä lailla_. "Minä luulin, että
te jätätte minut _sillä lailla_" -- niin hän lausui silloin tiistaina.
Oi, kymmenvuotisen tytön ajatusta! Ja uskoipahan, uskoipahan, että
kaikki todellakin jäisi _sillä lailla_: hän pöytänsä ja minä pöytäni
ääreen, ja niin olisimme eläneet molemmat kuudenkymmenen vanhoiksi.
Mutta yht'äkkiä -- tulen minä, aviomies, ja vaadin rakkautta! Oi, sitä
epähuomiota, oi, minun sokeuttani!
Virhe oli sekin, että katsoin häneen ihastuneesti; olisi pitänyt
hillitä itseänsä, vaan minä pelästytin häntä ihastuksellani. Vaikka
hillitsinhän minä kyllä itseäni, enhän minä suudellut enää hänen
jalkojansa. En kertaakaan näyttänyt, että... no, että olen hänen
miehensä, -- oi, enkä minä sitä ajatellutkaan, rukoilin vain! Mutta
eihän saattanut olla kokonaan vaitikaan, eihän saattanut olla mitään
puhumatta. Sanoin hänelle yht'äkkiä, että nautin hänen puheestansa ja
että pidin häntä paljoa, paljoa sivistyneempänä ja kehittyneempänä
itseäni. Hän punastui kovin ja sanoi hämillänsä, että liioittelin.
Silloin hulluudessani en malttanut, vaan kerroin hänelle, kuinka olin
ihastunut, kun, silloin seisoessani oven takana, kuuntelin hänen
kaksintaisteluansa, viattomuuden kaksintaistelua tuon luontokappaleen
kanssa, ja kuinka nautin hänen ymmärryksestänsä, hänen loistavasta
sukkeluudestansa ja lapsellisesta suoramielisyydestänsä. Hän ikäänkuin
vavahti kokonaan, aikoi taas sopertaa jotakin, että minä liioittelin,
mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa synkistyivät, hän peitti ne käsiinsä ja
alkoi itkeä... Silloin minäkään en enää malttanut, vaan lankesin
jälleen polvilleni hänen eteensä, aloin taas suudella hänen jalkojansa
ja taaskin seurasi tautikohtaus, samoin kuin tiistainakin. Se tapahtui
eilen illalla ja seuraavana aamuna...
Seuraavana aamuna!? Hullu, mikä olenkaan, se aamuhan oli tänään, vasta
taannoin, taannoin vasta!
Kuulkaa ja huomatkaa: kun me taannoin tapasimme toisemme teepöydässä
(tuon eilisen kohtauksen jälkeen), niin hän itsekin kummastutti minua
levollisuudellaan kaikesta huolimatta. Ja minä kun koko yön pelkäsin
tuota eilistä! Mutta yht'äkkiä tuli hän luokseni, asettui eteeni ja
alkoi kädet ristissä (taannoin, taannoin!) puhua minulle, että hän oli
-- rikoksellinen, että hän tiesi sen, että hänen rikoksensa oli
vaivannut häntä koko talven ja vieläkin vaivasi... että hän piti
jalomielisyyttäni suuressa arvossa... "minä tulen olemaan uskollinen
vaimonne, minä tulen kunnioittamaan teitä"... Silloin minä hypähdin
seisomaan ja syleilin häntä, kuin hullu! Minä suutelin häntä, suutelin
hänen kasvojansa, huuliansa, niinkuin aviomies ensi kerran, pitkän
poissaolon jälkeen. Mutta miksi minä taannoin meninkään ulos, kaikkiaan
vain kahdeksi tunniksi... nuo meidän matkapassimme... Oi, Herra Jumala!
Jospa vain viisi minuuttia, viisi minuuttia vain aikaisemmin olisin
palannut?... Ja tuossa tuo kansan paljous portillamme, nuo katseet
minuun... Oi, Herra Jumala!
Lukeria sanoi (oi, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa pois, sillä
hän tietää kaikki, hän on ollut meillä koko talven, hän kertoo minulle
kaikki), hän sanoi, että kun minä olin mennyt kotoa, ja kaikkiaan vain
noin parikymmentä minuuttia ennen tuloani, -- oli hän mennyt rouvan luo
huoneeseemme jotakin kysymään, en muista mitä, ja näki, että hänen
jumalankuvansa (se sama Neitsyt Marian kuva) oli esillä ja hänen
edessänsä pöydällä ja että rouva oli niinkuin vast'ikään rukoillut sen
edessä. --
-- Mitäs rouva? oli hän kysynyt.
-- Ei mitään, Lukeria, mene vain. -- Odotahan, Lukeria!
Sitte oli hän mennyt Lukerian luo ja suudellut häntä.
-- Oletteko onnellinen, rouva?
-- Olen, Lukeria.
-- Aikoja sitte olisi herran pitänyt tulla rouvalta anteeksi pyytämään.
Jumalan kiitos, että olette sopineet.
-- Hyvä on, Lukeria, mene jo! -- oli hän sanonut ja hymyillyt niin
kummallisesti.
Niin kummallisesti oli hymyillyt, että Lukeria palasi häntä kymmenen
minutin kuluttua katsomaan: "Hän seisoi seinän vieressä aivan akkunan
luona, käsi seinää vasten, ja päätään nojaten käteensä, seisoi ja
mietti. Ja niin oli syvissä mietteissä, ettei kuullutkaan, että minä
seisoin ja katselin häntä toisesta huoneesta. Näin, että hän ikäänkuin
hymyili, seisoi ja hymyili. Katselin häntä hetkisen, käännyin ja menin
pois mietteissäni, kun yhtäkkiä kuulin ikkunaa avattavan. Menin oitis
sanomaan, että rouva, on kylmä, ett'ette vain vilustuisi, ja yht'äkkiä
silloin näin, että hän oli noussut ikkunalle ja seisoi siinä jo
kokonaan, ihan pystyssä, avatulla ikkunalla; selin minuun päin, kädessä
jumalankuva. Sydämeni taukosi sykkimästä ja minä huusin: rouva, rouva!
Hän kuuli, teki liikkeen kääntyäkseen minuun päin, mutta ei
kääntynytkään, vaan harppasi, painoi jumalankuvaa rintaansa vastaan ja
heittäytyi ulos ikkunasta!"
Muistan vain, että kun tulin portista sisään, niin oli hän vielä ihan
lämmin. Ja kaikki katsoivat minuun. Alussa huusivat, vaan sitte
yht'äkkiä vaikenivat ja kaikki antoivat tietä minulle ja... ja hän
makasi, kuva käsissä. Muistan, ikäänkuin hämärästi, että astuin ääneti
luo ja katselin kauan. Ja kaikki ympäröivät minua ja sanoivat minulle
jotakin. Lukeria oli ollut siinä myöskin, vaan minä en häntä huomannut.
Sanoo, että oli puhutellutkin minua. Muistan vain sen miehen, joka
minulle huusi: "pivollinen verta vain tuli hänen suustansa, pivollinen
vain" ja osoitti minulle verta siinä kivellä. Taisinpa koskea
sormellani vereen, likasin sormeni ja katselin sormeani (sen muistan),
mutta mies vain huusi: "pivollinen, pivollinen!"
-- Mitä siinä nyt pivollinen?! sanotaan minun huutaneen, minkä jaksoin,
nostaneen ylös käteni ja heittäytyneen hänen kimppuunsa...
Oi, se oli julmaa, julmaa! Väärinkäsitys! Epätodenmukaisuus!
Mahdottomuus!