Viisi minuuttia vain myöhästyin.
Ja eikö olekin? Eikö se olekin epätodenmukaista? Voiko sanoa, että se
oli mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?
Oi, uskokaa, että ymmärrän sen; mutta mitä varten hän kuoli, -- se on
sittenkin kysymys. Pelästyi rakkauttani, kysyi vakavasti itseltään:
ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja ennemmin
kuoli. Tiedän, tiedän päätäni vaivaamatta: hän lupasi liian paljon ja
pelkäsi, ettei voisi pitää sanaansa, -- se on selvä. Lisäksi siinä on
muutamia ihan hirveitä seikkoja.
Sillä mitä varten hän kuoli? -- se kysymys on kuitenkin jälellä. Se
kysymys kolkuttaa kolkuttamistaan aivojani. Minä olisin jättänytkin
hänet _sillä lailla_, jos hän olisi tahtonut, että se _sillä lailla_
olisi jäänyt. Mutta siinäpä se, ettei hän sitä uskonut. Ei, -- ei, minä
valehtelen, ei se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että
minun kanssani oli rehellisesti oltava, -- jos rakastaakseen, niin
rakastaa kokonaan, eikä niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut.
Ja koska hän oli liian siveä, liian puhdas suostuakseen rakkauteen,
mikä kauppiaalle olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minua pettää. Hän
ei tahtonut pettää antamalla vain puolta rakkautta rakkauden muodossa
tahi vain neljättä osaa rakkaudestaan. Siinä se oli, että hän oli liian
rehellinen. Ja minä kun tahdoin istuttaa häneen jaloa mieltä,
muistattehan?! Kummallinen ajatus!
Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä,
halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän
kummallista on, miksei koko talvena kertaakaan mieleeni juolahtanut,
että hän voi halveksia minua? Minä olin aivan varma päinvastaisesta
aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun _ankaralla_
hämmästyksellä. Niin juuri, _ankaralla_. Silloin minä yhdellä kertaa
ymmärsin, että hän halveksi minua. Sen minä ymmärsin iäksi päivikseni!
Oi, vaikkapa olisikin halveksinut koko ikänsä, kunhan vain olisi jäänyt
eloon. Taannoinhan hän vielä tuossa käveli ja puheli. En ymmärrä
lainkaan, kuinka hän voi heittäytyä ulos ikkunasta. Ja kuinka olisin
voinut aavistaakaan sitä viisi minuttia sitte? Kutsuin luokseni
Lukerian. Niin, nyt en millään mokomin päästä Lukeriaa luotani, en
millään mokomin.
Oi, olisimmehan vielä voineet sopia. Olimmehan talven kuluessa vain
hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan jälleen voineet
tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta
elämää? Olenhan jalomielinen, hän oli samoin -- siinähän on
yhtymäkohta! Muutamia sanoja vain vielä, pari päivää lisää -- ei
enemmän, niin hän olisi kaikki ymmärtänyt.
Harmillisinta siinä on, että kaikki vain oli sattumusta, -- pelkkää
raakaa, yksinkertaista sattumusta. Se se on harmillista! Viisi
minuuttia, ainoastaan viisi minuuttia minä myöhästyin. Jospa olisin
tullut vain viisi minuuttia aikaisemmin, -- niin tuo silmänräpäys olisi
kiitänyt ohi pilvenä eikä hänen päähänsä senjälkeen olisi koskaan enää
mitään semmoista pälkähtänyt. Ja asia olisi päättynyt niin, että hän
olisi kaikki ymmärtänyt. Mutta nyt ovat huoneet taas tyhjät ja minä --
yksin. Lerkku vain tuolla kellossa käydä naksuttaa, se ei siihen koske,
ei sen ole sääli mitään. Ei ole ketään nyt, -- siinä kova onneni.
Minä vain kävelen kävelemistäni yhtä mittaa. Tiedän, tiedän, ei teidän
tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että soimaan sattumaa ja
noita viittä minuttia? Mutta sehän on selvä. Huomatkaa sekin: hän ei
jättänyt edes kirjettä, että, näet, "älkää syyttäkö ketään
kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikö hän sitte ajatellut, että
voisi Lukeriaakin syyttää: "olithan yksin hänen kanssaan, sinä siis
hänet survasit". Siten olisi syyttä suotta Lukeriaa ahdisteltu, ellei
pihan puolelta sivurakennusten akkunoista ja pihalta neljä henkeä olisi
nähnyt, kuinka hän seisoi, jumalankuva käsissään, ja itse heittäytyi.
Mutta sekinhän oli sattuma, että siellä oli ihmisiä, jotka näkivät. Ei,
kaikki oli vain silmänräpäys, yksi mitätön silmänräpäys vain! Tuokion
mielikuvitus. Mitäpä siitä, että hän rukoili jumalankuvan edessä?!
Eihän se merkitse, että hän odotti kuolemaa. Kaikki kesti vain
silmänräpäyksen, kentiesi kaikkiaan vain kymmenen minuuttia koko tuo
päätös, -- sen ajan kun hän seinän vieressä seisoi nojaten päätään
käteensä ja hymyillen. Päähän pälkähti ajatus, pyörrytti ja -- ja hän
ei voinut hillitä itseänsä.
Se oli ilmeinen väärinkäsitys, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani
olisi kyllä vielä voinut elää. Ehkäpä se vain oli vähäverisen
heikkoutta? Pelkästään vähäverisyyttä, elinvoiman kuihtumista? Hän oli
talven kuluessa väsynyt, siinä kaikki...
Myöhästyin!!!
Kuinka laiha hän on tuossa arkussaan, kuinka hänen nenänsä on käynyt
suipoksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja miten hän putosikin,
-- ei musertunut mitään, ei taittunut mitään! Tuo yksi ainoa
"pivollinen verta" vain! Teelusikallinen vain, nähkääs! Sisällinen
tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä
jos hän viedään pois, niin... oi, ei, viedä hänet pois on melkein
mahdotonta! Tiedänhän minä, että hänet on vietävä pois, enhän ole
hullu, enhän hourailekaan, päinvastoin, ymmärrykseni ei ole ollut
koskaan niin selvä, mutta kuinkas sitte, kun talossa taas ei ole
ketään, vain kaksi huonetta taas ja minä taas olen yksinäni panttieni
seurassa. Hourailua, hourailua, tämähän on hourailua! Olen kiusannut
hänet kuoliaaksi, siinä se on.
Mitä minä nyt välitän laeistanne? Mitä teidän tavoistanne ja
menoistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne! Tuomitkoot minua
tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, mutta minä
sanon, etten tunnusta mitään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upseeri"! Mutta
minä huudan hänelle: missä sinulla on se voima, että minä sitä
tottelisin? Miksi on kamala vitkastelu murskannut sen, mikä oli
kaikista kalliinta?
Mitä minä nyt teidän laeistanne? "Minä asetun erilleni".
Sokea, sokea on hän! Kuollut, ei kuule! Et tiedä minkälaisessa
paratiisissa olisin säilyttänyt sinua. Paratiisi olisi minulla ollut
sielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et
olisi minua rakastanut, -- mutta vähät siitä!
Kaikki olisi saanut ollakin _sillä lailla_, kaikki olisi jäänytkin
_sillä lailla_. Jospa vain olisit puhutellut minua kuin ystävää, niin
olisimme yhdessä iloinneet ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme.
Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitäpä siitä, jos olisit toista
rakastanutkin! Olisit kävellyt hänen kanssaan ja minä olisin vain
katsellut toiselta puolen katua... Oi, tulkoon mitä tahansa, kunpa vain
kerrankin aukaisisi silmänsä! Vaikkapa silmänräpäyksen, -- yhden
silmänräpäyksen vain! -- katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän
seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimoni! Oi, yhdestä
katseesta vain hän ymmärtäisi.
Vitkastelua! Oi, luontoa! Ihmiset ovat yksinään maan päällä, -- siinä
onnettomuus. "Onko pellolla elävää ihmistä?" -- huudahtaa sankari
venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, vaikka en sankari
olekaan, mutta ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää
maailmaa. Aurinko nousee, mutta -- katsokaa, eikö se ole kuollut
kappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla vain -- kuolleita. Ihmisiä
vain ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä -- siinä maa! "Ihmiset,
rakastakaa toisianne!" -- kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on?
Lerkku käydä naksuttaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi
yöllä. Hänen kenkänsä ovat tuossa vuoteen vieressä ikäänkuin
odottamassa häntä... Ei, mutta todellakin, kun hänet huomenna viedään
pois, kuinka minun silloin käy?