Suomukset putosivat yht'äkkiä.
Pari sanaa ensin. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä
kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan
miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin
työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin, eikä nähnyt, että
minä häntä katselin. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että
hän oli käynyt laihaksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat,
-- minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa,
hämmästytti tavattomasti ja yhdellä kertaa. Minä olin jo ennenkin
kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis
ylös ja lähdin pyytämään Schröderiä luokseni sanomatta vaimolleni
mitään.
Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin hämmästynyt ja
katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.
-- Minähän olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.
Schröder ei häntä paljoa tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin
koppavan välinpitämättömiä), mutta sanoi minulle vain toisessa
huoneessa, että se oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi
hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ellei käynyt päinsä
suorastaan muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei
sanonut mitään, paitsi että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta
sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle jälleen
yht'äkkiä, hirveän vakavasti katsoen minuun:
-- Minä olen ihan, ihan terve.
Mutta sen sanottuaan, hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään
oli se häpeää. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin
_hänen miehensä_, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen
oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin
punastumisen syynä kainouden. (Suomukset!)
Sitte, kuukautta myöhemmin, istuin eräänä kirkkaana päivänpaisteisena
päivänä huhtikuussa, viidettä käydessä, kassani ääressä ja tein
laskujani. Yht'äkkiä kuulin minä, että hän tehden työtä pöytänsä
ääressä huoneessamme hyvin, hyvin hiljaa... hyräili. Tämä uutuus teki
minuun järkyttävän vaikutuksen enkä nytkään vielä käsitä sitä. Siihen
saakka en ollut melkein koskaan kuullut hänen laulavan, paitsi ehkä
ihan ensimäisinä päivinä sen jälkeen kun hän tuli talooni ja kun vielä
kujeilimme ampuessamme maaliin revolverillani. Silloin oli hänen
äänensä vielä jotensakin vahva ja heleä, vaikkei varma, mutta hyvin
miellyttävä ja terve.
Nyt oli hänen laulunsa niin kovin heikko, -- oi, ei se ollut surullinen
(se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin
revähtänyttä, särkynyttä, ikäänkuin se ei olisi voinut hallita
itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili
puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi,
-- niin ohukainen oli se ääni, niin surkeasti se katkesi: hän rykäsi ja
alkoi taas hyvin, hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti hyräillä.
Minun tunteilleni ehkä nauretaan, mutta ei koskaan kukaan ymmärrä,
miksi mieleni tuli niin liikutetuksi. Ei, ei minun vielä ollut sääli
häntä, se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä,
valtasi minut yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmettely, joka oli niin
kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: "laulaa ja
minun kuullen! _Onko hän unhottanut minut, vai_?"
Aivan hämilläni jäin minä paikalleni, nousin sitte yht'äkkiä, otin
hattuni ja menin ulos, ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä,
kuinka ja miksi Lukeria antoi minulle päällystakkini.
--- Hän laulaa? sanoin minä ehdottomasti Lukerialle. Tämä ei minua
ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä mitään käsittämättä. Olivathan
sanani todellakin epäselvät.
-- Ensi kertaako hän laulaa?
-- Ei, kyllä hän toisinaan lauleskelee teidän poissa ollessanne,
vastasi Lukeria.
Muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja aioin
mennä minne sattui. Menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin.
Ohitseni kuljettiin, minua survaistiin, mutta minä en tuntenut mitään.
Kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänet, tietämättäni miksi,
Poliisisillan luo. Mutta sitte jätin hänet yht'äkkiä ja annoin hänelle
kaksikymmentä kopekkaa.
-- Siin' on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen
hänelle, mutta sydämessäni syttyi yht'äkkiä omituinen ihastus.
Käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Tuo levähtänyt, särkynyt,
surkea sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Olin pakahtua.
Silmistäni putoilivat nyt suomukset. Kun hän kerran on alkanut laulaa
minun läsnäollessani, niin on hän unhottanut minut, -- se oli nyt
selvää ja hirveätä. Sitä sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani
ja voitti pelon.
Oi, kohtalon ivaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla
sielussani koko talvena, kuin tuo ihastus, mutta missä olin minä itse
koko talven? Olinko minä sieluni kanssa?
Juoksin hyvin sukkelaan portaita ylös, en tiedä, arastelinko sisään
tullessani. Muistan vain, että koko lattia ikäänkuin aaltoili ja minä
ikäänkuin uin vedessä. Astuin huoneeseen, hän istui entisellä
paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, mutta ei enää laulanut. Pikaisesti
ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta mikään katse se ei
ollut, vaan ele ainoastaan, tavallinen ele, kun joku astuu huoneeseen.
Menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan
lähelle; olin kuin hullu. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin
pelästyksissään, minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä hänelle
sanoin, s.o. aion sanoa, sillä puhuakaan en osannut, niinkuin piti.
Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä tiennyt edes, mitä sanoisin,
hengästyin vain.
-- Puhutaan nyt... kuulehan... sano jotakin, -- sopersin minä yht'äkkiä
jotakin typerää, -- sillä mitä järkevää siinä olisi saanut sanotuksi.
Hän säpsähti taas ja horjahti taaksepäin, kovin säikähdyksissään
katsellen kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvastui _ankara_ hämmästys hänen
silmissänsä. Niin, hämmästys ja _ankaruus_. Hän katseli minua suurilla
silmillään. Tuo ankaruus, tuo ankara hämmästys musertamalla musersi
minut: "Sinä siis vielä kaipaat rakkautta, rakkautta?" -- oli ikäänkuin
kysymys tuossa hämmästyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä näin
siinä kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin
hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen.
Hän hypähti yht'äkkiä paikaltaan, mutta minä sain hänet tavattomalla
voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.
Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi, niin, minä ymmärsin sen!
Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin
kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojaan.
Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko
pääsemättömän epätoivoni. Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en
voinut. Pelästys ja hämmästys muuttuivat hänessä yht'äkkiä
jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, erikoiseksi kysymykseksi, ja
hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikimmin
käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin
hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin minä suutelin sitä
kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa olivat olleet.
Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, miten
häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysteerillinen kohtaus, minä näin sen,
hänen kätensä vapisivat, -- minä en sitä ajatellut, vaan sopersin
hänelle, että rakastan häntä, etten nouse: "anna minun suudella hameesi
helmaa... näin koko ikäni rukoilla sinua!"... En tiedä, en muista,
mutta yht'äkkiä alkoi hän itkeä ja väristä; seurasi hirveä
hysteerillinen kohtaus. Olin pelästyttänyt häntä.
Kannoin hänet vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle
ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua
rauhoittumaan: "Lakatkaa, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!" Koko
sinä iltana en mennyt pois hänen luotansa. Puhelin hänelle vain, että
vien hänet Boulogneen merikylvyille, hetikohta, kahden viikon kuluttua,
että hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että
suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava
uudestaan, mutta ennen kaikkea -- Boulogneen, Boulogneen! Hän kuunteli
ja pelkäsi yhä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle
se, vaan se, että yhä rajummin taas halusin olla hänen jalkojensa
juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa
seisoivat ja rukoilla häntä ja -- "mitään muuta minä en pyydä sinulta",
toistin minä joka hetki, -- "älä vastaa minulle mitään, älä huomaa
minua ollenkaan, anna minun vain salaa katsella sinua, pidä minua vain
jonakin esineenäsi, koiranasi"... Hän itki.
-- _Ja minä luulin, että te jätätte minut sillä lailla_ -- pääsi
yht'äkkiä ehdottomasti lause hänen huuliltansa, -- niin ehdottomasti,
että kentiesi hän ei itse ollenkaan sitä huomannut sanoneensakaan, ja
kuitenkin -- oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja
minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin
veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta
niinkauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä
ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä
iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin yhä vain, että olin oitis
korjaava kaikki. Vihdoin hän yön tullen vaipui kokonaan, minä kehoitin
häntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sikeästi. Odotin houretta, joka
tulikin, mutta hyvin lievänä. Nousin yöllä melkein joka hetki ja menin
hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni,
katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa kehnossa rautavuoteessa,
jonka silloin olin ostanut hänelle kolmesta ruplasta. Minä rupesin
polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen
maatessansa (hänen luvattansa)! Aloin rukoilla, vaan hypähdin jälleen
pystyyn, Lukeria kävi myös keittiöstään katsomassa tuon tuostakin.
Menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna "alkaa
toinen elämä".
Ja minä uskoin siihen sokeasti, mielettömästi, hirveästi. Oi, ihastus,
ihastus valtasi minut! Oikein odottamalla odotin seuraavaa päivää.
Pääasia on, etten minä pelännyt mitään onnettomuutta kaikista oireista
huolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta
siitä, että suomukset jo olivat pudonneet, ja kaukaan, kaukaan aikaan
ei se palannut -- oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja
kuinka olisi se voinutkaan palata: olihan hän silloin vielä elossa,
olihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä.
"Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saa nähdä
kaikki!" Se oli silloin ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden
ihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Jostakin syystä
luulin, että Boulogne oli kaikki, -- että Boulognessa oli jotakin
ratkaisevaa. "Boulogneen! Boulogneen!" Minä odotin hirveästi
huomispäivää.