I.

Ylpeyden uni.

Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ettei hän enää tahdo olla luonani

ja että hän, kun rouva on haudattu, -- lähtee pois. Minä rukoilin

polvillani viisi minuttia, vaikka aioin rukoilla koko tunnin, mutta

minä yhä ajattelen, -- ajattelen, ja yhä vain sairaita ajatuksia, ja

pääni on kipeä, -- mitäs sitä rukoileekaan, -- syntihän se olisi!

Kummallista on myöskin, ettei minua nukuta; suuressa, liian suuressa

surussa, ensimäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa.

Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä nukkuvan tavattoman

sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä

muutoinhan eivät voimat kestäisi... Minä panin maata sohvalle, vaan en

nukkunut...

... Kuusi viikkoa kestäneen sairauden aikana hoidimme me häntä yötä ja

päivää, --- minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin

palkannut sairaalasta. Rahaa en säälinyt, jopa tahdoin tuhlatakin sitä

hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin

hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua,

näyttäydyin hänelle vähemmin. Mutta mitäpäs minä kerron?! Kun hän jo

oli päässyt kokonaan jalkeille, niin hän istui hiljaa ja ääneti

erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin siihen aikaan ostin häntä

varten... Niin, se on totta, me olimme ihan vaiti; tuota, aloimmehan me

kyllä sitte puhella, mutta ihan jokapäiväisistä asioista. Minä,

tietysti, tahallanikaan en puhellut paljoa, mutta huomasinpa, ettei

hänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta se oli aivan luonnollista hänen

puoleltansa: "Hän oli liiaksi masentunut ja liiaksi voitettu, ajattelin

minä, ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua". Sillä

lailla sitä sitte oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki

tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli

hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt siinä itsekseen ajattelee?

Sanonpahan vieläkin: oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä

kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta

minä voihkin itsekseni ja tukehdutin voihkaukseni rintaani

Lukerialtakin. En voinut ajatella, en olettaakaan, että hän kuolisi

saamatta tietää kaikkia. Muistan, että kun vaara jo oli ohitse ja hän

alkoi toipua, niin rauhoituin pian ja kokonaan! Vaan ei sillä hyvä, --

minä päätin _lykätä tulevaisuutemme_ niin kauaksi aikaa, kuin

mahdollista, ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin

tapahtui minussa jotakin kummallista ja erikoista, muuksi en voi sitä

sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen jo tuntui minusta

yllättävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen,

tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ja sitä olin koko talven.

Nähkääs, minun elämässäni oli muudan hirveä ulkonainen tapahtuma, joka

siihen saakka, s.o. tuohon suureen kohtaukseen asti vaimoni kanssa,

joka päivä ja joka tunti oli painanut minua, se oli, näet, -- maineeni

menetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: se oli itsevaltainen vääryys

minua kohtaan. Totta on, etteivät toverini minua rakastaneet vaikean

luonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein on

niinkin, että joku ihmisen mielestä ylevä ja kunnioitusta ansaitseva

asia jostakin syystä tovereista näyttää naurettavalta. Oi, minua ei

rakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään.

Minua ei Lukeriakaan voi rakastaa. Vaikka tuo tapaus rykmentissä oli

seurauksena siitä, ettei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä

satunnaista laatua. Sanon sen siksi, ettei ole mitään harmillisempaa

eikä tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumasta, joka saattaa tapahtua

ja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain yhtymisestä, jotka

olisivat voineet kiitää ohitse kuin pilvet. Älykkäälle ihmiselle on se

alentavaa. Tuo tapaus oli seuraava:

Näytöksien väliajalla teatterissa olin mennyt ravintolaan. Husaari

A----v tuli silloin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siellä olevien

upseerien ja yleisön läsnä ollessa kovalla äänellä puhua kahden muun

husaarin kanssa siitä, että rykmenttimme kapteeni Besumtsev oli

käytävässä juuri aikaansaanut skandaalin "ja on luultavasti päissään".

Keskustelua ei syntynyt, mutta asia oli erehdys, sillä kapteeni

Besumtsev ei ollut päissään eikä juttu ollut oikeastaan mikään

skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin,

mutta seuraavana päivänä levisi juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin

siellä puhua siitä, että kun ravintolassa ei meidän rykmentistämme

ollut muita kuin minä yksinäni, ja kun husaari A----v oli lausunut

röyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin en ollut mennyt A----vin

luo enkä keskeyttänyt häntä. Mutta miksi olisin sen tehnyt? Jos hän

kerran oli vihoissaan Besumtseville, niin oli se heidän keskinäinen

asiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Kuitenkin

alkoivat upseerit olla sitä mieltä, ettei asia vain ollut mieskohtaista

laatua, vaan että se koski koko rykmenttiä, ja koska meidän

rykmenttiimme upseereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin

minä sillä ravintolassa oleville upseereille ja yleisölle, että meidän

rykmentissämme on upseereja, jotka ovat näin välinpitämättömiä omasta

ja rykmenttinsä kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä

asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin

myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A----vin kanssa. Minä en sitä

tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani.

Sen jälkeen hain oitis virkaeron, -- siinä koko juttu. Minä erosin

ylpeänä, mutta henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahdoltani

että ymmärrykseltäni. Silloin, näet, sattui juuri, että lankoni

Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä,

joka oli hyvin pieni, ja minä jäin kuin jäinkin ilman yhtään kopeekkaa

kadulle. Olisin kyllä voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, mutta en

viitsinyt, loistavaa sotilaspukua kannettuani, ja johonkin rantatien

virkaan en voinutkaan ruveta. Siis -- häpeä kuin häpeä, kunniattomuus,

kuin kunniattomuus, lankeemus, kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä

parempi, -- niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme vuotta synkkiä

muistoja ja olo Vjasemskin talossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli

Moskovassa kummini, rikas eukko, ja odottamatta jätti hän muun muassa

minullekin jälkisäädöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Mietin asiaa ja

silloin ratkaisin kohtaloni. Päätin avata lainakassan, pyytämättä

ihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma tupa ja -- uusi elämä kaukana

entisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua

kuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja iäksi

turmeltunut maineeni. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei, -- en

tiedä. Ja tuodessani hänet talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä

kovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli

valmistettava, lopullisesti viimeisteltävä, jopa voitettavakin. Ja

oliko minun mahdollista niin yhdellä haavaa selittää jotakin tuolle

kuusitoistavuotiaalle, jolla oli omat ennakkomielipiteensä. Kuinka

olisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää

revolverikohtausta, saada hänet vakuutetuksi, etten ole pelkuri ja että

minua rykmentissä oli väärin luultu pelkuriksi? Mutta tuo kohtaus

sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän

entisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu sitä saanut tietää, niin saihan

ainakin _hän_, ja se oli kaikki, mitä tahdoinkin, sillä hän oli minulle

kaikki, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen,

jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, -- ja hän sai

kaikki tietää, hän sai tietää ainakin, että väärin oli kiirehtinyt

liittymään vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen

silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaikka silti eriskummallinen

ihminen, mutta tämä ajatuskaan ei nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli

tapahtunut, miellyttänyt minua ollenkaan niin kovin: kummallisuus ei

ole vika, päinvastoin se toisinaan hyvin viehättääkin naisen luonnetta.

Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä

oli tapahtunut, oli riittävää rauhalleni ja siinä oli kylliksi kuvia ja

aiheita haaveilulleni. Sepäs se on ilkeintä, että olen haaveksija:

itselläni oli kylliksi aiheita, ja hänestä ajattelin, että kylläpähän

_odottaa_.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin

häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä.

Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja lueskeli iltasin toisinaan

kirjoja, joita otti kaapistani. Kirjojen valinta kaapista näkyi myöskin

todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän

tullen päivällisen jälkeen saattelin häntä joka päivä kävelylle ja me

jalottelimme, mutta ei ihan ääneti, niinkuin ennen. Minä oikein

koetinkin, että näyttäisi siltä, kuin emme olisi olleet vaiti, vaan

puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, käyttäydyimme molemmat niin,

ettemme olleet liiaksi puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle,

ajattelin minä, on välttämätöntä "antaa aikaa". Tietysti on

kummallista, ettei aina talven loppuun asti kertaakaan johtunut

mieleeni, että minä halusti salaa katselin häntä, mutta etten

ainoatakaan hänen katsettansa koko talven kuluessa tavannut minuun

kohdistuneena. Ajattelin, että se oli arkuutta hänessä. Sitä paitsi oli

hän kovin aran ja nöyrän, kovin voimattoman näköinen, tautinsa jälkeen.

Ei, ajattelin, parempi on odottaa, niin -- niin "hän itse yht'äkkiä

tulee luokseni".

Tämä ajatus viehätti minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan

ikäänkuin tahallani kiihoitin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja

ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä

kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä

sielussani. Ja sen tunsin itsekin, että tämä oli vain ikäänkuin

leikkiä. En silloinkaan, kun aviovälimme rikoin ostamalla sängyn ja

tuon väliseinän, en koskaan, en koskaan voinut pitää häntä

rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen

rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että aioin hänelle täydellisesti

antaa anteeksi, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin.

Sanalla sanoen, se oli omituista minun puoleltani, sillä minä olen

siveellisen ankara. Päinvastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin

lannistettu, niin masennettu, että minun tuli häntä toisinaan

tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan suorastaan

miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän

eriarvoisuudestamme minua miellytti...

Sattuipa, että minä sinä talvena tahallani sain tehdä muutamia hyviä

töitä. Annoin anteeksi kaksi velkaa ja rahaa annoin eräälle köyhälle

naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä

tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; mutta tuo

nainen tuli itse kiittämään ja milteipä polvillaan. Sillä lailla tuli

se ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti

vastaan tämän tiedon.

Mutta kevät lähestyi, huhtikuu oli jo puolivälissä, sisäikkunat

otettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia

huoneitamme. Silmissäni vain oli suomukset, jotka sokaisivat järkeni.

Voi, noita onnettomia, turmiollisia suomuksia! Kuinka kävikään, että ne

yht'äkkiä putosivat silmistäni ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja

ymmärsin kaikki. Oliko se sattuma, vai oliko määrätty hetki tullut, vai

auringon sädekö lienee sytyttänyt tylsyneessä järjessäni ajatuksen ja

aavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus, eikä aavistus, vaan joku hermo

alkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja

virkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä

ikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja

odottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen

jälkeen...