V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.

Riidat alkoivat siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla

tavallaan ja arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin mikä niiden arvo

oli, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä

asiasta! Minä en antanut myöten. Mutta siihen osui silloin tuo

kapteenin rouva.

Se vanha ämmä toi, näet, medaljongin, joka oli hänen miesvainajansa

lahjoittama, siis muistoesine. Minä annoin siitä kolmekymmentä ruplaa.

Silloin ämmä alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että tuo kalu

säilytettäisiin, -- tietysti, se säilytetään. Mutta viiden päivän

kuluttua tuli hän yht'äkkiä vaihtamaan sitä rannerenkaaseen, joka ei

ollut kahdeksankaan ruplan arvoinen; tietysti minä en siitä huolinut.

Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, koska tuli jälleen minun

poissa ollessani, ja tämä vaihtoihin hänelle medaljongin.

Saatuani sen samana päivänä tietää, nuhtelin häntä siitä lempeästi,

mutta lujasti ja järkevästi. Hän istui sängyn laidalla, katseli maahan

ja koputteli oikean jalkansa terällä mattoon (se oli hänen tapansa):

häijy hymy oli hänen huulillaan. Silloin ilmoitin minä hänelle aivan

levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat _minun_,

että minulla on oikeus katsella elämää _omilla silmilläni_ ja -- että

minä, ottaessani hänet talooni, en ollut salannut häneltä mitään.

Hän hypähti yht'äkkiä seisoalleen, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja

-- mitäs luulette -- polki minulle yht'äkkiä jalkaa; siinä oli peto, se

oli vihanpuuskaa, se oli peto vihanpuuskassa. Minä aivan jähmetyin

hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Mutta

minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin

samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan

häneltä pois osallisuuden asioihini. Hän nauroi minulle vastoin

silmiäni ja lähti ulos asunnosta.

Asianlaita oli se, ettei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos asunnosta.

Ilman minua ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo hänen

morsiamena ollessaan. Iltapuoleen hän palasi; minä en sanonut

sanaakaan.

Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä

suljin kassan ja lähdin tätien luo. Heidän kanssaan olin lopettanut

tuttavuuden oitis häiden jälkeen; en tahtonut heitä luokseni enkä

käynyt itse heidän luonaan. Nyt selvisi, että vaimoni kävi heidän

luonaan. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle

vasten silmiä: "se on, sanoivat, teille oikein". Tuota heidän nauruaan

minä juuri odotinkin. Silloin minä lahjoin nuoremman naimattoman tädin,

annoin hänelle etukäteen viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua

tuli hän jo luokseni ja ilmoitti: "asiaan kuuluu olevan sekaantunut

muudan luutnantti Jefimovitsch, entinen rykmenttitoverinne". Minä

kummastuin kovin. Tuo sama Jefimovitsh oli tehnyt minulle eniten pahaa

rykmentissä, ja kuukausi sitten tuli hän, häpeämätön kun oli, pari

kertaa lainakassaani muka panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän

silloin alkoi vaimoni kanssa naureskella. Menin silloin hänen luo ja

sanoin, ettei hän enää saisi tulla luokseni entisten juttujemme tähden;

mutta mitään muuta ajatusta ei päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin

vain, että hän oli muuten röyhkeä. Mutta nyt ilmoitti täti odottamatta,

että heillä oli sovittu kohtaus ja että tätä asiaa välitti muudan

tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen

luonaan, sanoi, vaimonne nyt käykin".

Tämän kohtauksen kerron vain lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä juttu

minulle kolmesataa ruplaa, mutta kahdessa vuorokaudessa sain aikaan

sen, että seisoin viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana

kuuntelemassa vaimoni ensimäistä kohtausta Jefimovitshin kanssa. Sitä

odottaessa oli meillä tuon päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta

minulle hyvin tähdellinen keskustelu.

Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen

minua pilkallisesti ja koputellen jalallaan lattiaan. Katsellessani

häntä, johtui yht'äkkiä mieleeni ajatus, että hän koko viimeisen

kuukauden tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei

ollut lainkaan ollut luonteensa mukainen, voipi sanoa, että oli ollut

aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, kiinnikäypä olento, joka

ei juuri ollut häpeämätön, mutta ilkeä ja itse kiusaa tekevä ja riitaa

tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun

sentapainen raivostuu, niin kuitenkin näkee, vaikka hän menisikin liian

pitkälle, että hän itse vain tekeytyy, itseään vain kiihoittaa ja että

hänen itsensä ennen muita on mahdoton hillitä siveyttään ja

häveliäisyyttä. Senpä tähden tuollaiset toisinaan hyppäävätkin liian

korkealle, niin ett'eivät usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään.

Irstaisuuteen tottunut ihminen lieventää aina tekoaan, toimii

häijymmin, mutta järjestyksen ja soveliaisuuden varjossa ja vaatii

itselleen etevämmyyttä muiden rinnalla.

-- Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että te

pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin taivaasta

pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

-- On, minua pyydettiin, upseerien päätöksen mukaisesti,

eroamaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut

virka-erohakemukseni.

-- Pelkurina siis ajettiin pois?

-- Niin, he tuomitsivat minut pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt

kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, etten tahtonut alistua

heidän itsevaltaiseen tuomioonsa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en

itse katsonut olevan mitään loukkauksen syytä. Tietäkää, -- en

malttanut olla silloin sanomatta, -- että asettua sellaista

itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, vaatii

paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.

Minä en voinut hillitä itseäni, vaan ryhdyin tuolla lauseella itseäni

puolustamaan; ja sitä hän vain kaipasikin, tätä uutta nöyrtymistäni.

Hän hymähti vihaisesti.

-- Onko sitte totta, että te kolme vuotta kuljeskelitte Pietarin katuja

kuin mikäkin irtolainen kerjäillen ja biljaardien alla yönne maaten.

-- Olenpa ollut yötä Sennajallakin Vjasemskin talossa! [Vjasemskin talo

Pietarissa hyvin tunnettu kurjimman köyhälistön tyyssija. _Suomentaja_]

Niin, totta se on; elämässäni oli, senjälkeen kun rykmentin jätin,

paljon häpeätä ja lankeemusta, mutta ei siveellistä lankeemusta, sillä

silloinkin itse ensimäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni

ja ymmärrykseni lankeemusta ja se johtui yksinomaisesti epätoivoisesta

tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt...

-- Niin, nyt olette suuri herra, -- rahamies.

Se oli viittaus lainakassaan. Mutta minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä

näin hänen himoitsevan minulta minua halventavia selityksiä. Mutta minä

en niitä hänelle antanut. Parhaaksi soitti silloin panttaaja ja minä

menin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut

ulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:

-- Kuitenkaan ette siitä mitään minulle puhunut ennen häitämme.

Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.

Ja niin minä sitte seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven

takana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin; taskussa oli minulla

revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllään pöydän luona ja Jefimovitsh

kiemaili hänen edessänsä. Mitenkäs kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi

kunniakseni) aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka

en sitä täysin tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä,

lausunko ajatukseni kyllin selvään.

Nähkääs, mitä tapahtui! Minä kuuntelin koko tunnin ajan ja

koko tunnin olin läsnä kaksinstaistelussa mitä jaloimman ja ylevimmän

naisen ja maailmanmiehen, paheellisen, typerän, raatelevan

luontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä hämmästyneenä,

mistä tietää tuo suoramielinen, lempeäluontoinen, harvapuheinen olento

kaiken tuon. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan

ei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, niin täynnä pilkkaa,

mitä avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää

ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa olikaan hänen sanoissansa ja

sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus

hänen arvosteluissaan! Ja kuinka paljon melkein neitseellistä

viattomuutta samalla kertaa!

Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen

liikkeillensä, hänen oletuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne

käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin

puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä vaimoni

puolelta oli vain kiemailemista -- "sukkelan, vaikkakin turmeltuneen

olennon kiemailemista itseään kalliimmaksi arvioidakseen". Mutta ei,

totuus loisti kuin aurinko eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan

rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tuo kokematon,

suostua tähän kohtaukseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin

aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vain saada loukata

minua jollakin tavoin, mutta vaikka hän olikin ryhtynyt sellaiseen

likaiseen tekoon, niin ei hän kuitenkaan tuota lokaa kestänyt. Ja

häntäkö, tuota viatonta ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi

Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut

viekoitella? Päinvastoin tuo mies vain herätti naurua. Totuus kohosi

täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen nostatti hänen

sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta

kokonaan typertyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastatenkaan hänelle,

niin että aloin jo peljätä, ettei hän vain loukkkaisi tuota naista

pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä

seurasin tätä kohtausta melkein hämmästymättä. Kohtasin siinä ikäänkuin

jonkin tuttavan. Olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatakseni.

Menin sinne uskomatta mitään, mitään syytöstä, vaikkakin, tosin kyllä,

olin ottanut revolverin taskuuni. Ja saatoinko edes ajatella häntä

toisellaiseksi? Minkä tähden häntä rakastin, minkä tähden kunnioitin

häntä, minkä tähden nain hänet? Oi, tietysti tulin liiankin

vakuutetuksi siitä, kuinka kovin hän minua silloin vihasi, mutta

samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viaton hän oli. Minä

keskeytin kohtauksen yht'äkkiä, aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti

paikaltaan, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan

kanssani ulos, Jefimovitsh ei joutunut ymmälle, vaan purskahti

yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:

-- Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vain pois, viekää

vain pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne

ei mikään kunnon mies voikaan taistella, niin olen kuitenkin,

kunnioituksesta vaimoanne kohtaan, valmis... Jos, muutoin, itse

uskallatte...

-- Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.

Sitte ei puhuttu koko matkalla kotiin asti sanaakaan. Minä saatoin

häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän kovin

hämmästynyt, mutta vain siihen asti kuin kotiin tulimme. Saavuttuamme

kotiin, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli

tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin

pilkanhymyyn, niin katseli hän minua jo riemuitsevasti ja ankaran

uhkaavasti ja varmaan oli hän ensi hetkestä vakuutettu, että minä ammun

hänet revolverilla kuoliaaksi. Mutta minä otin ääneti revolverin

taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin.

(Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut

aina valmiina panoksessa hamasta kassani avaamisesta saakka. Avatessani

kassani en tahtonut pitää suuria koiria enkä rotevaa palvelijaa,

niinkuin, esimerkiksi, Moserin on tapana pitää, liiketuttavilleni avaa

oven keittäjätär. Mutta meikäläisen miehen on mahdoton olla ilman

itsepuolustuskeinoa ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä

sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä

revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen

rakennuksenkin; sitä paitsi kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan.

Huomatkaa tämä kaikki). Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa,

kävin minä puoleksi riisuutuneena vuoteelle. Olin hyvin väsynyt; kello

oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan,

hievahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttilän

sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän puolelle sohvalle

pitkäkseen. Se oli ensimäkien kerta, jolloin hän ei pannut maata

kanssani, -- huomatkaa sekin...