Hirveä muisto.
Nyt tulee se hirveä muisto...
Minä heräsin aamulla, luulen, kahdeksatta käydessä ja huoneessa oli jo
melkein ihan valoisa. Heräsin kerrassaan täyteen tajuntaan ja aukaisin
yht'äkkiä silmäni. Hän seisoi pöydän luona ja piteli revolveria
käsissään. Hän ei nähnyt, että olin herännyt ja että katselin häntä. Ja
yht'äkkiä näin minä, että hän alkoi lähestyä minua, revolveri kädessä.
Minä suljin nopeasti silmäni ja olin sikeästi makaavinani.
Hän astui vuoteeni luo ja seisattui eteeni. Minä kuulin kaikki; vaikka
vallitsi kuoleman hiljaisuus, niin kuulin senkin. Silloin tapahtui
suonenvedontapainen liikahdus -- ja minä aukaisin yht'äkkiä, vastoin
tahtoani, silmäni ja revolveri oli jo ohimojani vastassa. Silmämme
kohtasivat toisensa. Mutta me emme katselleet toisiamme enempää kuin
silmänräpäyksen ajan. Minä sain taaskin töin tuskin silmäni suljetuiksi
ja samassa silmänräpäyksessä päätin sieluni kaikilla voimilla, etten
enää hievahtaisi enkä aukaisisi silmiäni, tapahtuipa mitä hyvänsä.
Todellakin tapahtuu usein niin, että sikeää unta nukkuva yht'äkkiä
aukaisee silmänsä, jopa kohottaa silmänräpäykseksi päätänsäkin ja
silmäilee huonetta ja sitte, hetkisen kuluttua, taas vaistomaisesti
laskeutuu päänalaselle ja nukkuu, mitäkään muistamatta. Kun minä,
kohdattuani hänen katseensa ja huomattuani revolverin ohimojeni
kohdalla, yht'äkkiä taas suljin silmäni enkä hievahtanut, vaan olin
olevinani sikeässä unessa, -- niin saattoi hän todellakin luulla, että
minä makasin enkä ollut mitään nähnyt, olletikin koska oli uskomatonta,
että, nähtyään sen, mitä minä näin, saattoi sulkea silmänsä
_sellaisella_ hetkellä.
Niin, uskomatonta! Mutta hän saattoi yhtä hyvin arvata todenkin,
-- ja se ajatus välähtikin yht'äkkiä päässäni, aivan samassa
silmänräpäyksessä. Oi, mikä ajatusten, tunteiden pyörre kiiti päässäni
vähemmässä kuin silmänräpäyksessä; niin eläköön ihmisaatoksen
sähkövoima! Siinä tapauksessa (tuntui minusta), jos hän arvasi toden ja
tiesi, etten maannut, masensin minä jo hänet sillä, että olin valmis
kuolemaan ja hänen kätensä saattoi silloin vavista. Entinen
päättäväisyys saattoi murtua uutta, tavatonta vaikutelmaa vastaan.
Sanotaan, että korkealla seisovia jokin ikäänkuin itsestään vetää
alaspäin, kuiluun. Luulenpa, että monta itsemurhaa ja murhaa on
tapahtunut vain sentähden, että revolveri jo on ollut kädessä. Siinä on
sama kuilu, siinä on neljänkymmenen viiden asteen kaltevuus, jota
myöten ei voi olla luisumatta, ja vastustamatta siinä silloin laukaisee
hanan. Mutta tieto siitä, että olin kaikki nähnyt, kaikki tiesin ja
odotin ääneti kuolemaa häneltä, -- se saattoi pidättää häntä tämän
jyrkänteen reunalla.
Äänettömyys jatkui ja yht'äkkiä tunsin minä ohimoillani, hiuksillani
raudan kylmän kosketuksen. Kysytte: toivoinko kovin pelastuvan!?
Vastaan teille, kuin Jumalan edessä: minulla ei ollut vähintäkään
toivoa, paitsi ehkä sadasta yksi mahdollisuus. Miksikä sitte odotin
kuolemaa? Minäpä kysyn: mitä oli minulle enää elämä tämän
revolveri-kohtauksen jälkeen? Revolverinhan oli kohottanut vastaani
jumaloitsemani olento. Sitä paitsihan tiesin koko olemukseni kaikilla
voimin, että välillämme oli käymässä siinä silmänräpäyksessä taistelu,
hirveä kaksintaistelu elämän ja kuoleman uhalla, kaksintaistelu juuri
saman eilisen pelkurin kanssa, joka pelkuruuden tähden oli toveriensa
karkoittama. Minä tiesin sen ja hän tiesi sen, jos vain arvasi toden,
etten minä nukkunut.
Kentiesi sitä ei silloin ollut, kentiesi minä sitä en silloin
ajatellutkaan, mutta tuon kaiken olisi täytynyt olla, vaikkapa
ajattelemattakin, sillä minä en ole muuta tehnytkään, kuin sitä vain
ajatellut sittemmin, joka hetki elämässäni.
Mutta nyt te kysytte taas: miksen tahtonut pelastaa häntä ilkiteosta?
Oi, minä olen tuhansia kertoja perästäpäin tehnyt itselleni sen
kysymyksen -- joka kerta, kun vilunväreiden puistattamana olen tuota
hetkeä muistellut. Mutta sieluni oli silloin synkän epätoivon vallassa,
minä olin hukkumaisillani, olin itse hukkumaisillani, kuinka minä
silloin olisin voinut toista pelastaa! Ja mistä te tiedätte, tahdoinko
edes silloin ketään pelastaa? Mistä sen tietää, mitä silloin saatoin
tuntea?
Itsetajunta eli minussa kuitenkin: hetket kuluivat, kuoleman hiljaisuus
vallitsi yhä, hän seisoi yhä edessäni, -- ja yht'äkkiä minä säpsähdin
toivosta! Minä aukaisin nopeasti silmäni. Hän ei ollut enää huoneessa.
Minä nousin vuoteelta: minä olin voittanut, -- ja hän oli iäksi
voitettu!
Menin toiseen huoneeseen teepöytään. Teekeittiö annettiin pöytään aina
toisessa huoneessa ja hän kaatoi minulle aina teetä. Istuin pöytään
ääneti ja otin häneltä teelasin. Viiden minutin kuluttua katsahdin
häneen. Hän oli hirveän kalpea, vielä kalpeampi kuin eilen, ja katseli
minua. Ja yht'äkkiä -- ja yht'äkkiä, nähdessään, että minä katsoin
häneen, hymähti hän kalpeasti kalpein huulin, silmissä arka kysymys.
"Hän siis yhä vielä epäilee ja kysyy itseltänsä: tietääkö vai eikö
tiedä, näkikö vai eikö nähnyt!" Minä loin välinpitämättömästi silmäni
syrjään. Teen juotuamme suljin kassani, menin torille ja ostin
rautasängyn ja irtonaisen väliseinän. Tultuani kotiin käskin nostaa
sängyn saliin ja panna väliseinän sen eteen. Tämä sänky oli häntä
varten, mutta siitä en sanonut hänelle sanaakaan. Ja sanomatta käsitti
hän siitä sängystä, että minä "olin kaikki nähnyt ja kaikki tiesin" ja
ettei enää ollut mitään epäilystä.
Yöksi jätin revolverin kuin ainakin pöydälle. Iltasella pani hän ääneti
maata uuteen vuoteeseensa: aviomme oli rikottu, "hän oli voitettu, vaan
ei ollut saanut anteeksi". Yöllä hän alkoi hourailla ja aamulla oli hän
kuumeessa. Hän makasi vuoteen omana kuusi viikkoa.