Yhä vain tuumia ja tuumia.
Kuka meistä silloin ensin alkoi?
Ei kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet
talooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi.
Jo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa
tulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän
silloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi
oikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki
ennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta
osa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone,
on meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen
tädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa
kassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja
ja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja
tuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se
on ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni
houkutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: "minun,
näet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa,
muutoin ei olisi raha-ansiota". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin
itse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin
sanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään
teatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä
paikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme
"Onnen etsinnän" ja "Pericholen", muistaakseni (mutta mitä joutavia!).
Ääneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä
alusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan,
mutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi
minuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain
vaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen
puoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin
minua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja
minä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi
vastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen
seuraavana päivänä riitaa.
Eikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain
ja -- ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. "Kapinaa ja itsenäisyyttä"
-- sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo
lempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin
hänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään,
että hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta
loasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli
mahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se
köyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli
yltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen
aina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa
viehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun
muka saituudestani taloudessa: "tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo,
näet, lujaa luonnetta osoittaa". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä
itse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta
minäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.
Eikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan:
minä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi
täydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on
selviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän
tuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään
sille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, -- hän jumaloitsee
rakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä
itsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen
keksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on
turmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin,
jos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä
pöydällä on? Oi -- oi!
Kuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu.
Heittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin
sanoen, -- tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja
pääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen
olisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin:
lainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee
vain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut
lainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita... s.o. nähkääs,
jos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se
hirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.
Mutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki
kelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden.
Sanoin vastikään "jalomielinen mies". Se on naurettavaa, mutta
kuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin,
minulla _oli oikeus_ silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä
lainakassa; "te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut
pois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni
vastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis
oli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta
ruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla,
vuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä
kolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana
teistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani,
rinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin
tahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia." Tietysti on hyvä, että
tämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää,
jos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä
istuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt?
Kuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, -- mitä olisi hän minun
puolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli
suoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat
nuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota "kaunosielujen"
lyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja -- siinä
kaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös
hän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!)
Oi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!
Tämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni
tyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni,
ellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa
sanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon
häijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja
minun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt.
Jotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas
kuin taivas: "Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä
lohdutuksia ja kärsiä ääneti". Niin olikin, minä en ole valehdellut,
en ole valehdellut. "Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli
jalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, -- ja kun sen joskus
oivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja
lankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin". Semmoinen oli tuumani. Mutta
jotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä
tekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun
loppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole
syypää...
Mitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin:
_hän_ oli syypää, _hän_ oli syypää...