Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.
En voinut nukkua. Ja vieläpä, kun päässä semmoinen valtimo jyskii!
Tekee mieli muistella kaikkea tätä surua. Oi, sitä saastaa! Oi, mistä
loasta minä silloin hänet vedinkin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se,
antaa arvo teolleni... Minua miellytti myös moni seikka, esimerkiksi
se, että olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Se minua
viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.
Tahdoin, esimerkiksi, toimittaa häät _à l'anglaise_, s.o. aivan
kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen
oli oleva Lukeria ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi
Moskovaan (sinne minulla oli sattumalta asiaa) johonkin hotelliin
kahdeksi viikoksi asumaan. Mutta hän sitä vastusti, ei suostunut ja
minun täytyi mennä tätienkin luo kunnioitustani osottamaan, aivan kuin
sukulaisten luo, joilta hänet vien. Minä siihen myönnyin ja osotin
tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille
luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti
kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi hänen mieltään
tuolla kehnolla asialla. Tädit muuttuivat oitis pehmeiksi kuin silkki.
Riideltiinpä myötäjäisistäkin: tytöllä ei ollut lainkaan mitään, mutta
ei hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin saada hänet
vakuutetuksi, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot toimitin
minä, sillä kukapa hänelle muutoin olisi mitään tehnyt? Mutta vähät
minusta! Kuitenkin ehdin minä silloin ilmaista hänelle muutamia
mielipiteitäni, että hän ainakin niistä olisi selvillä. Ehkäpä
kiirehdin liiaksikin. Pääasia on, että hän alusta alkaen jo osotti
rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltaisin, kun
tulin, otti hän minut ihastuneena vastaan, kertoa leperteli minulle
(niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, kaikki
nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Mutta minä valoin koko
tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja siinä minun mielipiteeni
olikin. Ihastukseen vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla,
tietysti... mutta hän huomasi kuitenkin pian, että oli ero välillämme
ja että minä olin -- arvoitus. Ja sitä minä pääasiallisesti tahdoinkin.
Ehkäpä vain arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin.
Ensiksi, ankaruus, -- ankaruuden varjossa toin hänen taloonikin.
Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen,
suunnittelinkin koko järjestelmäni. Ja ilman vähintäkään väkinäisyyttä
tuli se aivan itsestään esiin. Eikä toisin ollakaan voinut, minun
täytyi tehdä tämä järjestelmä vastustamattomasta syystä, vai joko minä,
todella, herjaan itseäni! Järjestelmäni oli vilpitön. Vaan ei,
kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon hänet
tosiasiain nojalla... Kuulkaahan:
Kuinka minä alkaisin, sillä on hyvin vaikeaa? Kun alkaa puolustaida,
niin silloin vasta vaikea onkin. Nähkääs: nuoriso halveksii,
esimerkiksi, rahaa, -- mutta minä panin oitis painoa rahoille, annoin
arvoa rahoille. Ja panin semmoisen painon, että hän yhä enemmän
vaikeni. Siristi vain suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti.
Nähkääs, nuoriso on jalomielinen, se on jalomielinen ja intomielinen,
mutta suvaitsevaisuutta siinä ei paljoa ole; niin pian kuin jotakin
vain on kierosti, niin on ylenkatse valmis. Minä taas tavoittelin
mielen suuruutta, tahdoin istuttaa sitä suoraan sydämeen, saada sitä
sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Otan inhottavan esimerkin:
kuinka esimerkiksi olisin selittänyt lainakassani sellaiselle
luonteelle? Tietysti en minä sitä suorastaan ottanut puheeksi, sillä
silloin olisi näyttänyt ikäänkuin minä olisin pyytänyt anteeksi
lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeydellä,
puhelin melkein vaitiololla. Ja minä olen mestari vaitiololla puhumaan,
minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt
vaitiololla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut
onneton! Olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei
kukaan sitä tiedä! Ja yhtäkkiä tuo kuusitoistavuotias sitte haali
kokoon minusta kaikellaisia yksityisseikkoja kelvottomilta ihmisiltä ja
luuli tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin kuitenkin on jäänyt
tämän miehen sydämen sopukkaan. Mutta minä vain olin vaiti ja varsinkin
hänen kanssansa olin vaiti ihan eiliseen päivään asti, -- ja miksikä
olin vaiti? Ylpeydestä vain. Tahdoin, että hän itsestään saisi tietää,
minutta, mutta ei vain kunnottomien ihmisten kertomuksista, että hän
itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin. Ottaessani hänet talooni
tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Tahdoin, että hän
seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta -- ja minä sen
ansaitsin. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko
kaikki tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, etten tahtonut puolta onnea,
vaan kaikki, -- juuri sen tähden olinkin pakotettu silloin siten
toimimaan: "että, muka, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä,
myöntäkäähän itse, että jos olisin ruvennut hänelle selittämään ja
kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan, -- niin olisi ollut
sama, kuin jos olisin almua pyytänyt... Vaan mitäpäs... vaan mitäpäs
minä siitä puhuu!
Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Ilmoitin hänelle silloin suoraan ja
säälimättä (ja minä panen painoa siihen, että tein sen säälimättä)
parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on mainio asia, mutta ettei
se maksa ollenkaan mitään. Ja miksi ei maksa? Siksi, että sen helpolla
saa, ilman elämän kokemusta; kaikki tuo on, niin sanoakseni,
"olemassaolon ensimäisiä vaikutelmia", mutta katsotaanpas heitä itse
teossa. Huokeahintainen jalomielisyys on aina helppo asia, jopa uhrata
elämänsäkin -- sekin on helppoa, sillä veri kiehuu ja voimien näytettä,
kauneutta hirveästi tekee mieli. Mutta ottakaapa jalomielisyyden
urotyö, hyvin raskas, hiljainen, huomaamaton, loistoton, herjattu,
semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde
pisaraakaan, -- jossa te, ilosta loistava mies, olette konnana kaikkien
silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen maailmassa, -- koettakaapa
siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla. Mutta minä, minä en ole
koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä urotyössä taistellut...
Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, mutta alkoi sitte olla vaiti,
jopa ihan täydellisesti, silmiänsä vain kovin siristi kuunnellessaan,
suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja... ja sitä paitsi huomasin minä
yht'äkkiä tuon epäluottavan, äänettömän, ilkeän hymyn. Ja tuo hymy
huulillaan tuli hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää
minne mennä...