Naimatarjous.
"Salaisuuden", jonka sain hänestä kuulla, selitän tässä lyhykäisesti.
Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitte kuolleet, kolme vuotta jo
ennenkuin hän oli jäänyt kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin
sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, sillä iso perhe, --
kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä, -- toinen taas oli iäkäs ja
häijy vanhapiika. Molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli
ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista
aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin aivan kuin
ylemmässä maailmassa: olinhan virasta eronnut loistavan rykmentin
alikapteeni, perinnöllistä aatelia, itsenäinen mies j.n.e. ja mitä
lainakassaani koski, niin voivat tädit katsella sitä asiaa ainoastaan
kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa:
oli kuitenkin jossakin suorittanut tutkinnon, -- olipas ehtinyt, olipas
keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti täytyi työtä tehdä, --
ja se merkitsi, että hänessä oli halu johonkin korkeampaan ja
jalompaan. Mutta mitäs varten minä naida tahdoin? Vaan vähät minusta,
siitä sittemmin... Ja siitäkös nyt kysymys onkaan? -- Tätiensä lapsia
hän opetti ja ompeli heille paitoja eikä lopulta vain sitä tehnyt, vaan
pesi lattioitakin, hän, tuo heikkorintainen. He häntä suorastaan
pieksivät ja soimasivat jokaisesta leipäpalasesta. Jopa asia päätyi
siihen, että aikoivat myydä hänet. Hyi! Jätän kertomattakin nuo
häpeälliset yksityisseikat. Myöhemmin ilmaisi hän minulle kaikki. Tätä
kaikkea tarkkasi kokonaisen vuoden ajan heidän naapurinsa, muudan
rihkamakauppias, joka kuitenkaan ei ollut vain pelkkä rihkamakauppias,
sillä hänellä oli kaksi hedelmämyymälääkin. Häneltä oli kuollut jo
kaksi vaimoa ja hän etsi kolmatta, ja siinä hän tytön löysi: "se on,
näet, vaatimaton, on kasvanut köyhyydessä ja minä nainkin vain orpojani
varten". Hänellä oli todellakin lapsia. Hän kosi, alkoi hieroa kauppaa
tätien kanssa, hän oli viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja
tähän aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia
"Golos"-lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat
hänen ajatella asiaa edes pikkaraisen aikaa. Hänelle se myönnettiin,
vaan enempää ei ja nyt he alkoivat ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä
mitä syödä ilman liikaa suuta". Minä olin jo kuullut kaiken tämän,
mutta sinä päivänä vasta tein päätökseni.
Iltasella tuli kauppias heille tuoden puodistaan makeisia
viidenkymmenen kopeekan arvosta: tyttö istui hänen seurassaan, kun minä
kutsutin hänet Lukerian kautta kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan
hänelle, että olin portilla ja halusin heti paikalla sanoa hänelle
jotakin. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin
koko sen päivän hirveän tyytyväinen.
Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka oli
hämmästynyt jo siitä, että olin kutsuttanut hänet ulos, selitin, että
pidän onnena ja kunniana... Toiseksi, ettei hän kummastelisi, että näin
portilla... "olen, muka, rehellinen mies ja olen ottanut kaikesta
selkoa". Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen
mies. Mutta vähät siitä! Enkä puhunut ainoastaan sopivalla tavalla,
s.o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan hyvin
omaperäisestikin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Olen
tahtonut tuomita itseäni ja sen teenkin. Minun tulee siis puhua sekä
vastaan että puolesta, ja puhunkin. Olen perästäpäin muistellut sitä
mielihyvälläkin, vaikka se on typerää: ilmaisin silloin suoraan
häpeämättä, että, ensiksikään, en ole erittäin lahjakas, en erittäin
viisas, ken tiesi, en erittäin hyväluontoinenkaan, vaan jotensakin
_jokapäiväinen egoisti_ (minä muistan tämän lauseen, keksin sen silloin
sinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta
hyvinkin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tuon sanoin omituisella
ylpeydellä, -- niinkuin semmoista sanotaan. Luonnollisesti oli minulla
niin paljon aistia, että, ilmaistuani jalosti vikani, en jättänyt
ilmaisematta ansioitanikaan: "sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä
ja sitä". Minä näin, että hän vielä hirveästi pelkäsi, mutta en
lieventänyt mitään, vieläpä, huomattuani sen, varta vasten kovensin:
sanoin suoraan, ettei hänen tarvitse nälkää nähdä, mutta mitä pukuihin,
teattereihin ja tanssiaisiin tulee, -- niin niistä ei voi olla
puhettakaan; kentiesi tuonnempana, kun pääsen tarkoitusteni perille.
Tämä ankara puhetapa kovin viehätti minua. Lisäsin ja myöskin aivan
kuin sivumennen, että kun olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o.
lainakassan pitäjäksi, niin oli minulla sitä varten muudan päämäärä,
oli, muka, olemassa muudan sellainen asianhaara... Sitäpaitsi minulla
oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla todellakin oli muudan päämäärä
ja oli olemassa sellainen asianhaara. Nähkääs, minä olen koko ikäni
vihannut tällaisia kassoja ja vaikka todellakin on naurettavaa lausua
itselleen salaperäisiä asioita, niin sittenkin olen tahtonut "kostaa
yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen
sutkauksensa sinä aamuna, että minä muka "kostan", ei ollut paikallaan.
S.o. nähkääs jos olisin sanonut hänelle suoraan: "niin kyllä, minä
kostan yhteiskunnalle", niin olisi hän purskahtanut nauruun, niinkuin
tänä aamuna ja silloin se todellakin olisi ollut naurettavaa. Mutta nyt
osottautui, että epäsuoralla vihjauksella, käyttämällä salaperäistä
lausetapaa, saattoi vaikuttaa mielikuvitukseen. Sitä paitsi en enää
peljännyt mitään: tiesinhän, että tuo lihava kauppias joka tapauksessa
oli hänelle minua inhottavampi ja että minä, portilla seisoessani, olin
hänelle kuin pelastuksen enkeli. Ymmärsinpäs sen! Oi, konnuudet ihminen
ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta oliko se edes konnuutta? Kuinka on
ihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?
Odottakaahan: tietysti minä en hiiskunut hänelle hyvästä teosta puolta
sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden velassa
olen, muka, _minä_ ettekä _te_? Sen minä sanoin selvin sanoin, en
malttanut olla sanomatta ja se tuntui kentiesi typerältä, sillä
huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli
voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen
kaikkea tätä ikävää, niin mainitsen viimeisenkin halpamaisuuden: minä
seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies,
hyvin kasvatettu ja -- ja vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole
ollenkaan ruma. Semmoista ymmärrykseni silloin soitteli. Tietysti hän
minulle siinä portilla sanoi: _otan_. Vaan... vaan minun täytyy se
lisätä: hän ajatteli kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin
mietti, että minä jo olin kypsyä: 'no, kuinkas?' -- enkä malttanutkaan,
vaan oikein komeasti kysäisin: 'no, kuinkas nyt sitte?'"
-- Odottakaahan, minä mietin, vastasi hän.
Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, että silloinkin jo olisin
voinut kaiken nähdä! Mutta minäpä pahastuin: "vai, ajattelin minä,
horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?" Oi, silloin minä en vielä
käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän
päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria
juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä
ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte
meidän kauniin neitimme, mutta älkää hänelle tästä mitään puhuko, hän
on niin ylpeä."
Ylpeä! Minä, nähkääs, itsekin rakastan noita hieman ylpeitä. Ylpeät
ovat varsinkin silloin kauniita, kun... no, kun ei enää epäile
vallastaan heidän yli, eikö niin? Oi, kelvotonta, kömpelöä ihmistä! Oi,
kuinka minä olinkin tyytyväinen! Tiedättekö, että kun hän siinä
portilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen vai
ei, ja minä häntä ihmettelin, -- tiedättekö, että hän saattoi silloin
ajatella näinkin: "Jos kerran onnettomuus on tullakseen kumpaisessakin
tapauksessa, niin eikö ole parempi suorastaan valita niistä pahempi,
s.o. tuo lihava kauppias; lyököön sitte päissään pikemmin minut
kuoliaaksi." Vai kuinka luulette, saattoihan hän niinkin ajatella?
Mutta nytkään en ymmärrä suorastaan mitään! Sanoin vast'ikään, että hän
saattoi niin ajatella; valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o.
kauppias. Vaan kumpi oli silloin hänestä pahempi? Kauppiasko vai
Goetheen viittaava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys?
Sitäkään en ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja minä sanon: kysymys!
Mutta vähät minusta! Minusta nyt ei ole puhettakaan. Muuten, mitä se
minua liikuttaa, -- minustako on puhe vai ei? Sitäpä puolta en osaa
ollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin
kivistää...