Kuka minä olin ja kuka hän.
... Niin kauan kuin hän on täällä, -- on kaikki vielä hyvin; voin käydä
häntä katsomassa tuon tuostakin; mutta kun hänet huomenna viedään pois
ja -- niin mitenkä minä sitte jään yksin? Hän lepää nyt salissa
pöydällä, kahdella yhteen lykätyllä pelipöydällä, mutta huomenna
valmistuu valkoinen arkku, valkoisella silkillä verhottu, vaan eihän
minun siitä pitänyt... Minä vain kävelen kävelemistäni ja tahdon
selvittää itselleni tätä. Nyt olen jo kuusi tuntia yrittänyt, vaan en
saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Ja tässä yhä vain kävelen
lakkaamatta. Se tapahtui nyt sitte näin. Minä kerron sen
järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole mikään
kirjailija, sen te kyllä huomaatte, mutta yhdentekevä, minä kerron
kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinähän koko onnettomuus onkin,
että ymmärrän kaikki.
Jos tahdotte tietää, s.o. jos alan alusta, niin tuli hän ensin luokseni
vain tavaroita panttaamaan saadakseen "Golos"-lehteen ilmoituksia,
että, näet, kotiopettajatar etsii paikkaa, on taipuvainen matkustamaan
maaseudulle, ja antaa opetusta kotona j.n.e., j.n.e. Näin oli alussa
enkä minä tietysti erottanut häntä muista; hän kävi kuin kaikki muutkin
asiallaan. Mutta sitte aloin erottaa. Hän oli solakka, valkoverinen,
keskikasvuinen, minun seurassani aina hieman kömpelö, aivan kuin
ujosteleva (luulen, että hän oli kaikkien vieraiden seurassa
samanlainen ja minä olin hänelle tietysti sama kuin kaikki muutkin,
s.o. ihmisenä katsoen eikä lainanantajana). Heti kun hän oli saanut
rahansa, kääntyi hän ja meni tiehensä. Ja aina hiljaa. Toiset ne
kiistelivät, tahtoivat lisää, tinkivät enempää, mutta hän ei koskaan;
minkä sai... Minä varmaan sekoitan... Niin, minua kummastuttivat
kaikista eniten hänen panttinsa: hopeaiset, kullatut korvarenkaat,
viheliäinen medaljonki, -- parinkymmenen kopekan hintaisia kaluja.
Kyllä hän itsekin tiesi niiden sen hintaisia olevan, mutta hänen
kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kallisarvoisia, -- ja
todellakin oli siinä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja
äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää.
Kerran minä uskalsin hymähtää hänen kapineillensa. Nähkääs, sitä minä
muutoin en koskaan tee, vaan olen aina kohtelias yleisölle, puhun
vähän, kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti". Mutta
kerran toi hän minulle (aivan sananmukaisesti) jätteitä vanhasta
oravannahkaturkista ja silloin minä en voinut hillitä itseäni, vaan
sanoin hänelle jotakin, sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika, kuinka hän
punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät, mutta nekös
silloin alkoivat hehkua. Sittenkään hän ei sanonut sanaakaan, otti vain
"jätteensä" ja -- meni tiehensä. Silloin minä ensimäisen kerran
tarkkasin häntä _erityisesti_ ja aloin ajatella hänestä jotakin
sellaista, s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa vielä
vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken
synteesin: sen näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli
kuin neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea
kuukautta vailla kuudentoista vuoden vanha. Mutta enhän minä siitä
aikonut puhua eikä tuo se synteesi ollutkaan.
Seuraavana päivänä tuli hän jälleen. Sittemmin sain tietää, että hän
oli käynyt turkkineen Dobronravovin ja Moserinkin luona, mutta he eivät
ota muuta vastaan kuin kultaesineitä eivätkä siis kauppoihinkaan
ryhtyneet. Minä olin häneltä kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs
jalokivi] (ihan kelvottoman) -- ja harkitessani sitä perästäpäin
kummastelin itsekin; muuta kuin kultaa ja hopeaa en minäkään ota
panttiin, mutta häneltä otin tuon. Tämä oli sitte hänestä se toinen
ajatus, sen muistan.
Sillä kerralla, s.o. Moserilla käytyään, toi hän minulle panttiin
merenpihkasta tehdyn sikari-imukkeen -- ihan joutavan kapineen, joka
olisi semmoisten kerääjille kelvannut, mutta meille se ei ollut minkään
arvoinen, sillä mehän välitämme vain kultakaluista. Kun hän nyt tuli
edellisenä päivänä _kapinoituaan_, niin otin minä hänet ankarasti
vastaan. Ankaruuteni, näet, on tylyssä kohtelussa. Mutta antaessani
hänelle kaksi ruplaa en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta
hiukan närkästyneellä äänellä: "tämän teen kuitenkin vain _teille_.
Moser ei semmoista kalua ottaisi vastaan". "Teille"-sanalle panin
erityisen painon ja juuri _määrätyssä tarkoituksessa_. Olin, näet,
vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "te"-sanan, oli vaiti,
mutta ei viskanut pois rahoja, vaan otti, -- köyhyys pakotti. Mutta
kuinka hän punastui! Ymmärsin, että olin loukannut häntä. Ja kun hän
oli mennyt pois, kysyin itseltäni yht'äkkiä: "maksaako tämä voitto
hänestä todellakin kaksi ruplaa?" He, he, he! Muistan, että tein kaksi
kertaa juuri tämän kysymyksen: "maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen
itsekseni myöntävästi. Kovin olin silloin iloinen. Eikä se ollut mikään
häijy tunne; minä tein tuon tahallani, varta vasten tahdoin koetella
häntä, sillä minussa alkoi yht'äkkiä liikkua hänestä omituisia
ajatuksia. Tämä oli kolmas erityinen ajatukseni hänestä.
... Ja siitä lähtien kaikki sitte alkoi. Tietysti minä oitis koetin
ottaa selkoa kaikista asioista syrjäteitä ja odotin hänen tuloansa
hyvin kärsimättömästi. Minä aavistinkin, että hän kohta tulisi. Ja kun
hän tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman
kohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvänlaisen kasvatuksen ja osaan
käyttäytyä. Hm... Silloin minä oivalsin, että hän on hyvä ja
lempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluontoiset eivät kauan vastustele ja
vaikka he yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät he osaa
ollenkaan välttää puhelua: he vastaavat niukasti, mutta vastaavat
kuitenkin, ja mitä pitemmältä, sitä enemmän, vaan siinä ei saa itsekään
väsyä, jos jonkin perille pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään
selittänyt. Perästäpäin vasta sain tuosta "Golos"-lehdestä ja kaikesta
tiedon. Silloin ilmoitteli hän tuon tuostakin, alussa tietysti
ylpeästi: "kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan maaseudulle,
vastaus ehdoista lähetettävä suljetussa kirjeessä", vaan sittemmin:
"suostuu kaikkiin, sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekataloutta
että sairasta hoitamaan, ja osaa ommella j.n.e., j.n.e.", kaikki, kuten
tunnettua. Tietysti tuli tämä kaikki lisää ilmoituksiin kerta kerralta
ja kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo "palkatta, leivästä".
Mutta paikkaa ei saanut. Silloin päätin minä koetella häntä viimeisen
kerran: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänelle
ilmoituksen: "Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten
opettajattareksi, _mieluimmin ikäpuolen leskimiehen luona_. Osaa auttaa
talouden hoidossa".
-- Nähkääs, tämä ilmoitus on ilmestynyt tänä aamuna ja iltasella tuo
varmaan jo saa paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!
Hän punastui ja taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja
meni oitis pois. Minä olin hyvin tyytyväinen. Muutoin olin jo kaikesta
varma enkä pelännyt mitään: imukkeistahan ei kukaan välitä. Ne olivat
häneltä sitäpaitsi taas jo lopussa.
Niinpä sitten kävikin: kolmantena päivänä tuli hän taas, ihan kalpeana,
hädissään, -- minä käsitin, että hänelle oli kotona jotakin tapahtunut,
ja niin olikin laita. Selitän kohta, kuinka kävi, mutta ensin tahdon
vielä muistella, kuinka yht'äkkiä aloin ylvästellä ja osasin kohota
hänen silmissänsä. Päähäni pälkähti yht'äkkiä sellainen tuuma. Asian
laita oli se, että hän toi tämän Jumalan-kuvan (raskitsipa tuoda)... Oi
kuulkaahan, kuulkaahan! Nyt se jo alkaa, tähän asti olen vain
sekaantunut... Seikka on se, että tahdon muistaa kaikki, jokaisen
pienimmänkin yksityiskohdan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon nyt
koota yhteen kohtaan ajatukseni, mutta -- en vain voi, vaan kas,
tässäpä ne yksityisseikat nyt ovat...!
Neitsyt Marian kuva... neitsyt Maria lapsen kanssa, hopeainen, kullattu
vanha perheomaisuus, arvoltaan -- no, noin kuusi ruplaa. Minä näin,
että tämä pyhimyskuva oli hänelle kallis, mutta hän tahtoi pantata
kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä sanoin hänelle: parempi olisi
ottaa kehys pois ja pitää kuva; jumalankuvaa on kuitenkin, tuota,
niinkuin vaikea...
-- Onko se kielletty?
-- Ei juuri ole kiellettykään, mutta ehkä te itse...
-- No, ottakaa pois sitte!
-- Tiedättekö mitä, minä en ota pois, vaan panen sen tuonne
jumalankuva-kaappiin, -- sanoin minä, mietittyäni, -- muiden kuvien
joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttorini ollessa
auki), ja ottakaa te nyt ilman muuta kymmenen ruplaa!
-- En tarvitse kymmentä, antakaa viisi, minä sen lunastan varmaan.
-- Vai ette tahdo kymmentä? Kuva on kuitenkin sen arvoinen, -- lisäsin
minä huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli
vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.
-- Älkää ylenkatsoko ketään; olen itse ollut tuollaisessa pulassa,
vieläpä pahemmassakin, ja että nyt näette minut tällaisessa toimessa...
niin johtuu se vain kaikesta, mitä olen kärsinyt...
-- Te siis kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut
yht'äkkiä hyvin pilkallisella kysymyksellä, jossa, muutoin, piili
paljon viatontakin s.o. ylimalkaista, sillä silloin ei hän vielä ollut
tehnyt erotusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi
melkein loukkaamatta. Vai niin, -- ajattelin minä, -- vai olet sinä
semmoinen, luonteesi tulee ilmi; siis uuden suunnan ihmisiä ollaan.
-- Nähkääs, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi,
salamielisesti: "minä -- minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa
suo, vaan aina hyvää luo"...
Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, mutta hänen
katseessaan oli kuitenkin paljon lapsellista.
-- Odottakaa... Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen
jossakin...
-- Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles
itsensä Faustille. Oletteko lukenut Faustia?
-- E... en tarkkaan.
-- Se on, ettette ole sitä ollenkaan lukenut. Mutta teidän on se
luettava. Minä näen taas huulillanne pilkallisen ilmeen. Pyydän, älkää
otaksuko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni
lainanantajan tointani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleenä.
Lainanantaja pysyy lainanantajana. Sen tiedän.
-- Te olette niin kummallinen... Enhän minä ollenkaan tahtonut teille
mitään sellaista sanoa.
Hän tahtoi sanoa: minä en odottanut, että olisitte sivistynyt ihminen,
mutta ei sitä sanonut; minä kuitenkin tiesin, että hän niin ajatteli.
Olin häntä kovin kummastuttanut.
-- Nähkääs, huomautin minä, joka alalla voi tehdä hyvää. En, tietysti,
puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa, mutta...
-- Tietysti voi jokaisessa toimessa tehdä hyvää, sanoi hän, luoden
minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisessa
toimessa", lisäsi hän yht'äkkiä.
Oi, minä muistan, muistan kaikki nuo silmänräpäykset. Ja minun on
lisättävä, että kun nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa
jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se heti liian suoraan ja selvään
kasvoissaan osoittaa että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin
viisasta ja sattuvaa" -- eikä se ole meikäläisten kerskaavaisuutta,
vaan selvään näkee, että se itse pitää sitä arvossa, ja uskoo ja
kunnioittaa, ja luulee, että muutkin aivan samalla lailla sitä
kunnioittavat. Oi, sitä suoramielisyyttä! Mutta silläpä sitä
voittaakin. Ja hänessä se oli ihanaa!
Muistan kaikki, -- en mitään ole unohtanut. Kun hän oli mennyt, tein
oitis päätökseni. Samana päivänä kävin viimeisellä tiedustelumatkallani
ja sain kuulla kaikki hänen jäljellä olevat nykyiset salaisuutensa;
hänen entisen elämänsä olin saanut tietää Lukerialta, joka ennen oli
palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä aikaisemmin olin
lahjonut. Tuo salaisuus oli niin hirveä, etten käsitä kuinka vielä
saattoi nauraa, niinkuin hän teki, ja kysellä Mefistofeleen sanoista,
kun itse oli sellaisessa kauheassa tilassa. Mutta -- nuoriso on
nuorisoa! Juuri niin ajattelin silloin hänestä ylpeänä ja iloisena,
sillä sehän osotti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion
partaalla, niin Goethen ylevät sanat kuitenkin säilyttivät tenhonsa.
Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin.
Minä, näet, puhun vain hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä
pidin häntä jo ikäänkuin _omanani_ enkä epäillyt ylivallastani.
Tiedättekös, se on varsin hekumallinen tuo ajatus, kun ei enää epäile.
Vaan mitäs minä?! Jos minä tällä lailla jatkan, niin milloin minä
saankaan kaikki yhteen kohtaan kootuksi? Pikemmin, pikemmin, -- tämähän
ei ollut ollenkaan sitä, mitä aion sanoa, Herra Jumala!