Jardinen ensimäinen ajatus oli lähteä mrs Dringin luo ja pyytää saada
tietää Margotin osoite; vaan Margothan oli pyytänyt, ettei hän etsisi
häntä. Mitä se merkitsi? Margot rakasti häntä. Ja olihan hän sen nyt
tunnustanut kirjeessäänkin. Mutta samalla hän oli sanonut, että heidän
oli mahdotonta mennä naimisiin.
Nyt, kolmen päivän kuluttua, oli hän vielä yhtä tietämätön asian
laidasta, ja yhtä vähän hän edes arvasi, mikä oli aiheuttanut Margotin
mielenmuutoksen.
Kirjoittaessaan Dickille tiesi Margot kyllä, miten kova tuo isku
oli hänelle. Hän oli voittanut itselleen rakastamansa naisen vain —
menettääkseen hänet.
Dick Jardinen ajatukset olivat katkerat ja hänen kasvonsa kovat hänen
ratsastaessaan kesäiltana kotiinsa pitkin Greyminsterin hiljaisia
katuja. Mitä taivaan nimessä tämä kaikki mahtoi merkitä? Hartley
Lathomhan oli kuollut — mikä este oli nyt siis ilmestynyt? Mutta
varmasti oli jotain merkillistä tapahtunut. Ja hän ei saanut tavata
Margotia ja kuulla totuutta hänen omasta suustaan, Toista kirjettä hän
ei ollut saanut.
Huomaamattaan oli hän ratsastanut sille kadulle, missä oli Hartley
Lathomin synkkä, hiljainen talo. Se oli sulettu melkein heti Lathomin
kuoleman jälkeen.
Talon piti olla Margotin hallussa kuusi kuukautta. Sen ajan kuluttua
aikoi hän myydä huonekalut; kaikki palvelijat olivat lähteneet. Talon
ikkunat olivat peitetyt ja portti oli lukittu.
Katu oli aivan autio, lukuunottamatta muuatta yksinäistä miestä, jonka
Jardine näki loitolla. Hän näki tuon olennon kulkevan portin ohi, vaan
pian kuitenkin kääntyvän ja hyppäävän aidan yli puutarhaan. Jardine
hämmästyi. Mitähän miehellä oli siellä tekemistä? Saavuttuaan portin
kohdalle pidätti Jardine hevosensa ja katsoi puutarhaan, jonne mies oli
hävinnyt.
Nähtävästi oli se joku, joka oli saanut tehtäväkseen silloin tällöin
käydä siellä tarkastuksella; ja Jardine ratsasti kotiinsa.
Vaan sinne saavuttuaan palasi tuo mies jälleen hänen mieleensä. Kuka
hän lieneekin ollut, niin oli hän ensin kulkenut portin ohi, sitten
kääntynyt ja sitten vasta hypännyt aidan yli. Miks'ei se saattanut olla
joku vartijakin, — mutta hiukan merkillinen oli hänen käytöksensä.
"Luulenpa, että palaan takaisin ja silmäilen siellä hieman", tuumi hän
itsekseen.
Ja kymmenen minuutin kuluttua oli Jardinekin hypännyt aidan yli ja
asteli pitkin puutarhan hämärää käytävää.
Hän meni pihan poikki talon toiselle puolelle ja kaikki oli
rauhallista. Äkkiä näki hän eräässä akkunassa valonpilkahduksen, joka
kuitenkin samassa sammui. Mutta Jardine oli ehtinyt huomata sen miehen
kasvonpiirteet, jonka hän oli nähnyt Wistholmassa tuona sumuisena
iltana — vieraan, jolla oli arpi poskessa. Mitä hänellä mahtoi olla
tekemistä tuolla sisällä?
Ja kun hän muisti miten Margot oli pelästynyt tuota samaa henkilöä,
tuli hän tahtomattaan kysyneeksi itseltään: oliko tuolla vieraalla
jotain tekemistä heidän puretun kihlauksensa kanssa?
"Minä menen ja puhuttelen häntä!" tuumi Jardine.
Tuskin oli kulunut neljä kuukautta siitä kun hän oli hiipinyt pois
tästä talosta, joka nyt oli autio ja hiljainen! David Muir ajatteli
sitä hiipiessään sinne nyt jälleen sisään varkaan tavoin, niinkuin
hän oli sieltä lähtenytkin, ajatellen, ettei hän koskaan enää sinne
palaisi. Niin, tuskin oli kulunut neljä kuukautta — vaan se oli ollut
tuntunut hänestä kokonaiselta elinajalta. Neljä kuukautta oli muuttanut
hänet niin, että hän nyt voi kulkea tuntemattomana Greyminsterin
kaduilla.
Tämän hänen käyntinsä oli puoleksi aiheuttanut halu tyynnyttää kasvavaa
pelkoa — pelkoa, joka oli tehdä hänestä raukan, ellei hän rautaisin
tahdoin voisi hillitä itseään.
Hän oli hetkeksi joutunut tavattoman pelon valtaan silloin kun hän
oli huomannut, että Marion Crossin kirje oli tuntemattomalla tavalla
häneltä kadonnut. Sen joka kirjeen oli ottanut täytyi myös tietää sen
merkitys.
"Olikohan Marion sen ottanut?" Se oli ollut hänen ensi ajatuksensa.
"Säilyttääkö hän nyt sitä — siten kavalasti saadakseen hänet kiinni?"
Senjälkeen hän kuitenkin hillitsi itsensä ja päätti käydä rauhallisesti
vaaraa kohti.
"Jos menisin Greyminsterin kaduille, niin tuskimpa kukaan kääntäisi
minuun huomiotaan tai väittäisi nähneensä kummituksen", oli Muir
arvellut itsekseen.
Miksipä hän el koettaisi?
Hän ei tahtonut päästä siitä ajatuksesta. Jos hän todellakin voisi
tuntemattomana samoilla pitkin Greyminsterin katuja, niin voisi hän
aivan varmaan olla aivan rauhallinen siitä, ettei kukaan koskaan
saattaisi sälyyttää hänen niskoilleen Hartley Lathomin syntejä.
Katsellessaan kuvastimessa parrottuneita kasvojaan, varmistui hän yhä
enemmän siitä, että häntä oli mahdotonta tuntea.
Vaan tämä ei ollut ainoa syy aiheuttamaan hänet lähtemään
Greyminsteriin. Jo kauan aikaa oli hän tuntenut tavatonta kaipuuta
vielä kerran nähdä se paikka, missä hän oli viettänyt elämänsä
onnellisimman ajan.
Junan pysähtyessä Greyminsteriin ja hänen astuessaan asemasillalle oli
pelko jäytää hänet. Hän tunsi tavattoman halun syöksyä takaisin junaan
ja antaa sen viedä hänet pois, minne tahansa.
"Ei, minä en saa antaa heikkoudelleni valtaa", ajatteli hän, hyvin
tietäen, mitä suuri pelko voi matkaansaattaa; Muir tiesi, että jos hän
nyt horjuisi, ei hän enää koskaan voisi luottaa itseensä.
Astuessaan ulos asemalta näki hän erään kantajan sekä erään
asemamiehen, jotka molemmat hän hyvin tunsi, vaan kumpikin katsoi
häneen tavalla, mikä osoitti heidän pitävän häntä aivan vieraana. Muir
pakotti itsensä kulkemaan pääkatuja pitkin, vaikka pelko tahtoi ajaa
häntä sivukaduille. Vähitellen hän rauhoittui ja hänen rohkeutensa
kasvoi. Pari kertaa tuntui hänestä kuin jokunen hänen entinen ystävänsä
olisi tuijottanut häneen ikäänkuin tämä olisi huomannut hänessä jotain
tutunomaista; vaan koko Greyminsterihän tiesi, että Hartley Lathom oli
kuollut.
Hämärän saavuttua meni hän sen talon luo, missä Margot ja hän olivat
asuneet. Hän tunsi sanomatonta kaipuuta nähdä se vielä kerran. Hän
kyllä tiesi, että portti oli lukittu. Marion oli maininnut, että kaikki
ovet olivat kiinni, ja että palvelijat olivat lähteneet.
"Kunpa minä jollain tavoin pääsisin sisään!" tuumi Muir itsekseen.
Hän tahtoi nähdä nuo tutut huoneet ja hän tahtoi ottaa sieltä mukaansa
erään esineen, muiston — Margotin valokuvan.
Hän pysähtyi Ja katsoi ympärilleen. Ketään ei kuulunut olevan
lähettyvillä.
Seurauksia ajattelematta rohkaisi Muir itsensä. Hän pääsi sisään taloon
eräästä ikkunasta, jonka luukut hän sai kynäveitsellään auki.
Hän meni suureen eteiseen ja sieltä toisen huoneen läpi toiseen,
uskaltamatta sytyttää sähköä, vaikkakin ikkunaverhot olivat alhaalla.
Jokaisen huoneen kynnyksellä raapaisi hän tulta tulitikulla. Yhtä
huonetta hän kuitenkin väisti; tuossa hiljaisessa pimeydessä palasivat
kamalat muistot hänen sieluunsa.
"Nyt en mene enää kauemma. Minä otan Margotin kuvan ja lähden",
ajatteli hän ja pysähtyi.
Muir kääntyi palatakseen jälleen alas. Tuntui kamalalta tuo vallitseva
hiljaisuus tässä talossa, missä Robert Fenwick oli kuollut. Äkkiä
puhalsi hän kynttilän sammuksiin; hän huomasi seisovansa vastapäätä
erästä avoimeksi jäänyttä ikkunaa. Pimeässä hapuili hän arkihuoneeseen.
Margotin hopeapuitteinen valokuva, joka oli ollut muurin otsalla,
oli poissa, kaikki hopea- ja porsliini-esineet olivat kadoksissa; ne
oli kai viety muualle. Muir raapaisi tulta toisella tikulla toisensa
perään, ja lopuksi hän löysi erään Margotin valokuvan. Silmänräpäyksen
ajan seisoi hän hiljaa, lumottuna, ja katseli kuvaa tulitikun
loisteessa. Vaan äkkiä hän havahti, tulitikku sammui Ja hän jäi pimeään.
Hän oli kuullut askeleita, hän tiesi jonkun seisovan kynnyksellä,
vaikkei hän voinut häntä nähdä.
"Kuka täällä on?" kysyi hän ääneensä.
Vastaukseksi raapaistiin tulitikkua, valo leimahti, ja kaksi miestä
seisoi vastakkain, tuijottaen terävästi toinen toisiinsa.
"Jardine!" huudahti Muir tahtomattaan, heti säikähtäen, sillä kuinka
David Muir tuntisi Jardinen.
Jardine katsoi häntä terävästi ja tutkivasta Hänkin oli hiipinyt sisään
avatusta ikkunasta ja seurannut tuota toista huoneesta huoneeseen ja
oli seisonut kynnyksellä koko ajan, kun vieras etsi Margotin kuvaa. Ja
jälleen tuli Jardinen mieleen muuan kuollut mies — tällä kertaa entistä
selvemmin.
Kuka oli hän, joka harhaili ympäri tässä kuolleessa talossa, ja millä
tavoin hän oli tekemisissä Margotin kohtalon kanssa? Tähän kysymykseen
oli Jardine nyt yhtäkkiä saavinaan vastauksen, kuullessaan huudettavan
nimeään.
Jardine hengähti syvään. Tulitikku sammui, vaan vapisevin käsin kopeloi
hän sähkönappia, löysikin sen ja äkkiä leimahti huone valoiseksi.
Silmänräpäyksen ajan seisoivat molemmat hiljaa ja tuijottivat toinen
toisiinsa. Senjälkeen meni Jardine hitaasti huoneen poikki, laski
molemmat kätensä vieraan olkapäille ja tuijotti häntä edelleenkin
tutkivasti kasvoihin.
"Te — miten se on mahdollista, en tiedä — mutta te olette Hartley
Lathom!" lausui hän.
Henkilön piirteet ja ääni olivat varmistuttaneet Jardinea arvelussaan,
ja kirkkaassa sähkövalaistuksessa tiesi hän nyt varmaan olevansa
oikeassa. Kasvot olivat muuttuneet; parta, viikset ja suuri arpi saivat
hänet näyttämään aivan toiselta; tukka oli harmaa. Mutta silmät ja ääni
olivat Lathomin. Niin tavattoman merkillistä kuin se olikin — se oli
sittenkin Hartley Lathom.
Lathom siis eli! Nyt ymmärsi Jardine Margotin menettelyn.
Lathom oli kai kirjoittanut Margotille intohimoisen kirjeen. Nyt
Jardine käsitti.
Hän irrotti kätensä hänestä ja lausui uudelleen:
"Te olette Hartley Lathom!"
Hän se oli, hän, jonka koko Greyminster luuli kuolleeksi! Mitä tämä
merkitsi? Hän oli löytänyt kuolleeksi mainitun miehen tämän omassa
talossa, hän voi todeta sen olevan Lathomin — ja Lathomia oli pidetty
vainajana.
"Te — te olette hullu!" kuiskasi vieras käheästi.
"Teidän on turhaa kieltää!" virkkoi Jardine. "Ellette te ole Lathom,
niin miksikä tulitte Wistholmaan ja tähystitte sisään valkoisen talon
ikkunasta — tai miksi olette täällä?" Ei vastausta. "Ja jos te olette
Hartley Lathom, joka te varmasti olette, niin kuka haudattiin teidän
sijastanne?"
Ei vieläkään vastausta. Ainoastaan suuri arpi loisti punaisena kalman
kalpealla iholla.
Silloin kysyi Dick Jardine äkisti:
"Sanokaa, oliko hän — Robert Fenwick?"
Jardine näki vieraan huulilla lausumattoman vastauksen, ja hän alkoi
tuntea tavatonta inhoa. Kysymyksessä ei siis ollut ollutkaan itsemurha
— kamalampi teko oli tapahtunut. Margotin mies oli —
Samassa päästi Lathom tukahutetun huudon, ja samassa silmänräpäyksessä
oli huone pimeä.
"Jardine! Kuulkaa! Ettekö kuule?"
Jardine oli ehtinyt kuulla: raskaat askeleet lähenivät.
Vaivoin hoippuroi vapiseva mies ikkunan luo, vetäsi verhon syrjään ja
katsoi ulos pimeään puutarhaan.
"Jardine, se on poliisi!" sanoi hän tuskallisesti. "Hän on huomannut
valon, ja Jos hän löytää minut täältä ja tuntee minut... Jardine,
teidän tulee pelastaa minut... Margotin tähden."
"Te siis myönnätte olevanne Lathom?" virkkoi Jardine rauhallisesti.
"Vaan kun valo kerran on sytytetty, on tyhmyyttä sammuttaa se. Parasta
on sytyttää se jälleen."
Samassa kolkutettiin porttia kovasti.
Jardine väänsi jälleen sähkön palamaan sekä huomasi samalla lattialla
jonkun esineen. Se oli Margotin valokuva.
Jardinesta oli koko tapahtuma tuntunut kuin unennäöltä. Lathom seisoi
kalman kalpeana; hän oli jo aikaisemmin tullut liikutetuksi niistä
muistoista, jotka palasivat hänen mieleensä astuessaan tämän talon
kynnyksen yli, ja nyt kun Jardine hänet yllätti, murtui hän kokonaan.
Jardinen ilmestyminen, Jardinen syytös sekä viimeksi kolkutukset
portille saivat Lathomin sokeaan raivoon, mikä aiheutti, että Jardine
alkoi tuntea sääliä häntä kohtaan, häntä, joka tänä iltana ihmeen
tavoin oli ilmaantunut hänen elämäänsä pitkittääkseen sitä vääryyttä,
jota hän aikaisemmin oli hänelle, Jardinelle, tehnyt sekä ollakseen
edelleen hänen ja hänen onnensa välissä.
"Odottakaa täällä niin kauan kuin minä käyn portilla — ei ole mitään
syytä olla levoton", virkkoi Jardine. "Voitte luottaa minuun", lisäsi
hän. "Ken kerran on kuollut ei enää saa herätä eloon, varsinkin kun hän
tuottaisi lisää surua ja häpeätä — eräälle naiselle."
Jardine ymmärsi nyt, kuka oli ollut se kuollut mies, ja miten hän
oli kuollut. Vaan Margotin vuoksi oli Lathomia suojeltava. Hän meni
nopeasti eteiseen ja sytytti valon.
"Kuka siellä on ja mitä te tahdotte? Täällä ei asu ketään", sanoi
hän ja aukasi portin. "Jaha, tekö se olettekin, Lomax!" lisäsi hän
ikäänkuin hämmästyen, nähdessään poliisikonstaapelin.
"Vai niin, te mr Jardine", virkkoi konstaapeli.
Jardine nauroi.
"Ettehän vaan luullut minua varkaaksi?" lisäsi hän huolettomasti. Mrs
Lathom on pyytänyt minua tarkastamaan, että täällä kaikki on kunnossa.
Te, luullakseni, huomasitte valon?"
"Niin tein, sir; ja arvelin, että on parasta käydä katsomassa. On
hiukan varomatonta jättää talo näin yksikseen; senvuoksi me olemme
saaneet määräyksen pitää tätä silmällä."
"Se on aivan oikein. Mrs Lathom tulee iloiseksi kuullessaan
siitä. Minunkin mielestäni ei ole viisasta jättää rakennusta näin
asumattomaksi."
"Hyvää yötä, sir."
Konstaapeli lähti. Jardine lukitsi oven ja palasi takaisin sisälle. Hän
huomasi, ettei Margotin valokuva ollut enää lattialla.
"Oli ajattelematonta kuolleen miehen palata tänne", virkkoi hän
kuivasti. "Olisitte ehkä tullut pakotetuksi antamaan joltakin vähemmän
miellyttäviä selityksiä. Minä teidän sijassanne pysyisin vastedes
poissa Greyminsteristä — Margotin tähden. Ja eräänä iltana te olitte
myös Wistholmassa. Luullakseni olitte te siihen saakka pitänyt Margotia
siinä uskossa, että olitte kuollut."
"En ollut kirjoittanut hänelle sen illan jälkeen, jolloin lähdin
Greyminsteristä", sanoi toinen hiljaa. Hän saattoi puhua ainoastaan
vaivoin. "Ja minä olin sanonut kirjoittavani hänelle muutaman viikon
kuluttua, jos eläisin. Vaan sittemmin tunsin, että oli väärin vaieta."
Se muka oli väärin tehty! "Oletteko te sitten koskaan tehnyt häntä
kohtaan mitään oikein?" huudahti Jardine katkerasti. "Muutamia vuosia
takaperin rakasti hän minua; silloin tulitte te väliin kirottuine
valheinenne. Te tahdoitte voittaa hänet itsellenne, ettekä te keksinyt
muuta keinoa kuin valhetella."
"Se on totta. Minä valhettelin. Minä ansaitsen teidän halveksumisenne
", lausui Hartley Lathom puoliääneen. "Mikään ei voi saada
tekemättömäksi sitä pahaa, mitä minä olen matkaansaattanut. Jospa minä
sinä iltana todellakin olisin kuollut — Margotin tähden ja itseni
tähden!" Hänen sanoissaan ilmeni ääretön epätoivo, joka herätti
Jardinessa ihmeellistä säälintunnetta häntä kohtaan.
"Minä en halveksi teitä; — Se on nyt liian myöhäistä," lausui Jardine
hiljaa. "Ja Margotin vuoksi minä toivon, ettei totuus, minkä minä näin
sattumalta tulin tietämään, koskaan tulisi ilmi. Entä te itse — missä
te asutte? Miksi kutsutte itseänne?"
Toinen epäili hetkisen, Sitten hän kuitenkin sanoi:
"David Muiriksi."
"David Muir!" Kuullessaan tuon tutun nimen katsoi hän sanojaan
hämmästyneenä ja epäillen. Hän muisti, miten innostuneesti Margot
oli kertonut hänelle eräästä David Muirista, jota hän kyllä ei ollut
nähnyt, vaan jonka työskentely köyhien ja kärsivien hyväksi oli
yleisesti tunnettu. "Te — te! Vaan ettehän tarkota sitä David Muiria,
joka asuu Laupiaan samarialaisen suojakodissa?"
Se tuntui hänestä niin kummalliselta, mahdottomalta.
"Minä olen David Muir Laupiaan samarialaisen suojakodista", kuiskasi
Hartley Lathom. Hän vaikeni. Senjälkeen teki hän tahdottoman liikkeen
Jardinea kohti, ja hänen silmistään loisti totinen varmuus. "Uskokaa
minua — voi, uskokaa minua", huudahti hän. "Minä en ole valhettelija
siellä — vaikka olinkin sitä entisessä elämässäni. Jumalan nimessä,
minä en enää ole valhettelija!
"Meidän on parasta mennä ulos yhdessä", virkkoi Jardine. "Jos
lähtisimme täältä erikseen, voisi se herättää ihmettelyä."
He menivät hiljaa puutarhan kautta kadulle. Heti ensi kadunkulmassa
seisoi se poliisi, joka oli kolkuttanut ovelle. Hän huomasi nuo
molemmat miehet, kun he lyhyesti sanoivat toisilleen jäähyväiset
ja läksivät kumpikin taholleen. He kaksi eivät enää koskaan näkisi
toisiaan. Jardine seisahtui ja katseli hetken sitä tummaa olentoa, joka
vähitellen katosi; senjälkeen hän kääntyi ja lähti, ainoana seuranaan
katkerat ajatuksensa.
"Margot, älä jumalan nimessä ole ilmottamatta minulle sitä estettä,
josta mainitsit. Minä en usko, että on tai voi olla olemassa mitään
estettä", oli hän kirjoittanut Margotille.
Margot ei ollut hänelle vielä vastannut, vaan tänä iltana oli hän
kuitenkin saanut vastauksen.
David Muir meni rautatienasemalle ja odotteli junan lähtöä. Hän nousi
Lontoon junaan raskain, katkerin mielin. Mikä mielettömyys olikaan
ollut mennä tuohon taloon. Jardine tiesi nyt siis hänen salaisuutensa.
Juuri kun veturi vihelsi ryntäsi junaan vielä joku. Muir näki
vilaukselta hänen kasvonsa. Se oli Marion Cross. Mitä hän oli tehnyt
Greyminsterissä? Hän oli iloinen, ettei Marion huomannut häntä.
Tunne ennakolta säädetystä kohtalosta valtasi Muirin mielen. Hän ei
voinut häivyttää aavistustaan, että kohta kaikki oli lopussa. Joku,
ehkä juuri Marion, oli löytänyt tuon kirjeen; Jardine oli tuntenut
hänet, myös toiset voivat tuntea hänet. Loppu oli lähellä. Hän tiesi
sen.
Päämaalissa odotti hän niin kauan kun Marion oli lähtenyt. Sitten meni
hän suojakotiin, tuumien, olikohan Marionin käynti Greyminsterissä
jollain tavoin tekemisissä, kirjeen kanssa, joka häneltä niin
salaperäisellä tavalla oli kadonnut.
Suojakodissa tapasi hän Raymond Johnsonin.
"Minä olen levoton johtajan tähden, Muir", virkkoi Johnson. "Hänen
ovensa on ollut lukittuna koko päivän. Minä luulen, että hän on sairas."
Tavallisissa oloissa olisivat nuo sanat saattaneet Muirin heti
lähtemään johtajan luo, vaan nyt oli toivottomuus tehnyt hänet täysin
välinpitämättömäksi.
"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"
Nämä sanat, jotka hän äskettäin oli lukenut eräästä kirjeestä,
tuntuivat nyt soveltuvan häneen itseensä. Sellaista olivat olleet hänen
viimeiset vuotensa.
"Hyödytöntä taistelua, toivotonta pyrkimystä!"
"Eiköhän olisi parasta mennä johtajan luo," ehdotti Johnson.
"Jos hän olisi sairas, niin soittaisi hän", vastasi Muir.
Hän tunsi nyt lyövänsä laimin velvollisuutensa.
Johnson näytti hieman pettyneeltä. Sitten hän sanoi:
"Olin unohtaa erään asian. Muuan nainen kysyi sinua iltapäivällä. Hän
oli mrs Margot Lathom. Hän sanoi viipyvänsä Lontoossa muutaman päivän
ja tulevansa tänne uudelleen huomenaamulla."