Kaksi miestä.
Dick Jardine oli jälleen Greyminsterissä.
Hän oli matkalla kotiinsa, ja hän ratsasti hyvin hiljakseen, sillä
hänen hevosensa oli väsynyt. Hän oli ratsastanut kauan ja kovaa,
ikäänkuin tahtoakseen paeta niitä katkeria ajatuksia, jotka kiusasivat
häntä.
Hän ei ollut tavannut Margotia sen jälkeen, jolloin ikäänkuin varjo oli
langennut hänen ylleen. Seuraavana aamuna oli hän saanut sähkösanoman,
jossa Margot ilmotti, ettei hän voinut tavata häntä sinä päivänä, sekä
että pian saapuisi hänelle kirje.
Myöhemmin aamupäivällä saapuikin Margotilta kirje, jota hän ensi
silmäyksellä ei ollenkaan ymmärtänyt, — kirje, missä Margot purki
kihlauksen.
"Tuskin tiedän, Dick, miten minun pitäisi kirjoittaa. Sydämeni
halkeaa täytyessäni ilmoittaa sinulle, että meidän on mahdotonta
mennä naimisiin — aivan mahdotonta. Koskaan en ole rakastanut
sinua enemmän kuin nyt, usko se! En milloinkaan ole tuntenut
tarvitsevani sinua enemmän kuin nyt, jolloin minun täytyy heittäytyä
yksinäisyyteen sekä ymmärtää, että meidän onnemme on loppunut, — vaan
emmehän me voi taistella kohtaloa vastaan. Syytä eroomme en vielä
voi sinulle ilmottaa, vaan sinä kyllä saat sen tietää myöhemmin.
Tänään minulla ei ole oikeutta sitä sanoa. Rakkahin, kaikista elämäni
katkerista hetkistä on tämä katkerin. Saadessasi tämän kirjeen olen
minä jo lähtenyt Wistholmasta, mutta minä kirjoitan sinulle heti kun
saan vapauden ilmoittaa sinulle, mikä on aiheuttanut minut ottamaan
tämän askeleen. Älä koeta etsiä minua, Dick. Anna minulle anteeksi,
että tuotan sinulle surua; minä kärsin suuresti. —