Kaksi naista.
Kello löi yksitoista seuraavana kirkkaana, aurinkoisena aamupäivänä,
kun David Muir huoneensa akkunasta näki hoikan, mustiinpuetun olennon
tulevan sisään suojakodin portista. Enemmän kuin tunnin ajan oli hän
tähyillyt sinnepäin, kuumeentapaisesti odotellen.
Raymond Johnsonin eilisiltainen tieto, että mrs Lathom oli ollut siellä
häntä hakemassa, kummastutti Muiria tavattomasti.
Miten oli Margot saanut tietää hänen olevan suojakodin David Muir?
Hän ei ollut kirjeessään lainkaan viitannut siihen. Vaan hänen oli
täytynyt jollain tavoin saada se tietoonsa; miksi hän muutoin saapuisi
häntä tapaamaan. Nyt juuri asteli Margot pihamaan yli tullakseen hänen
luokseen. Nähdä siis hänet jälleen neljän kuukauden kuluttua. Muir näki
hänen lähenemistään lähenevän, ja hänestä tuntui, niinkuin joku olisi
kuristanut häntä kurkusta. Siitä saakka kun hän Johnsonilta oli kuullut
Margotin tulosta oli hän palavasti odottanut tätä hetkeä, vaan nyt
kun se koitti, pelotti häntä. Hän muisti, miten hän ja Margot olivat
eronneet.
Minkätähden saapui Margot nyt häntä tapaamaan? Ei suinkaan senvuoksi,
että hän rakasti Hartleytä. Margot oli kyllä hänen vaimonsa, vaan
minkään lemmen ajamana ei tämä voinut pyrkiä hänen luokseen.
Margot oli luonnollisesti surupuvussa, vaan Hartleyn silmissä oli hän
valkoisiin puettu, ja hän seisoi hänen kanssaan kukilla koristetun
alttarin edessä. Hän oli vieläkin kuulevinänsä sanat:... rakastaa ja
kunniassa pitää... myötä- ja vastoinkäymisessä...
Se oli tapahtunut kolmisen vuotta sitten.
"Margot — Margot!" kuiskasi hän hiljaa.
Nyt oli tuo tyttömäinen olento ehtinyt jo hänen ovelleen, joka oli auki
pihamaalle päin. Margot näytti tietävän, missä suojakodin sihteeri oli
tavattavissa; Raymond Johnson oli sen nähtävästi ilmottanut hänelle.
Margot pysähtyi ja hänen katseensa osui kirjoituspöydän ääressä
istuvaan mieheen. Margot kävi kalman kalpeaksi.
Ensin ei David Muir voinut lausua sanaakaan. Liikutus esti häntä
puhumasta. Hän näki Margotin katselevan häntä tutkivasti, ikäänkuin
hänen kasvojensa muutos olisi kummastuttanut häntä — ikäänkuin hän
olisi noiden kärsivien, tuskaantuneiden piirteiden alta etsinyt jotain
vilausta hänestä, joka oli hänen miehensä.
Vallitsi hetken hiljaisuus.
"Etkö tahdo tulla sisään?" kysyi David Muir tuskin kuuluvasti.
Margot astui kynnyksen yli, katse vielä edelleenkin häneen
kiinnitettynä.
"Hartley!" huudahti hän viimein. "Sinä _olet_ Hartley!"
Ja Margot tunsi, että vaikkakin hän oli pitänyt mahdollisena, että
David Muir voisi olla Hartley Lathom, ei hän kuitenkaan ollut voinut
sitä täydellisesti uskoa.
"Sinun on kai vaikeata uskoa tätä kaikkea", sanoi Muir ponnistetusti ja
koetti hymyillä.
"Minä... minä olen niin iloinen... niin iloinen!" kuiskasi Margot.
Kyynelet tukahuttivat hänen äänensä. Hän seisoi poiskäännetyin kasvoin
erääseen tuoliin nojaten ja koetti hallita itseään; hänen huulensa
vapisivat niin, ettei hän voinut puhua.
Hartley Lathom oli siis tuo tuntematon David Muir, jonka sankarityötä
ja työskentelyä kurjien ja kovaosaisten hyväksi hän oli ihaillut.
Tuon viimeisen kauhistuttavan yön jälkeen oli hän pitänyt Hartley
Lathomia miehenä, joka ei voinut muuta kuin vaipua yhä syvemmälle
ja syvemmälle. Vaan nyt hän häpesi. Miksi hän oli ollut niin valmis
uskomaan vain pahaa ja unohtamaan sen, mikä Hartleyssä oli hyvää?
Hänen kolme päivää sitten lähettämänsä kirje oli suuresti liikuttanut
Margotia. Häntä ei ollut liikuttanut ainoastaan se nöyryys ja
itsekieltämys, jotka kirjeessä ilmenivät, vaan hän oli myöskin tullut
huomaamaan, että hän ajatuksissaan oli tehnyt vääryyttä Hartleytä
kohtaan. Ja nyt sai hän vain uusia omantunnonvaivoja. Siihen kamalaan
tapaukseen, joka oli särkenyt heidän yhteiselämänsä, ei Margotikaan
ollut syytön.
Vaitiolon aikana katseli David Muir niitä kalpeita, surullisia kasvoja,
jotka hänestä olivat kauneimmat maailmassa.
"Miksi et kirjoittanut aikaisemmin?" huudahti Margot vihdoin ja kääntyi
häneen päin. "Oliko oikein tehty pitää minua tietämättömyydessä?"
"Ei, oikein ei ollut pitää sinua siinä uskossa, että olisit vapaa
virkkoi Muir hiljaa.
"En tarkota sitä!" lausui Margot kärsimättömästi. "Vaan miksi et
ilmottanut minulle mitään uudesta elämästäsi ja nykyisestä työalastasi,
vaan annoit minun luulla pahinta? Minulla olisi todellakin ollut oikeus
tietää, ettet sinä tuona viimeisenä yönä Greyminsterissä ollut oikea
Hartley. Jos sen olisin tiennyt, olisin keveämmin kantanut taakkaani."
"Sanoinhan kirjeessäni, Margot", virkkoi hän hiljaa, "että minä
häpesin pyrkiä sinun luoksesi enää sen vääryyden jälkeen, mitä olin
sinua kohtaan tehnyt. Minä tunsin menettäneeni pienen paikkani sinun
sydämessäsi."
Margotia vapisutti. Hän muisti, miten hän tuona hirmuyönä oli väistänyt
Hartleyn kosketusta, miten hän ei ollut voinut sanoa hänelle edes
kunnollisia jäähyväisiä, — ja kuitenkin oli hän, Margot, Dick Jardinen
luota palattuaan valhetellut hänelle! Kuinka hän niinollen olikaan
voinut tuomita Hartleytä?
"Minä olen aina katunut sitä", kuiskasi Margot, "että minä annoin sinun
lähteä lausumatta sinulle yhtään sanaa. Minä kadun sitä katkerasti."
"Jumala varjelkoon minua tuomitsemasta sinua", sanoi Muir nopeasti.
"Enhän minä voinut mitään toivoakaan. Minun vilppini sinua kohtaan — ja
kauhuni tuon toisen rikokseni johdosta — ne olivat omiansa muodostamaan
välillemme sellaisen muurin, jonka yli sinun oli mahdotonta päästä.
Sinä et saa moittia itseäsi, Margot. — Saatuani tietää, ettei minulla
koskaan ollut sinun sydämessäsi ensi sijaa ja mitä inhoa sinä minua
kohtaan tunsit — ja että minä olin tullut sinun onnesi tielle — silloin
en enää voinut lähestyä sinua."
Muir katsoi miettiväisenä häneen.
Margot ei ollut koskaan ennen tuntenut sellaista myötätuntoa kuin nyt.
Hän ei ollut rakastanut Lathomia niinkuin Jardinea; Hartleyn ja hänen
välillä oli ollut olemassa vain jonkunlainen toveruussuhde. Hänen
ystävyytensä ja kunnioituksensa miestään kohtaan olivat jaksaneet
tyydyttää häntä siksi kuin miehen rikos oli herättänyt hänessä tulisen
vihamielisyyden, joka kuoletti hänessä kaikki paremmat tunteet.
Vaan nyt oli viha kadonnut niinkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan, ja
siinä hehkussa, jonka hän jo luuli täysin sammuneen, oli vielä kipeniä,
jotka sytyttivät myötätunnon; ja sitäpaitsi tunsi hän ylpeyttäkin sen
johdosta, että hänen miehensä oli niin jalosti voittanut huonomman
itsensä.
"Nyt minä ymmärrän!" kuiskasi hän tavotellen. "Vaan minä en käsittänyt
vielä silloin, sillä minä olin katkera ja valmis uskomaan vain pahaa,
että kaiken rikollisuuden ja vääryyden alla piili toinen Hartley, se
todellinen Hartley, joka on osottanut olevansa mies. Oh, minä olen niin
iloinen, niin ylpeä ja iloinen!"
"Kiitos noista sanoistasi, Margot!"
Hartley oli puhunut rauhallisesti, melkein iloisesti, sillä hän jaksoi
ihmeteltävästi hillitä itseään. Nyt tarttui hän tulisesti Margotin
molempiin käsiin. Hänellä oli niin paljon vanhoja rakkaita muistoja.
"Voi, rakkahin, rakkahin!" huudahti hän. "Miten ihanaa onkaan tietää,
että sinä olet antanut minulle anteeksi. Kunpa omantunnonvaivat
voisivatkin saattaa tehdyt tekemättömiksi. Kunpa voisinkin sovittaa
kaikki rikokseni. Ja kunpa sinä rakastaisit minua!"
Hän päästi Margotin kädet. Margotin kasvot olivat poiskäännetyt.
"Sinä olet keventänyt minun taakkaani. Ainakin olet sinä poistanut
katkeruuden. Ja sinun tulee jatkaa niinkuin olet alottanut, sinun
täytyy urheasti työskennellä."
David Muir ajatteli, että tuskinpa hän enää saisi työtään jatkaa. Hän
ajatteli Marionia, joka vakoili häntä, ja jolla jo ehkä oli selvillä
kaikki. Vaan Margotille ei hän kuitenkaan tahtonut siitä kertoa.
”Sinun sanasi, sinun olentosi ja sinun äänesi ovat nyt jälleen
antaneet minulle uutta rohkeutta", lausui David Muir. Ja kun sinä
poistut, muistan minä aina tätä hetkeä se on oleva auringonsäde minun
yksinäisellä tielläni." Hän vaikeni, vaan hetken kuluttua hän huudahti
vihlovan tuskallisesti: "Jumalani, jumalani, miten minä olen yksin!"
Mutta siinä samassa pelästyi hän omaa heikkouttaan.
"Hartley."
Margotin äänessä oli innokas sointu, ja hänen silmänsä loistivat.
Tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut jotain hänen korvaansa. Hartley
koetti yksinäisenä etsiä sovitusta; vaan hän, hänen vaimonsa ei tehnyt
mitään sovituksen saavuttamiseksi. Ja kuitenkin oli hänkin rikkonut.
Vaikkakaan Margot ei häntä rakastanut — hän rakasti toista henkilöä —
oli Hartley kuitenkin hänen miehensä.
"Hartley", virkkoi hän, "autanko minä sinua kestämään yksinäisyyttä?"
David Muir katsoi kummastuneena häneen.
"Margot! Mitä sinä tarkotat?" huudahti hän liikutettuna.
"Sinä mainitsit kirjeessäsi, että jos sinä tietäisit minun rakastavan
sinua, niin ehkä me vielä voisimme yhtyä vastaisuudessa. Vaan niinkun
nytkin on, on minun velvollisuuteni astua sinun rinnallesi tukemaan
sinua ja koettaa yhdessä sinun kanssasi sovittaa menneisyyttä. Se
ei tietysti voisi tapahtua Englannissa, vaan jossain kaukaisessa,
vieraassa maassa, missä ei kukaan meitä tuntisi — siellä voisimme me
jälleen alottaa yhteiselämän."
Margot puhui rauhallisesti ja rohkeasti, vaan samalla hän ajatteli
erästä toista miestä, jonka kanssa hän oli toivonut saada jakaa
elämänsä; hän ei puhunut sydämensä sisimmästä. Mutta velvollisuus on
sydämen halua suurempi; ja hänen mielestään oli hänen velvollisuutensa
seurata miestään. Olihan hän kerran luvannut jakaa Hartleyn kanssa
surut ja murheet niin myötä-kuin vastoinkäymisessä; kuinka hän siis
voisi nyt, kun Hartley taisteli yksinäisyydessä, jättää hänet oman
onnensa varaan; kuinka voisi hän rikkoa pyhän lupauksensa.
"Hartley, minä tahdon täyttää velvollisuuteni."
David Muirin silmät loistivat, ja hän teki liikkeen ikäänkuin
lähetäkseen Margotia; vaan äkkiä painuivat hänen kohotetut käsivartensa.
"Ei", lausui David Muir, "se on ajattelematonta. Minä en ota vastaan
sinun uhriasi."
Kuultuaan Margotin odottamattomat sanat ja ajateltuaan, miten paljon
ne merkitsivät, voitti houkutus hänet silmänräpäykseksi. Se oli niin
houkuttelevaa, niin houkuttelevaa! Siinä seisoi Margot hänen edessään
nuorena, kukoistavan kauniina, se Margot, jota hän rakasti ja kaipasi.
"Ei." David Muirin ääni oli hillitty ja rauhallinen. "Armaani, minä
kiitän sinua! Minä olen sinulle hyvin, hyvin kiitollinen! Mutta se on
mahdotonta — mahdotonta! Minun työalani on täällä. Ja sitäpaitsi —
se aika on jo ohi, jolloin minä voin tehdä sinut onnelliseksi — tai
edes tyytyväiseksi. Voi, minä tiedän, tiedän. Minulla ei ole oikeutta
käyttää hyväkseni sinun ylevämielisyyttäsi, enkä minä tahdokaan sitä
tehdä. Se on minun viimeinen sanani. Mutta vielä kerran: minä kiitän
sinua, rakkahani, täydestä sydämestäni minä sinua kiitän."
* * * * *
Ja nyt oli Margot poissa ja hän oli yksinään; vaan ilmassa oli jälellä
hieno, leijaileva tuoksu.
David Muir istui kirjoituspöytänsä ääressä pää käsien varassa ja
kostein silmin muistellen Margotin jokaista sanaa, jokaista kasvojen
elettä.
Ja nyt hän oli poissa ja Muir oli jälleen yksin.
"Vaan hän oli halukas siihen, että me jälleen yhtyisimme!" kuiskasi
hän hiljaa, ja hänen silmissään paloi ihmeellinen loiste. "Hän tahtoi
uhrautua minun tähteni — hän olisi jälleen ottanut minut! Miten se
tuntuikaan kummalliselta!" David Muir tunsi, että hän olisi noiden
Margotin sanojen tähden voinut ryömiä polvillaan ja suudella hänen
hameensa helmoja.
Hän kohotti päätään ja kääntyi äkkiä, sillä hän kuuli kiivaan
ovenavauksen; mietteisiinsä vaipuneena ei hän ollut kuullut naputusta.
Siinä samassa seisoi Marion Cross hänen edessään. David Muir nousi ja
hänen vanhat epäluulonsa heräsivät uudelleen. Marion oli viime päivinä
ollut niin kummallinen. Nyt leimusi hänen silmistään vihan liekki.
Saapuessaan suojakotiin oli Marion nähnyt mrs Lathomin tulevan sieltä,
vaan Marion oli väistänyt häntä, ikäänkuin hänen vihansa David Muiria
kohtaan olisi muuttanut hänen käytöksensä mrs Lathominkin suhteen.
Tervehdittyään Muiria lyhyesti lausui Marion äkisti:
"Vai niin, vai oli mrs Lathom täällä! Minä näin hänet äsken."
"Hän oli täällä", myönsi Muir hieman kummastuneena.
"Te ette kai tuntenut häntä? Muir ei vastannut. Hän ymmärsi, että tuon
melkein epäkohteliaan kysymyksen takana piili jotain salaperääistä.
"Kuinka te molemmat olettekin käyttäneet hyväksenne minun
herkkäuskoisuuttani!" huudahti Marion — te ja mrs Lathom! Ja hän kun on
teeskennellyt, ettei hän muka olisi nähnyt teitä koskaan ennen!
"Mrs Lathom ei ole tietänyt, että David Muir oli henkilö, jonka hän
tunsi", lausui Muir rauhallisesti. "Ja minä puolestani en ole katsonut
tarpeelliseksi ilmottaa teille, että olen ennen tuntenut mrs Lathomin."
Hänen äänensä oli tyven ja rauhallinen, vaan hän kyllä tiesi, mitä oli
tapahtunut. Tuo nainen oli saanut selville totuuden. Mikä kohtalon
kirous se olikaan, että tämä kaikki oli tapahtunut juuri nyt, kun hän
Margotin käynnin johdosta tunsi niin suurta iloa.
Nähtyään Marionin Greyminsterin asemalla oli hän tuntenut, että
loppu oli nyt lähellä. Ja sen hän totesi nytkin Marionin leimuavista
silmistä, jotka ennen olivat olleet niin ystävälliset. Niissä hehkui
nyt samanlainen tuli kuin silloinkin, kun hän oli vannonut, ettei hän
antaisi itselleen rauhaa ennenkuin hän löytäisi Fenwickin murhaajan.
"Eikö mrs Lathom tietänyt?" virkkoi hän epäluuloisesti.
"Ei, mrs Lathom ei tietänyt. Ja kuten sanoin, oli minun tarpeetonta
kertoa teille, että olin tuntenut mrs Lathomin ennen."
Hänen kylmät, rauhalliset sanansa ihmetyttivät Marionia aluksi. Sitten
huudahti hän tulisesti:
"Niin, teillä lienee ollut painavat syyt olla sitä, samoin kuin paljoa
muutakin, kertomatta minulle. Voi, miten te olette pettäneet minua
teennäisellä ystävyydellänne — te ja hän! Ja minä kun pidin hänestä
niin paljon!" Marion nyyhkytti.
"Minun ystävällisyyteni ei koskaan ole ollut teennäistä," virkkoi Muir
levollisesti.
Marion hengitti kiivaasti ja hänen silmänsä kipenöitsivät.
"Ja sen te uskallatte sanoa minulle — te! Te koetitte voittaa minun
myötätuntoni itseänne kohtaan — pettääksenne minut", huusi Marion.
"Kuinka te olette kehdannut?"
"Minun ystävyyteni ja myötätuntoni teitä kohtaan on aina ollut syvä ja
totinen", vastasi David Muir. "En ole ollut mikään petturi."
Äkkiä tempasi Marion taskustaan esiin erään valokuvan ja piti sitä
Muirin silmien edessä. Vaan David Muir ei hiiskahtanutkaan. Hän oli
varma siitä, että Marion tiesi totuuden.
"Tämä on Hartley Lathomin valokuva", sanoi Marion, "hänen, jonka luona
Robert Fenwick oli ollut sinä yönä, jolloin hän katosi. Tunnetteko te
tätä?" kysyi hän.
"Te olette nähtävästi hankkinut sen eilen Greyminsteristä. Se on hyvin
Lathomin näköinen."
"Kuinka te tiedätte minun eilen olleen Greyminsterissä?"
Muir kohautti olkapäitään.
"Minä näin teidän nousevan junaan siellä. Minäkin olin sattumalta
siellä."
"Ja minä kun olen luullut, ettette te koskaan uskaltaisi näyttäytyä
Greyminsterissä", lausui Marion tarkottavasti. Vaan samalla tunsi hän
rohkeutensa pettävän tuon levollisen, järkähtämättömän miehen edessä.
"Jos partanne olisi poissa, muistuttaisi tämä kuva suuresti teitä?"
sanoi Marion.
"Se on totta", vastasi Muir kasvojen ilmettäkään muuttamatta, "paitsi
että palohaavan jättämä arpi on jonkun verran muuttanut suuni sävyä
eikä suinkaan edukseni, pelkään."
Marion puri huultaan. Ehkä muistutti tuo arpi häntä jostain Muirin
sankarityöstä — siitä, kun hän pelasti lapsen loimuavista liekeistä.
Hän, Marion, oli kuullut siitä niin paljon, että hän nyt näki edessään
koko tapahtuman, kadulla epätoivoisen naisen pienen, itkevän lapsen
sekä miehen, joka syöksyi keskelle paloa — miehen, jota hän juuri äsken
oli nimittänyt petturiksi. Marion toivoi, ettei tuo tapaus nyt olisi
palannut hänen mieleensä; se tuntui jollain tavoin asettuvan hänen
sielunsa ja hänen kostonhalunsa väliin.
"Te ette siis kiellä olevanne Hartley Lathom?" kuiskasi hän
hermostuneesti. "Te ette kiellä olevanne se henkilö, joka surmasi
Robert Fenwickin — joka antoi haudata hänet itsenään pelastuakseen
perikadosta — te ette siis kiellä?"
"En kiellä sitä — mitä se hyödyttäisi?"
Tyttö henkäsi syvään ja tuijotti Muiriin voimatta lausua sanaakaan.
"Minä surmasin hänet", jatkoi David Muir levollisesti. "Hän tuli
sinä iltana luokseni puolijuopuneena; hän tuli uhitelemaan minulle
senvuoksi, että hänen todistuksensa seuraavana päivänä kukistaisi
minut. Jumala varjelkoon puhumasta pahaa vainajasta — enkä minä
suinkaan tahdo puolustaa itseäni — — sanon vain totuuden. Olin
epätoivoisena ja rajattomassa vihan vimmassa tempasin minä ladatun
revolverin — ja siitä saakka olen elänyt helvetissä. Nyt otaksun teidän
lähtevän poliisiviranomaisten luo ja antavan minut ilmi. No niin,
tehkää se, minä en aio paeta."
Marion ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan hänen viime sanoihinsa.
"Te sanoitte, ettei mrs Lathom — vaimonne — tietänyt teidän olevan
David Muir."
"Pakoni jälkeen Greyminsteristä annoin hänen olla siinä uskossa, että
olin kuollut. Olin tehnyt häntä kohtaan melkein yhtä paljon pahaa kuin
teitäkin. Tänään tapasimme ensi kerran. Hän oli sattumalta saanut
tietää sellaista, mitä minä en koskaan olisi tahtonut tulevan hänen
tietoonsa. — Mikä onkin ikävintä", lisäsi hän "että kun minut viedään
oikeuteen, saa myöskin hän, Margot raukkani, osansa häpeästä."
Marionin huulet liikkuivat ikäänkuin hän aikoisi puhua. Hän epäili
hetkisen, vaan huudahti sitten:
"Millä oikeudella te olette tulleet tänne ja saaneet ihmiset pitämään
teistä ja uskomaan teidät kunnon mieheksi, kun — kun te sitävastoin
olettekin — — —" Hän keskeytti lauseensa. "Millä oikeudella?" toisti
hän.
Muir hymyili heikosti.
"Minun oleskeluni täällä ei tule pitkäaikaiseksi. Kun en ilmottautunut
poliisiviranomaisille, täytyi minun jonnekin suunnata askeleeni, ja
täällä olivat ovet avoinna minulle. Minä olin yhtä epätoivoinen, yhtä
koditon ja hyljätty kuin ken tahansa, jolle tämän laitoksen ovet on
avattu. Muistakaa, että minulta oli ryöstetty kaikki — ystävät, koti,
vaimo — ja minua kiusasivat aina lisääntyvät omantunnonvaivat. Voi,
silloin kun te janositte kostoa ja minä sanoin teille, että murhaaja
pian saisi kostonsa tai ehkä oli sen jo saanut, silloin sanoin minä
totuuden — katkeran totuuden?"
Hän vaikeni, vaan jatkoi jälleen yhä kasvavan liikutuksen valtaamana:
"Syytättekö te minua siitä, että minä tahdoin tehdä täällä jotain
hyvää, siten edes vähäisen rikostani sovittaakseni? Vaikka minä
mielettömässä vihanpurkauksessa surmasinkin Robert Fenwickin ja sitten
seurasin luonnollista vaistoa koettaa suojella itseäni, eikö minulla
silti ollut oikeutta sovittaa rikostani — edes vähäisen? Merkitseekö
toisia kohtaan osoittamani avuliaisuus ja hyvyys vähemmän senvuoksi,
että itse olen tehnyt syntiä? Vaan mitä hyödyttää puhua siitä?" lisäsi
hän väsyneesti. Marion katseli niitä vakoja, jotka kärsimys oli
uurtanut hänen kasvoilleen.
"Mutta te murhasitte minun Robertini!" huudahti hän itsepäisesti,
ikäänkuin peläten jotain vaikutusta, joka saisi hänet horjumaan
päätöksessään. "Ja te tiedätte, että minä hänen kuolemansa jälkeen
olen hautonut vain kostoa. Te murhasitte hänet ja tulitte sitten tänne
verisin käsin ja petkutitte minua saattamalla minut pitämään teistä."
Marionen äänestä ilmeni, että hän tunsi itseään kohtaan tehdyn paljon
vääryyttä.
Muir hymyili jälleen heikosti.
"Murhaajallakin voi olla inhimillisiä tunteita", sanoi hän kuivasti.
"Sattuma johdatti meidät yhteen. Oliko ihmeellistä, että minä tunsin
teitä kohtaan syvää sääliä — sitäkin syvempää, kun minä olin syypää
teidän suruunne? Oliko se ihme? Sanonko teille, milloin minä tunsin
suurimpana tekoni kataluuden? Se oli silloin, jolloin löysin teidän
kirjeenne hänen takkinsa taskusta, kirjeenne, joka liikutti minua
eniten kuin mikään muu asia maan päällä. Se oli se kirje, joka muutama
päivä sitten joutui teidän haltuunne."
"Tiesittekö te sen?" huudahti Marion.
"Epäilin sitä."
"Tapasin äsken mrs Lathomin. Te pidätte hänestä paljon, vaikkakin
annoitte hänen olla siinä uskossa, että olitte kuollut", lausui Marion.
"Ja hän pitää paljon teistä?" Marion huomasi suuren tuskan ilmaantuneen
Muirin kasvoille. "Nyt olette tavannut hänet jälleen, ja ellen minä
olisi ottanut selvää siitä, kuka te olette, olisitte te ja hän tulleet
onnellisiksi koko elämänne ajaksi.
"Onnellisiksi! Vaikk'ette te olisikaan saanut tietää, mikä rikollinen
raukka minä olen, niin olisi sittenkin onni jäänyt minulle ainaiseksi
vieraaksi sanaksi. Me kaksi emme enää koskaan voi yhtyä."
"Mutta hänhän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä!" huudahti Marion.
"Onko hän sitten sydämetön? Mitä mies tehneekin pysyy tietysti vaimo
aina hänen rinnallaan. Hänkö siis ei vaadi mitään uhria?"
"Vaiti! Teillä ei ole oikeutta puhua noin", sanoi Muir ankarasti. Ei
ole maailmassa uhrautuvampaa naista kuin hän. Tänään tarjoutui hän
jakamaan kanssani surut ja murheet, — niin, hän tahtoi sen tehdä, vaan
— minä kieltäydyin vastaanottamasta hänen uhriaan."
"Te kieltäydyitte! Miksi — miksi? Rakastattehan te häntä?
"Enkö minä jo ole tehnyt tarpeeksi pahaa häntä vastaan. Jumalan kiitos
on minulla niin paljon sydäntä jälellä, että asetan ensi sijalle hänen
onnensa."
Ja suureksi kummastuksekseen näki hän, miten Marionin silmät täyttyivät
kyynelillä. Hän puri huultaan pidättääkseen nyyhkytystään.
"Voitte arvata, mitä minulla oli aikomus sanoa teille tänne tullessani,
sillä te tiedätte, miten paljon minä rakastin Robert Fenwickiä. En
ajatellutkaan antaa mitään anteeksi. Olin päättänyt lähteä täältä
suoraa päätä poliisiviranomaisten luokse."
Marion vaikeni, vaan jatkoi pian:
"Mutta nyt olen muuttanut mieltäni. Ehkä se on tuhmaa, vaan mieleni
olen muuttanut kaikessa tapauksessa. Teidän salaisuutenne ei tule ilmi.
Kukaan elävä sielu ei saa sitä koskaan tietää."
Muir katsoi häneen liikutettuna.
"Minä en muuta voi", lausui tyttö murtuneella äänellä. "Saatuani ilmi
salaisuuden päätin kovettaa sydämeni teitä kohtaan. Vaan te olette hyvä
mies, niin hyvä mies... Minä tiesin, mitä te teitte Westminsterissä.
Koetin vakuuttaa itselleni, että te olette roisto ja teeskentelijä,
vaan sydämeni ei tahtonut vakuutustani uskoa. Nyt on katkeruus
voitettu. Minä — minä vain suren teidän tähtenne — minä suren sitä,
ettette te ja hän — —."
Hän keskeytti, vaan Muir arvasi, mitä hän tarkotti.
"Jos Robert tällä hetkellä voi nähdä minut, niin hän tietää, etten minä
sure häntä vähemmän senvuoksi, että on olemassa parempiakin seikkoja
kuin kosto. Teidän salaisuutenne on minunkin salaisuuteni. Suojakoti
tarvitsee teitä, mr Muir... Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin!"
Hänen äänensä petti. Silmänräpäyksen ajan seisoivat he vaiti ja
katselivat toinen toisiansa. David Muir yritti puhua, vaan Marion esti
häntä.
"Ei, ei! Älkää sanoko mitään!" lausui hän nyyhkyttäen, kääntyi ja lähti
pois huoneesta.
Muir vaipui tuolille ja peitti kasvonsa käsiinsä. Kyynelet tippuivat
hänen sormiensa välitse.
Ja vielä eilen hän oli ollut epätoivoissaan. "Hyödytöntä taistelua,
toivotonta pyrkimystä!" oli hän sanonut itsekseen, — ja nyt!
Nostaessaan päänsä loistivat hänen silmänsä. Hän oli saanut jälleen
toivoa ja rohkeutta.
"Tämä on ollut ihmeiden päivä", kuiskasi itselleen se mies, joka kerran
oli ollut Hartley Lathom.
Kaksi ihmettä oli tapahtunut — ja kumpikin niistä oli aivan
odottamattomalla tavalla keventänyt hänen taakkaansa. Kaksi naista oli
osottanut häntä kohtaan suurta jaloutta — kaksi naista, joita kumpaakin
vastaan hän oli rikkonut. Marion oli sanonut, että hän oli hyvä mies...
että suojakoti tarvitsi häntä... että hänen tuli jatkaa niinkuin oli
alkanutkin.
David Muir oli tuntenut säilän päänsä yllä; hän oli tiennyt Marionin
epäilevän häntä, Ja hän oli pelännyt ilmitulemista sekä itsensä että
Margotin tähden.
Vaan nyt oli vaara ohi. Tie oli jälleen hänen edessään suora ja
esteetön, joskin hänen täytyi kulkea sitä yksinään. Mutta ei yksin
kevennys ollut saanut häntä kyyneliä vuodattamaan, vaan myös tietoisuus
siitä, että Marion oli antanut hänelle anteeksi. Ja koska Marionkin
uskoi, niin täytyi hänen itsensäkin uskoa, että Jumala oli antanut
hänelle sovittamisen mahdollisuuden.
Toivoa, rohkeutta ja elämänhalua, sitä olivat nuo molemmat
naiset hänelle antaneet. — Äkkiä muisti hän unohtaneensa erään
velvollisuutensa.
"Minä olen unohtanut Bramptonin!"
David Muir tunsi omantunnonvaivoja kulkiessaan pihan poikki johtajan
huoneeseen. Miksi hän ei ollutkaan käynyt siellä jo eilen illalla?
"Ehkä Raymond Johnsonin levottomuus oli turhaa", koetti hän vakuutella
itselleen. Vaan ennenkuin hän oli ehtinyt rappuset puoliväliin kuuli
hän ääntä, joka pani hänen verensä seisahtumaan. Kamalan aavistuksen
valtaamana kiirehti hän ylös rappusia.
Ääni kuului yhä selvemmin. Se tuli johtajan lukitun oven takaa.
Sellaisen äänen oli David Muir kuullut ennenkin — silloin kun hän oli
raivannut itselleen tien poliisiketjun läpi ja syöksynyt liekkeihin.
Hän kuuli litinää ja rätinää, tukahutettua huutoa, ja oven raoista
tunkeutui ulos harmaata savua.
Epätoivoissaan koetti hän vetää ovea auki; se oli lukittu. Hän
heittäytyi koko ruumiillaan kerta toisensa perään sitä vastaan, ja
vihdoin antoikin lukko perää. Hän syöksyi huoneeseen, joka oli aivan
täynnä savua. Toinen ovi oli puoleksi avoinna, ja hän näki viereisen
huoneen lattialla miehen makaavan matolla liekkien ympäröimänä.
Lattialla kyti vielä sikaarinpätkä. Muir tiesi, että johtajalla oli
tapanaan synkkinä hetkinä lakkaamatta poltella sikaareja.
Juostessaan maassa makaavan miehen luo huusi hän niin kovaa kuin
jaksoi: "Tuli on irti!" Mutta hän kyllä huomasi, miten kaikki oli
toivotonta.
Hän koetti nostaa Bramptonia, vaan tämä oli liikkumaton. Oliko hän
vain tiedoton, vaiko jo kuollut, savuun tukehtunut. Hänen vaatteensa
paloivat. Muir riisti takin yltään ja koetti tukahuttaa liekkejä.
Itse hän oli melkein sokea savusta ja kuumuudesta, ja hän horjui
koettaessaan raahata Bramptonia ovea kohti.
Hänen onnistui päästä etuhuoneeseen, vaan siellä tunkeutui savu hänen
silmiinsä, suuhunsa ja sieramiinsa, hänen vaatteensa paloivat ja
voimatonna irtaantuivat hänen kätensä Bramptonista. Hän horjui, kaatui
ja satutti päänsä tammisen pöydän terävään kulmaan.
Siitä hänet löydettiin vähän senjälkeen. Hänen huutonsa oli kuultu,
huoneeseen saavuttiin, hänet raahattiin ulos, tosin pahasti palaneena,
vaan kuidenkin vielä hengissä. Isä Brampton oli kuollut. Ehkä hän oli
heittänyt henkensä jo silloin kun David Muir ehti apuun.