Päätelmä.
Lontoossa, Westminsterissä, oli toinenkin nainen, joka paljon ajatteli
David Muina, ja joka kolmen päivän ajan oli hautonut mielessään
kysymystä, johon hänen oli mahdotonta löytää vastausta:
"Miten minun viimeinen kirjeeni Robertille on voinut joutua mr Muirin
haltuun?"
Se oli ollut Marion Crossin ensimäinen ajatus löytäessään mainitun
kirjeen David Muirin papereiden joukosta.
Hän aikoi ensin jäädä odottamaan mr Muiria, kuullakseen häneltä asian
laidan ja saadakseen selityksen.
Vaan hän ei menetellytkään niin. Äkillinen päähänpisto sai hänet
luopumaan siitä ajatuksesta — kummallinen, selittämätön päähänpisto.
Ja hän oli pannut kaikki paperit takaisin takin taskuun paitsi tuota
kirjettä, jonka hän piti. Hän oli palannut huoneeseensa, eikä virkannut
David Muirille mitään koko tapahtumasta.
"Miten minun viimeinen kirjeeni on voinut joutua mr Muirin haltuun?"
Hän oli aivan varma siitä, että David Muir selittäisi hänelle asian.
Vaan mitä, mitä hän siis saisikaan kuulla?
"Minun täytyy ottaa selville lisää, ennenkuin teen hänelle
kysymykseni", oli tytön ensimäinen, luonnollinen ja ovela ajatus.
Tytön silmien palo toisti tavatonta epäluuloa. Marion tunsi, että sen
rauhallisen ystävyyssuhteen pinnan alla, mikä vallitsi hänen ja mr
Muirin välillä, oli jotain muutakin, salattua.
Hän oli tuntenut suurta kiintymystä tuohon voimakkaaseen, rauhalliseen
mieheen, joka oli häntä lohduttanut ja antanut hänelle uutta
elämänhalua ja toivoa. Mutta hänen ystävyyteensä ja kiitollisuuteensa
sekottui nyt kostonhalua sitä kohtaan, joka oli murhannut Robert
Fenwickin. Sillä hän oli aivan varma, että hänen sulhasensa oli
kuollut, murhattu. Robertin murhaajan täytyi saada kärsiä niinkuin hän,
Marion oli kärsinyt.
Marion hiipi huoneeseensa tapaamatta David Muiria. Hän meni hiljaiseen
asuntoonsa ja sulkeutui huoneeseensa. Kamiinin päällä oleva Robertin
kuva hymyili hänelle ystävällisesti.
Tänään hymyili kuva aivan erikoisemmin.
"Poliisi ei ole saanut mitään selville — mutta minä olen löytänyt
jotain tärkeätä", kuiskasi hän yhtämittaa, ikäänkuin kuvan olisi
pitänyt ymmärtää hänen sanansa. "Minä en voi herättää sinua eloon,
Robert, mutta minä ainakin kostan puolestasi. Oh, Robert, minä tahdon,
että sinun murhaajasi saa kärsiä kovin, kovin, ken hän vaan lieneekin!
Minä vannon, että hän saa kärsiä!"
Mitään ulkonaisen raivon merkkejä ei hänessä ollut huomattavissa. Hän
oli tyyni, paitsi että hänen silmänsä paloivat kuin tuliset lähteet.
"Minulla ei ole enää mitään, jota varten eläisin!" oli hän huudahtanut
Francis Bramptonin huoneessa, kun sanomalehdet olivat todenneet hänen
surulliset epäilyksensä.
Ja nyt muisti hän David Muirin sanat;
"Teillä on hänen muistonsa hänen rakkaudestaan, syvyydestään ja
jaloudestaan. Teidän tulee säilyttää ne pyhinä. Te kunnioitatte hänen
muistoaan kantamalla sitä pää pystyssä, niinkuin urhean ja hyvän naisen
tulee."
Kuka oli David Muir? Hän ei tiennyt hänestä mitään muuta kuin että
hän oli tullut suojakotiin sen sankarityön jälkeen tulipalossa, josta
kuultuaan hänen sydämensä sykki tulisesti; hän ilmestyi vasta Robertin
katoamisen jälkeen. Missä hän oli ollut sitä ennen? Hänen täytyi nyt
saada tietää koko hänen entisyytensä. Robertin kuoleman salaisuus oli
jollain tavoin tekemisissä David Muirin persoonan kanssa. David Muirin
täytyi varmasti tietää jotain — ehkä hän tiesi kaikki.
"Hän varmasti suojelee jotakuta! Itseäänkö — itseäänkö?"
Oliko Muir ollut häntä kohtaan niin ystävällinen vain johtaakseen hänet
harhaan? Marion kuitenkin tukahutti sen ajatuksen. Hän ei voinut uskoa
sellaista David Muirista. Hänhän oli seurannut hänen väsymätöntä,
epäitsekästä työskentelyään suojakodin hyväksi; David Muirin elämä
siellä oli kuin avoin kirja. Hän vaikutti niin paljon hyvää ja oli niin
monelle hyödyksi; kukaan apua tarvitseva ei koskaan turhaan kääntynyt
hänen puoleensa.
Merkillistä oli, että hän niin lyhyessä ajassa oli saavuttanut kaikkien
luottamuksen. Kukaan ulkokullattu teeskentelijä ei olisi, niinkuin hän,
pelkäämättömästi tunkeutunut Westminsterin kurjimpiin osiin kärsivien
ja onnettomien miesten ja naisten luo, jotka rikoksellisen elämänsä
jälkeen, kuoleman lähestyessä, tulivat kääntymykseen ja parannukseen.
David Muir lohdutti ja rohkaisi ja puhui vakuuttavia sanoja. Hän oli
kuin ennen Francis Brampton — vaan hänessä oli vielä jotain enemmän
kuin Francis Bramptonissa. Ja kun Marion muisteli kaikkea, mitä hän
tiesi David Muirista, tukahutti hän kaikki äskeiset huonot ajatuksensa
tuosta miehestä.
Vaan siitä hän oli varma, että Muir tiesi jotain Robertin kuolemasta,
eikä hänen ihailunsa suinkaan estäisi häntä koettamasta saada siitä
selvää.
Marion ei nähnyt häntä sinä, eikä seuraavanakaan päivänä; hän kuuli
hänen matkustaneen pois Lontoosta. Vasta seuraavan päivän aamuna tapasi
Marion hänet.
Se mies, joka kutsui itseään David Muiriksi, oli ollut toimittamassa
Margotille kirjoittamaansa kirjettä perille.
Hänen tavaton ikävänsä oli saanut hänet käymään Wistholmassa. Hän oli
Marionilta sattumalta kuullut Margotin asuvan siellä. Ja kun David Muir
oli nähnyt siellä myöskin Jardinen, oli hän huomannut menetelleensä
väärin siinä, ettei hän ollut antanut Margotille mitään tietoja
itsestään. Margot oli varmaan luullut hänet kuolleeksi.
Muirin tullessa veräjästä sisään pihamaalle näki hän Johnsonin ja
Marion Crossin, jotka juttelivat keskenään.
"Olen sanonut miss Crossille, että hän rasittaa itseään liikaa ja että
hänen tulisi kaihtaa Westminsterin ilmaa”, virkkoi Johnson hänelle
tavallisella iloisuudellaan. ”Olen varma, että meren tuuli, ennenkuin
se ehtii tänne, kadottaa paljon raikkaudestaan ja terveellisyydestään."
Muir oli myöskin huomannut tytön kalpeuden, ja tänään hän sitäpaitsi
näytti harvinaisen hermostuneelta.
"Ainakin olisi teidän matkustettava pois vaikka vain päiväksi, kuten
Muirkin", jatkoi Johnson.
"Olitteko rannikolla, mr Muir?"
"Olin", vastasi tämä.
"Siellä on kerrassaan ihana kalastuspaikka, nimeltä Wistholma.
Tiedättekö sen?" kysyi Marion äkkiä ja katsoi häneen.
Muir silmäsi häneen ja Marion huomasi, että hänen katseensa muuttui.
"Minä olin Wistholmassa", vastasi Muir.
Häntä ihmetytti, miksi Marion tuli kysyneeksi juuri sitä. Vaan samalla
hän muisti, että Marion oli siellä ensi kerran tavannut Margotin, ja
epäluulo, joka hänessä ensin heräsi, haihtui samassa.
"Se kuuluu olevan kaunis ja rauhallinen paikka", virkkoi Raymond
Johnson. "Minä olen kuullut puhuttavan siitä. Toivoisin, että me
voisimme lähettää kaikki köyhät hoitolaisemme sinne. Hengittää raitista
meri-ilmaa on toista kuin vetää keuhkoihinsa Westminsterin pölyä."
Puhuessaan teki hän sen huomion, ettei Muirkaan näyttänyt terveeltä.
"Minä sitten vaan en sairastu", lausui hän. "Mutta te molemmat olette
liiaksi rasittaneet itseänne. Muir, sinun pitäisi viipyä täältä poissa
kauemmin — joskaan en ymmärrä, yhtä vähän kuin johtajakaan, miten me
tulisimme täällä toimeen ilman sinua.
"Pah, isä Brampton vain laski leikkiä."
"Päinvastoin. Ja minä vakuutan, etten minäkään tee sitä. Sinä
osaat kohdella kansaa oikein, ja se on suuri lahja. Muistele vain
keskiviikko-iltojasi, sali on aina täynnä väkeä silloin kun sinä
puhut. Ja ajattelehan, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että
sinä olisit puhuja, ennenkuin kuulin sen omin korvin sinä iltana, kun
johtaja sairastui ja sinä täytit hänen paikkansa. Olisin toivonut
teidänkin, miss Cross, olevan läsnä silloin. Juuri sellaisia tulee
täällä pidettävien esitelmien olla: silloin tällöin hymyä toisessa
suupielessä, vaan kesken kaikkea sanoja, jotka tunkeutuvat sydänjuuriin
saakka. Sinä ihan hämmästytit minua, Muir!" naurahti hän. "Mutta mistä
ihmeestä sinä aina keksit nuo juttusi?"
"Vanhoja kaikki tyyni!" virkkoi Muir huolettomasti.
"Mitä se tekee? Sinä kerrot ne kuitenkin aina uudella värityksellä",
intti Johnson. "Muuten on minulla kerrottavana sinulle muuan hauska
juttu. Näyttää siltä kuin mr Lathom — hänen leskensä kävi täällä teidän
kanssanne, miss Cross —"
Marion tähysti häntä hämmästyneenä ja virkkoi kiintyneesti:
"Niin, niin!"
"Hän oli oikea kaunopuhuja", jatkoi Raymond Johnson, tietämättä
sanojensa merkitystä. "No niin, sinä iltana, jolloin sinä puhuit, Muir,
oli täällä muuan mies Greyminsteristä ja häntä ihmetytti muuan seikka
vallan tavattomasti. Hän sanoi, että sinä puhuit aivan kuin mr Lathom;
ääni oli ihan samanlainen ja myöskin tapa. Eikö se ole kummallista?"
Marion Cross tuijotti David Muiriin, joka oli käynyt kuolon kalpeaksi.
Raymond Johnson vaikeni ja katseli hämmästyneenä heitä kumpaakin. Mitä
tämä merkitsi? Äkkiä muisti hän Robert Fenwickin vaatteita sisältäneen
laukun, joka oli löydetty Greyminsteriä lähellä olevasta joesta, ja
jonka laukun sanomalehdet olivat kertoneet kuuluneen mr Lathomille. Ja
nyt punastui Johnson itse. Hän huomasi maininneensa seikoista, jotka
herättivät vain ikäviä muistoja.
Marion hillitsi itsensä. Etevinkin näyttelijätär olisi sillä hetkellä
kadehtinut hänen kykyään esiintyä aivan toisenlaisena kuin mitä luonto
vaati. Raymond Johnsonin sanat olivat kaksinkerroin lisänneet hänen
epäluulojaan. Kumpikaan miehistä ei voinut aavistaa, miten hänen
täytyi ponnistaa voimiaan voidakseen hieman naurahtaa ja lausua aivan
luonnollisesti:
"Ehkä mr Muir muistuttaa mr Lathomia ulkomuodoltaankin?"
"Sitä täytyy teidän kysyä veli Raymondilta, sillä minulle on tämä aivan
uutta", virkkoi Muir vaivaloisesti. "Tunsitteko te mr Lathomin, miss
Cross?"
"En. Vaan mrs Lathomin olen tuntenut vähän aikaa", vastasi Marion
hiljaa.
"Minun täytyy olla kerrassaan ylpeä, sillä mr Lathomiahan pidettiin
suurena kaunopuhujana", sanoi Muir ponnistellen.
Hän oli huomannut Marionin silmissä välähdyksen, joka sai hänet
levottomaksi. Se oli kuitenkin pian kadonnut, ja tyttö oli jälleen
entisen kaltainen. Aavistikohan Marion jotain? Hänen Wistholmaa
koskenut kysymyksensä sai Muirin mielestä nyt aivan uuden merkityksen.
Hän tunsi, että Marionen tummat, syvät silmät tähystivät häntä
tutkivasti silloin kun hän kysyi:
"Ette kai tuntenut mr Lathomia, mr Muir?"
Merkitsiköhän tuo kysymys mitään enempää? Epäiliköhän Marion todellakin
jotain? Joka tapauksessa tuijotti tyttö häneen yhä edelleen. Muir ei
heti keksinyt sopivaa vastausta.
"Mahdollista on, että olen hänet joskus nähnyt Greyminsterissä;
olen ollut siellä", virkkoi hän varovasti. Ja päästäkseen enemmistä
kyselyistä sanoi hän äkkiä: "Ei, nyt minun täytyy mennä. Pöydälläni on
kokonainen pinkka avaamattomia kirjeitä."
Muir tunsi suurta helpotusta päästyään vapaaksi noiden tummien, syvien
silmien katseilta. Vai oli joku sanonut hänen puhetapansa muistuttavan
mr Lathomia! Kuinka tämä maailma olikaan pieni sille, joka tahtoi paeta
omaa itseään!
Kun Marion oli jättänyt veli Raymondin taukosi hänen teeskentelynsä.
Lathom — aina vaan Lathom, mihin hän kääntyikin. Mitä se merkitsi? Hän
oli havainnut, että Raymond Johnsonin sanojen vaikutus oli ollut yhtä
suuri David Muiriin kuin häneenkin, ja se seikka oli omiaan suuresti
lisäämään hänen epäluulojaan.
"Hartley Lathomhan oli tunnettu mies; ei olisi ollenkaan vaikeata saada
hänen valokuvaansa Greyminsteristä", tuumi hän. "Minun täytyy hankkia
mr Hartleyn valokuva", päätteli hän lopuksi.
David Muir oli mennyt huoneeseensa jotenkin levottomana. Hän heittäytyi
väsyneenä nojatuoliinsa.
Hän muisti Marionin epäilevän katseen. Ja lähemmin ajatellessaan
tuli hän vakuutetuksi siitä, että tytön käytöksessä oli jotain
epäluonnollista. Vai kuvitteliko hän vain?
Tämä ajatus johti hänen mieleensä erään toisen:
"Minun täytyy hävittää tuo kirje. Olen ollut tuhma, kun en ole tehnyt
sitä aikaisemmin." Hän tarkotti Marionen kirjettä, jonka hän oli
löytänyt vainajan taskusta.
Hän otti esiin kaikki kirjeensä ja selaili niitä. Ja vähitellen
todistivat hänen kasvonsa, että hän hengitti tavallista kiivaammin, ja
hänen sormensa vapisivat huomattavasti. Hän koetteli kaikkia taskujaan,
kopeloi kaikki paperinsa läpi, ennenkuin hän tuli vakuutetuksi siitä,
että se todellakin oli poissa.
"Jumalani!" huudahti David Muir käheästi. "Onkohan tuo nainen jollain
käsittämättömällä tavalla saanut sen haltuunsa?"
Hän oli ollut hyvin varomaton säilyttäessään kirjettä taskussaan. Nyt
se oli poissa. Olisikohan se voinut joutua Marionen käsiin?
Jos niin oli tapahtunut, mitä hän silloin tekisi?