XI

Kirje.

"Voi, jospa hän nyt tulisi pian, että saisin tietää totuuden!" huokasi

Margot.

Hän seisoi ikkunan luona ja odotti postinkantajaa, joka läheni polkua

pitkin.

Hänestä ei mikään päivä ollut koskaan ollut niin pitkä kuin tämä.

Kantajalla joko ei ollut ollenkaan kirjettä hänelle, tai joutui tämä

matkallaan monta kertaa ihmisten kanssa suustaan kiinni, sillä hän oli

hyvin puhelias ukko. Mahtoikohan laukussa olla hänelle musertava kirje?

Välisti väänteli Margot tuskallisesti käsiään, välisti rummutti

hermostuneesti ikkunan ruutua. Nyt pysähtyi kantaja viimeisen tuvan

luo ja alkoi jutella veräjällä seisovan eukon kanssa. Ellei hänellä

ollut kirjettä Margotille, palaisi hän nyt siitä takaisin. "Jospa hän

kääntyisikin!" ajatteli Margot.

Ei. Postinkantaja jätti tuvan ja lähti edelleen huvilaa kohti. Hänellä

siis oli kirje. Olikohan se siltä mieheltä, jonka sukunimi oli hänenkin?

Edellisenä iltana oli Margot ollut varma siitä, että Hartley oli

seurannut heitä usvassa, että hän oli ollut huvilan seinustalla sekä

nähnyt hänet ja Jardinen. Koiran kummallinen käytös oli saattanut hänet

siihen vakuutukseen. Ritz oli vinkunut ja pyrkinyt ulos; Ritz oli aina

ollut kovin mielistynyt Hartleyhin.

Jos hänen luulonsa oli ollut oikea, niin miksi hän oli pelännyt tavata

häntä. Juuri kun hän sitä kysyi itseltään läheni postinkantaja huvilaa.

Jos Hartley eli täytyisi hänen luonnollisesti se ilmoittaa Dickille, ja

silloin he eivät voisi mennä naimisiin.

"Tietysti minun täytyy mainita siitä Dickille", päätteli hän.

Ja kuitenkin hän oli pelännyt, että Dick olisi tuntenut Hartley

Lathomin, ja siten havainnut heidän välillään olevan juovan.

Oliko hän koskaan oikein uskonutkaan, että hänen miehensä oli kuollut?

Oliko hän vain koettanut tukahuttaa omantuntonsa ääntä senvuoksi, että

hän janosi Dickin rakkautta?

Mutta olihan Dick nähnyt sen miehen kasvot, joka oli heitä seurannut

sumussa, ja vakuuttanut, että ne olivat olleet vieraat.

"Dickhän lausui, että minun pelkoni oli vain kuvittelua, ja että se

katoisi heti kun aurinko alkaisi paistaa. Olikohan hän oikeassa?"

Tänään ei ollut yhtään jälkeä siitä usvasta, joka edellisenä Iltana

oli leijaillut meren ja maan yläpuolella; päivä oli koittanut kauniina

ja lämpimänä; aurinko säteili ja tuhlasi antimiaan. Mitä jos hänen

eilisiltainen pelkonsa todellakin oli ollut sittenkin vain pelkkää

kuvittelua?

"Jospa Dickillä olikin oikein? Ehkä hänen luulottelunsa olivatkin

olleet vain varjoja, jotka pian häipyvät!" kuiskasi Margot itsekseen.

Olisihan Dick toki tuntenut Hartley Lathomin!

Kirjeenkantaja saapui pihamaalle. Margot odotti häntä henki kurkussa.

Oliko se kohtalon säälimätön sanantuoja? Jos hänen eilisiltaiset

luulottelunsa pitivät paikkansa, saisi hän nyt selvityksen kaikesta

siitä salaperäisyydestä, mihin Hartley Lathomin olento sillä hetkellä

kätkeytyi. Se seikka saattoi Margotin mitä suurimpaan jännityksen

tilaan. Sillä jos Hartley todella edellisenä päivänä oli ollut

Wistholmassa, niin hän aivan varmaan antaisi nyt jotain tietoja

itsestään.

Margot riensi nopeasti ovelle ja avasi sen. Hän kuuli kirjeenkantajan

puhelevan mrs Dringin kanssa, ja niin pian kuin nämä olivat

hyvästelleet, huusi hän:

"Molly, onko minulle kirjettä?"

"On, rouva."

"Kirje!" Hän melkein syöksyi alas rappusia ja tempasi kirjeen hänen

kädestään, mutta hänen silmänsä olivat niin kosteat, että hän tuskin

näki päällekirjoituksen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei se ollut

Hartley Lathomin käsialaa. Kirje oli leimattu Greyminsterissä; se oli

hänen isältään.

Margot huokasi keventyneenä. Hän oli kiduttanut itseään suotta. Jos

Hartley olisi ollut Wistholmassa, olisi hän varmasti antanut jotain

tietoa itsestään; hän olisi ilmottanut, mitä hän tahtoi. Margot nauroi.

Hän tunsi suurta huojennusta.

"Siksi kunnes varmasti tiedän, että hän vielä elää, pidän häntä

kuolleena. Minä en luovu Dickistä — miksi sen tekisinkään? Ellei hän

olisi tullut luokseni, ellen olisi luvannut mennä hänen kanssaan

naimisiin, jos olisin antanut hänen lähteä pois Englannista, olisivat

nuo kauheat ajatukset tehneet minut mielipuoleksi. Minulla oli oikeus

menetellä niinkuin menettelin, — minulla oli oikeus luulla Hartleyn

kuolleen. Enhän voinut edes mainita Hartleylle epävarmuudestani,

sillä lupasihan Hartley olla puhumatta siitä kenellekään. Minulla on

oikeus uskoa, että hän on kuollut, koska hän kerran pitää minua siinä

luulossa", ajatteli hän.

Ja kuitenkin — oliko sellainen menettely oikein Dickiä kohtaan? Jos hän

menisi naimisiin Dickin kanssa ja saisi vasta myöhemmin tietää, että

Hartley elikin. Hän koetti irtautua siitä ajatuksesta. Hän tahtoi tulla

onnelliseksi — hänellä oli oikeus tulla onnelliseksi. Hän ei luopuisi

Dickistä. "Kun en ole neljään kuukauteen kuullut hänestä mitään, ei

minun tarvitse kuulla jälkeenpäinkään", tuumi hän.

Dick saapui aikaisin aamulla.

"No, kultaseni, ovatko ikävät ajatukset nyt tiessään?" olivat hänen

ensimäiset sanansa.

Margot nauroi.

"Sanoithan, että ne katoavat öisen usvan kanssa!" virkkoi hän.

"Pelkäätkö, että minä tänäänkin olen hermostunut ja luulosairas? En,

tänään olen terve jälleen. Olen iloinen, että kaunis, aurinkoinen päivä

on vasta alkamassa. Minä pyydän Mollyn panemaan meille ruokaa vasuun,

niin me lähdemme jonnekin ulos syömään aamiaista. Ehkä aterioimme

rannalla. Siellä katselemme veden nousua — meri on kovin rauhaton

tänään. Katsohan, aaltojen harjat ovat vaahdossa."

Niin viettivät he sitten koko auringonpaisteisen päivän ulkona luonnon

helmassa yhtä yksinäisesti kuin Robinson Crusoe kaukaisella saarellaan,

ja palasivat kotiin vasta kello viiden aikaan iltapäivällä. Margot

oli unohtanut kaikki ikävät aavistuksensa niinkuin yöllä painostaneen

huonon unen.

Hän ei kuullut kirjeenkantajan tuloa.

He nauroivat ja laskivat leikkiä. Dick koetti opettaa Ritziä tekemään

temppuja, mutta tämä huomasi sellaisen komennon liian rasittavaksi ja

hiipi pakoon sohvan alle. Silloin saapui mrs Dring tuoden päiväpostin.

Dick ei huomannut mitään. Hän oli laskeutunut polvilleen lattialle ja

koetti vetää murisevaa koiraa pois sohvan alta.

Mutta Margot tuijotti kivettyneenä kirjeeseen. Neljän kuukauden jälkeen

oli Hartley katkaissut vaitiolon. Hartley eli!

Ja Dick nauroi.

"Suo anteeksi, pistäydyn hetkeksi poissa lukemassa tämän kirjeen",

virkkoi Margot, poiskäännetyin kasvoin ja koetti puhua tavallisella

äänellä.

Vaan hän mahtoi siinä epäonnistua, sillä Dick vaikeni heti ja katsoi

kummastuneena häneen.

"Onko mitään hullusti, rakkaani?" huudahti hän.

"Mitä nyt voisi olla hullusti, Dick?" Margot hallitsi Jo paremmin

ääntään. "Enhän ole vielä edes avannut kirjettä. Tämä näyttää olevan

miss Lockelta — muistathan sinä miss Locken?"

Näitä sanoja lausuessaan myllersivät ajatukset hänen aivoissaan niin

että hän oli mennä sekaisin.

"Hartley elää... hän on edelleenkin Dickin ja minun välillä... Hartley

elää... minä en olekaan vapaa... Hartley elää... minun täytyy vielä

tänä iltana ilmottaa Dickille, että meidän unelmamme on lopussa."

Vaan Jardine ei tyytynyt hänen vastaukseensa. Hän jätti Ritzin ja meni

Margotin luo. Hän tarttui häntä olkapäistä, pitäen häntä askelen päässä

itsestään ja katsoi tutkivasti häntä silmiin.

"Onko totta, ettei mitään ole hullusti?" tiedusteli hän.

Margot riistäytyi irti hänen käsistään. Hänen tuli vaikeaksi hillitä

itseään.

"Minä en nähtävästi voi sitä salata sinulta, Dick", lausui hän

väsyneesti. "Minä tunnustan, että olin äsken vähällä pyörtyä. Jätä

minut hetkiseksi yksinäni, rakas, kiltti Dick!"

"Minä pelkään, että olen väsyttänyt sinua, rakkaani", sanoi Dick

huolestuneena. Hän ei ollut nähnyt kirjettä tarjottimella, eikä

huomannut, että Margot oli salaa kätkenyt toisen saamistaan

kirjeistä; ja miss Locken kirje, jota hän piti kädessään, ei ollut

voinut aikaansaada tuollaista muutosta. "Miten ajattelematon minä

olenkaan! Minunhan olisi pitänyt muistaa, että sinä oletkin vain

hento, pikku tyttö, jota minun ei olisi pitänyt vaivata niin pitkillä

kävelymatkoilla kuin eilen ja tänään!"

"Me olemme kävelleet paljon", myönsi Margot tahtomattaan. — "Minä annan

sinulle luvan kiusata Ritziä — vaikka en uskokaan sen oppivan temppuja

— sillä aikaa kun minä käyn lukemassa tämän kirjeen."

Dick ymmärsi, että Margot tahtoi olla yksinään. Senvuoksi palasi hän

takaisin Ritzin luo.

Margot avasi miss Locken kirjeen, vaan hän ei nähnyt riviäkään. Hän

ajatteli vain tuota toista kirjettä, joka oli avaamatta.

Nyt oli isku pudonnut. Hartley Lathom eli, — hän eli ja oli Margotin ja

hänen rakkautensa välissä, rakkauden, jonka hän jo kerran, kolme vuotta

sitten, oli ryöstänyt häneltä.

Tuo kirje merkitsi nyt kaiken loppua — onnen ja toivon. Hänen täytyi

ilmottaa se Dickille — vaan ei vielä tänä iltana. Hän ei saattanut

sanoa sitä vielä tänään. Hän kirjoittaisi hänelle. Hän ei voisi nähdä

hänen tuskiaan.

Äkkiä lähti Margot hänen luokseen. Hän ihmetteli itsekin äänensä

lujuutta.

"Muistathan, että minä eilen illalla luulin jonkun olevan ulkona

ikkunan alla?"

Dick nyökäytti ja katsoi häneen kummastuneena.

Mrs Dringin sisarenpoika kertoi nähneensä erään miehen palaavan polkua

pitkin. Näitkö sinä — jonkun vieraan — silloin kun sinä menit kotiin?"

"Näin kyllä erään miehen", vastasi Jardine vastahakoisesti.

"Saman miehen, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"

"Älä viitsi sitä nyt enää hautoa", koetti Jardine rauhoittaa häntä.

"Sinä vain suotta hermostut. Jos hän silloin olikin täällä huvilan

lähistöllä, niin on hän nyt ainakin poissa. Minä näin hänen juoksevan

asemalle."

Mutta Margot toisti kysymyksensä.

"Oliko se sama mies, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"

"Luulen sen olleen."

"Minkä näköinen hän oli? Minä en nähnyt häntä, mutta sinä näit", jatkoi

Margot.

Jardinea ihmetytti hänen kysymyksensä, vaan hän vastasi huolettomasti:

"Tuskinpa voin kuvata hänet sinulle. Hän oli painanut hatun kasvoilleen

ja hänen takkinsa kaulus oli pystyssä. Hänellä oli lyhyt parta ja

toisessa poskessa suuri arpi, joka ulottui aina ohimoon saakka; se

näytti palohaavalta. Mutta mitä sinä olet siitä niin utelias?"

Margot ei vastannut.

Jos Dick sillä hetkellä olisi sattunut katsomaan häntä silmiin, olisi

hän huomannut Margotin hämmästyksen arvesta mainittaissa.

Tämä muisti mr Muirin, josta miss Cross oli niin innostuneesti kertonut

sekä maininnut hänellä olevan juuri samallaisen arven; ja vielä

merkillisempää oli, että Hartleyn äidin tyttönimi oli Muir, kun taas

Hartleyn toinen nimi oli David. Mutta hän häivytti pian tuon äkillisen

ajatuksen. Oliko mahdollista, että Hartley Lathom ja se mies, josta

Marion oli puhunut, ja joka oli ollut vasta vähän aikaa Suojakodissa,

vaan oli saanut siellä jo niin paljon aikaan — oliko mahdollista, että

ne olisivat yksi ja sama henkilö?

Ei, niin ei voinut olla. Noiden miesten luonteet olivat aivan

erilaiset: toinen heistä oli varas ja murhaaja, toinen taas hyvä, jalo

ja auttavainen.

Läheni jo se aika, jolloin Dickin piti lähteä. Hän huomasi kyllä

muutoksen Margotin käytöksessä, vaan hän ei maininnut siitä

sanallakaan. Margotin kasvojen väsynyt ilme oli todistavinaan hänelle,

että hän oli liian paljon vaivannut tuota hentoa naista; hän oli ollut

ajattelematon viedessään hänet niin pitkille kävelymatkoille. Ja

tavallista hellemmin lausui hän nyt:

"Hyvää yötä, kultaseni!"

Ennen lähtöään syleili Dick häntä. Ja Margot ei mielestään tehnyt

väärin vastatessaan hänen hyväilyihinsä nyt viimeisen kerran. Hän

tiesi, vaikkei hän oikein tiennytkään, etteivät he enää koskaan voineet

kohdata toisiaan rakastavaisina. Hänen täytyi pian saada tietää se

totuus, jota ei Margot kuitenkaan vielä tänä iltana voinut hänelle

sanoa.

Margot meni hänen kanssaan ovelle ja pysähtyi, ja Dick lähti huvilasta.

Ehdittyään puoli matkaa puutarhan veräjälle kääntyi hän ja hymyili

Margotille. Auringon viime säteet loistivat hänen kasvoillaan ja

paloivat hänen hiuksissaan. Kun Dick jälleen jatkoi matkaansa katseli

Margot kauas hänen peräänsä. Hän tunsi, että nyt oli kaikki lopussa.

Äkkiä juoksi Margot veräjälle, ikäänkuin tahtoen huutaa Dickiä tulemaan

takaisin. Vaan hänen huulensa eivät liikkuneet. Hän saattoi vain

katsella tuon pitkän, voimakkaan olennon loittonemistaan loittonevan.

Monta kertaa Jardine kääntyi ja viittoili hänelle ystävällisesti.

Margotia puistatti ja hän palasi takaisin sisälle. Viimeinen

auringonsäde häipyi pois tummenevalle taivaalle. Sulkiessaan oven tunsi

Margot sydämensä sykkivän ankarasti.

Hän otti esiin kirjeen. Katsellessaan sitä tunsi hän sitä kohtaan

merkillistä vastenmielisyyttä. Kirje oli leimattu Lontoon

Westminsterissä. Se oli kummallista. Laupiaan samarialaisen suojakoti

oli Westminsterissä.

Miksi Hartley ei ennemmin ollut antanut mitään tietoja itsestään?

Margot repäisi auki kuoren ja otti esiin kirjeen.

Se oli hyvin pitkä, ja se alkoi suoraan, ilman mitään otsikkosanoja:

"Minä pelkään, että eilen illalla pelästytin sinua, Margot.

Tarketukseni ei ollut antaa sinun tietää minun seisovan siellä

ulkopuolella, vaan kaikesta päättäen sinä sen kuitenkin huomasit.

Ritzin käytös sai ehkä sinut vakuutetuksi, että se olin minä, joka

seisoin ikkunan ulkopuolella. Minut sai tulemaan sinne tavaton

kaipuu, vastustamaton halu nähdä sinut edes vilaukselta, kuitenkaan

sen enemmän lähenemättä sinua.

En ole näiden kuluneiden kuukausien aikana ainoatakaan kertaa

kirjoittanut sinulle. Minä häpesin, minä tunsin, ettei minulla enää

ollut siihen oikeutta. Mutta minusta tuntuu nyt, kuin ei minulla

myöskään olisi oikeutta jättää sinua tiedottomaksi siitä, elänkö

minä, vai olenko kuollut, en voi antaa sinun uskoa, että sinä olet

vapaa. Lupasin Greyminsteristä kirjoittaa sinulle heti muutaman

viikon kuluttua jos elän. Olen menetellyt väärin, kun en sitä tehnyt.

Margot, kun minä nyt jälleen ikäänkuin väkisin tunkeudun sinun

elämääsi, on minun hyvin vaikea löytää sanoja — yhtä vaikea, jos

seisoisin sinun edessäsi. Minulla on sinulle niin paljon sanomista

— vaan mitä se hyödyttää? Tehtyä ei saa tekemättömäksi; minä en voi

millään tavoin sovittaa kaikkea sitä vääryyttä, mitä olen tehnyt sekä

sinua että muita vastaan, siksi suuret ovat minun rikokseni.

Lemmittyni, minä en ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin

nyt, kun ei enää ole mitään mahdollisuutta vanhan, ihanan suhteemme

uusiutumiseen. Mutta minä rakastan sinua kuitenkin, minä rakastan

sinua tulisesti. Tahdon sen nyt vielä kerran sanoa sinulle. Sinä

yönä, jolloin me erosimme, olin minä raaka ja kunnoton, vaan

sen aiheuttivat minun pelkoni ja raukkamaisuuteni. Minulla ei

ollut oikeutta syyttää sinua omista vioistani. Nyt ajatellessani

tarkemmin en ollenkaan ihmettele, että sinä toit sellaisen tiedon

siltä mieheltä, jonka kanssa sinä olisit mennyt naimisiin, ellei

minua olisi ollut. Vaan minä en ollut koskaan aavistanutkaan sinun

rakastaneen häntä — tämä on köyhä anteeksipyyntö! — ennenkuin

itse sinä yönä ilmotlt sen minulle. Minä luulin, että sinä vain

jotenkin lapsen tavoin pidit Jardinesta — vaikka minä tosin olinkin

mustasukkainen hänen tähtensä ja estin sinut kerran muutamia vuosia

takaperin puhelemasta hänen kanssaan. Minä olin varma siitä, että

voisin ajan pitkään saada sinun pitämään itsestäni — myöhemmin minä

olinkin varma, että olin onnistunut.

Kaikkea tätä muistelin seisoessani eilen sinun ikkunasi ulkopuolella,

sinun, jonka kanssa minä olen viettänyt elämäni kaksi onnellisinta

vuotta. Minä kärsin, kärsin. Voi, rakkaani, jospa voisin sovittaa

kaikki rikokseni ja alkaa elämäni alusta. Välistä ajattelen, että

jos sinä minua rakastaisit, voisimme me vielä kerran tulevaisuudessa

solmia uuden liiton. Todellisesti rakastava nainen voi antaa paljon

anteeksi. Mutta sinä et ole koskaan minua rakastanut! Jospa sinä

edes voisit vähitellen ruveta muistelemaan minua vähemmän katkerasti

kuin nyt! Minä en häiritse sinun rauhaasi enää — paitsi että joka

kolmas kuukausi kirjoitan sinulle muutaman rivin, että tiedät, olenko

vielä elossa. Täydellinen vaateliaisuus ei olisi oikein. Siis kerran

joka kolmen kuukauden aikana. Jos kirje joskus jää saapumatta, niin

silloin tiedät olevasi minusta vapaa.

Luulen, että olisit unohtanut katkeruutesi, jos olisit eilen illalla

nähnyt minut ikkunasi ulkopuolella odottamassa tilaisuutta nähdä

sinut edes vilaukselta, sinut, elämäni — tietäen, että minun itseni

täytyy aina, aina olla pimeydessä.

Minä olen löytänyt pienen kolkan, missä voin tehdä rehellistä ja

hyödyllistä työtä. Olenkin hyvin iloinen, että tiedät edes sen

minusta, ja kun minä nyt punon yhteen elämäni sotkeutuneita lankoja,

koetan elää niin, ettei minun ainakaan tarvitse katua tätä viimeistä

elämäni jaksoa. En häiritse sinua koskaan enää. Vaan pakopaikastani

seuraan minä hartaasti sinun vaiheitasi, ja minä rukoilen aina sinun

puolestasi. Minun ajatukseni rientävät alinomaa sinun luoksesi —

sinun, Jumalan luomista olennoista ihanimman.

Tarketukseni ei ollut kirjoittaa näin pitkälti, vaan mieleni

täyttivät nyt niin monet muistot, kaipuu ja rakkaus. Hyvästi."

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

Se putosi Margotin kädestä valkoiselle karhuntaljalle. Hän oli

polvillaan ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Ne olivat

ensimäiset kyynelet, Jotka hän vuodatti Hartley Lathomin tähden

senjälkeen kun he olivat eronneet.

Hän oli odottanut aivan toisenlaista kirjettä, pyyntöä, että hän

lähettäisi rahaa, — missään tapauksessa ei tällaista kirjettä, joka

herätti hänessä mitä syvintä myötätuntoa — niin syvää, että hän unohti

surunsa ja tuskansa.

"Tietäen, että minun itseni täytyy aina, aina olla pimeydessä." Hän

toisti nuo sanat hiljaa.

Tämä kirje särki kokonaan sen vihan muurin, jonka. Margot oli

rakentanut itsensä ja Hartleyn välille. Tuon kauhean yön jälkeen ei

hän ollut koskaan muistellut Hartley Lathomia hellänä, rakastavana

puolisona, vaan sinä. Hartley Lathomina, joka äkkiä ja odottamatta oli

paljastanut itsensä roistona. Tuo ensimäinen kuva oli kokonaan häipynyt

hänen mielestään, kunnes nyt saapunut, kirje toi sen hänen eteensä.

"Hartley parka!" kuiskasi hän. Ja hänen ajatuksensa siirtyivät siihen

mieheen, joka vähän aikaa sitten oli lähtenyt.

Margot käänsi väsyneen katseensa ikkunaan. Ulkona oli pimeätä,

hiljaista ja raskasta — aivan kuin hänen sielussaan.

Tuntu jostain korvaamattomasta täytti koko huoneen, missä Dick vielä

äsken oli iloisesti jutellut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan.

Rakkaus oli ollut ikäänkuin ihmeellinen laulu, joka oli voittanut hänen

surunsa ja epätoivonsa. Mutta nyt se laulu oli loppunut.

Hän muisteli niitä valoisia, ihania päiviä, jollaisia ei enää koskaan

koittaisi, hänen onnensa oli kärsinyt haaksirikon, eikä sitä voinut

enää mikään pelastaa.

Häntä odotti nyt pitkien päivien loppumaton sarja; ajatus surullisesta

tulevaisuudesta oli kokonaan täyttänyt hänen mielensä, hänen vielä

yhä edelleen ollessaan polvillaan taljalla takkavalkean luona

liikkumattomana kuin marmori. Hämärä alkoi hiipiä sisään, vaan hän ei

sytyttänyt kynttilää. Hänen mietiskelynsä oli niin murheellista!

Hän ei voinut ilmottaa Dickille, etteivät he voineet mennä naimisiin

muuten kuin mainitsemalla syyn siihen. Ja Hartley Lathomille hän oli

luvannut säilyttää hänen salaisuutensa; hän oli vannonut, ettei Dick

Jardine eikä kukaan muukaan saisi sitä koskaan tietää. Hän oli antanut

sanansa. Senvuoksi oli välttämätöntä saada tietää, missä Hartley Lathom

oli ja minkä nimen hän oli ottanut itselleen. Hartleyn täytyisi päästää

hänet lupauksestaan Dickiin nähden. Vaan hänen kirjeestään ei käynyt

mitään selville.

Merkillistä oli, kuinka Hartley oli saanut tietää hänen asuvan täällä.

Keneltä hän oli mahtanut sen kuulla. Tuskinpa se oli tapahtunut

Greyminsterissä, sillä siellä hän ei varmaankaan ollut uskaltanut

näyttäytyä. Muuan ajatus iski hänen aivoihinsa, sama ajatus, joka

oli herännyt hänessä silloin kun Dick oli maininnut vieraan poskessa

olleesta arvesta.

Marion Cross oli kertonut hänelle Laupiaan samarialaisen suojakodissa

asuvalla David Muirilla olevan juuri samanlaisen arven, ja Muir oli

Hartleyn äidin tyttönimi. David Muir taas oli voinut kuulla Marionilta,

että hän asui Wistholmassa. Ja Marion oli niin innokkaasti tahtonut

tutustuttaa hänet David Muirin kanssa.

"Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista!" kuiskasi hän itsekseen.

"Miten Hartley olisi saanut poskeensa sellaisen arven?"

Ja kuitenkin oli yhtäläisyys täydellinen. Sitäpaitsi oli merkillistä,

että sinä päivänä, kun hän kävi suojakodissa, oli David Muir

näkymättömissä. Marion oli huomauttanut, että hän oli ollut siellä

juuri vähän ennen.

"Ei, ei, se on mahdotonta!" tuumi Margot.

Hänen täytyi saada siitä selvä, hänen täytyi saada tietää, missä

Hartley Lathom oleskeli, sillä kun hän purkaisi kihlauksensa Dickin

kanssa olisi hän pakotettu ilmottamaan hänelle myöskin syyn. Se oli

hänen velvollisuutensa Dickiä ja itseään kohtaan.

Ja ainoa syy oli, että Hartley Lathom vielä eli, ja sitä hän ei

taas voisi sanoa Dickille ennenkuin Hartley oli päästänyt hänet

lupauksestaan.