IX

Usvassa.

"Voi, miten iloitsenkaan Molly, ollessani jälleen takaisin

Wistholmassa!" virkkoi Margot vanhalle taloudenhoitajattarelle eräänä

aamuna seisoessaan verannalla Ja antaessaan raittiin tuulen hyväillä

kasvojaan. Hän silmäili merelle ja katseli kaukana olevia kallioluotoja.

Margot oli matkustanut Lontooseen ainoastaan tehdäkseen isälleen

mieliksi; koko ajan oli hän käsittämättömästi odottanut päästä

palaamaan takaisin; tuntui kuin joku olisi kuiskinut hänen sydämessään,

kuiskinut ja kutsunut häntä takaisin tuohon meren rannalla

sijaitsevaan, valkoiseen huvilaan, missä rakkaus ja onni häntä

odottivat.

Hänen isänsä oli koettanut saada häntä jäämään Greyminsteriin, vaan se

oli hänelle mahdotonta. Koko kaupunki pelotti häntä. Talo oli lukittu;

hän ei tahtonut enää milloinkaan astua sen kynnyksen yli, ei enää

koskaan asua Greyminsterissä.

Ja Dick odotti häntä Wistholmassa — se mies, jonka rakkaus ja hellyys

olivat karkottaneet hänestä ne ajatukset Ja muistot, joita hänen olisi

ollut mahdotonta yksin kantaa.

Oli jo kulunut enemmän kuin kaksi vuotta siitä päivästä, jolloin hän

oli pyytänyt Dick Jardinea jäämään Englantiin hänen tähtensä. "Älä

lähde, Dick, älä lähde! Minun on mahdotonta päästää sinua luotani!"

Tuo huudahdus tarkotti, että hänen taistelunsa omaatuntoaan vastaan oli

loppunut. Hän oli jo väsynyt vastustamaan sydämensä halua, hän pelkäsi

yksinäisyyttä ja niitä ajatuksia, jotka häntä vaivasivat ja olivat

tehdä hänestä mielipuolen.

Jospa Hartley Lathomin rikoksen seuraukset olisivatkin kadonneet hänen

itsensä mukana! Mutta useamman kuin yhden kerran, kun hän jo luuli

päässeensä kaikesta kauhusta erilleen, ilmestyivät ne jälleen hänen

silmäinsä eteen.

Laukku oli löydetty. Ja nyt oli poliisi todennut sen kuuluvan Hartley

Lathomille; muuan Greyminsterin satulaseppä muisti joku vuosi takaperin

myyneensä sen hänelle. Eivätkö siis nuo kauhut koskaan väistyisi

Margotin mielestä! Menneet tapahtumat kiusasivat häntä alinomaa,

eivätkä antaneet hänelle yhtään rauhaa.

Jardine oli heti huomannut Margotin silmien pelästyneen ilmeen.

Myöskin häntä hämmästytti se tieto, että salkku oli Lathomin, ja

tuo selittämätön kysymys uudistui jälleen: miksi Lathom oli tehnyt

itsemurhan? Hän ei ollut ampunut itseään ennenkuin Margot oli tullut

ilmoittamaan, ettei enää ollut mitään pelättävissä. Hartleyn itsemurha

oli käsittämätön — se oli Margotin ja vainajan välinen salaisuus. Mutta

mitä sillä salaisuudella oli tekemistä Robert Fenwickin kanssa?

Raskaita aatoksia hautoen asteli Margot nyt puutarhan veräjälle

johtavaa polkua pitkin Dickiä vastaan.

Hän ei asunut Wistholmassa, vaan eräässä kolmen penikulman päässä

olevassa pienessä kylässä, vaikkakin hän vietti suurimman osan aikaansa

Margotin luona.

Nyt näkL Margot hänen lähestyvän. Jardine viittoili hänelle iloisesti,

ja samassa teki Margot vakaan päätöksen — vielä kerran! Hän ei

heittäytyisi pelon valtaan, päätteli hän, avatessaan veräjän ja mennen

häntä vastaan, Jardine tarttui hänen käsiinsä ja kumartui hellästi

hymyillen hänen puoleensa.

"Minun oli aamusella hauska herätä tietäessäni sinun jälleen olevan

täällä Wistholmassa", virkkoi hän. "Tuskin maltoin odottaa aamiaista!

Tahdoin päästä niin pian kuin mahdollista sinun luoksesi saamaan

korvausta kaikista niistä pitkistä päivistä, jotka sinä olit poissa

täältä!"

"Paluutani et sinä voinut odottaa kärsimättömämmin kuin minä itse",

kuiskasi Margot.

Hänen silmänsä loistivat rakkaudesta; pilvi, jonka Jardine eilen oli

nähnyt hänen katseessaan, oli nyt poissa, ja hänen sydämensä keventyi

nähdessään hänet sellaisena. Hän oli ollut levoton Margotin tähden.

Mutta tänään oli hän jälleen oma itsensä; hän oli entinen iloinen,

onnellinen Margot, jota eivät vaivanneet surut eivätkä kärsimykset,

ajatteli hän heidän astuessaan kalliota ylös raikkaan merituulen

puhaltaissa.

Ehkäpä tuuli ja auringonpaiste olivatkin aikaansaaneet sen, että Margot

tänään oli huoleton ja elämänhaluinen. Hän ajatteli itsekseen, että

viime kaiku tuosta surkeasta tapahtumasta oli ollut omiaan tekemään

hänet levottomaksi. Joskin salkku oli todettu olevan Hartleyn, niin

eihän se vielä aiheuttanut minkään muun seikan ilmi tulemista;

jäljethän johtivat hautaan. Margot tahtoi nauttia onnestaan. Hän piteli

maljaa kädessään; hänen tarvitsi vain viedä se huulilleen.

* * * * *

He lähtivät kolmen penikulman päässä mantereella olevaan pieneen,

hauskannäköiseen ravintolaan, jonne johti villejä kukkia molemmin

puolin kasvava kaita tie. Päivänpaisteiset tunnit alkoivat olla ohi —

ainahan onnelliset hetket kuluvat nopeasti — ja silloin kun he luulivat

päivän vasta nousseen, olikin jo ilta, ja heidän täytyi palata kotiin.

Auringon painuessa mailleen heikentyi tuuli, ja jo ennenkuin he olivat

ehtineet käydä sisään ravintolaan juomaan teetä alkoi merellä näkyä

sumupilviä, jotka vajosivat auringon.

"Me emme enää kotimatkalla saa nauttia päivänpaisteesta", lausui

Jardine ikkunan luona. "Vaan älkäämme sitä nureksiko, sillä onhan

meillä jo tänään ollut aurinkoa tarpeeksi."

Ohut usva peitti vähitellen koko maiseman, joka vielä vähän aikaa

sitten oli uinut auringon säteissä. Margot katseli sitä ikkunan läpi.

"Olisin kuitenkin toivonut, ettei aurinko olisi laskenut", virkkoi hän

ajatuksissaan.

Kosteat sumupilvet herättivät hänessä jälleen eloon ne ajatukset, jotka

voittaakseen hän oli koko päivän taistellut, ja häntä puistatti heidän

astellessaan kotia kohti.

"Minä en pidä tällaisesta ilmasta", sanoi hän. "Meren usvassa on jotain

kummitusmaista, eikö totta? Se hiipii esiin niin hiljaa ja sammuttaa

auringon säteet."

Jardine nauroi hänen totisuuttaan.

"Jos sumu luulottelee voivansa eksyttää meidät, niin siinä se erehtyy,

sen me sille näytämme", huudahti hän, vetäen Margotin käsivarret omansa

ympäri, ja he jatkoivat matkaansa. "Mutta me emme voi palata kallioiden

kautta, kuten ajattelimme. Sinä olet minulle liian rakas voidakseni

johtaa sinua pienimpäänkän vaaraan!"

Margot oli vaiti hetken aikaa. Se tuntui kyllä naurettavalta, mutta

niin vaan oli, että noussut usva oli tehnyt hänet alakuloiseksi

ja herättänyt hänessä jälleen eloon ne ajatukset, jotka eivät

onnellisimmallakaan hetkellä olleet kaukana hänestä. Jardine laski

leikkiä hänen vakavuudestaan.

"Olenko minä totinen? Minä ajattelin —"

"Mitä ajattelit?" kysyi Jardine.

"Luulenpa melkein, etten voi sitä sanoa sinulle, Dick. Sinä nauraisit

minulle — kuten ansaitsenkin. Minä vain toivoin, ettei päivänpaiste

olisi sammunut ennen päivän loppumista — ensimäisen päivän, jonka me

olemme olleet yhdessä minun palattuani. Se oli vain pieni taikauskoinen

luulottelu. Päivänpaisteessa on paljon helpompi unohtaa seikkoja, joita

ei tahtoisi muistella."

Jardine puristi myötätuntoisesti hänen pikku kättään. Hän tiesi, mitä

Margot ajatteli ja puhellen ja leikkiä laskien tahtoi hän häivyttää

ikävät ajatukset hänen mielestään. Senjälkeen alkoi hän kertoa hänelle

Laupiaan samarialaisen suojakodista Westminsterissä sekä ihailustaan

siellä työskenteleviä miehiä kohtaan, erittäinkin erästä, jota hän ei

ollut nähnyt, ja jonka nimi oli David Muir.

"Olisin niin mielelläni tahtonut tavata mr Muirin; kuulin hänestä

paljon puhuttavan. Marion Cross kertoi minulle, miten hän kerran oli

syöksynyt palavaan taloon ja pelastanut pienen lapsen."

Samassa Margot äkkiä kääntyi ja tarttui lujemmin Jardinen käsivarteen.

"Mitä nyt, Margot?" kysyi tämä levottomana ja kääntyi myös; hän ei

voinut sumussa nähdä mitään, mutta nyt hän muisti, että Margot oli pari

kertaa ennenkin kääntynyt. "Mitä sinä katsot, rakas Margot?"

"Dick, joku on meidän takanamme." Margot puhui nopeaan ja hätäisesti,

ja Jardine huomasi hänen silmissään pelästyneen ilmeen. "En voi

vapautua siitä kummallisesta tunteesta, että joku seuraa meitä."

Margot hengitti raskaasti ja Jardine huomasi, että hän vapisi.

"Kuka meitä nyt seuraisi, rakkaani", virkkoi Jardine rauhallisesti.

"Minä tiedän, että joku varmasti on takanamme", huudahti Margot

käheästi. "Me emme voi häntä nähdä, mutta minä olen varma, että sumun

varjossa joku seuraa meitä. Minä kuulen hänen askelensa — ne ovat niin

hiipiviä. Luulen, että me olemme sivuuttaneet hänet, mutta hän on

nähnyt meidät ja seuraa nyt meitä."

Jardine nauroi rauhoittaakseen häntä.

"Sinä olet tänä iltana täynnä lapsellisia kuvitteluja, rakkaani",

virkkoi hän hellästi, "vaan sinä et saa antautua niiden valtaan.

Katsohan, nyt me jo olemme kylätiellä; pian saavumme kotiin.

Takanamme kyllä tulee joku, minäkin kuulen askeleita. Se on kai joku

Wistholmasta. Hän sattuu kulkemaan samaa tietä kuin mekin. Sinä pelkäät

aivan suotta."

"Niinpä niin, se on kuvittelua. Minä kuvittelen välistä kaikenlaisia

lapsellisuuksia. Mutta nuo askelet muistuttavat — minä tunnen ne — ne

muistuttavat —." Hän vaikeni äkkiä.

Samassa ilmestyi heidän eteensä himmeä valojuova, ja erään

kalastajakapakan valaistusta ikkunasta kuului äänten sorinaa.

"Pysähtykäämme tässä ja antakaamme hänen mennä ohi", sanoi Jardine.

Hän ymmärsi, miten tuo sairas kuvittelu vaivasi Margotia. Se olikin

luonnollisesti vain kuvittelua, eikä hän sitä ihmetellyt; olihan Margot

saanut kestää tavattomia kärsimyksiä, joiden aikaansaamat jäljet eivät

voineet niin pian haihtua.

"Antakaamme hänen mennä ohi", toisti Jardine.

Vaan kun he pysähtyivät kuulosti siltä, kuin heitä seuraavat askelet

olisivat myöskin pysähtyneet. Hänen täytyi nauraa itselleen. "Minäkin

jo olen luulosairas!" tuumi hän. "Ja vain senvuoksi, että joku

kalastaja on kotimatkalla!"

Samalla hetkellä ilmestyi sumusta olento, joka, kulkien toista puolta

tietä, sivuutti heidät nopeasti. Jardine huomasi, että Margot vapisi ja

hän muisti hänen sanansa: "minä tunnen nuo askelet." Tuo ohi kulkeva

olento, tuo tumma, hämärä varjo muistutti häntäkin jostain henkilöstä —

jostain, joka jo oli kuollut!

Ja Dick Jardine ei voinut auttaa sitä, että hän hämmästyi. Hän tuli

aivan tahdottomasti muistaneeksi Hartley Lathomia. Vaistomaisesti astui

hän pari askelta olentoa kohti nähdäkseen tämän kasvot, jotka olivat

pois käännetyt ja joita muutenkin oli vaikeata erottaa usvassa.

Silmänräpäyksen kuluttua naurahti Jardine kuvittelulleen. Vieraan

kasvot olivat aivan oudot.

Hymyillen palasi hän Margotin luokse.

"Näethän nyt, ettei hän meitä seurannut — muuten hän ei olisi mennyt

ohi. Ja kenellä sitäpaitsi olisi syytä seurata meitä? Se on vain joku,

joka on menossa asemalle."

"Etkö sinä tuntenut häntä? Näitkö sinä hänen kasvonsa?" kysyi Margot

henkeään pidättäen.

"Minä näin hänen kasvonsa. Ne olivat aivan vieraat."

Mies oli jo ehtinyt häipyä sumuun ja hänen askelensa lakkasivat

kuulumasta.

"Me olemme jo pian kotona."

"Vaan ethän sinä lähde pois, Dick!" huudahti Margot kiihkeästi.

Muuten tulisi minulle pitkä, ikävä ilta. Ei merkitse mitään, mitä

Molly ajattelee. Minä olen tänä iltana hermostunut ja peloissani, ja

minä vaipuisin aivan epätoivoon, jos sinä heti lähtisit. Toivoakseni

on Molly sytyttänyt takkavalkean — hänhän tietää, että minä pidän

valosta ja lämpimästä. Me vedämme uutimet ikkunaan, sytytämme lampun ja

unohdamme, että usva sammutti auringon säteet.

He kävelivät nyt polkua pitkin meren rannalla. Valkoisen sumuseinämän

takana kuulivat he meren laineiden kummitusmaisen loiskeen rannan kiviä

vastaan.

Kuljettuaan kappaleen matkaa eteenpäin näkivät he vanhanaikaisesta

arkihuoneesta leviävän iloisen takkavalkean kajastuksen. Margotin

koira kuuli puutarhan veräjän narisevan ja haukkuen syöksyi se ulos

tarvehtimään emäntäänsä. Avoimesta ovesta virtasi ulos huoneen

punainen, kodikas valo.

Margot pysähtyi hyväilemään koiraa, joka raivoisassa ilossa hyppi häntä

vastaan. Se oli aina yhtä innokkaasti tervehtinyt Hartleytäkin, silloin

kuin tämä iltasin oli saapunut kotiin Greyminsterissä. Margot muisti

sen nyt.

Miten suuresti olivatkaan tuon vieraan miehen askelet muistuttaneet

Hartleyn askeleita! Lampun valossa tuntui nyt sentään rauhallisemmalta.

Hän meni heti ikkunan luo ja sulki uutimet, ja hän oli jo melkein

aivan entisellään, kun Molly toi sisään päivällisen ja hän asettui

Dickin kanssa kauniin pöydän ääreen, jolla vahakynttilä valaisi hopeat,

kristallit ja hehkuvat ruusut.

"Ajattelehan, me aterioimme kynttilän valossa heinäkuun iltana",

virkkoi Margot ja hymyili, "kun meidän sensijaan pitäisi katsella

auringon laskua. Ja kuitenkin sinä naurat minulle, kun minä väitän,

että usvassa on jotain kummitusmaista."

"Minähän tiedän, että se katoaa yhtä nopeasti kuin se on tullutkin",

sanoi Jardine. "Minä saan varmasti kulkea kotiin tähtien tuikkiessa

taivaalla."

Päivällisen jälkeen asetti hän Margotille tuolin lieden eteen, istuen

itse hänen viereensä tuijottamaan räiskyvään tuleen, joka loimusi ja

räiskyi, ja jonka liekeissä näkyi samanlaisia värivivahduksia kuin

meren laineissa, kun ne pärskyvät rantakallioita vastaan.

"Polta piippuasi, Dick", virkkoi Margot, "niin sinulla on hauskempi."

Tämä noudattikin kehotusta. Hän sytytti vanhan, käyrän piippunsa, joka

oli ollut hänen mukanaan kaikilla hänen pitkillä matkoillaan maailman

kaukaisilla, kummallisilla kolkilla.

Siinä puhallellessaan savuympyröitä muisti hän erään illan, jolloin hän

poltteli piippuaan eräässä arabialaisteltassa Saharan erämaassa. Hän

melkein vielä tunsi sieramissaan kahvin tuoksun, näki arabialaisten

tummat, tunteikkaat kasvot sekä teltin ovesta säihkyvän tähtitaivaan.

Silloin oli hän ajatellut Margotia, jota hän matkoillaan muisti niin

usein — naista, jota hän oli rakastanut, vaan jonka hän oli menettänyt,

ja jota hän ei enää koskaan luullut saavansa takaisin.

Hetken tupakoi hän vaiti ja ajatteli sitä erehdystä, joka oli

aiheuttanut hänet lähtemään Englannista, sekä sitä onnea, joka surujen

ja kärsimysten jälkeen oli nyt koittanut hänelle. Margot oli liukunut

alas tuolilta suurelle, valkoiselle karhuntaljalle hänen jalkojensa

juureen. Jardine tarttui hänen käteensä ja painoi hyväillen sen

poskeaan vasten. Hän katsoi Margotia kasvoihin, joiden kauneus aina

lumosi hänet. Hän hymyili ajatuksissaan huomatessaan, että hänen

silmänsä olivat kosteat.

Jardine tuumi, mitähän Margot mahtoi ajatella. Hautoikohan hän vielä

entisiä, surullisia muistoja, tai ajatteliko tulevaa, onnellista aikaa.

Sillä sekä ilo että suru synnyttää kyyneleitä.

Margot katkasi hiljaisuuden.

"Dick, siitä on jo pitkä aika, kun sinä sanoit jotain! Mitä sinä nyt

ajattelet?"

"Minä uneksin!" vastasi tämä. "Minä uneksin sinusta, niinkuin aina

ennenkin, vaikkakin minun mieleni nyt on toisenlainen kuin silloin,

kun minä harhailin vierailla mailla. Nyt minä uneksin meidän kummankin

ihanasta tulevaisuudesta —

"Dick!" Margot huusi. "Katso Ritziä!"

Hän katseli hämmästyneenä koiraa, joka levottomana käveli edestakaisin

ja nuuski ikkunaa merkillisesti. Sitten katseli se joka taholle,

kohotti kuononsa ja vinkui kummallisesti. Margot syöksyi ylös ja

tuijotti vuoroin koiraan, vuoroin ikkunaverhoihin. Tuskallisesti

huudahtaen veti hän uutimet tiukempaan, ikäänkuin olisi tahtonut sulkea

ulos vähäisimmänkiri usvan rippeen. Koira oli yhtä levoton kuin sen

emäntäkin. Se meni ovelle ja jatkoi vinkumistaan.

Margotin koko ruumis värisi ja hän ryhtyi pitämään kiinni uutimia.

"Kukaan ei saa katsoa sisään", ja hänen silmissään leimusi tavaton

kauhu. "Jos joku kiertää tuolla ulkona sumussa ympäri tätä taloa, niin

hän ei saa nähdä meitä!"

Jardine meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen.

"Sinä pelkäät suotta, lemmittyni", virkkoi hän ja katsoi häneen

huolestuneena. "Kuka täällä nyt hiiviskelisi? Se on vain luulottelua."

"Voi, se ei ole luulottelua. Minä tiedän, ettei se ole luulottelua, —

ja Ritz —" Hän vaikeni äkisti.

Jardinekin katseli koiraa. Koira näytti hyvin merkilliseltä, vaan

kummeksittavaa oli, ettei se haukkunut. Se vain hiljaa vinkui.

"Jos ulkona on joku —", lausui Dick.

"Mitä sinä aiot tehdä?" kysyi Margot kuiskaten.

"Minä menen katsomaan, onko siellä todellakin joku." Hän veti uutimet

syrjään ja astui ovea kohti.

Margot kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti:

"Ei, ei! Älä mene, Dick! Sinä et saa mennä! Minä olen varma, että se on

vain minun sairasta kuvitteluani. Vetäkäämme verhot jälleen kiinni ja

unohtakaamme minun äkillinen pelkoni."

Jardine työnsi hänet hellästi luotaan. Hän huomasi, miten hätääntynyt

ja kuumeinen Margot oli.

"Ehkä se on kuvittelua — luultavasti se sitä onkin. Mutta varmuuden

vuoksi minä käyn katsomassa ulkona. Minä en voi sallia, että sinua

tällä tavoin pelotellaan — Jos siellä nimittäin on ketään."

Koira nuuski ovella ja pyrki päästä ulos. Se aiheutti, että Jardine

todellakin alkoi uskoa jonkun liikkuvan ulkona.

Jardine meni ovelle. Margotin silmien merkillinen ja pelästynyt ilme

teki hänet rauhattomaksi. Moiset sairaloiset kuvittelut tekisivät hänet

varmaankin ennen pitkää sairaaksi, ja hän tahtoi nyt näyttää, että ne

olivat perusteettomia.

Vastenmielisesti antoi Margot hänen mennä, huomatessaan, miten lujasti

hän sen oli päättänyt. Kun hän sitten aukaisi oven, koetti Ritz samalla

syöksyä ulos, vaan Margot tarttui siihen, eikä päästänyt sitä. Koira

temmelsi päästäkseen vapaaksi, vaan Margot ei päästänyt.

Ei kuulunut ääntäkään. Jardine oli mennyt alas puutarhaan, missä sankka

sumu oli verhonnut puut ja kasvit ja kuului ainoastaan meren laineiden

yksitoikkoinen loiskina. Mitään muuta hän ei nähnyt eikä kuullut, ja

hän palasi takaisin sisään.

"En tavannut ketään. Luulen, ettei siellä ole ketään ollutkaan."

Koirakin asettui nyt rauhallisena makaamaan.

"Sumu hälvenee pian. Huomenna paistaa taas aurinko, ja silloin sinä

naurat tämäniltaisille tuhmille kuvitteluillesi", sanoi Dick.

"Minä epäilen sitä", lausui Margot ja pudisti päätään. "Emmehän koskaan

tiedä, mitä huominen päivä voi tuoda mukanaan."

Vielä hänen puhuessaan saapui mrs Dringsin sisarenpoika kotiin; he

kuulivat hänen puhuvan ulkona. Kello löi yhdeksän, ja Jardine nousi

lähteäkseen.

Oli alkanut tuulla, ja usva alkoi haihtua.

"Katsohan! Jo ennen aamua on sumu kokonaan paennut pois", virkkoi

Jardine seisoessaan avoimen oven luona ja katsellen Margotin vakavia

kasvoja. Jardine ei mielellään olisi tahtonut jättää häntä, sillä hän

huomasi, ettei Margot vielä ollut päässyt pelostaan. "Mene vuoteeseen,

rakkaani, ja nuku makeasti siksi kun aurinko pilkistää sisään ikkunasta

ja herättää sinut."

Jardinen saavuttua alas kummulta näki hän tiellä edessään miehen

matkalla asemalle, ja hänet valtasi jälleen kummallinen tunne. Mies oli

sama, joka meni hänen ja Margotin ohi ravintolan luona, ja jälleen hän

tuli muistaneeksi Hartley Lathomia. Hän tuli tuumineeksi, olikohan tuo

vieras, joka oli aiheuttanut Margotin pelon, todellakin ollut huvilan

lähistöllä.

Jardine kiiruhti askeleitaan saavuttaakseen miehen. Tämä kääntyi,

ja Jardine näki parrakkaat kasvot sekä aina poskesta ohimoon saakka

ulottuvan arven. Samassa silmänräpäyksessä vihelsi juna asemalle ja

mies alkoi juosta.

Huvilassa oli Margot kysynyt Tom Richardsilta, Mollyn sisarenpojalta,

oliko hän tavannut tiellä ketään vierasta.

"Näin kyllä erään pitkäpartaisen herran. Minua ihmetytti, mitä

tekemistä hänellä oli kallioilla sellaisessa sumussa."

Margot kääntyi ja meni huoneeseensa ja hänen mielessään oli erään

kuolleen miehen hahmo.

"Tiesinhän sen!" virkkoi hän hiljaa itsekseen, "ja tiesihän sen myös

Ritz. Se ei ollut kuvittelua. Hän oli äsken täällä — hän seisoi ulkona

ikkunan luona ja katseli minua ja Dickiä!"

Margot heittäytyi vuoteelle ja painoi kasvonsa tyynyä vasten,

tukehuttaakseen ankarat nyyhkytyksensä, jotka puistattivat häntä

kiireestä kantapäähän asti.

X

Marionin löytö.

"On syytä otaksua, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä

löydetty salkku on kuulunut mr Hartley Lathomille."

Kun Marion Cross oli lukenut nämä rivit seisoi hän hetken hiljaa ja

tuijotti kirjeeseen, jota hän piti kädessään. Laukku oli kuulunut

Hartley Lathomille — hänelle, joka oli nähnyt Robertin viimeksi. Lathom

siis tiesi salaisuuden Robertin elämän viimeisistä vuosista. Lathom —

aina Lathom, mihin hän vaan kääntyikin, mitä se mahtoikaan merkitä?

Hän puristi suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin. Muurin otsalla

oli Robert Fenwickin kuva — hänen kuolleen sulhasensa, sillä nyt hän

oli aivan varma siitä, että tämä oli kuollut. Hän tarttui kuvaan ja

painoi huulensa sen kylmää lasia vastaan. Eikö hän koskaan saisi tietää

totuutta? Tämä viimeinen jälki, jos se mitään merkitsi, johti vain

hautaan.

"Voi rakkaani, voi armaani!" Nämä sanat lausuttiin hiljaisessa

huoneessa murtuneella äänellä. "Jumala rangaiskoon häntä, joka sinut on

ottanut minulta, sinut, joka olit minulle kaikki kaikessa — sinut, joka

olit koko minun maailmani! Ah, Robert, sinä et voi minua kuulla, koska

olet kuollut. Vaan minä en voi elää ilman sinua, minä en voi!"

Hän heittäytyi vuoteelle ja itki itsensä väsyksiin, kunnes nukahti.

Hän nukkui makeasti, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, muisti hän,

että silloin oli suojakodissa hänen "talouspäivänsä". Hän ei olisi

voinutkaan istua kotona ompeluksineen. "Talouspäivä" oli Francis

Bramptonin keksintöä, kuten niin monet muutkin hyödylliset järjestelyt.

Tuo suuri rakennus ei ollut koskaan ennen tuntunut hänestä niin

rauhalliselta kuin nyt hänen tullessaan auringonpaisteesta sen

varjoisalle pihamaalle, jota korkeat muurit ympäröivät. Kuten

tavallista oli David Muirin huoneen ovi auki, vaan hän itse ei ollut

sisällä. Marion oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi mielellään

tahtonut puhua hänen kanssaan Greyminsteristä saapuneen kirjeen

johdosta. Vaan saattoihan hän sen tehdä myöhemminkin, sitten kun hän

oli suorittanut askareensa.

Marion tapasi hänet kulkiessaan voimistelusalin ohi. Hän tuli ulos

iloisen, meluavan poikajoukon kanssa, joka piiritti hänet, kun hän

pysähtyi tervehtimään Marionia.

"Siis talouspäivä jälleen", virkkoi Muir hymyillen. "Miten viikot

kuluvatkaan nopeasti. Minä luulen tänään tarvitsevani teidän apuanne

enemmän kuin kukaan muu täällä. Katsokaahan, mitä ne ovat minulle

tehneet!"

Hän kohotti käsivartensa ja näytti suurta repeytynyttä takinhihaa. Sen

oli jonkun pojan terävä kynsi jossain voimisteluotteessa aikaansaanut.

"Minun siis täytyy uhrata päivästäni kymmenen minuuttia teille, mr

Muir", vastasi Marion hymyillen.

"En tahdo vaivata teitä", vastasi Muir. "Teillä on muutenkin tarpeeksi

tehtävää. Taloudenhoitajatar saa neuloa tämän."

Hän lähti edelleen poikien kanssa, ja Marion meni ompeluhuoneeseen

toisaalle.

Kellon tullessa kaksitoista tunsi hän itsensä harvinaisen väsyneeksi;

työ oli kai raskasta ja yksitoikkoista, tuumi hän. Hän lähti

neljännestuntia aikaisemmin kuin tavallista ehtiäkseen tavata David

Muirin ja kertoa hänelle siitä uudesta käänteestä, minkä hänen

sulhasensa kuolemaa koskeva salaisuus oli nyt saanut; mutta hän oli

niin väsynyt, että hän oli vähällä unohtaa aikomuksensa.

Hän muisti sen vasta tavatessaan sattumalta Raymond Johnsonin.

"Hyvää huomenta, miss Cross. Enkö ole ollut aika tarmokas tällä

viikolla — ei ole mitään korjattavaa"; virkkoi hän iloisena Marionelle.

"Niin, mutta minä luulen, että olettekin ainoa koko suojakodissa",

sanoi hän ja muisti samassa mr Muirin takin.

Marion palasi takaisin hänen huoneeseensa. Se oli nytkin tyhjä, vaan

takki oli laskettu eräälle tuolille.

"Minkä näköinen!" lausui hän itsekseen, ja Raymond Johnson, joka

sattumalta kulki oven ohi, katsahti sisään.

"Onko vanha Muir tapellut?" kysyi hän. Marion Cross ja veli Raymond

olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi. Te olette todellakin oikea

laupias samarialainen, miss Cross, naureskeli hän.

Tytön kohottaissa takkia tarttui toinen hihoista kiinni kirjoituspöydän

tuoliin, ja kun hän kumartui irrottamaan sitä, putosi takin taskusta

pinkka papereita. Ne eivät olleet mitenkään sidotut yhteen, joten ne

heti lennähtivät mikä millekin puolen huonetta.

"Minua ei lainkaan onnista tänään", lausui hän hiljaa itsekseen

kootessaan papereita, ja hän punastui ajatellessaan sitä

mahdollisuutta, että Muir sillä hetkellä tulisi huoneeseen ja

havaitsisi hänen huolimattomuutensa.

Mutta samassa kävivät hänen kasvonsa kuoleman kalpeiksi. Papereista

päällimäisenä oli kirje, jonka nimikirjoituksen käsiala oli — hänen

omaansa. —

"Hyvä Jumala!"

Hän ei voinut sitä käsittää, ja hän tuijotti lakkaamatta kirjeeseen.

Miten taivaan nimessä tuo kirje oli joutunut sinne? Se oli se kirje,

minkä hän oli kirjoittanut rakastetulleen ennenkuin salaperäinen

kohtalo oli temmannut hänet pois.

Se oli se kirje, johon Robert Fenwick ei koskaan vastannut, sillä hän

makasi haudassa.