VIII

Varjo varjojen joukossa.

David Muir avasi oven, joka johti käytävään johtajan huoneesta, ja meni

Laupiaan samarialaisen suojakodissa ruokasalia ympäröivälle lehterille.

Muuan kattoa kannattavista pilareista kätki hänet alhaallaolevain

katseilta; hetken, pari seisoi hän hiljaa katsellen kirjavaa kuvaa,

joka alati muutti muotoaan lattialla hänen allaan.

Siellä näkyi kirjavampi, väririkkaampi ja levottomampi kuva, kuin

mitä nämä seinät koskaan olivat katselleet David Muirin oli vaikeata

käsittää, että hänen aivoissaan oli kudottu tämän loistavan vaipan

kuteet ja loimet.

Kuukausia sitten oli muuan nainen kuollut jotta mies jäisi eloon, ja

tämä päivä näki naisen uhrin ensimäisen hedelmän — näki avattavan

Laupiaan samarialaisen suojakodissa uuden sivurakennuksen, joka rauhan

ja huolellisen hoidon kautta huojentaisi ihmiselämän viimeisiä tunteja.

Mutta hän, joka oli tämän aikaansaanut, tunsi katkeruuden tulevan

hiipien, seisoessaan siinä ja katsellessaan alhaalla hyörivää iloista

joukkoa.

"Varjo varjojen joukossa! Jumalani! Tämä taakka tuntuu niin raskaalta

joskus", mutisi hän. "Elää, kärsiä ja tehdä työtä, eikä kumminkaan

juurtua minnekään koko avarassa maailmassa..."

Joku häiritsi häntä ajatuksissaan, tullen lehterille ja nykäisten häntä

olkapäähän.

"Sinua tarvitaan alhaalla — miksi hiivit tänne?" Se oli Raymond

Johnsonin iloinen ääni ja terve nauru.

"Siksi ettei minulla ole rohkeutta mennä alas tuon remuavan joukon

luo", sanoi Muir kääntymättä.

"Pelkäätkö, Muir? Oh, sitä en usko! Mutta totta on, että johtaja käski

minut hakemaan sinua."

Molemmat miehet läksivät yhdessä. Varjo varjojen joukossa — mitä

tarvitsi hänen pelätä, ajatteli Muir katkerasti. Mikä saattoi hänet

niin synkäksi ja alakuloiseksi? Ajatteliko hän lämpimiä, valkosia

käsiä, jotka olivat puristaneet hänen kättään, kirkkaitten silmien

ihailevaa katsetta, jota ei mikään suru ollut himmentänyt, helisevien

äänten sointua, joka oli tehnyt yhden päivän sankarin mielipuolisuuteen

vivahtavassa mielentilassa tekonsa tehneestä miehestä? Tahi pelkäsikö

hän äkkiä näkevänsä tuttujen kasvojen häämöttävän hänen ja menneisyyden

välille laskettua esirippua vastaan?

Menneisyys! Tehdessään tietä väkijoukon läpi valtasi hänet tukahuttava

koti-ikävän tunne, ja hän ymmärsi, mitä hän oli pelännyt — tätä

hienojen, sivistyneitten äänten sekotusta, kauniitten, hienojen naisten

tukahutettua naurua, pitsien tuoksua ja silkin kahinaa, joka oli ollut

Hartley Lathomin elämän taustana Greyminsterissä — kaikkea sitä, minkä

David Muir oli melkein unohtanut viimeisten viikkojen työssä.

Varjo varjojen joukossa! Mies ilman elämän kiinnekohtaa — ilman

personallisuutta. Mitä oli hänellä yhteistä tämän joukon kanssa,

joka tunnissa hajoaa ja unohtaa ohimenevän harrastuksensa

hyväntekeväisyyslaitoksen työskentelyyn, mikä oli hiukan tavatonta

laatua!

Hänen mieleensä johtui Marion Cross, nainen, jonka elämä oli

muodostunut niin ihmeellisesti hänen oman elämänsä kaltaiseksi, ja

jonka hän nykyään tapasi miltei joka päivä — hän, joka oli vannonut

paljastavansa ja tuhoavansa sulhasensa murhaajan. Missä oli hän tänään?

Muir oli odottanut näkevänsä hänet joukossa, olihan hän luvannut tulla.

Kun hän näyttäytyi salissa, kohtasi johtaja hänen katseensa ja nyökkäsi

häntä tulemaan. Hän nyökkäsi vastaan ja koetti tunkeutua väkijoukon

lävitse. Isä Brampton puhui erään pitkän, vanhemmanpuoleisen miehen

kanssa, jonka kumara vartalo tuntui tutulta. Muir ojentautui suoraksi

nähdäkseen vilauksen vieraan kasvoja — ja silloin näki hän huoneessa

näyn, joka pani veren syöksymään hänen sydämeensä ja pyörrytti hänen

päätänsä. Oman vaimonsa!

Margot! Ei, se ei voinut olla hän, hän oli luonnollisesti erehtynyt.

Hänen hermonsa varmaan tekivät hänelle kepposen. Olihan se mahdotonta,

aivan mielettömän mahdotonta, että Margot voisi olla täällä ja puhella

Marion Crossin, Robert Fenwickin morsiamen, kanssa!

Hän nojautui pitkää tammipöytää vastaan ja tarttui niin kovasti sen

syrjään, että reuna leikkasi hänen kättään, taistellen kaikin voimin

hänet vallannutta pelon pyörryttävää tunnetta vastaan.

Hän näki salin toisella puolella olevan naisen nostavan silmänsä ja,

kuten hänestä tuntui, katsovan häntä suoraan kasvoihin. Ja nyt tiesi

hän, että se oli Margot, ja muutamaan hetkeen ei hän muistanut mitään

muuta mailmassa kuin Margotin suloiset kasvot.

Mutta sitä kesti vain hetken. Seuraavassa tuokiossa hän jo huomasi

vaaran. Jos Margot näkisi hänet, tuntisi hän hänet heti, huolimatta

parrasta, jonka hän oli antanut kasvaa peittääkseen rumentavan arven.

Mutta Margot ei saanut tuntea häntä, yhtävähän oman itsensä tähden

kuin hänen. Raymond Johnson tuli häntä vastaan, ja Muir tarttui

hermostuneesti hänen käsivarteensa.

"Johnson", sanoi hän, "auta minua pääsemään huomaamatta täältä. Tule

heti kanssani!"

Ja hetken perästä oli hän menossa galleriaan — ja hän tiesi melkein

hipaisseensa naista, jonka näkeminen oli pannut hänen verensä

liikkeeseen. Hän oli kuullut Marion Crossin huudahduksen:

"Oi, siinä on mr Muir!" sanoi hän. "Näittekö hänet, mrs Lathom? Pitkä,

hoikka, lyhytpartainen mies. Luulen, että hän näyttäisi hauskemmalta

ilman partaa, mutta hän on antanut sen kasvaa peittämään arpea, jonka

hän sai pelastaessaan pikku tytön tulipalosta, muistattehan. Kansa

puhui siitä — se teki hänet huomatuksi, tuo leveä, punainen arpi —

eikä hän halunnut, että kansa siitä lörpötteli. Eikö ole ihmeellistä,

että, niin pian kuin ihminen on jonkunarvoinen, pitää hän niin vähän

itsestään?"

Margot hymyili. Muir, joka nyt seisoi ylhäällä galleriassa,

katseli katkeralla ihastuksella hänen hymyään. Epävarmuus, suru ja

omantunnontuskat olivat jättäneet hieman jälkiä hänen ulkonäköönsä.

Siinä olivat samat suloiset, rakastettavat kasvot kuin ennenkin; Muirin

mielestä näytti hän ehkä vielä nuoremmalta.

Ja hän muisti sen kivettynyttä kauhua kuvastavan katseen, jonka Margot

loi häneen, silloinkun hän nimettömänä läksi uuteen mailmaan, ja

ihmetteli, oliko Margot ehkä onnellisempi ilman häntä? Luuliko Margot

todellakin, että hän oli kuollut, kuten hän oli aikonut Margotille

uskotella, ja oliko tämä onnellisempi näin?

"Missä on mr Muir?" kysyi Marion Cross tarttuen Raymond Johnsonin

käsivarteen, kun tämä juuri meni ohitse. "Miks'ei hän juuri tänään ole

täällä — sinä päivänä, jota varten hän on työskennellyt ja jota hän

niin kovasti on ikävöinyt!"

"Pelkään, että hän on aivan liiaksi rasittunut, miss Cross", vastasi

veli Raymond. "Hän on tehnyt työtä liian ankarasti ja ottanut aivan

liian paljon asioita sydämelleen."

"Ankaralla työllä ja innostuksella te teitte ihmeitä Lontoossa", sanoi

Margot. "Tuskin uskoin kaikkea, mitä kuulin suojakodista, ennenkuin

tulin tänne."

"Toivon, että edelleenkin epäilisitte monta seikkaa, joita kuulette",

nauroi Raymond. "Sillä senjälkeen kuin jouduimme sanomalehdistön

hampaisiin, olemme saaneet tietää ihmeellisiä asioita itsestämme!

Suositteleminen on aivan uusi kokemus ja onhan se oikein hauskaa! En

koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka hyödyllistä todellakin on oikein noin

rummuttaa."

"Tosiaankin!" Mrs Lathom hymyili taas. "Mikä teidät on saanut

vakuutetuksi ilmotusten hyödystä?"

"Lahjotukset!" vastasi hän heti. "Me huomasimme — se tahtoo sanoa,

Muir, meidän sihteerimme huomasi, että olemme olleet liian ujoja. Me

odotimme, että omenat putoisivat puusta suoraan käsiimme, sen sijaan

että olisimme kavunneet ravistamaan puusta. Kenties on oikein sanoa,

että me olisimme — unohtaneet, että ihmeiden aika ohi —"

"Oh, eikö mitä!" vastusti Margot. "Tämä — kaikki tämä — on parhaana

todistuksena siitä, että vieläkin tapahtuu ihmeitä."

Margotin matala, kaunis ääni värisi, Ja tummat silmät loistivat. Hän

oli liikutettu ja ihastunut kaikesta siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut

Laupiaan samarialaisen veljeskunnasta.

_Coliseumin_ artikkeli oli herättänyt hänessä uteliasta harrastusta.

Elämä ei voinut kokonaan olla tekopyhää, kun kerran löytyi sellaisia

miehiä kuin Francis Brampton ja hänen apulaisensa David Muir.

Sanomalehtimies, joka oli kirjoittanut Laupiaan samarialaisen

suojakodista, ei ollut juuri ajatellut muuta kuin saada kokoon

mielenkiintoisen artikkelin, mutta David Muirln historia, sellaisena

kuin hän sen oli kuullut Poikayhdistyksen jäseniltä, oli innoittanut

hänen kynäänsä hänen tietämättään. Hänen pienessä luonnekuvassaan

sihteeristä ja hänen työstään, oli Muir esiintynyt elävänä

personallisuutena suojakodin yli muitten häämöttävänä johtajana,

niinkuin voima eittämättömästi häämöttää heikkouden yli.

Marion Cross katseli mrs Lathomin punastuvia kasvoja hellin,

ihailevin silmäyksin. Hän oli hiukan pelännyt, että Margot tuntisi

pettymystä tämän työn suhteen, josta he olivat niin paljon jutelleet.

Jonkunlaisessa lapsellisessa innossaan ei Marion ollut lopettanut,

ennenkuin hän oli saanut Margot Lathomin mukanaan suojakotiin, kun

hän oli Lontoossa. Hän tahtoi, että Margot saisi tavata David Muirin.

Kun Marion oli saanut niin erilaisista kaksi ystävää, jotka olivat

ojentaneet hänelle auttavan käden, halusi hän saattaa heidät yhteen.

Margot oli hyvin vastenmielisesti matkustanut Lontooseen, ettei tulisi

vastustamaan isänsä tahtoa; mutta hänen sydämensä oli Wistholmassa,

valkeassa huvilassa meren rannalla — mielikuvituksessaan eli hän

rauhaisessa pikku kylässä kallioiden keskellä, missä Dick Jardine

odotti.

Hän oli tehnyt vakavan päätöksen elää ainoastaan hänen läheisyydessään

— unohtaa menneen. Hän ei tahtonut unohtaa Hartley Lathomia — tyhjyys

oli niellyt hänet. Hän ei tahtonut ajatella tulevaisuutta, ja

välttämättömyyttä suhtautua siihen, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.

Rakkaus lauloi lauluaan hänen sydämessään ja sulki kaikki soraäänet

sopusointuunsa. Varmaan, sanoi hän itsekseen — vakuutti itselleen

— ei voinut olla syntiä tämä rakkaus, joka täytti mailman uudella

valolla ja hänet itsensä uudella hellyydellä ja myötätunnolla kaikkea

ympärilläolevaa kohtaan.

Juuri Marion Crossin käsi oli avannut tien uuteen elämään. Hän ei

voinut torjua tytön kainoa lähestymistä. Se nainen, jolta Hartley

Lathom oli ryöstänyt toivon ja rakkauden, vaati todellakin Hartley

Lathomin hylätyn vaimon ystävyyttä. Heidän välillään oli luja side. Ei

ollut ihme, että Marion oli sanonut David Muirille, ettei kukaan muu

nainen ollut ikinä osottanut sellaista hyvyyttä hänelle kuin mrs Lathom.

Paikaltaan galleriassa oli David Muir koko ajan nähnyt Margotin —

nähnyt jokaisen vivahduksen hänen ilmeikkäillä kasvoillaan, hänen

puhuessaan Raymond Johnsonin kanssa. Hän ei voinut kuulla hänen

nauruaan, kun hän katsoi isänsä silmiin veitikkamaisesti hymyillen,

minkä hymyn hän vanhastaan hyvin tunsi, mutta se soi hänen korvissaan

hänen seistessään siinä yksin.

”Nähdä hänet jälleen — pitää häntä sylissäni — rakkauden oikeudella

—.” Turha ikävä, jonka hän oli tuntenut ensi kerran eräänä päivänä

kauan aikaa sitten, kevätauringon ensimäisessä loisteessa, palasi nyt

takaisin. Mutta nyt oli toivo kuollut hänen sydämessään. Hän tiesi,

että, vaikkapa Margot jonkun kohtalon ihmeen kautta ojentaisikin

tervehtivän käden hänelle, ei hän koskaan enää uskaltaisi kohdata

näitten kirkkaitten silmien katsetta.

Ja huntu, jonka nämä työteliäät viikot olivat kutoneet hänen pelkonsa

ympäri, putosi pois, ja hän tunsi pelkäävänsä tunnetuksi tulemista

syvällä ja personallisen itsekkäällä kammolla. Ei ainoastaan Margotin

tähden, mutta itsensä vuoksi, sillä hän pelkäsi, että häneltä vielä

kerran, riistettäisiin ihmisten kunnioitus — lopuksi joutuakseen

seisomaan häpeään ja kuoleman kanssa kasvoista kasvoihin.

"Missähän mr Muir on?" kysyi Marion Cross taas. "Toivoisin teidän

tapaavan hänet, mrs Lathom. Kenties on hän uudessa sivurakennuksessa —

menemmekö sinne?"

"Niin, tahtoisin mielelläni tavata mr Muirin", sanoi Margot, "siksi

että hän on teidän ystävänne, ja siksi että hän tavalla, jota koskaan

en voi selittää, on ollut minunkin ystäväni — auttanut minua, niinkuin

rohkeitten ja voimakkaitten ajatteleminen aina auttaa heikkoja."

Hartley Lathom näki heidän jättävän salin yhdessä, ja sitten hiipi hän,

yhä varjona varjojen joukossa, käytävää pitkin omaan huoneeseensa ja

sulki ovensa mailmalta.

Alkoi jo tulla myöhä, ja ihmisjoukot vähenivät vähän kerrallaan.

Uusi sivurakennus oli jo melkein tyhjä, kun Marion ja Margot Lathom

vihdoinkin tulivat sinne. Kesäkuun illan lämpimät säteet virtailivat

sisään korkeista holvi-ikkunoista, koskettelivat hellin sormin

maalattujen seinien kultia ja värejä ja levittivät loistavasti hehkuvan

kimmellyksen Margotin hiuksille.

"Kulkiessani ulkona ja katsellessani näihin ikkunoihin muistuu aina

Robert mieleeni", lausui Marion. "Usein tekee mieleni sanoa: mitä

tämä kaikki hyödyttää — miksi se tapahtuu — mihin se vie? Mutta

silloin muistan mr Muirin sanat: Jos kiusaus lähestyy, antakaa hänen

rakkautensa, jalon miehen rakkauden muiston, pelastaa teidät uudestaan,

kuten hän pelasti teidät kerran ennen; älkää tehkö hänen työtään

tyhjäksi!"

Jalon miehen rakkaus! Sanat kaikuivat ivalta Margot Lathomin korvissa.

Jalon miehen rakkaus — siinä se suoja, johon hänen haavottunut

sydämensä oli palannut, kun Dick Jardine oli kadonnut hänen elämänsä

tieltä sanaa sanomatta, valheen pettämänä. Hartley Lathomin rakkaus! Ja

hänen päähänsä pisti ajatus, että kenties oli parempi, paljon parempi

Marion Crossille, että Robert Fenwick oli kuollut ja jättänyt jälkeensä

rakastetun muiston.

Katkeruus pakotti hänen sydäntään, kyynelet vierivät hänen silmistään.

Hänet valtasi äkillinen sisäinen ikävä päästä pois tästä paikasta,

jossa jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui liikkuvan menneiden

tapahtumain henki. Hän kääntyi ja näki kevennyksekseen Raymond

Johnsonin tulevan pitkän salin läpi.

"Olen hakenut teitä, mrs Lathom. Isänne pyysi minun tuomaan teidät

luokseen. Hän tahtoo ajaa kotiin."

"Yhden seikan suhteen olen vaan pettynyt", sanoi Margot heidän yhdessä

mennessään pihan poikki, "etten saanut nähdä mr Muiria, Hän tuntuu

minusta vanhalta ystävältä — kuten te kaikkikin. Olen kuullut teistä

niin paljon miss Crossilta."

"Sitten minä vanhan ystävän oikeudella pyydän teitä tulemaan takaisin",

sanoi Raymond Johnson. "Me tarvitsemme sellaisia ihmisiä kuin te, mrs

Lathom."

"En tiedä mitä teen, kun te jätätte Lontoon", kuiskasi Marion Cross,

Margotin viipyessä hänen luonaan hetken, senjälkeen kun hänen isänsä

oli jo noussut vaunuihin. "En todellakaan tiedä!" Ja äkillisellä

liikkeellä kumartui hän suutelemaan Margotin kättä, joka viipyi hänen

omassaan.

"Oi, älkää tehkö niin, Marion!" huudahti Margot hiljaa. "Minä häpeän

sitä. Minä toivon vaan, että voisin jollakin tavalla maailmassa auttaa

teitä."

Hän kumarsi vaaleat kasvonsa tummia vastaan ja suuteli niitä ja astui

sitten vaunuihin kärsimättömän isänsä viereen.

Lähtiessään takaisin kädet ristissä ja loistavin, silmin kohtasi Marion

David Muirin pihan suurella portilla.

Nähdessään hänet vavahti Marion. Hänen terävät silmänsä huomasivat heti

sen katkeran surun, joka oli vallannut tuon miehen.

"No, mr Muir, mitä on tapahtunut?" huudahti Marion. "Olettehan aivan

sen näköinen kuin olisitte nähnyt aaveen!"

Muir koetti hillitä itseään ja hymyili.

"Näytänkö todellakin niin pelästyneeltä, miss Cross?" kysyi hän. "Kun

kaikki ympäri käydään, niin maailmahan onkin aivan täynnä aaveita, eikö

totta?"

Jos hän vaan tietäisi, tuumi Muir, miten totta hänen sanansa olivat,

mikä kalpea aaveiden joukko liikkuikaan hänen sielussaan, ja mitkä

haamut eivät antaneet hänelle yön eikä päivän rauhaa. Ne olivat

sammutetun rakkauden ja kuoleman haamuja.

Lausuttuaan vielä pari ystävällistä sanaa Marionille meni hän

huoneeseensa. Siellä lyyhistyi hän tuolille, kätki kasvot käsiinsä ja

ajatteli Margotia — entisen, onnellisen ajan Margotia.

Hänet herätti haaveilustaan puhelimen äkillinen kiliseminen; hän

tarttui kuulotorveen ja otti vastaan tiedon, että erään Cityn suuren

liikkeen johtajaan oli suojakodissa käynti tehnyt vaikutuksen.

"Oh, te olette sangen ystävällinen... Viisi puntaa... Mr George

Verralle... Se on todellakin sangen paljon..."

Lausuttuaan koneellisesti nämä kohteliaisuussanat putosi naamio jälleen

hänen silmilleen, naamio, joka peitti Hartley Lathomin kärsivän sielun,

joka David Muirin silmillä tähysteli pimeätä maailmaa.

* * * * *

Kun Marion Cross seuraavana iltana saapui kotiinsa, huomasi hän

pöydällään Greyminsterin poliisiviranomaisilta saapuneen kirjeen, joka

kuului:

"On syytä luulla, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä

löydetty laukku on kuulunut mr Hartley Lathomille."