VII

Työssä.

"Elä katso taaksesi — katso aina vain eteenpäin", sanoi Muir itsekseen.

Sen oli hän asettanut tehtäväkseen, siitä muistutti hän alinomaa

itseään. Ei ollut helppo sitä ohjetta seurata; kutsumattomia ajatuksia

tuli yhä uudelleen ja uudelleen, ja niitä vastaan oli taisteltava,

sillä, jos ajatukset saivat vapaasti ajelehtia menneisiin tapahtumiin,

oli tulevaisuuden toivon kadottaminen lähellä — ja toivottomuus vaani

sillä tiellä. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Tulevaisuuteen oli hänen

keskitettävä ajatuksensa, tulevaisuuteen ja siihen työhön, joka odotti

häntä maailman suurella työkentällä.

Hän istui työhuoneessa, jota kaikki olivat ruvenneet pitämään hänen

omanaan, ja hänellä oli kuten tavallista, hirveän paljon työtä.

Vähitellen hän sai järjestystä siihen sekasotkuun, joka vallitsi

täällä, ja työ kävi päivä päivältä hänelle yhä mielenkiintoisemmaksi.

Muutamia päiviä oli kulunut hänen ja Marion Crossin kohtauksesta,

jolloin — oli ihmeellistä ajatella — jolloin hän, eikä isä Brampton,

oli antanut tytölle rahtusen lohtua hänen syvässä epätoivossaan.

"Haloo, Muir, onko sinulla aikaa uhrata minulle kymmenisen minuuttia?"

Raymond Johnson katsahti ovesta, hän oli tullut kysymään Muirilta

neuvoa jonkun tavallisen vaikeuden suhteen. David Muirista oli

aivan huomaamatta tullut vaikuttava henkilö Laupiaan samarialaisen

suojakodissa. Yhä enemmän ja enemmän oli Francis Brampton alkanut

luottaa häneen, eikä päivääkään kulunut, ettei Johnson olisi kysynyt

häneltä neuvoa ja toiminut sen mukaan.

"Me asetamme toivomme nousevaan polveen", oli Francis Bramptonilla

ollut tapana sanoa aina siitä saakka, kun hän alkoi työnsä täällä.

Kapeitten, mutkaisten katujen lapset, poikaset, nuorukaiset, nouseva

polvi, joka oli pelastettava seuraamasta isiensä jälkiä — siinä

oli Veljeskunnan kenties tärkein tehtävä. Poikasten yhdistys oli

kasvanut tavattomasti, teknillisessä koulussa oli paljon oppilaita;

Majassa oli täydellinen voimistelusali, jossa hajotuksia johti eräs

entinen kersantti; yhdistyksellä oli biljardihuone, lukusali ja

puusepäntyöhuone. Ja näitten poikien kesken oli David Muir nopeasti

päässyt suosituksi.

Hän voi viettää vapaahetken heidän kanssaan biljardihuoneessa, tai

seurata jotain nyrkkitaistelua, ehkäpä tarttua itsekin käsineisiin ja

ottaa sekä jaella iskuja, sillä tavoin hankkien poikain kunnioituksen

ja ihailun. Johtajassa huomasivat pojat jonkun verran kankeutta —

varmaankin aivan tiedotonta; hänen personalliset harrastuksensa eivät

vaikuttaneet yhtä välittömästi kuin Muirin, he eivät koskaan liehuneet

hänen ympärillään yhtä luonnollisen keveästi — ja siksi hänestä vaan

pidettiin, kun taas Muiria jumaloitiin.

Raymond Johnson näytti huolestuneelta tänään, ja silloin tunsi hän

kevennystä saadessaan puhua Muirin kanssa huolistaan, sillä voimakas

personallisuus herättää luottamusta. Johnson oli levoton isä Bramptonin

tähden. Muutamien päivien kuluessa oli saattanut havaita kasvavaa

masentuneisuutta ja levottomuutta johtajan käytöksessä — omituista,

silloin tällöin uudistuvaa alakuloisuutta, joka heitti varjon koko

Veljeskunnan yli.

"Se lienee luonnollista miehelle, joka tekee niin paljon työtä", sanoi

Johnson useasti. "Oletko sinä huomannut sitä, Muir?"

Tuskinpa oli se jäänyt huomaamatta Muirilta. Hän oli ihmetellyt sitä

ensi kerran kohtauksen aikana Robert Fenwickin morsiamen kanssa.

"Huoli on pahempi kuin liiallinen työ", jatkoi veli Raymond, "ja

luulenpa että isä Bramptonilla on enemmän kuin tarpeeksi kumpaakin.

Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, Muir, että koskaan ennen ei meillä ole

ollut niin suurta puutetta rahoista, emmekä koskaan ole tarvinneet

niitä niin kipeästi kuin nyt, voidaksemme pitää työtä käynnissä.

Ajattelepa kuolevien kotia — valmiina, mutta emme kumminkaan voi avata

sitä. Jumala tietää, milloin saamme sulkea muutkin. Se on uskomatonta,

sydäntäsärkevää — niin, sydäntäsärkevää on oikea sana — tämä rahojen

saannin vaikeus sellaiselle työlle kuin meidän!" huudahti hän

tavattoman kiivaasti.

Muir ei vastannut. Hän näki kulissien taakse paremmin kuin joku toinen,

ja nähdessään kaikkialla vallitsevan kelvottoman taloudenhoidon voi hän

ainoastaan ihmetellä, että pula on viipynyt niin kauan.

"Muir, en ihmettele, että isä Brampton on lohduton toisinaan. Ja niin

hyvä mies hän on! En ihaile ketään siinä määrin kuin Bramptonia, sillä

minä tiedän, mitä hän on tehnyt."

Sanat eivät olleet liian lämpimiä David Muirin mielestä: hän tiesi mitä

isä Brampton oli tehnyt hänen hyväkseen.

Francis Brampton oli osottanut luottamusta hänelle kohta alusta alkaen,

ja tämän vuoksi tunsi Muir olevansa kiitollisuuden velassa hänelle,

jolle hän ei koskaan voisi kaikkea täysin korvata. Mikä muu ovi hänelle

olisi auennut, jos tämä olisi sulettu? Missä muualla olisi ollut

tilaisuutta "löytää itsensä"? Hän oli saanut täällä paikan, eikä kukaan

ollut udellut eikä kysellyt, mikä hän oli ennen ollut; ensi hetkestä

oli Brampton luottanut häneen. Muir oli kummastellut tätä luottamusta,

jota ei kukaan liikemies osottaisi oudolle.

"Niin, minä ihailen Bramptonia rajattomasti", jatkoi Johnson. "Katso!"

Ja hän viittasi kädellään ympärilleen. "Tämä on kohonnut tänne köyhäin

kortteliin — ovi on aina avoinna kodittomille ja halveksituille, että

he voisivat vastustaa köyhyyttä ja syntiä. Ajattele, mikä ihanne, Muir!

Mikä muistomerkki miehen elämälle! Ajattele sitä! — Viisitoista vuotta

sitten alettiin yhdellä huoneella, ja nyt on päästy tähän saakka —

kaikki yhden ainoan miehen loistavien unelmien avulla!"

Veli Raymondin kasvot loistivat ihastuksesta.

"En voi sanoa, tiedätkö sinä — hän ei koskaan puhu itsestään — mutta

kun isä Brampton jätti suurituloisen papinpaikkansa maalla ja tuli

tänne, antoi hän koko yksityisomaisuutensa tähän työhön, samoinkuin hän

uhrasi terveytensäkin työskentelemällä yötä päivää. Muistan, kuinka hän

kerrankin, työskenneltyään noin viisi vuotta täällä, tuli vaarallisesti

sairaaksi — oli vähällä kuolla —. Oli ihmeellistä, Muir, kuinka melu

kadulla heikkeni sen huoneen ulkopuolella, missä hän makasi, kuinka

hiljaa lapset tulivat koulusta, kuinka naiset portaillaan alensivat

kajahtavan äänensä; väkeä kokoontui kadulle odottamaan uutisia. Siinä

kymmenentuhatta sielua käsittävässä seurakunnassa, jonka hän on tehnyt

omakseen, ei löytyne yhtään miestä eikä naista, joka ei tuntisi häntä —

ulkonäöltä kumminkin. Hän on ollut kaikkien ystävä."

"Ehkä hänen oma innostuksensa saattoi kaikki innostumaan. Kun hän tuli

terveeksi, virtasi meille rahoja. Laupiaan samarialaisen suojakoti

valmistui. Ja nyt puuttuu varoja — se, joka viime vuonna antoi suuria

summia, on nyt unhottanut meidät, senvuoksi että tänä vuonna on tehty

työtä hiljaisuudessa. Rahoja puuttuu — nyt, kun niitä tarvittaisiin

kipeämmin kuin koskaan. Saattaako joku ihmetellä, että isä Bramptonkin

tulee alakuloiseksi?"

Muir ei vastannut heti. Raymond Johnson oli koskettanut kysymystä, jota

hän itse oli hautonut paljon viime aikoina.

”Sanoit äsken, että ihmiset unhottavat teidät senvuoksi ettette pidä

ääntä itsestänne", sanoi hän hitaasti. Mutta tehän voisitte tehdä sen —

voisitte ilmottaa, tehdä koko työn liikemäiseksi. Teillä ei ole aikaa

suositella itseänne, mutta niin täytyy tehdä, jos mieli saada kuolevien

koti avatuksi, ja jollei aiota työalaamme yhä rajottaa."

Johnson tuijotti häneen avuttoman kummastuneena.

"Minä kyllä tiedän, ettet sinä voi tehdä sitä, eikä isä Brampton

liioin. Mutta sen täytyy tapahtua, ja se on tapahtuva! Työmme ei enää

saa olla suurta hiljaisuudessa. Jos te piilotatte kynttilänne vakan

alle, kuinka voitte silloin vaatia, että kansa sen näkisi? Kynttilän

täytyy loistaa yleisölle, voittaa kansan myötätunto, saada ihmiset

lahjottamaan, tekemään testamentteja —"

Heidät keskeytettiin äkkiä. Joku tuli kiireesti sisään ja pyysi puhua

mr Muirin kanssa.

Nyt oli juuri se päivä viikosta, jolloin tavallisesti pidettiin

esitelmäkokous suojakodin suuressa salissa. Nämä esitelmät olivat

aina mielenkiintoisia ja kävi niitä kuulemassa paljon väkeä: joku

tutkimusmatkailija kertoi matkoistaan, lähetyssaarnaaja työstään,

tiedemies nykyaikaisen tutkimuksen tuloksista. Tänä iltana piti isä

Bramptonin puhua, aika oli käsissä, mutta häntä ei näkynyt.

Nuori väki alkoi käydä meluisaksi salin äärimmässä osassa, ja Muir

lähti etsimään johtajaa — meni hänen huoneeseensa.

Ovi oli sulettu. Muir naputti, mutta ei saanut vastausta, naputti

uudestaan, ja meni sisään; ja silloin hän ymmärsi. Isä Brampton istui

kirjoitustuolissaan, pää nojallaan kirjoituspöytää vasten, taintuneena.

Liian raskas työ ja liian vähä nukkuminen olivat käyneet yli hänen,

vielä taudin heikontamien voimiensa. Muir nosti hänet sänkyyn,

soitti veli Raymondia, ja koetti hänen avullaan kaikin keinoin saada

isä Bramptonia tuntoihinsa. Hänen sydämensä oli täynnänsä surua ja

sääliä, mutta hän ei saanut antautua tunteittensa valtaan. Niin pian

kuin johtaja avasi silmänsä, jätti hän tämän veli Raymondin hoitoon

ja kiiruhti luentosaliin, missä kärsimättömyys oli yhä kohonut. Hän

tuskin itsekään oli selvillä siitä, mitä hän aikoi tehdä, astuessaan

puhujatuoliin ja kääntyessään kuulijoihin päin.

"Ystäväni", sanoi hän. "Ikäväkseni täytyy minun sanoa teille, että

johtaja on sairas, eikä voi puhua tänä iltana. Koska nyt on mahdotonta

saada parempaa korvausta, koetan minä puhua teille hänen sijastaan."

Miehet Ja nuori väki salissa vastasivat myrskyisin kättentaputuksin.

Useimmat heistä tunsivat Muirin personallisesti, vaikka hän oli tullut

suojakotiin vasta muutamia viikkoja sitten; monet tunsivat hänet

mielestään oikein hyvinkin. Ja he tervehtivät häntä puhujatuolissa

samoinkuin biljardihuoneessa tai voimistelusalissa, vaikka hän

näyttikin hyvin vakavalta tänä iltana — ilman sitä terveen keveätä

tuulahdusta, jonka hän tavallisesti toi mukanaan.

"Rakas Muir-ukko! Lyö vaan puita pesään!" kirkui joku ääni kaukana

salissa. "Jos olette yhtä hyvä saarnamies kuin nyrkkeilijä, niin olemme

tyytyväisiä!"

Muir alkoi puhua samasta aineesta, josta isä Brampton oli aikonut,

mutta hyvin vähän tietäen, mitä hän tahtoi sanoa. Hänet oli vallannut

nopea innostus, huomatessaan, ettei johtaja voinut näyttäytyä. Raymond

Johnson ei ollut puhuja, eikä kuulijoita voinut pettää. Aihe oli

luonnonomainen Bramptonille: "Mitä opimme erehdyksistämme?" — ja Muir

ajatteli omia katkeria kokemuksiaan.

Ennen mailmassa, kun hänellä oli loistavan kaunopuhujan maine, ei hän

koskaan ollut puhunut tämäntapaisesta aineesta. Hän melkein ihmetteli,

kuinka helposti sanoja löytyi. Aine valtasi hänet, ja hän valtasi

kuulijansa; hänellä oli jälellä vanha kykynsä kiinnittää heidän

huomaavaisuuttaan äärimäiseen saakka. Pojatkin salin perällä, jotka

tavallisesti ilakoivat ja olivat pahantapaisia sekä olivat tottuneet

saamaan ankaroita nuhteita Raymond Johnsonilta, pysyivät nyt aivan

hiljaa.

Mitä me opimme erehdyksistämme — sellaisistakin erehdyksistä, joita

toiset nimittävät synniksi — ankarista tuskista ja omantunnonvaivoista

— hän tempasi kuulijat mukaansa ja kuohutti heidän mielensä kuin myrsky

meren. He kuuntelivat henkeä vetämättä tyyntä, voimakasta ääntä,

ajattelematta ollenkaan, että hän opetti heitä oman kokemuksensa

perusteella, kuvaili heille omia katkeria kärsimyksiään. Veli

Raymondkin kuunteli, kummastuneena ja ihastuneena. Hän ei koskaan ollut

aavistanut, että Muir omisti sellaisen kaunopuheisuuden voiman.

Kun esitelmä oli lopussa ja sali kaikui kättentaputuksista ja

eläköönhuudoista, meni veli Raymond Muirin luo ja lausui, yhtä

liikutettuna kuin muutkin, silmät ihastuksesta loistaen:

"Ihmeellistä! Enpä tiedä, olenko milloinkaan kuullut semmoista

esitelmää. Se meni suoraan sinun sydämestäsi heidän sydämiinsä!" Ja

hän tunsi olevansa hiukan mustasukkainen isä Bramptonin puolesta. Niin

paljon kuin hän ihailikin johtajaa, tiesi hän, ettei tämä koskaan olisi

voinut puhua näitten raakojen, sivistymättömien ihmisten sydämiin,

niinkuin David Muir oli tehnyt tänä iltana.

Mutta Muir istui kalpeana, sammunein katsein ja ajatteli — ajatteli.

Suurin ponnistuksin oli hän saanut pidetyksi tämän esitelmän; oman,

kätketyn sydänhaavansa oli hän paljastanut kuulijoilleen. Veli Raymond

lopetti kokouksen muutamin harvoin sanoin; Muir onnistui pääsemään

joukon käsistä, joka olisi häntä yhä pitänyt siellä, ja lähti isä

Bramptonin huoneeseen. Lohduttomuus hiipi taas hänen sieluunsa,

äskeisen innostuksen perästä. Olisivatko nuo miehet osottaneet hänelle

suosiotaan yhtälailla, jos olisivat tienneet, minkälainen mies se oli,

joka oli puhunut heille velvollisuuden ja totuuden vaatimuksista.

Olisiko heillä sittenkin halua puristaa hänen kättään, jos tietäisivät,

että hän oli murhaaja?

Hän asteli hiljaa portaita ylös johtajan huoneeseen. Isä Brampton

loikoi sängyssään kalpeana, väsyneen epätoivon ilme kasvoillaan.

"Muir, tunnen epäonnistuvani kaikessa! Kun ruumiini heikontuu, kadotan

kaiken toivon ja lohdun! Minulla ei ole yhtään harrastusta työhöni,

joka kerran on ollut minun elämäni! Ja kuinka voin puhua toisille

raukoille uskoa, kun oma uskoni pettää? Jumala on vaiti. Jumala ei

vastaa rukouksiini. Ja työ epäonnistuu — epäonnistuu! Varat ovat

lopussa. Työ tuhoutuu, siksi että minä itse tuhoudun. Minä tunnen sen —

oma uskon puutteeni tappaa työn, jonka minä kerran olen alkanut."

Hän peitti kasvot käsiinsä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus huoneessa

tämän katkeran epätoivon purkauksen jälkeen. Muir katseli suruisin,

säälivin silmin isä Bramptonia.

"Mutta taistelu ei ole menetetty", sanoi hän hiljaa.

"On menetetty", kuiskasi Brampton väsyneesti. "Minun taisteluni on

niin hyödytöntä — synti on mailmassa niin voimakas — niin tavattoman

voimakas. Ja kurjuus, hätä ja kuolema — minä olen kadottanut

innostukseni, vaikka olenkin koettanut tehdä työtäni velvollisuutena,

mutta se on niin hyödytöntä. Olen menettänyt uskoni ja toivoni. Jumala

on vaiti."

"En usko teitä — en tahdo uskoa teitä", sanoi Muir kirkkaalla äänellä,

jossa kuvastui hänen voimakas, valtava personallisuutensa. "Olette nyt

väsynyt — liiaksi työn rasittama, ja senvuoksi olette epätoivoinen.

Enkö minä sitä tietäisi? Enkö tietäisi sitä omasta kokemuksestani?

Mutta työ ei ole epäonnistunut. Katsokaa minua — minä olen osa

työstänne. Muutamia viikkoja sitten olin yhtä epätoivoinen kuin tekin

— vieläpä enemmänkin! Teitä on soimaamassa vain rikos omaa itseänne

vastaan, minä — minä olin rikkonut muita vastaan. Kun te ensi kerran

näitte minut, olin minä juonut upottaakseni omantunnontuskani, niin

että olin hulluuden rajoilla. Mutta teidän ovenne oli avoinna minulle,

ja minä menin siitä sisälle uuden toivon mailmaan. Jumala ei vaikene,

isä Brampton, vaikk'ei hän joka päivä vastaakaan rukouksiimme.

"Minä olen yksi sana hänen vastauksestaan. Jokainen hyljätty, joka on

saanut apua täältä, on sana hänen vastauksestaan, jos te vaan tahdotte

lukea sen!"

Hän vaikeni. Toivon pilkahdus välähti väsyneissä silmissä, jotka

katselivat häntä. Isä Brampton tahtoi tulla vakuutetuksi, hän tahtoi

saada takasin entisen intonsa ja uskonsa, tämä mies, joka kärsi

sisäisen heikkouden ja lohduttomuuden kirousta. Muir tarttui hänen

käteensä ja lisäsi hiljaa:

"Teidän on uudelleen ryhdyttävä taisteluun syntiä ja hätää vastaan ja

käytävä taistelu loppuun; Jumala on auttava teitä."

Francis Brampton katsoi häneen ja vastasi liikutuksesta vapisevalla

äänellä:

"Auttakaa minua, Muir, voittamaan takasin, mitä olen kadottanut.

Luulen, että olette lähetetty tänne antamaan minulle takasin!"

Varmaankin olivat nämä ihmeellisimmät sanat, mitä koskaan oli lausuttu

tässä talossa! Ne lausui mies, joka oli luonut tämän syntisten Majan,

hänelle, joka kerran oli Hartley Lathom — petturi — varas — murhaaja!