VI

David Muir.

David Muirin edessä kirjoituspöydällä oli suuri kirja, joka kiinnitti

hänen huomiotaan. Joka aamu tuli Laupiaan samarialaisen suojakotiin

suuri posti, vaikka lahjotuksia tuovat kirjeet olivat päivä päivältä

käyneet yhä harvemmiksi; ainoastaan avunhuudot lisääntyivät pikemmin

kuin vähenivät. Puoleksi kirjoitettu vastaus oli David Muiriksi

itseään kutsuvan miehen edessä, mutta tällä hetkellä oli hänen kynänsä

toimeton, ja hänen ajatuksensa harhailivat katseen mukaan pois

paperista, ulos ikkunasta auringonpaisteeseen, joka virtaili pihan

ruohomatoille — saman kevätauringon, joka peninkulmien päässä kimalteli

Wistholman laineitten yllä.

Kenties kevätaamun vuoksi — kevään ja auringon takia — johtui hänen

mieleensä Margot — ja hänen ajatuksensa harhautuivat pois heidän

jokapäiväisistä askareistaan.

"Margot piti niin paljon keväästä", kuiskasi hän.

Tässä rukousten ja työn ympäristössä eli yhä David Muir, Laupiaan

samarialaisen veljeskunnan vieraana, ottaen joka päivä elämän

velvollisuutena, käskynä — ei oikeutena.

Vieraana, vaikka hänellä vielä oli suurin osa rahoistaan jälellä,

senvuoksi että veljeskunnan säännöt kielsivät rahanmaksun vierailta.

Mutta vaikka hänen rahoistaan ei huolittukaan, maksoi David Muir

kumminkin saamansa laupeuden. Niin olikin laki, vaikka kirjoittamaton:

että jokaisen oli maksettava työllään, kunkin kykynsä mukaan.

David Muir — hän oli jo tottunut tämän nimen kaikuun ajatuksissaankin —

olisi tuskin voinut sanoa, kuinka tai mistä syystä hän oli jäänyt tämän

ihmeellisen talon turviin.

Hän ei ollut koskaan ollut uskonnollinen, oli tuskin koskaan uskonut

jumalaakaan, ja täällä oli ilmapiiri aivan uskonnollinen. Ilmapiiri

— siihen ei sisältynyt mitään pakollisia käyntejä kappelissa, mitään

rukouksia ja todistuksia ei pyydetty, eikä odotettu onnettomien ja

hylättyjen taholta, jotka etsivät suojaa majassa tai vieraanvaraisuutta

yleisessä päivällispöydässä. Paitsi kiitosta ennen ruokaa ja sen

jälkeen, ei Muir voinut muistaa kuulleensa julkista rukousta taloon

tulonsa jälkeen. Mutta ei hän myöskään voinut muistaa mitään muuta

paikkaa, jossa rukouksen henki oli tuntunut olevan läsnä niinkuin

täällä.

Nyt istui hän tänä aamuna, katsellen ajatuksissaan Lontoon varpusia,

jotka iloisesti hyppelivät pihamaalla.

"Ihmettelen", kuiskasi hän äkkiä hiljaisuuteen, ikäänkuin vastaukseksi

ajatukselle, joka oli hiipinyt hänen sieluunsa kutsumattomana vieraana,

eikä tahtonut sieltä lähteä — "minä ihmettelen."

Ja yhtäkkiä nauroi hän ääneensä pienen huoneen hiljaisuudessa. Noitten

sanojen todellinen tarkotus oli niin omituisen haaveellinen, että

täytyi nauraa — katkeraa naurua, joka oikeastaan on sydämen itkua.

"Ihmettelen, tulenko koskaan näkemään häntä enää — sitä naista, jota

rakastan — sitä naista, joka on minun vaimoni — saanko koskaan enää

pidellä häntä sylissäni — ei oman käden vaan rakkauden oikeudella?"

Tämä ajatus kätkeytyi siihen muutamaan sanaan, joka hiljaisuuteen

kuiskattiin.

Nauru kuoli hänen huuliltaan yhtä nopeasti kuin se oli siihen

ilmestynytkin. Hän tiesi, että hän yhtä helpolla voi herättää eloon

kuolleen miehen haudastaan Greyminsterissä kuin rakkauden Margotin

sydämessä.

Vielä hetken katseli hän ulos auringonpaisteeseen mitään näkemättömin

silmin, ja kääntyi sitten päättävästi pöydän puoleen, missä puoleksi

kirjoitettu kirje oli. Hänellä ei ollut mitään paluutietä, sen hän

tiesi. Mutta — hän oikaiseutui kuin raskaan taakan alla — Jumalan

kiitos, hän oli oppinut käymään eteenpäin.

Hän lopetti kirjeensä, luki sen läpi ja alkoi uuden. Maksu työtä

tekemällä oli ollut hyvin helppoa David Muirille siitä hetkestä,

jolloin lääkäri salli hänen ryhtyä työhön; hän oli löytänyt satoja

tehtäviä, ja hän oli täyttänyt jokaisen tyynellä, perinpohjaisella

tavallaan, joka aina oli ollut ominaista hänelle.

Laupiaan samarialaisen suojakodissa elettiin täyttä ja rikasta elämää,

josta jäi hyvin vähä aikaa suruun ja mietiskelyyn, ja joka niin

väsytti ruumiin, että uni oli voittamattoman välttämätön. Ei ollut

ihmettelemistä, että tämä mies, tämä hylky synnin merellä, voisi pysyä

siinä satamassa, johon viimeinen tulvavirta oli hänet heittänyt. Häntä

pelotti ajatus, että hänen kerran täytyi lähteä täältä — ihmeellinen,

uusi pelko, joka herätti vanhan, aivan kuin tuska herättää tuskaa.

Ensi kerran nähdessään isä Bramptonin rupesi hän pitämään tästä, ja

hänen tunteeseensa vastattiin selvästi. Francis Brampton oli luottanut

häneen — osottanut hänelle luottamustaan ensi hetkestä saakka. David

Muirista, jonka elämä ei koskaan ollut luottamuksen arvoista, oli

tämä kummastuttavaa. Kenties juuri tämä täydellinen luottamus oli

vaalinut toivon siementä hänen sydämessään ja saanut hänet kuiskaamaan

"ihmettelen".

David Muir tiesi tuskin itsekään, kuinka hänet oli majotettu tähän

rauhalliseen huoneeseen puhelimineen ja puhetorvineen, jossa oli

suuria pinoja kirjanpitokirjoja, niin pelottavan huonosti hoidettuja,

ennenkuin hän tuli ja yritteli saada järjestystä siihen sekasotkuun,

mihin Francis Bramptonin asiat olivat joutuneet.

Kuta syvemmälle hän suojakodin asioitten huonon hoidon tutkimuksessaan

pääsi, sitä enemmän häntä kummastutti, mutta enää hän ei ihmetellyt

Raymond Johnsonin, varastomestarin, levottomuuden ilmettä, eikä isä

Bramptonin usein uudistuvaa alakuloisuutta.

Muutamia viikkoja sitten olisi vielä muuan mies Greyminsterissä,

Hartley Lathom nimeltään, sanonut, että liiketoiminta, joka

täydellisesti uskottiin kovin hermostuneen miehen huostaan, oli pian

tekevä kuperkeikan. Mutta täällä Laupiaan samarialaisen suojakodissa

alkoi David Muir ymmärtää sitä ihmettä, jonka avulla kaikki suuret

ihmisystävälliset yritykset pysyvät pystyssä: rukousta ja uskoa — sitä

uskoa, Joka palvelee toisia rakkauden, eikä palkan vuoksi.

Jumala, joka oli antanut elämän lahjan tälle miehelle takaisin

liekkivän haudan yli, tahtoi nähtävästi opettaa hänelle elämän läksyn

uudestaan.

Koko päivän opiskeli hän tässä ihmisyyden koulussa,

vastaanottohuoneessa, missä hän kaksi tuntia aamuisin ja kaksi

tuntia iltasin autteli aina jotakin veljeä vastaanottamaan

apua-anovia, kirjoitti muistiin heidän nimiänsä, kuunteli heidän

kertomuksiaan ja antoi tarvittavaa apua: kappelissa, tässä pienessä

virkahuoneessa, missä hän huolellisesti seuloi akanat nisuista johtajan

kirjeenvaihdossa; koulussa ja poikayhdistyksessä, missä väsymättömin

ponnistuksin koetettiin pidättää katupoikien haluja ja opettaa heille

omanarvontunnon ensimäisiä perusteita, jotta heistä tulisi kunnollisia

ja kunniallisia miehiä lurjusten sijasta; oppia, oppia, rivejä rivien

perästä, määräyksiä määräysten perästä, elämän yksinkertaisimpia

perustotuuksia, joista hänellä ei koskaan ennen ollut vähintäkään

tietoa.

David Muirin työtä häiritsi kevyt naputus ovelle, minkä jälkeen veli

Raymond nopeasti astui huoneeseen.

"Olen pahoillani, Muir", sanoi hän, "mutta minun täytyy pyytää sinua

ottamaan hetkeksi minun paikkani klinikassa. En ehdi sitä ennen, ja

siellä on juuri vaikea tapaus."

David Muir seurasi häntä heti. Matkalla sai hän muutamia lähempiä

tietoja. Muuan mies oli löydetty tiedottomana kadulta ja viety

sairaalaan majan ambulanssivaunuilla. Lääkäri oli juuri käynyt ja

sanonut, ettei enää ollut mitään tehtävää; siinä pienessä huoneessa,

joka oli varattu vaikeampia tapauksia varten, oli hyvin hiljaista ja

rauhallista; siinä oli vaan kaksi vuodetta, ja toinen oli tyhjänä.

Toisessa makaava mies ei viipyisi siellä kauan, eikä kauan vaivaisi

niitä pappeja ja leviittoja, jotka olivat menneet hänen ohitseen,

ajatteli David Muir kumartuessaan hänen ylitseen. Kuoppaiset posket,

sisäänpainuneet silmät, vaivaloinen hengitys, kaikki ne kertoivat, että

miehellä oli viimeiset hetket käsissä.

Muir muisti, kuinka hän itse joku aika sitten oli tuotu kadulta, kuten

tämä onnetonkin, ja ilman sitä erästä henkensä uhrannutta naista

olisi hän ollut yhtä lähellä kuolemaa kuin tämäkin. Se muisto ja syvä

kiitollisuudentunne pysyivät aina hänen mielessään, mutta muisto

valtasi hänet kokonaan kumartuessaan vuoteessa makaavan onnettoman

puoleen. Hän nukkui, ja David Muir asettui vartioimaan häntä. Hetken

perästä avautui ovi ja Raymond Johnson astui sisään.

"Nukkuuko hän vielä?" kuiskasi hän. "Ulkona on muuan nainen, joka

haluaa nähdä häntä. Hän pelkää, että mies on muuan, joka on ollut

kadoksissa."

Raymond avasi oven ja kumarsi jollekin ulkona olevalle. David Muir

meni vuoteen viereen. Hän oli niin tottunut näihin jokapäiväisiin

näytelmiin, kun naiset tulivat pelastuskoteihin kadonneita hakemaan.

Sisälletullut nainen oli nuori ja miellyttävä, erinomaisen

huolellisesti puettu, mutta hänen kasvoillaan kuvastui melkein

epätoivoinen levottomuus. Hän kumartui nopeasti katsomaan sairaan

kasvoja, mutta vetäytyi yhtä nopeasti takaisin päästäen syvän

helpotuksen huokauksen:

"Oi, ei, ei! Jumalan kiitos, eihän se ollut hän — Robert Fenwick!"

David Muir lennähti takasin, ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkeiksi.

Hän ihmetteli, oliko hän kyennyt estämään hämmästyksen huudahduksen,

joka oli pääsemäisillään hänen huuliltaan — hän ei tiennyt varmaan sitä.

Kahdesta viimeisestä sanasta oli hänelle selvinnyt, kuka tyttö oli.

"Oma Marionisi."

Mutta tyttö katsoi ohimennen häneen ja kääntyi sitten Raymond Johnsonin

puoleen.

"Kiitos", sanoi hän matalalla äänellä, jota hän koetti estää

vapisemasta. "Jos vasta sattuu samallaisia tapauksia — jos tuodaan

miehiä, joista ette muuten saa selvää — niin olkaa hyvä ja ilmottakaa

minulle! Pyydän anteeksi, levottomuuteni vuoksi täytyi minun vaivata

teitä. Isä Bramptonilla on osotteeni — hän tuntee minut. Nimeni on

Marion Cross."

Ulkona säteili ja loisteli yhä sama kevätaurinko, joka äsken oli

levittänyt toivon siementä David Muirin sydämeen. Nyt oli tämän tytön

onnen murtumisen varjo langennut hänen ja auringon välille ja syöksi

hänet takaisin toivottomuuteen. Hän oli nähnyt tytön kasvoissa sen

tuskan, joka oli hänen lahjansa tälle. Syyllinen, oi, — kuinka suuri

syyllinen!

Ovi avautui hiljaa ja Raymond Johnsson tuli taas sisään.

"Isä Brampton pyysi sinua tulemaan hänen luokseen heti", lausui hän.

"Miss Cross on siellä ylhäällä nyt, luullakseni. Hän meni ensin

tiehensä, mutta tuli heti takasin."

Muir katseli hämillään häntä. Miksi oli Marion Cross tullut takaisin,

ja miksi piti hänen mennä isä Bramptonin luo, kun tyttö oli siellä?

Hän oli jääkylmä koputtaessaan ovelle ja astuessaan huoneeseen, peläten

kohtausta, säikkyen tytön syyttäviä silmiä. Astuessaan kynnyksen yli

musteni hetkeksi hänen silmissään. Sitten kuuli hän isä Bramptonin

äänen — hänen tavallisen leppeän äänensä ilman pienintäkään syyttävää

kovuutta. Ja äkkiä huomasi hän ensi kerran, kuinka mahdotonta oli

yhdistää David Muiria ja Hartley Lathomia toisiinsa, vaikkapa

viimemainitun rikos tulisikin ilmi.

Nyyhkyttävän tytön katse liukui hänen ohitseen yhtä välinpitämättömänä

kuin äsken sairashuoneessa.

"Ah, Muir, olen iloinen, että tulitte. Tällä nuorella tyttöraukalla on

suuri huoli. Hän on tullut hakemaan neuvoa ja apua, ja ajattelin että

te — hän on miss Cross."

Muir kumarsi koneellisesti tytölle, joka nyyhkytti rajusti, hänen

kasvonsa olivat värittömät, melkein valkeat, ja silmistä loisti

kuumeinen ilme. David Muir tuskin uskalsi katsoa tyttöön — olihan se

hänen työtänsä, hänen työtänsä!

Isä Brampton puhui hiukan katkonaisesti; Muirkin huomasi, ettei hän

ollut oikein oma itsensä. Hänen tavallinen järkkymätön tyyneytensä

petti hänet, ja hänen silmänsä harhailivat hermostuneesti ympäri.

"Tämä tyttöraukka — mutta on parempi alkaa alusta", sanoi Brampton.

"Hän oli kihloissa ja olisi pian mennyt naimisiin erään nuoren Robert

Fenwick-nimisen miehen kanssa, joka oli asianajaja Lathomin kirjurina

Greyminsterissä. Hartley Lathom — olette ehkä kuullut nimen erään

surullisen tapauksen yhteydessä, viisi, kuusi viikkoa sitten. Mr Lathom

ampui itsensä."

Muir nyökkäsi.

"Robert Fenwick matkusti Greyminsteriin todistamaan eräässä jutussa, ja

Greyminsteristä katosi hän samana yönä kuin mr Lathom teki itsemurhan,

käytyään myöhään samana iltana mr Lathomin asunnossa —"

Kalmankalpea tyttö keskeytti hänet kiivaasti epätoivosta värisevällä

äänellä:

"Hän on kuollut — kuollut! Hänet on murhattu, minä tiedän sen nyt!

Katsokaa, katsokaa!" Ja hän sieppasi lehden pöydältä, levähytti sen

auki Muirin eteen ja osotti erästä uutista. "Robert Fenwickin veriset

vaatteet on löydetty joesta läheltä Greyminsteriä! Se merkitsee — että

hän on kuollut!"

Muirin korvissa tuntui tytön ääni saavan satoja kuiskaavia kaikuja

hiljaisessa huoneessa, ikäänkuin eivät sanat voisi kuolla yhtä vähän

kuin se murhenäytelmäkään, jolle ne antoivat nimen. Joki oli kavaltanut

salaisuutensa! Ei koskaan ollut ennen hänen itsehillitsemiskykynsä

ollut niin kovalla koetuksella. Mutta, lukuunottamatta hikipisaroita

otsalla ja suun ympärillä oli hän ulkonaisesti tyyni; ainoastaan pitkä

arpi loisti punaisena harmaankalpeasta poskesta.

Hän luki uutisen:

"Eilen tehtiin Greyminsterin läheisyydessä merkillinen löytö, joka

tavallaan valaisee Robert Fenwickin katoamista noin kuusi viikkoa

sitten. Kivillä täytetty nahkalaukku, joka selvästi on ollut

useita viikkoja vedessä, löydettiin eilen joen syvimmästä kohdasta

Minternsillan alapuolelta, jokea syvennettäessä. Laukussa oli joukko

verentahraamia vaatteita, ja vaikka nimimerkit selvästi olikin

poistettu, löytyi eräässä paikassa nimi Robert Fenwick. Laukku

jätettiin poliisin haltuun, ja tutkimuksiin ryhdyttiin heti. Asia

herättää suurta huomiota."

Ei siis kumminkaan mitään, joka johtaisi epäilykset Hartley Lathomiin.

Hän tunsi kevennystä siitä, enemmän Margotin tähden kuin itsensä.

David Muir kohtasi tytön katseen. Hän näki harvinaiset — monen mielestä

kauniit kasvot, jotka kiinnittivät huomiota luonteenvoimallaan. Mustat

silmät hehkuivat tulta, joka osotti liikutusta — tuskaa, epätoivoa ja

kostonhalua. Muir loi silmänsä alas tytön katseen edestä ja katsahti

Isä Bramptoniin.

Isä Brampton näytti odottavan, että hän sanoisi jotakin ja katkaisisi

hiljaisuuden; tämä inhimillisiä kärsimyksiä kokenut mies näytti

joutuneen avuttomaksi huomatessaan sen hirveän surun, joka kuluttavana

liekkinä oli syöpynyt tytön sydämeen. Ja tällä hetkelläkin huomasi Muir

hämmennyksen tunteen hänessä. Varmaan ei johtaja ollut oma itsensä

tänään; hänen katseensa kuvasti väsymystä, hänen olennossaan näkyi

levottomuutta, joka tuntui ihmeelliseltä Muirista.

"Mitä luulette, Muir?" kysyi Brampton. "Olen sanonut miss Crossille,

ettei hän heti saa ajatella pahinta. Ei ole mitään todistuksia — vahva

epäluulo tosin, mutta ei todistuksia."

Marion Cross nojasi pöytään, hengittäen kiihkeästi.

"Mitä luulette?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä David Muirilta.

Hänen silmänsä olivat kuivat, huolimatta rajuista nyyhkytyksistä.

"Robert Fenwick, joka katosi useita viikkoja sitten jäljettömiin, oli

sulhaseni. Nyt on hänen vaatteensa löydetty joesta, kivillä upotettuina

ja verisinä. Mitä on minun ajatteleminen?"

David Muir hengitti syvään. Hän ei voinut antaa tytölle toivoa, jonka

tiesi valheeksi, hän ei voinut pidentää tytön kauheata epävarmuutta.

Oli parasta ilmottaa totuus heti — vähemmän julmana ensin.

"Luulen", lausui hän hiljaa. "Luulen, että pelkonne on liiankin

perusteellinen. Tahtoisin pitää vireillä toivoanne, mutta —" Hän ei

lopettanut ajatustaan.

Tyttö tuijotti häneen hetken. Sitten huusi hän kiivaasti, ikäänkuin

menettäen viimeisenkin heikon toivon:

"Niin, minä tiedän — luulen tienneeni sen koko ajan, vaikk'en ole

uskaltanut uskoa sitä todeksi! Minä tiesin, että hän olisi kirjoittanut

minulle, jos olisi ollut elossa! Hän on kuollut — murhattu! Oi, kuinka

minä voin seistä tässä tietäen, että hän on kuollut! Ihme, etten tule

hulluksi!" Hän painoi kädet silmiään vastaan. "Oh, seuratkoon kirous

sitä, joka sen on tehnyt! En voi lakata, ennenkuin totuus on tullut

ilmi. Tahtoisin nähdä murhaajan hirtettävän kaksi kertaa! Hirttäminen

on liian helppo kuolema sille miehelle!"

David Muirin oli kauheata nähdä tytön äärimmäistä epätoivoa.

Kyynelettömät nyyhkytykset värisyttivät häntä ja hän nyyhkytti hiljaa,

ikäänkuin hän oli täydellisesti unohtanut molemmat läsnäolijat.

"Hän kuoli sinä yönä, — sinä yönä, jolloin hänen nähtiin tulevan mr

Lathomin asunnosta!" sanoi hän äkkiä soinnuttomalla äänellä, ikäänkuin

itsekseen puhuen. "Poliisi tiesi väärin, hän ei koskaan mennyt Mintern

Junctioniin. Minä en sitä usko — hän kuoli sinä yönä, muutoin olisi hän

vastannut kirjeeseeni, Robert-raukka!"

Muir tuijotti ulos ikkunasta. Tukahuttava kauhun tunne kouristi hänen

kurkkuaan. Hän ei voinut puhua.

"Oi, kuka on ollut se julmuri, joka on murhannut hänet", puuskahti

tyttö kiihkeästi. "Ja Robert yksin ojensi kätensä pelastaakseen minut,

kun olin epätoivoissani ja tuhon lähellä — kun hän nyt on kuollut,

miksi minäkään eläisin?"

David Muir kääntyi äkkiä. Hän ei voinut kestää. Astuen nopeasti tytön

luo puhkesi hän puhumaan:

"Ei, ei! Ette saa sanoa niin! Elkää — elkää antako tämän hirveän

iskun johtaa teitä epätoivoon! Sanoitte, että hän pelasti teidät

kerran — näyttäkää, ettei se tapahtunut turhaan! Antakaa hänen

rakkautensa muiston pelastaa teidät vielä kerran!" Hän puhui voimalla

ja vakavuudella, joka kummastutti isä Bramptonia, hänen kuullessaan

nämä aivan kuin hänen suustaan lähteneet sanat — lausutut syvemmin

kärsivällä äänellä, kuin hän koskaan olisi voinut. "Onhan teillä

muistoja, joille elää, hänen rakkautensa muisto, jalon tekonsa muisto —

säilyttäkää niitä tuoreina ja puhtaina, kunnioittakaa niitä kantamalla

surunne rohkeana, jalona naisena!"

Hänen äänessään oli harvinainen sointu, joka sytytti sanat liekeiksi ja

antoi niille voimaa tunkeutua tytön raskaan surun murtamaan sieluun.

Olisipa tyttö tietänyt, että tämä hänen epätoivonsa aiheuttama purkaus

oli anteeksipyyntö tuolta mieheltä itseltään, joka kerjäsi armoa

oman itsensä edessä. Hän ei voinut kestää tätä surua, joka oli hänen

syntinsä hedelmä. Hän taisteli oman itsensä kanssa, yrittäen pelastaa

tytön epätoivosta.

Hetken hiljaisuus seurasi Muirin tahdotonta purkausta. Kenties

ihmetteli hän itsekin sen vaikutusta. Hän ei olisi voinut uskoa

vaikuttavansa tyttöön, niinkuin hän silminnähtävästi oli tehnyt

Tytön tummat silmät olivat kiintyneet Muirin rukoileviin kasvoihin

ja hänen huulensa vapisivat. Vähitellen katosi silmien tyly loiste

kyynelvirtaan, joka virkistävänä tulvehti hänen polttavaan sydämeensä —

helpotuksena, jota hän nyt ennen kaikkea tarvitsi.

Hän nousi ja puristi David Muirin kättä, ja kyyneleitä valui kummankin

kädelle.

"Kiitos, mr Muir", sanoi hän nyyhkyttäin, "kiitos! Te olette hyvä mies.

Olen kuullut puhuttavan teistä. Olen kuullut, kuinka rohkea ja jalo

mies te olette. Ja teidän sananne ovat auttaneet minua — ette tiedä,

kuinka ne ovat minua liikuttaneet ja auttaneet minua epätoivossani.

Niin, onhan minulla muistoja, joille elää, jalon miehen rakkauden

muistoja."