IV

Laupiaan samarialaisen suojakoti.

Suuressa huoneessa oli kolme vuodetta, mutta ainoastaan yksi niistä

käytännössä — se, jossa Lathom makasi. Se oli vastapäätä tulisijaa ja

vastapäisellä seinällä viistoon riippui huoneen ainoa taulu, jäljennös

_Wattin_ maalauksesta _Rakkaus ja Elämä_. Huonekaluja oli vähän, mutta

tarkotuksenmukaisia, eikä koko huoneessa ollut mitään liikaa ja silmää

väsyttävää.

Vuoteesta vasemmalle etelään päin oli matala, leveä ikkuna. Kalpea

talviaurinko pilkisti lyijyttyjen pienten ikkunaruutujen lävitse ja

heitti keltaisen valojuovan valkealle seinälle.

Vuoteessa makaava mies, joka oli levännyt hiljaa, ikäänkuin hänen

jäsenissään olisi asunut kuoleman kankeus, alkoi levottomasti

liikutella käsiään ja valitti hiljaa. Silloin nousi ikkunan vieressä

tähän saakka äänettömänä istunut mies ja meni vuoteen luo, kumartuen

sairaan yli levottoman huolenpidon ilme kasvoillaan.

Mies oli pitkä ja korkearakenteinen, ja hän liikkui hiljaa ja

notkeasti, mikä ei suinkaan ole tavallista hänen kokoisilleen. Hänen

sileäksi ajellut kasvonsa ja lyhyiksi leikatut hiuksensa tekivät

hänet poikamaisen näköiseksi, mutta hänen ruskeat, lempeät silmänsä

ilmaisivat, että hän oli kolmenkymmenenvuotias, ehkä ylikin. Hänen

takkinsa oli karkeaa, mustaa kangasta, joka enimmän muistutti papin

kasukkaa, mutta hänen hyvin sopiva, hohtavan valkoinen kauluksensa ja

siisti kaulaliinansa eivät ollenkaan tehneet papillista vaikutusta.

Hän kosketti hiljaa Lathomin haavottuneen posken sidettä. Kosketuksen

tuntiessaan katsoi sairas mies ylös, ja tajunnan heijastus välähti

hänen silmissään.

"Kuinka — kuinka on naisen laita?" kysyi hän matalalla, käheällä

äänellä.

Kauhtanaan puettu mies hymyili, ja hymy valaisi hänen voimakkaita,

rumia kasvojaan ihmeellisellä tavalla.

"Te siis muistatte hänet? Elkää olko huolissanne hänen tähtensä, hän

voi hyvin." Hänen vastauksessaan oli hyväätekevää suoruutta, jotain,

jota niin harvoin tapaa houreista heräävän kuumesairaan ensimäisiin

kysymyksiin annetuissa vastauksissa. "Te saitte pahoja vammoja

kumpikin, mutta nythän olette parempi, vai kuinka? Tämä oli ensimäinen

sana, jonka olemme kuulleet teidän suustanne, luulimme melkein, että

olette antanut vaitiololupauksen."

Lathom tunsi huojennusta kohdatessaan ruskeitten silmien lempeän

katseen. Hänen aivonsa olivat vielä sameat ja hänen muistonsa sekaisin,

mutta hän kykeni kumminkin pelkäämään, että joku salaisuus olisi

päässyt muiston vankilasta hourailun kestäessä.

"Minulla on varma tunne — että olen vahingoittanut jotakin", sai Lathom

vaivoin sanotuksi. "Mutta" —, hän ei voinut jatkaa ja väsymyksestä oli

hänen tajuntansa taas kadota.

"Elkää olko levoton", sanoi kauhtanaan puettu mies nopeasti. "Ette

ole joutunut varkaitten ja ryövärien joukkoon, tämä on _Laupiaan

samarialaisen suojakoti_, ja te olette ystäväin parissa. Mutta saatte

tietää meistä kaikki myöhemmin. Nyt on teidän vaan oltava niin tyyni

kuin mahdollista, rakas ystäväni. Jos juotte tämän, saatte unta.

Kenties pääsette illaksi siksi voimiinne, että voitte puhella isä

Bramptonin kanssa."

Hän pisti kätensä varovasti päänaluksen alle ja piti lasia sairaan

huulilla. Lathom joi kiivaasti, vajosi sitten raskaasti vuoteeseen ja

sulki pakottavat silmänsä.

Isä Brampton! Ken oli isä Brampton, ja miksi tahtoi hän puhella

Lathomin kanssa? Missä oli hän kuullut sen nimen ennen? Vielä

kamppaillen näitten kysymysten kanssa, liukui hän hiljaa rajan yli unen

valtakuntaan.

Oli aamu kun Hartley heräsi, harmaan himmeä helmikuun aamu. Hän

avasi silmänsä ja katseli ihmeissään ympäri outoa huonetta. Mitä oli

tapahtunut — miksi nukkui hän täällä — missä oli Margot?

"Margot!" Hän kertasi nimen ääneen. Ja sitten muisti hän — katkerat

muistot palasivat hänen mieleensä ja kyyneleitä pusertui silmäluomien

alta. Hän oli heikko ja hentomielinen kuin lapsi.

Hänen aivonsa työskentelivät raskaasti ja tuskallisesti. Hajanaisia

kuvia vyöryi hänen silmiensä editse; hän muisti likaisen aamiaishuoneen

huonossa hotellissa, missä muuan mies istui lukien kirjettä. Kirjeen

alla seisoi "Oma Marionisi" — ja se mies oli juuri hän!

"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista — sinä annoit

minulle toivon — — — niin, minä toivon, että isä Brampton vihkisi

meidät — — —"

Hyvä Jumala! Nyt muisti hän — kuka hän oli ja mitä hän oli tehnyt.

Kolme ihmiselämää oli hän tuhonnut — Fenwick — Margot — ja Marion.

Viimeinen viikko oli hänen edessään kuin avattu kirja, johon jokainen

teko, jokainen ajatus oli piirretty tulikirjaimin. Mutta taas saavutti

hänet tajuttomuus kuin tumma pilvi, jokseenkin yhtä lempeänä kuin uni.

Kun hän uudelleen avasi silmänsä, oli huoneessa melkein pimeä.

Pöytälamppu varjostimineen levitti niukan valojuovan pöydän ääressä

kirjoittamassa istuvan miehen pään ja hartioitten yli. Lathom tuijotti

mieheen mielessään hämärä aavistus, että oli nähnyt hänen kasvonsa

ennenkin. Ne kasvot eivät olleet kauniit, eivätkä pyhimysmäiset,

mutta Lathom tunsi niihin katsoessaan, että sangen pieni raja esti ne

olemasta kumpaakin.

Hän koetti kääntyä vuoteessa, mutta liike pakotti tuskanhuudon hänen

huuliltaan. Lampun ääressä istuva mies kääntyi ja katsahti sänkyyn

omituisen kaukaa tulevin katsein, ja samassa silmänräpäyksessä palasi

Lathomin muisti. Tämä oli se mies, jonka hän ikäänkuin unessa oli

nähnyt juoksevan apuun samalla hetkellä kun hän sai pelottavan iskun,

joka riisti hänen tajuntansa kadulla kapakan edessä. Ja hänen täytyi

olla isä Brampton — sen oli hän kuullut kerran houreisissa unissaan.

"Onko teillä kovin paha olla?" kysyi toinen syvällä ja lämpimällä

äänellä, tullen sängyn luo.

"On", vastasi Lathom heikosti. "Minulla on hyvin paha — — — luulen,

että olette isä Brampton."

Toinen nyökkäsi.

"Olen, nimeni on Brampton, mutta kuinka te sen tiesitte?" Hän naurahti.

"Pelkäänpä jo näyttäväni, miten huono sairaanhoitajatar minä olen. Ei

siis ihme, että Johnson niin vastenmielisesti jätti minut tänne."

Lathom yritti hymyillä, mutta tunsi samalla kovaa kipua haavottuneessa

poskessa.

— "Onko hän mr Johnson — se mies, jonka näin — äsken — tai vuosi sitten

— en tiedä missä — ollessani hetken valveilla —.” Hänen poskeansa särki

puhuessa.

"Kyllä, hän oli Johnson, ja hän on mainio sairaanhoitaja", sanoi isä

Brampton sydämellisesti. "Hänen veljensä on meidän lääkärimme täällä;

te olette ollut hänen hoidossaan jo yli viikon. Tuskin uskalsin toivoa,

että hän saisi teidät paranemaan, silloinkun nostimme teidät kadulta

ylös."

"Mitä tapahtui sitten?" kysyi Lathom. "Kuulin että nainen voi paremmin."

"Kyllä... aivan varmasti hän voi paremmin, paremmin kuin kukaan meistä

voisi ajatellakaan."

Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Sitten puhui Lathom, ja

hänen äänensä vapisi, kun hän ajatteli maalattua ja kaikuvanauruista

katunaista, joka oli koettanut suojella häntä tovereitaan vastaan.

"Olen pahoillani, että hänkin loukkaantui. Hän teki kauniisti

menetellessään niin. Ihmettelen, mikä johti hänet siihen?"

"Jumalainen laupeuden harrastus — rohkean tyttö raukan!" sanoi isä

Brampton poiskääntyen. "Peloton tyttöraukka."

"Mutta — mitä tarkotatte?" kysyi Lathom käheästi. Äänensävy enemmän

kuin sanat pelotti häntä. "Nainen — eikö hän voi hyvin, eikö hän tullut

terveeksi jälleen?"

"Minä tarkotan", — Isä Brampton puhui nopeasti kuin vasten tahtoaan —

"että nainen, joka pelasti henkenne, antoi omansa sijaan. Hän kuoli nyt

illalla."

Sidekasvoinen mies tuijotti mielettömänä isä Bramptoniin.

"Kuollut — sanotteko, että hän on kuollut?" sanoi hän avuttomasti.

"Mutta — minä en ymmärrä. Minä —". hänen äänensä sammui hiljaisuuteen.

Mutta äkkiä nousi hän puoleksi sängyssään ja huusi, ikäänkuin vasta nyt

olisi ymmärtänyt:

"Kuollut! Jumalan tähden — sanokaa, että kuulin väärin! Hän — hän

ei voi olla kuollut — nainen, joka tahtoi auttaa minua! Minä näin

hänen kyllä saavan kauhean iskun — mutta hän ei voi olla kuollut.

Sanokaa pian, ettei hän ole kuollut!" Hänen äänensä oli sydäntävihlova

tuskaisessa rukouksessaan.

Isä Brampton katsoi häneen säälivästi.

"Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä teille, ennenkuin olisitte tullut

paremmin voimiinne! Olisihan minun pitänyt ymmärtää, millainen isku se

oli teille. En voi antaa itselleni anteeksi sitä", sanoi hän hiljaa,

vähitellen havaiten, minkä erehdyksen oli tehnyt totuudenrakkautensa

pakottamana.

Lathom vaipui takaisin päänaluselle kasvot poispäin. Nainen oli

kuollut, nainen, joka oli sattunut hänen tielleen, ja joka tähän saakka

pääasiassa oli pysynyt hänen muistissaan ikäänkuin ruumiillistuneena

julkeana nauruna, mikä kaikui hänen korviinsa astuessaan kapakkaan ja

naisen seistessä siellä miesten rinnalla juomassa. Kuollut siksi, että

tahtoi suojella häntä. Kuollut!

Isä Brampton puhui taas, tahtoen kernaasti kääntää sairaan ajatukset

toisaalle.

"Meillä ei ole ollut tilaisuutta ilmottaa teistä ystävillenne, mr —",

sanoi hän kysyvästi.

Yhä ajatellen kuollutta naista ja mietiskellen, kuinka hän tuotti

turmion jokaiselle, jonka kanssa joutui kosketuksiin, vastasi Lathom

puoleksi tiedottomasti:

"David Muir."

"Tahdotteko tervehtiä ystäviänne, mr Muir?"

Muiria melkein nauratti sanojen itsetiedoton julmuus.

Mutta hän vastasi tyynesti:

"Ei, kiitos — ei, en tahdo. Minulla ei ole ketään ystäviä —

Englannissa", lisäsi hän varovasti.

Isä Brampton katsahti sängyssä makaavaan mieheen, jonka oli heittänyt

hänen jalkojensa eteen Lontoon levottoman meren aalto. Hän tunsi

kiintyneensä tähän mieheen niin syvästi, ettei hän ollut tuntenut

sellaista ketään kohtaan niistä tuhansista, joita hän päivittäin

kohtasi. Hän viipyi vielä hetkisen ja vetäytyi sitten pois; ja niin

vihdoin saapui unohdus kuin nouseva virranlaine sairaan miehen

väsyneisiin, pakottaviin aivoihin.

Yö oli jo levittänyt siipensä yli suuren huoneen, uni aikoja sitten

hiipinyt äänettömin askelin pitkien käytävien läpi, kun David Muir taas

heräsi tajuunsa. Hän oli unohtanut hetkiseksi menneisyytensä, vaan nyt

tuli kauhu takasin, kauhu, jota oli vielä vaikeampi vastustaa yöllä

ja hiljaisuudessa. Huone oli täynnä varjoja — sammuvan takkavalkean

ja lepattavan yölampun varjoja, rikoksen ja epätoivon varjoja, jotka

lähenivät ja kietoutuivat Hartley Lathomin sieluun hänen maatessaan ja

odottaessaan aamunkoittoa.

Viereisessä huoneessa makasi Raymond Johnson — Laupiaan samarialaisen

veljeskunnan veli Johnson — valvoen ja kuunnellen sairasta. Hänen

unenraskaat aivonsa taistelivat turhaan muutamia itsepäisiä ajatuksia

vastaan, jotka eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Laupiaan

samarialaisen suojakodilla oli suuria velkoja, ja nyt oli vaan pieni

summa pankissa niitä vastaan, jollei ihmettä tapahtuisi — ajatteli

Veli Raymond. Mutta ihmeitten aika lienee ollut ohi, ainakin mitä

suojakotiin tuli.

Kello oli kaksi, mutta työlamppu Francis Bramptonin työhuoneessa paloi

yhä kirkkaana. Tavanmukaiset kirjat ja paperit olivat hänen edessään,

tavanmukainen pino vastaamattomia kirjeitä, joita hän ei koskaan saanut

loppumaan kahdeksantoista-tuntisina työpäivinään.

Viisitoista vuotta oli Brampton työskennellyt täällä Westminsterin

köyhäinkortteleissa. Hän oli nähnyt Laupiaan samarialaisen suojakodin

kohoavan ja kasvavan yksihuoneisesta suureksi rakennukseksi, joka

täytti korkean ihanteellista tarkotusperää. Hän oli koettanut toteuttaa

Fransiscus Assisilaisen ihanteita nykyisessä Lontoossa, ja hän oli

menestynyt huolimatta tavattomista vaikeuksista. Hän oli pakottanut

kirkon ja maailman kunnioittamaan itseään, vaikka hänestä olikin

yhtä suuressa määrässä kuulunut valituksia; ja hän oli kokenut ne

onnettomuudet, jotka välttämättä seuraavat sellaista menestystä. Nyt

ajatteli hän yksinomaan sairashuoneessa makaavaa salaperäistä vierasta,

joka niin voimakkaasti oli vaikuttanut häneen. Hän oli huomannut,

että tässä oli sielu, joka kokonaan oli menettänyt itseluottamuksen

ja itselohdutuksen lahjan, aivan kuin hän itse välistä oli vähällä

menettää liiankin suuressa määrässä, ja hän lankesi polvilleen, alkaen

rukoilla vieraan edestä hartaammin kuin koskaan ennen.

Hartley Lathomin luo, hänen maatessaan avoimin silmin varjoisessa

huoneessaan, ei saapunut rauhanenkeliä isä Bramptonin rukousten

johdosta. Kellonlyönnit, jotka silloin tällöin kajahtelivat yön

hiljaisuudessa, tuntuivat putoilevan kuin kärsimyksen rukousnauhan

helmet. Margot, Richard Jardine, "Marion", ja nyt kuollut nainen —

kaikki he olivat uhranneet jotain sanomattoman kallista hänen tähtensä.

Ja hän —

Häntä pelotti oma alaston sielunsa, jonka naamion kerskaileva

itserakkaus oli ryöstänyt. Mistä salaisesta varastosta olikaan kotoisin

tämä kamala synnin ja rikoksen taakka? Huolimatta kaikesta sen

aiheuttamasta tuskasta antoi hän ajatuksensa vapaasti liidellä takaisin

menneisiin vuosiin. Maailman silmissä oli hän ollut moitteeton. Ja

kumminkin — rosvo! Niin, se hän oli ollut, kaksinkertainen rosvo. Ja

murhamies! Eikä yksin Fenwickin veri huuda häntä vastaan, vaan myöskin

Marionin sydämen sammunut toivo. Tätä ajatellessaan kiemurteli hän kuin

pieksetty koira nähdessään piiskan. Mitä oli hänestä tullut? Mitä?

Hän inhosi itseään, hän ei ollut arvokas elämään, hän ei voinut elää.

Eikä kumminkaan Jumala sallinut hänen kuolla. Jumala oli tuonut hänet

takaisin elämään liekkien käsistä palavasta talosta, ja hänen sijastaan

riistänyt toisen sielun — nauravan naisen, yön varjon, joka yhä pysyi

nimettömänä hänelle.

Yö kului edelleen. Näinä unettomina tunteina oli Lathomilla ensimäinen

tilaisuus lepoon, häiritsemättömään muisteluun, sitten Greyminsterin

aikojen, niin, melkeinpä ensimäinen hetki, jolloin hän tunsi päänsä

selväksi juopottelun ja sairauden seurauksista. Tuntui melkein kuin

toisen ajatteleminen olisi puhdistanut hänen aivonsa pilvistä —

ensimäisen kerran ajatteli hän vapaaehtoisesti Margotia; Margotia ja

tulevaisuutta.

Hänen menettelynsä oli ollut itsekäs ja arka. Hän ei voinut kirjoittaa

Margotille rahoista; hän oli hävinnyt tämän elämästä, ja hänen täytyi

pysyä poissa ainiaaksi.

Mutta mitä voi hän tehdä? Ainoa keino — se, jonka Margot itse oli

hänelle neuvonut — ryhtyisikö hän siihen? Voisiko hän tunnustaa

totuuden ja ottaa vastaan seuraukset? Se oli mahdotonta, vakuutti hän

itselleen — aivan mahdotonta nyt. Kenties ei hän koskaankaan olisi

tehnyt sitä; mutta nyt tulisi skandaali koko Englannin tietoon ja

tuottaisi onnettomuutta syyttömille; Margotille ja hänen isälleen. Ei

tunnustus, vaan vaikeneminen oli se tie, jota hänen oli kulettava.

Ijäinen vaikeneminen, joka peittäisi hänet hämäräänsä — ja vapauttaisi

Margotin.

Elämä, joka oli tuntunut niin kalliilta hänelle sinäkin yönä, kun hän

kädet Fenwickin veressä seisoi laiturilla kuohuvan virran yllä ja

ihmetteli, miten syvälle mies vajoisi siihen, ei pysynyt kauvaa niin

ikävöidyn ihanana. Hän tahtoi kuolla — hänen täytyi kuolla. Kuolema oli

se miekka, joka leikkasi kaikki solmut. Ainoastaan kuolemansa kautta

voisi hän vapauttaa Margotin.

Itsemurha. Siinä se yksinkertainen, ruma nimi, jonka maailma antoi

hänen ajatukselleen. Itsemurha! Surkean näytelmän viimeinen näytös.

Kevyt, pelokas pakotie.

Tätä ajatellessaan tunsi hän kerrankin saaneensa käsiinsä menneen

elämänsä arvoituksen avaimen. Hän oli aina valinnut helpoimman osan,

aina läpi elämänsä käynyt leveätä, mukavaa tietä. Olihan siis aivan

luonnollista, että hän valitseisi helpoimman tavan päästäkseen

elämästä, nyt kun pieninkin jalansija olemassaolon jyrkänteellä tuntui

häneltä menneen.

Kuolla ja hävitä pimeyteen ja päästää Margot vapaaksi. Antaa elämänsä

sen elämän sovitukseksi, jonka hän oli riistänyt. Olisipa hän vaan

saanut kuolla tuon katunaisraukan sijasta. —

Nainen oli tehnyt sen hänen edestään — pelastanut hänen henkensä

omansa kustannuksella. Mutta tämä elämä, jonka nainen oli ostanut niin

kalliisti — oliko se hänen omansa, oliko hänellä oikeus luopua siitä?

Voiko hän hiipiä pois pelkurin tavoin ja käydä kuolemaan ja niinmuodoin

tehdä naisen sankarityö arvottomaksi? Jos hän sen tekisi, niin varmaan

nainen nauraisi tumman virran tuolla puolen!

"Jos on helppoa kuolla, niin valitse vaikeampi — valitse elämä." Tuntui

kuin olisi nämä sanat kuiskattu hänen korvaansa. "Elä!" Uusi elämä —

kokonaan uusi elämä — alusta alettava. Siinä ajatuksessa oli jotain

terästävää.

Jos hän alkaisi uudestaan — olisi hän putipuhdas mies. Hän painuisi

ainiaaksi raskaan taakan alle, jollaista kantavat ne, jotka otsansa

hiessä syövät leipänsä. Sillä hän ei koskaan voisi kirjoittaa

Margotilta rahoja — se ajatus teki hänet mielettömäksi.

V

Menneisyys ja tulevaisuus.

Margotin silmäin edessä, hänen seisoessaan pienen, valkoisen huvilan

portailla Wistholmassa, oli laaja näköala yli kalliorintojen,

laaksojen ja niittyjen, ja ennen kaikkea yli meren. Vanhanaikainen

rakennus oli itse asiassa ylhäällä kalliolla pienen kalamajan takana

ikäänkuin maamerkkinä, joka näkyi junasta paljon ennen kuin saavuttiin

asemalle alhaalla kylässä. Hartley oli ostanut huvilan kohta heidän

avioliittonsa jälkeen, senvuoksi että Margot oli saanut nähdä sen ja

oli mieltynyt siihen, ja nyt oli hän matkustanut tänne kolme viikkoa

sitten. Yli kuukauden oli kulunut siitä yöstä, joka lähtemättömästi

oli painautunut hänen muistoonsa — siitä yöstä, jona hän oli nähnyt

elämän, Hartley Lathomin ja itsensä uudessa, selvemmässä valossa. Oli

ollut mahdotonta viipyä siinä muistojen ilmakehässä, joka ympäröi hänet

Greyminsterissä; hän tunsi tulevansa siellä hulluksi — hänen täytyi

päästä pois isänsä hellästä huolenpidosta, pois säälivän silmän alta,

pois Greyminsteristä, missä kaikki oli omiaan kiinnittämään ajatuksia

tuohon kauheaan. Se olisi ollut mahdollista kestää, jos Lathom

todellakin olisi ollut kuollut, ja kuollut niin kuin Greyminster luuli

hänen tehneen, hävittämättä hänen rakkauttaan ja kunnioitustaan. Mutta

tämä halpamainen valhe — se teki kaiken sietämättömäksi.

Hän olisi jättänyt Englannin ilman erästä seikkaa. Vaikkei hän

voinutkaan jäädä Greyminsteriin, tunsi hän, ettei hänen pitänyt

matkustaa kovin kauas. Joka hetki saattoi Hartley tarvita häntä, hän ei

saanut luopua asemastaan. Ja niin oli hän tullut Wistholmaan.

Mutta painostavia ajatuksiaan ei Margot voinut paeta. Jospa hänellä ei

olisi mitään moitittavaa omassa menettelyssään! Mutta hän oli tullut

takasin Dick Jardinen luota valhe huulillaan.

"Katsos, katsos! Se on sinun valheesi seuraus!" oli Hartley huutanut.

Usein oli Margot hypännyt ylös yöllä, kun käheä, pelokas huuto soi

hänen korvissaan niin selvään kuin todellisuudessa: "Se on sinun

valheesi seuraus!"

Ja vielä muuan omantunnon nuhde, joka vaivasi häntä. Hän oli antanut

Hartleyn mennä kauheaan maanpakoonsa sanaakaan sanomatta. Viimeisen

ystävällisen sanan olisi hän ollut velkaa sille miehelle, joka oli

tehnyt mielettömän rikoksensa hänen valheensa vuoksi. Tämä mies oli

kumminkin aina rakastanut häntä, hänen rakkautensa olisi pitänyt saada

puhua hänen puolestaan. Jospa hän ei koskaan olisi tehnyt mitään

soimattavaa!

Missä oli Hartley nyt? Miksi hän ei ollut kirjoittanut? Hänen

vaiteliaisuutensa oli niin selittämätön. Olisi ollut aivan vaaratonta

kirjoittaa; epätoivoinen tuuma oli onnistunut yli kaikkien odotusten.

Siitä oli jo aikaakin koko joukon yli kuukauden. Oliko Hartley ryhtynyt

viimeiseen keinoon: ottanut hengen itseltään? Levottomuus vaivasi

häntä. Ainakin olisi Hartley kirjoittanut rahoja, jos olisi ollut

elävien joukossa. Ja jos hän oli kuollut — mitenkä saisi Margot koskaan

tietää millä tavalla tai edes, että hän varmasti oli kuollut?

Margotin vanha taloudenhoitajatar, joka oli palvellut Margotin

vanhempain kodissa hänen ollessaan vielä pienenä lapsena, tuli hänen

luokseen terrassille ja alkoi lörpötellä vanhan uskotun palvelijan

vapaaseen tapaan.

"Toivon, että joku hyvä ystävä Greyminsteristä tulisi teidän luoksenne,

rakas lapsi", sanoi hän huolissaan. "Te juuri tarvitsisitte nähdä

jonkun tuttavan kasvot, se teitä ilahuttaisi hiukan. Ei ole hyvä käydä

täällä noin yksikseen ja surra."

"Oi, näin on parasta, Molly", vastasi Margot nopeasti ja kosketti

kiitollisena tämän vanhaa, rypistynyttä kättä. "Minä — minä en jaksa

olla yhdessä ihmisten kanssa vielä. Tahdon mieluummin olla yksin." Ja

hän käänsi kasvonsa poispäin.

Alhaalla kulki muuan nainen hitaasti rinnettä ylöspäin poimuttelevaa

tietä, joka vei ohi The White Gottagen. Margot katseli kulkijaa

sumuisin silmin.

Hän ajatteli vanhan taloudenhoitajattaren sanoja. Hän ikävöi nähdä

erästä henkilöä, Dick Jardinea, joka rakasti häntä; sitä miestä, joka

hänen miehensä eläessä oli hillinnyt oman halunsa, vaikkei olisi

tarvinnut paljoakaan voittaakseen hänet epätoivossaan ja inhossaan

Hartley Lathomin kierouden vuoksi.

"Margot, en aikonut puhua nyt, mutta en voi vaieta", oli Dick lausunut,

kun he yhden ainoan kerran olivat tavanneet toisensa hautajaisten

jälkeen. "On myöhäistä teeskennellä nyt, jos sitä koskaankaan olisi

tarvinnut tehdä meidän kesken. Kun sinä matkustat — saanhan seurata

sinua pian — opettaa sinua unohtamaan? Hän on kuollut, ja mennyt aika

on kuollut — tulevaisuus on meidän."

Kuinka olisi Dick ymmärtänyt hänen epätoivoaan, kun hän lausui, että

Hartley Lathom oli suurempi este kuolleena kuin elävänä. Kuinka paljon

hän oli taistellut itsensä kanssa voidakseen lausua nämä sanat, hän,

joka rakasti Dickiä koko sydämestään!

Muutamat vanhan lörpöttelevän taloudenhoitajattaren sanat herättivät

hänen huomiotansa.

”Mr Jardine matkustaa taas pois Englannista, mikäli olen kuullut. Mr

Jardinen palvelija on kertonut sen minun sisarentyttärelleni."

"Pois Englannista!" huudahti Margot vapisten. Dick matkustaisi pois,

kentiesi vuosikausiksi! Ja juuri hänen tähtensä! Hän oli kieltänyt

Dickin puhumasta rakkaudesta; oli sanonut, että Hartley Lathom

vainajana oli suurempi este kuin eläessään! Ja epätoivossaan oli

Dickiin tarttunut hänen vanha matkustuskuumeensa.

Eikä hän voinut sanoa Dickille salaisuuttaan. Tämä ei saisi koskaan

tietää, kuinka hän ikävöitsi hänen vahvojen käsivarsiensa suojaa.

Sydämessään kapinoitsi hän sokeaa kohtaloa vastaan, joka oli särkenyt

heidän elämänsä. Jos vain —

Nainen, joka oli tullut käyden polkua ylös, oli seisahtunut

veräjälle ja katsoi kysyvästi Margotiin. Hän oli pitkä, hoikka,

kahdenkymmenenkolmen tai kahdenkymmenenneljän vuotias tyttö, jonka iho

oli ruskea kuin mustalaisnaisen, tukka tuuhean musta ja silmät melkein

yhtä tummat kuin tukkakin. Hän oli puettu halvasta kankaasta tehtyyn

tummansiniseen kävelypukuun, jonka huono kuosi ei kuitenkaan voinut

hävittää kauniin ruumiin piirteitä.

"Oletteko mrs Lathom?" kysyi hän, pitäen kättään veräjällä. Hänen

kasvonsa osottivat luonteenvoimaa, hänen äänensä oli kirkas ja hänen

lausuntonsa odottamattoman puhdas. "Asemalla sanottiin, että mrs Lathom

asuu täällä."

"Asuu kyllä, minä olen mrs Lathom", sanoi Margot kummastuneella

äänellä, ihmetellen kuka tyttö mahtoi olla.

"Olen tullut pitkän matkan tavatakseni teitä", sanoi tyttö hiukan

hermostuneesti, avaten veräjän. "Toivon teidän antavan anteeksi, että

tunkeilen tällä tavoin. Minä olen Marion Cross, ja te olette varmaan

kuulleet sulhaseni nimen — Robert Fenwick."

Margot haki vapisevalla kädellään suojaa veräjän kaidepuusta. Tyttö

huomasi hänen liikkeensä ja jatkoi nopeasti:

"Tiedän luonnollisesti, että Robert Fenwick oli suutuksissaan mr

Lathomille ja että hän olisi tullut todistamaan tätä vastaan — että

teidän on vaikea kuulla mainittavan hänen nimeään. Ja minä tunnen

loukkaavani teidän suurta suruanne — mutta minun täytyy tulla —"

Margot kysyi kelmein huulin: "Miksi täytyi teidän tulla minun luokseni?

Mitä tahdotte tietää?"

"Siksi, että olen tajutonna tuskasta", huudahti tyttö kiivaasti.

"Siksi, että olen kihloissa Robert Fenwickin kanssa, enkä toista

kuukauteen ole kuullut sanaakaan hänestä. En sanaakaan! Mistä se

johtuu, en tiedä — en uskalla ajatella."

Nyyhkytys tukahutti äänen, ja suurella ponnistuksella saattoi tyttö

lisätä:

"Olen tullut teidän luoksenne, koska tiedän, että samana yönä kuin

Robert Fenwick katosi, oli hän teidän kotonanne Greyminsterissä."

"Sanotteko — meidän kotonamme Greyminsterissä?" änkytti Margot, puhuen

ainoastaan voittaakseen aikaa ja kyetäkseen hillitsemään itsensä.

"On niin ikävää tulla teitä häiritsemään, mrs Lathom", lausui tyttö,

joka sanoi olevansa Marion Cross. Sokeakin olisi nähnyt Margotin

mielenliikutuksen. Sanomalehdistä oli Marion saanut tietää, että

Hartley Lathom oli ampunut itsensä sinä yönä, josta hän oli puhunut;

kenties oli Fenwick ollut viimeinen mies, jonka kanssa hän oli

puhellut. Hän ymmärsi, että hänen sanansa herättivät tuskallisia

muistoja mr Lathomin lesken mielessä. "Uskokaa, että olen pahoillani

täytyessäni herättää surullisia muistoja —" jatkoi tyttö hiukan

raskaasti.

"Minä — en ole oikein voimissani", sanoi Margot, "ja teidän sananne

johtivat muistooni kauhean — kauhean tapauksen, joka minun on täytynyt

kestää. Mutta, luonnollisesti, jos voin auttaa teitä jollakin tavoin...

ettekö tahdo astua sisään?"

Margot astui horjuvin askelin yli kuistin suureen, kauniiseen

arkihuoneeseen, jossa iloinen valkea räiskyi avonaisessa takassa. Hänen

kasvonsa olivat liidunvalkeat, ja hän tunsi miltei iloa saadessaan

vaipua tuoliin, sillä jalat eivät tahtoneet kannattaa häntä.

"Te olette oikein hyvä, ja olen hyvin pahoillani tuottaessani

levottomuutta teille. Mutta jos tietäisitte, kuinka minä olen

odottanut ja odottanut — — —", sanoi tyttö nopeasti ja hermostuneesti,

hypistellen lakkaamatta nenäliinaa sormiensa välissä. "Hain teitä

Greyminsteristä ja sain kuulla, että olette täällä. Tunsin kyllä, että

se oli hyödytöntä, mutta minun täytyi kumminkin tavata teitä — sillä

epätoivoissaan, niinkuin minä, tarttuu ihminen oljenkorteenkin."

"Mutta miten voin minä auttaa teitä?" kysyi Margot.

"Koska Robert meni teidän asuntoonne sinä yönä — niin ajattelin, että

kenties on hänestä joitain jälkiä. Ymmärrättehän, että tämä on minulle

niin kauheata — olisimme piakkoin menneet naimisiin." Hän nyyhkytti

kovasti. "Oli niin kummallista, että hän tuli teidän luoksenne.

Tiedättekö, että hän oli siellä?"

Margot vaikeni hetken. Kuinka yksi vale johti toiseen! Mutta se oli

hänen miehensä salaisuus, eikä hänen. Hän ei voinut kavaltaa miestään.

Ei edes lakikaan pakottanut vaimon todistamaan miestänsä vastaan.

"Luulin kuulleeni ovikellon soiton myöhään illalla", lausui hän viimein

hitaasti kohtaamatta tytön tutkivaa katsetta. "Mutta olin silloin

huoneessani, ja palvelijat olivat jo levolla. Mieheni yksin oli

valveilla. Hän — hän kenties näki sulhasenne."

"Sitten ette voi kertoa minulle mitään?" sanoi Marion toivottomasti.

"Tulen ihan hulluksi levottomuudesta. Oh, minä pelkään — minä pelkään!

Hän katosi sinä yönä. Poliisi näki hänen menevän mr Lathomin taloon, ja

sitten, kauvan jälkeen puoliyön, nähtiin hänen tulevan sieltä. Muuan

poliisi, joka tunsi hänet, puhutteli häntä silloin."

Margot voi tuskin salata helpotuksen tunnetta. Hartley oli jättänyt

talon puettuna kuolleen miehen hattuun ja takkiin, ja hänet oli nähty

ja luultu häntä Fenwickiksi! Nyt ei enää tarvinnut epäillä.

"Eikä konstaapelin jälkeen ole kukaan nähnyt häntä. Robert ei

palannut hotelliinsa", jatkoi tyttö, koettaen kaikin voimin säilyttää

itsehillitsemiskykynsä. "Siitä päivästä on toista kuukautta kulunut,

eikä sanaakaan, ei jälkeäkään hänestä! Ihmettelettekö, että olen

epätoivoon joutumaisillani! Ja hän rakasti minua — tiedän, että hän

rakasti minua! Miksi hän pakoileisi, jos eläisi ja olisi terve? Tuntuu

aivankuin maa olisi hänet niellyt!"

Margot ajatteli koko tuntemansa kamalan murhenäytelmän laajuutta,

jota tuo tyttö ei koskaan saisi tietää, ja tavattoman säälin vallassa

kumartui hän tämän puoleen Ja tarttui hänen käteensä.

"Oi, minä säälin teitä niin suuresti — en voi sanoa, kuinka suuresti

teitä säälin", kuiskasi hän.

Äänessä oli sellainen sävy, joka sai kutsumattomat kyynelet tytön

tummiin silmiin.

"Kuinka mielelläni olisin antanut teille toivoa!" kuiskasi Margot

murtuneella äänellä. "Te rakastitte häntä suuresti?"

"Suuresti! Sanoin ei voi kertoa, kuinka paljon rakastin häntä! Minulla

oli syytä siihen — oi, ette tiedä, mitä hän oli tehnyt minun hyväkseni!

Hän pelasti minut omalta itseltäni, hän antoi minulle jotakin elämisen

arvoista, kun olin epätoivoissani. Moni mies ei olisi tehnyt, mitä hän

teki!" huudahti tyttö, ääni vavisten pidätetystä liikutuksesta. "Oi,

minä olen ylpeä hänestä! Ylpeä tietäessäni, että hän rakasti minua ja

tahtoi omistaa minut, kun olin kunniaton, päästessäni vankilasta —

niin, vankilasta!" kertasi hän ikäänkuin olisi ylpeillyt moittiessaan

itseään saadakseen Robert Fenwickin jalouden sitä voimakkaampaan valoon.

Viimeiset sanat olivat omituisia ja odottamattomia, ja Margot katsoi

kummastuneena tyttöön, sanomatta kumminkaan mitään.

"En tiedä, miksi kerron tätä teille", jatkoi Marion Cross hetken

perästä. "Mutta te olette ollut niin hyvä ja ystävällinen minua

kohtaan, ja minä olen saanut kokea niin paljon, kovuutta, vieläpä

omaistenikin taholta. Tuntuu, että voisin kertoa teille, mitä Robert on

tehnyt hyväkseni."

"Mielelläni tahtoisin sen kuulla", sanoi Margot ystävällisesti. Hän

älysi, kuinka keventävää olisi tytölle päästää tunteensa valloilleen;

hän ei voinut kieltää tältä luottamustaan, vaikka jokainen sana lisäsi

hänen salaisuutensa kauheutta.

Se oli aivan jokapäiväinen tarina: Marion oli ollut apulaisena eräässä

suuressa lontoolaisessa myymälässä, ja siellä oli hän tutustunut Robert

Fenwickiin. Tämä oli ilta illalta tullut tapaamaan häntä, Marion oli

pahastunut hänen huomaavaisuudestaan ja kohdellut häntä väistellen.

Muuan toinen mies oli miellyttänyt häntä vapaalla käytöksellään,

hyvinsopivilla vaatteillaan ja asemallaan. Mies oli ollut eräänlainen

päällikkö hänelle ja toisille apulaisille. Ja tunnottomasti oli mies

käyttänyt valtaansa häneen nähden omiin itsekkäisiin tarkotuksiinsa.

Hän oli varastanut liikettä, ja tultuaan ilmi lykännyt syyn tytön

niskoille, joka oli ollut kuin vaha hänen käsissään. Tämän ruman,

surullisen tarinan loppuna oli, että mies syöksi hänet turmioon

voimatta silti pelastaa itseään. Molemmat saivat vankeutta, vaikka

tyttö vaan lyhyen ajan.

"Niinä viikkoina, jotka istuin vankilassa, ajattelin ulos päästyäni

lopettaa elämäni. En luullut jaksavan! kantaa häpeääni — ja sisareni

olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet kuulla minusta enää. Omat

sisareni!" Hänen äänessään väreili voimakas katkeruus. "Ja päästessäni

ulos epätoivoisena ja valmiina lopettamaan itseni, seisoi Robert

Fenwick odottamassa minua vankilan portailla!"

Nyyhkytys tukahutti hänen äänensä ja kyynelvirta sumensi tummat silmät,

jotka olivat olleet niin ankarat ja loistavat hetkistä ennen.

"En ollut ajatellut Robertia vankilassa. Ja ennen olin useinkin ollut

ilkeä häntä kohtaan, koska pidin häntä tungettelevana. Nyt tuli hän

eteeni, kietoi kätensä minun ympärilleni ja lausui aivan rauhallisesti

ja ilman verukkeita:

"Marion, tahdon sinut vaimokseni."

"Ajatelkaa! Vankilassa oloaikani oli tehnyt minut kovaksi, mutta kun

Robert tuli ja sanoi nuo sanat, olin minä hetkessä murrettu. Tuntui

niin ihmeelliseltä, että hän halusi omistaa minut, niin kunniatoin

kuin olinkin — ja minä kun aina olin ollut niin ilkeä häntä kohtaan.

Ihmettelettekö, että pidän hänestä ja olen ylpeä hänestä, mrs Lathom?"

Ja tämä mies oli Robert Fenwick, josta hänen miehensä oli puhunut niin

halveksien! Poiskääntyen vastasi Margot matalalla äänellä:

"Teillä on syytä olla ylpeä — hyvin ylpeä — sulhasestanne."

Tyttö kumartui hänen puoleensa ja huudahti tuskallisesti:

"Sanokaa minulle — oi, sanokaa, että uskotte kaiken tulevan hyväksi

jälleen, että uskotte Robertin palaavan jälleen luokseni."

Mitä voi Margot vastata? Hän tiesi, minkä tiesi.

"Jumala lähetti hänet teidän luoksenne hädässänne", kuiskasi hän, "ja

Jumala on laupias."

"Kiitos osanotostanne! Ette usko, kuinka paljon olette auttaneet minua

hyvyydellänne", sanoi tyttö vakavasti ja sitten alkoi hän taas puhua

Fenwickistä.

"En tahdo sanoa, että hän on täydellinen, hänellä on vikansa kuten

kaikilla muillakin. Hänen on niin vaikea lakata juomasta, se on hänen

kirouksensa. Mutta hän lupasi vastustaa himoansa minun tähteni —."

Tytön puhuessa paukahti puutarhan veräjä, hiekalla kuului askeleita ja

ovesta astui sisälle mies. Margotin sydän löi kuuluvasti, kun hän näki

miehen korkean ja komean vartalon.

"Dick — mr Jardine!" huudahti hän tahtomattaan.

Hänen sanansa kuullessaan hypähti Marion ylös.

"Mr Jardine — mr Jardine The Cantrysta?" äännähti hän kiihkeästi. "Mr

Jardine, jonka todistaja Robert Fenwickin piti olla eräässä jutussa?"

Jardine näytti hämmästyneeltä tämän vieraan naisen kysymyksen johdosta.

"Kyllä", sanoi hän, "minä olen mr Jardine The Cantrysta."

"Tässä on miss Cross", keskeytti Margot nopeasti — "mr Robert Fenwickin

ystävä."

"Minä hain teitä kotoanne Greyminsteristä tänään", lausui Marion, mr

Jardinen kumartaessa hänelle. "Mutta te ette ollut kotona. Olen hyvin

levoton Robert Fenwickin katoamisesta — hän oli sulhaseni."

"Toivoisin voivani auttaa teitä, miss Cross", sanoi Jardine

osaaottavasti, "mutta asia on minulle arvotus samoinkuin teillekin.

Tuntui sangen merkilliseltä, että hän niin äkkiä palasi Lontooseen

sanomatta sanaakaan —"

"Palasi Lontooseen? En ymmärrä", huudahti tyttö liikutettuna. "Kuinka

voitte tietää, että Robert Fenwick palasi Lontooseen?"

"Luulin teidän kuulleen siitä", jatkoi Jardine hiukan kummastuneena.

"Muuatta henkilöä, jolla oli hänen ulkonäkönsä ja vaatteensa, ja jonka

poliisi varmuudella vakuuttaa mr Fenwickiksi, on voitu seurata Mintern

Junctioniin saakka, noin kymmenen peninkulmaa Greyminsteristä. Hän

tuli käyden aikaisin aamulla, odotti pari tuntia eräässä kahvilassa

ja matkusti ensimäisellä junalla Lontooseen. Minusta on ikävää sanoa

teille, miss Cross, mutta se voi auttaa teitä tutkimuksissanne — hän ei

ollut aivan selvä, mikäli otaksuttiin."

"Minä tiedän; se oli hänen kirouksensa, Robert-raukan", sanoi tyttö

liikutettuna. "Te siis luulette —?"

"Luonnollisesti voi olla mahdollista, että hän on juonut paljon",

jatkoi Jardine, "ja että hän joko ei vielä ole selvinnyt, tai että

hän ei ilkeä näyttäytyä. Tahdottehan, että puhun peittelemättä? Olen

kuullut, että pelastusarmeijassa usein saadaan ottaa vastaan sellaisia

"kadonneita", ja mahdollista on, että voitte löytää hänet jostain

sellaisesta suojapaikasta."

"Robert-raukka!" kuiskasi tyttö, ja hänen kuumeiset kasvonsa olivat

kosteina kyynelistä. "Kiitos, mr Jardine. Olette ainakin antanut

minulle uutta toivoa. Hän kyllä joi joskus tavattomasti — se oli

veressä, ja se oli hänen kirouksensa. Mutta minä en keksinyt sitä

selitystä, enkä tullut kysyneeksi sellaisista paikoista. Kiitos

avustanne; ja kiitos kiitos mrs Lathom, ystävällisyydestänne", sanoi

hän kääntyen Margotin puoleen, joka tiesi saaneensa uutta toivoa —

pettyäkseen uudestaan.

Marion Cross meni, Margot ja Jardine jäivät kahdenkesken. He kuulivat

puutarhan veräjän sulkeutuvan; kumpikaan heistä ei puhunut, ja

äänettömyydessä oli odotusta.

Vihdoin sanoi Jardine äkkiä:

"Margot, moititko minua siitä, että tulin? Minun täytyi nähdä sinut

jälleen — sanoa sinulle jotain, johon sinun täytyy antaa varma vastaus."

Hetkisen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Jardine katseli kasvoja

edessään, jotka olivat niin erilaiset, kuin hymyilevän loistavan

Margotin kasvot ennen. Niitten kalpea, läpinäkyvä kauneus lisääntyi

vielä lieden liekkien loimusta; kuuma odotus ja syvä, pelokas kärsimys

tunkeutui Jardinen sydämeen.

"Margot, miten huonolta sinä näytät!" huudahti hän tarttuen tämän

käteen.

"Minä niin hämmästyin, kun sinä tulit", vastasi Margot, "mutta — olen

hyvin iloinen nähdessäni sinut. Ajattelin juuri sinua iltapäivällä."

"Olen pysynyt poissa, Margot, koska luulin sinun sitä tahtovan —

mutta nyt pahottelen, etten tullut ennen. Sinä iltana, jolloin puhuin

kanssasi tulevaisuudesta, ei minulla ollut oikeutta tehdä sitä, sen

tiedän, mutta en voinut vaieta. Ja rakastathan sinä vielä minua,

Margot, sen tunnustit silloin!"

Hän vaikeni hetkeksi ja katseli tutkistellen Margotia. Sitten jatkoi

hän kiivaammin, värähtelevällä äänellä:

"Margot, sinä iltana sanoit tahtovasi jättää miehesi, sinä olisit

jättänyt hänet, jos — Miksi en puhuisi tulevaisuudesta? Miksi en

käyttäisi oikeuttani? Sillä sinä rakastat minua, minä tiedän, että sinä

rakastat minua! Mitä oikeuksia antoi kuolema sille miehelle, joita ei

hänellä eläessään ollut? Ja minä sanon jälleen sen, minkä sanoin sinä

iltana, Margot — kaikella kunnioituksella kuollutta kohtaan. Mutta

vainaja on vainaja."

Margotia värisytti. Oliko Hartley Lathom kuollut? Yli kuukauden oli

kulunut, eikä hän ollut kirjoittanut, vaikka oli luvannut sen tehdä,

jos elää. Jospa hän vain tietäisi, joko, tahi? Epävarmuus on niin

kauhea.

"Tänään, Margot, tahdon ratkaisevan vastauksen — vastauksen, josta

riippuu, mitä olen tekevä. Sinä rakastit minua sinä iltana, jolloin

tulit, mukanasi suuri joukko muistoja — kuohuva, tuoksuva muistojen

virta! Sinä, jota kerran uneksin vaimonani, sinä, joka aina olet

elänyt aatoksissani niinä vuosina, joina olit kadoksissa minulta! Sinä

rakastit minua sinä iltana. Margot, ja minä en enää ole muuta kuin

ihminen — en voi odottaa ja olla vaiti! Minun täytyy tietää kohtaloni.

Oi, minä en ole epäitsekäs! Minä pyydän sinua itseni tähden, senvuoksi,

että koko sydämeni halajaa sinua! Mutta tiedän, että ajattelen enemmän

sinun onneasi kuin omaani! Oh, minä voin tehdä sinut onnelliseksi.

Minun rakkauteni on opettava sinut unohtamaan! Minä tiedän, ettemme voi

mennä naimisiin vielä — ei ennenkuin vuoden päästä kenties. Mutta anna

minulle oikeus nähdä sinut ja olla luonasi! Rakkaus, elämä ja onni ovat

edessämme, Margot, ja me olemme odottaneet niin kauan. — Jos sinä vaan

tahdot?"

”Oi, anna minun ajatella — anna minun ajatella!”

Ja hänen äänessään oli outo sointu. Eikö Jardine tiennyt, kuinka hän

kiusasi Margotia? Elämä, onni ja rakkaus!

Ja hän tarvitsi rakkautta niin kipeästi — Jardinen rakkautta, joka oli

ollut niin totinen ja uskollinen. Hän ikävöi onnea Jardinen kanssa.

Rakkaus ja onni odottivat häntä; häneltä oli riistetty ne molemmat. Se

mies, jonka nimeä hän kantoi, oli pettänyt heidän onnensa, samoinkuin

senkin nuoren tytön onnen, joka tuli tänään hänen luokseen kysymään

Robert Fenwickiä. Surua ja hävitystä oli tuo mies kylvänyt ympärilleen

— mitä velvollisuuksia hänellä voisi olla sellaista miestä kohtaan. Ja

olihan Hartley Lathom kuollut maailmalle. Eivät he koskaan voisi enää

joutua yhteen, ei koskaan! Satu oli lopussa, Hartleyn oma menettely oli

lopettanut sen ehdottomasti. Hän oli kuollut maailmalle — ja ehkä oli

hän ruumiillisestikin kuollut.

Kuinka voisi hän antaa Dickin mennä? Yksinäisyyden ajatuskin pelotti

häntä. Hän ei voisi sallia Dickin lähtevän — sen miehen, jonka hellyys

ja rakkaus auttaisi häntä unohtamaan. Hän oli niin väsynyt. Kiusaavat,

ahdistavat ajatukset olivat viedä häneltä järjen.

Dick Jardine istui häntä katsellen. Dick ihmetteli hänen epäröimistään;

hän tiesi, että Margot rakasti häntä, miksi hän siis epäröi?

"Margot", sanoi hän lempeästi, matkustan taas pian ulkomaille, melkein

heti, jos — jos et voi antaa minulle lupaustasi. Sinä tiedät, mikä

minua siihen pakottaa? En voi viipyä täällä, sinun lähelläsi, ikävöiden

sinua ja tietäen, että tuo kuollut mies voitti sinut minulta valheella,

jollet anna minulle toivoa. Ja miks'et voisi antaa minulle toivoa nyt?

Kun hän eli, tahdoimme kantaa kohtalomme; me emme voi mistään soimata

itseämme. Mutta nyt on hän kuollut — hänen oikeutensa eivät kestä enää."

"Ei, hänen oikeutensa eivät enää kestä", Margotin ääni kuului heikkona

kuin kaukainen kaiku.

Hän kääntyi puoleksi Dickiin päin ja teki liikkeen kädellään, ikäänkuin

olisi pudistanut päältään raskaat kahleet.

"Mitä minun pitää sanoa, Dick", huudahti hän. "Oi, tiedäthän sinä, mitä

sydämeni toivoo —"

Dickin silmiin syttyi uusi loiste. Hän näki, että taistelu oli vähällä

päättyä voittoon.

"Sano, että rakastat minua — sano, että saan jäädä luoksesi. Minä en

tahdo jättää sinua, rakas, rakas. Oi, älä käske minua pois! Hän kiusasi

sinua niin monta vuotta — ja hän on kuollut ja poissa nyt. Margot!"

Oi, sitä kiusausta, kuunnellessa Dickin syvää, rakkaudesta ja

hellyydestä värisevää ääntä, joka soi hänen korvissaan kuin musiikki.

Hän rakasti Dickiä — hänen sydämensä tunsi kuinka syvästi!

"Margot, menenkö minä?"

Margot kääntyi hänen puoleensa nopeasti, syvään hengähtäen, ja melkein

ennenkuin hän ehti käsittää Margotin kiihkeän huudon, lepäsi tämä hänen

sylissään, lujasti hänen sydäntänsä vastaan — niin lujasti, kuin ei

mikään mahti voisi häntä irroittaa siitä.

"Dick! Älä mene, rakas! En laske sinua enää luotani!"