III

Yksin.

Pelottava yksinäisyydentunne valtasi Lathomin heti kun portti oli

sulkeutunut hänen jälkeensä — hän kaipasi ja ikävöi Margotia. Se

portti oli nyt ainiaaksi lukittu hänelle. Hän ei enää ollut Hartley

Lathom. Lathom makasi kuolleena tuolla hiljaisessa talossa; ja hän

— kuka hän oli? Hän oli kuin uija, joka viluisena värisi rannalla,

kohta heittäytyäkseen syvään veteen. Oli mahdollista, että hän pääsisi

vastakkaiselle rannalle; vaan ei milloinkaan enää sille rannalle

takaisin, jonka hän nyt jätti. Mielipuolisuuden raivossa tarttui hän

uudelleen portin lukkoon — se oli auttamattomasti suljettu. Nyyhkyttäen

kääntyi hän pois.

Kadut olivat tyhjät ja hiljaiset; oltiin jo puolen-yön ohi. Lathom

kiersi eräälle syrjäkadulle. Hänen olentonsa kuvasti kadulla hänelle

itselleen aivan oudon varjon. Hartley Lathom oli aina käynyt puettuna

hyvin huolellisesti; kenkään Greyminsterissä ei koskaan ollut nähnyt

häntä tällaisessa asussa kuin nyt. Hänellä oli päällään Fenwickin

yksinkertaiset vaatteet ja vaatimaton huopahattu — muut murhaamansa

miehen tavarat oli hänellä mukanaan pienessä laukussa.

Toiselta puolen katua kuuluva ääni sai hänet vavahtamaan ja

hermostuneena väistymään varjoon.

"Kas, sehän on Fenwick. Mehän tapaamme tänään jo kolmannen kerran,

luulemina!"

Se oli poliisikonstaapeli, joka nähtävästi oli Fenwickin tuttava.

Hartley mutisi "hyvää iltaa" ja kiiruhti eteenpäin, peläten,

että konstaapeli tulisi hänen luokseen, kuluttaakseen aikaansa

rupattelemalla.

Viimein saapui hän kaupungin ulkopuolelle, ja hän ohjasi kulkunsa

Mintern Junctionia kohti, joka on Greyminsteristä noin kymmenen

penikulman päässä oleva pieni kaupunki. Sieltä päätti hän lähteä

ensimäisellä junalla Lontooseen. Tiellä tulisi hän joelle, joka oli

kylliksi syvä kätkemään hänen mukanaan olevan vaarallisen laukun.

Ja siinähän se jo olikin. Hän nojasi korkean sillan käsipuuhun ja

tähysteli joka puolelle. Ketään ei näkynyt, eikä hiiskaustakaan

kuulunut Varovaisesti otti hän esiin laukun, johon hän oli sitonut

muutamia painavia kiviä, ja päästi sen putoamaan jokeen. Veden läiske

pelotti häntä ja hän katseli hermostuneena ympärilleen, vaan mitään

epäiltävää ei näkynyt. Parin minuutin ajan tuijotti hän alas veteen.

Virta oli vahva. Hän tuumi, kuinka kepeästi se veisikään mukanaan

miehen, joka sinne heittäytyisi. Se ajatus miellytti häntä hetkisen,

vaan pian hän tunsi inhoittavaa puistatusta. Hartley Lathom oli kuollut

— mutta kuitenkin oli elämä hänelle rakas.

Hän oli tavattoman väsynyt vihdoinkin saavuttuaan tuohon pieneen

kaupunkiin. Oli vielä pimeä ja kaduilla liikkui vain joku harva olento.

Hän meni erääseen kahvilaan ja oli iloinen siitä, että hän vihdoinkin

sai levätä. Kello oli jo seitsemän — varmaankin oli löytö jo tehty.

Lathom värisi ja puri hampaitaan.

Hän tuli koetelleeksi Fenwickin takin taskuja ja löysi sieltä kirjeen.

Hän vilkaisi siihen, vaan pisti sen kauhuissaan takaisin taskuun. Hän

oli siinä nähnyt sanat: "Sinun oma Marionisi."

Siis rakasti joku nainen Fenwickiä! Tämä uusi ajatus pisti kipeästi

hänen sydäntään. Joku nainen siis odotti häntä, ja hän ei palaisi

koskaan. Tämä koski häneen niin, että hän lähti horjuen ulos.

Kello yhdentoista aikaan saapui hän Lontooseen. Elämä virtasi häntä

vastaan — uusi, tuntematon elämä, ilman entisiä tuttuja teitä ja

polkuja. Kaikki vanhat ovet olivat hänelle ainiaaksi suletut. Mitkähän

uudet ovet hänelle avautuisivat?

Hän teki muutamia ostoksia: hankki itselleen uuden takin, hatun, salkun

ja joitakin muita tarpeellisia esineitä, sekä asettui sitten asumaan

erääseen rauhalliseen hotelliin, missä ilmoitti nimekseen David Muir.

Hän meni heti huoneeseensa, vaan unta hän ei saanut, ennenkuin oli

huumannut itsensä pullollisella konjakkia.

Kello kuusi hän heräsi, vaan väsyneenä ja kärsien päänsärkyä. Hän lähti

mitään nauttimatta ulos valaistuille kaduille.

Sanomalehtipojat juoksivat edestakaisin, ja hän muisti, että uutinen

hänestä oli jo ehtinyt iltalehtiin. Kiireesti osti hän itselleen erään

lehden ja silmäili sen palstoja. Siinähän se oli:

"_Surullinen itsemurha. Tunnettu asianajaja on itse päättänyt päivänsä._

"Eilen kello seitsemän löydettiin Greyminsterissä tunnettu ja etevä

asianajaja Hartley Lathom makaamassa huoneensa lattialla pää kuulan

lävistämänä. Kaikki seikat viittaavat itsemurhaan. Mr Hartley Lathom

oli yksi kaupungin kunnioitetuimpia ja pidetyimpiä asukkaita, joka oli

antelias ja otti osaa kaikkiin paikkakunnan harrastuksiin. Senvuoksi

onkin hänen kuolemansa synnyttänyt suurta surua laajoissa piireissä.

Liiallinen rasittuminen ja hermostuneisuus lienevät syynä epätoivoiseen

tekoon."

Mies, joka kuusi tuntia oli ollut David Muirina, hengähti pitkän

helpotuksen huokauksen.

Ja vielä muutamia päiviä myöhemmin istuessaan hotellissa koskemattoman

aamiaisensa ääressä viivähti hänen katseensa eräässä kohdassa

sanomalehteä. Siinä oli kuvaus valeasianajajan hautauksesta

Greyminsterissä, missä kumminkin puolet sen asukkaista oli kokoontunut

haudalle osottamaan vainajalle viimeistä kunnioitustaan. Nuo muutamat

rivit kertoivat hänelle kaiken, mitä hän halusi tietää. Vaarallinen

paikka oli väistetty.

Viimeiseen saakka oli hän pelännyt paljastusta. Nyt oli ruumis

muuttunut maan tomuksi. Mitään epäilyksiä ei ollut syntynyt vainajan

suhteen, siitä oli todistuksena se, että vainaja oli haudattu Hartley

Lathomina.

Hänestä tuntui turvallisemmalta nyt. Toinen uutinen samassa lehdessä,

joka oli kertonut erään Fenwick-nimisen, Lontoossa asuvan kirjurin

kadonneen jäljettömiin Greyminsteristä muutamia päiviä sitten, ei

herättänyt hänessä suurta levottomuutta tällä hetkellä. Uutinen kertoi

edelleen, että poliisi tutkii asiaa, mutta koskaan eivät he tulisi

etsimään kadonnutta Hartley Lathomia haudasta!

Huoahtaen helpotuksesta pani hän pois lehden ja veti kahvikupin

luokseen. Mutta hänen oli mahdotonta syödä, ruoka tuntui tukahuttavan

hänet.

Äkkiä oli hän huomaavinaan, että ainoa huoneessa oleva vieras,

paitsi häntä, salaa vilkuili häneen sanomalehtensä takaa. Hän

vapisi kauhusta, työnsi pöydän tieltään ja nousi horjuen. Silloin

joutuivat hänen kasvonsa viereisellä seinällä olevan peilin tasalle.

Oliko hän todellakin tuonnäköinen? Hän kauhistui omia kasvojaan,

jotka tuijottivat häntä vastaan lasista — ne olivat kalman kalpeat,

laihtuneet; silmät verestivät ja huulet vapisivat. Useita päiviä vanha

parransänki peitti hänen poskensa ja leukansa; hän ei ollut edes

koettanutkaan ajaa partaansa tänään, häntä värisytti partaveitsen

pelkkä näkeminenkin.

Peilikuva pelotti häntä, mutta tyynnytti samalla kertaa. Oli kylläkin

syytä jokaisen vieraan tuijottaa häneen, hänen oli turhaa sen takia

tulla levottomaksi. Hän istui uudelleen ja koetti ryypätä kahviaan.

Hartley Lathom oli kuollut ja haudattu, eikä hänellä ollut mitään

pelättävää. Hänen oli alettava tehdä tulevaisuussuunnitelmia. Nyt kun

hän oli päässyt varmuuteen, täytyi hänen nousta ja ryhtyä työhön, alkaa

kaikki taas alusta.

Hän ei ollut niitä miehiä, jotka kylmäverisesti ryhtyvät murhaan.

Jury havaitsisi hänet syylliseksi, tuomari langettaisi hänelle

kuolemantuomion, mutta hän ei ollut tehnyt tahallista, harkittua

murhaa, vakuutteli hän itselleen yhä. Hänet oli vallannut salamannopea,

mieletön kiihko, samallainen kuin mrs Jardinen rahojenhimo — kiusaus,

johon kuka tahansa mies olisi saattanut langeta. Hänen täytyi oppia

ottamaan asia siltä kannalta.

Hänen katseensa sattui taas uutiseen Fenwickista. Löydettyään kirjeen,

jonka alla seisoi "Oma Marionisi", oli hän lakkaamatta ajatellut

tyttöä, joka rakasti kirjurivainajaa. Hän ei ollut lukenut kirjettä

— ehkä ei ollut uskaltanut. Nyt otti hän sen esille, ja silmätessään

rivejä tuli hän kuolonkalpeaksi. Siinä oli kirje, jossa nainen aukaisi

koko sydämensä. Kumminkin yhden ihmisen silmissä oli Fenwick kaikkine

vikoineen ollut sankari. Kuinka ihmeellistä! Kirjeen sanojen takaa

häämötti elämän murhenäytelmä.

"Bob, omani", oli eräässä paikassa, "ihmetellen, olisiko joku muu mies

maailmassa tehnyt minun vuokseni sen, kuin sinä, halunnut onnistaa

minut häpeässäni? Kun minä vaan ajattelen, kuinka oma sisareni kohteli

minua senvuoksi — ja sitten sinun hyvyytesi minua kohtaan? Se oli niin

ihmeellistä, enemmänkin kuin ihmeellistä, että sinä tahdoit tietää

minusta kaikesta huolimatta, kun minun oma lihani ja verenikin hylkäsi

minut. En voi koskaan sanoa sinulle, armas, miten paljon se merkitsi

minulle. Ei löydy sanoja ilmaisemaan sitä kaikkea, mitä tunnen. Mutta

minä kiitän Jumalaa joka ilta siitä, että hän on antanut sinut minulle

— sinun rakkautesi ja hyvyytesi, jotka vapauttivat minut epätoivosta

— kaikesta siitä, — jota ajatellessanikin vapisen — siitä helvetistä,

joka odotti minun kaltaisiani. Ja sinä annoit minulle jotakin elämisen

arvoista. Sinä annoit minulle toivon — onnen. Oi armaani, armaani,

koskaan en voi sanoa sinulle kaikkea, mitä tunnen. Minä ainoastaan

toivon saavani yhdyselämässämme näyttää sen kaiken, kaiken. Toivoisin,

että Isä Brampton vihkisi meidät —."

Lathom pudotti kirjeen polvelleen. Hän ei voinut lukea enempää. Tuskan

vavistus kuvastui kuihtuneilla, ryppyisillä kasvoilla. Tämä kirje

laajensi murhenäytelmää suunnattomasti — murhenäytelmää, jonka luoja

hän oli. Uusi hirmu kohosi häntä vastaan kirjeestä, missä se oli

piillyt paulana hänelle. Hän istui ja tuijotti eteensä mitään näkemättä.

Mitä merkillistä oli näissä murtuneissa rakkauden ja kiitollisuuden

sanoissa, jotka tulivat suoraan tytön sydämestä? Fenwick, jota kohtaan

hän aina oli tuntenut ylimielistä, välinpitämätöntä halveksumista, mitä

omanvoitonpyytämätöntä ja rakkautta uhkuvaa oli tämä mies voinut tehdä

naiselle, joka senvuoksi kohotti hänet sankariksi?

"Sinä annoit minulle jotain elämisen arvoista."

Ja Fenwick oli kuollut — se mies, joka oli antanut tytölle jotain

elämisen arvoista — oli kuollut hänen kätensä kautta. Tämä rakastava

nainen saisi odottaa miestä, joka ei koskaan palaa, joka äskettäin oli

kadonnut elämästä jälkeä jättämättä. Ja se oli hänen työtään!

Ajatus oli kuin miekka, joka yhdellä iskulla löi halki itsekärsinnän

ja itseoikeudentunteen verhon, jolla tarkoituksella hän oli

suojannut itsensä. Hän katsoi uudella, harvinaisella, tukahuttavalla

ymmärtämyksellä sieluunsa jonkunlaisen mykän hämmästyksen valtaamana.

Hän oli rosvo, joka oli riistänyt ihmishengen; hän oli iskenyt kahteen

naiseen parantamattoman haavan. Hyvä Jumala! Kuinka oli kaikki tämä

tapahtunut?

Huone oli nyt tyhjä, kun hän nousi ylös ja horjui kadulle, mutta

hän tuskin sitä huomasi. Hän ei enää ollenkaan ajatellut uteliaita

katseita — hänen oman alastoman, rikollisen sielunsa paje täytti koko

hänen olemuksensa. Miten mieletöntä ajatellakaan, että hän voisi

alkaa alusta sellaisen menneisyyden taakka hartioillaan. Hän meni

lähimpään kapakkaan ja tilasi konjakkia. Hänen täytyi upottaa sellaiset

ajatukset, taittaa jollakin tavoin pelottavien omantunnontuskien kärki.

Hän joi lasinsa sekottamatta.

Tuntui paremmalta toisen lasin perästä. Ihmeellistä kyllä, tuntuivat

aivot selvemmiltä ja hermot rauhallisemmilta. Hän oli melkein elänyt

väkijuomista Lontoosen tulonsa jälkeen, niin säännöllinen kuin hän

muutoin olikin aina ollut. Hän ei voinut sanoa, miten hän oli viettänyt

viime päivät. Ajatustensa ajamana oli hän levottomana harhaillut,

tuontuostakin poikennut johonkin kapakkaan, juonut hillittömästi ja

sitten taas ilman lepoa harhannut pitkin tuntemattomia katuja, sokeana

ja kuurona koko ympäristölle, kokonaan hirmuisen sisällisen taistelunsa

vallassa.

Äkillinen jyrinä herätti hänen uinuvat aistinsa. Mitä se oli?

Astuessaan käytävältä kadulle huomasi hän himmeästi, puolitiedottomasti

voimakkaan valon ja ankaran jyrinän, johon sekaantui kirkunaa,

lähenevän häntä. Mutta hän tajusi sen kuin unessa. Lyhtyjä ja huutoja

ja kalkattavia kelloja — voimakas ote kauluksesta viskasi hänet pois

tieltä melkein nelistävien hevosten jalkoihin höyryruiskun kiitäessä

ohi! Ja Lathom seisoi vavisten käytävällä värisevin hermoin.

"Oletko juovuksissa, mies — mennä suoraan pyörien alle, hullu?" huusi

kiivaasti mies, joka oli hänet pelastanut.

Lathom tuijotti häneen tylsästi hetken ja kääntyi sitten poispäin

kiittämättä.

Kuka hän oli? Kuka hän oli? Hetkisen seisoi hän hiljaa ja koetti

turhaan poistaa hämäryyttä ymmärryksensä yltä. Hän ei voinut muistaa

nimeään — kuka hän oli?

Ihmisjoukko vyöryi höyryruiskun perässä. Lathomia tyrkittiin sinne

tänne ja virta vei hänet mukanaan. Hän juoksi muiden mukana,

tietämättä minne. Ja sitten vihdoin muisto ja tietoisuus palasivat,

ja hän juoksi välttääkseen kauhua, joka taas tarrasi häneen kyntensä.

Hän oli kuulevinaan Fenwickin, Fenwick-vainajan askeleet takanaan,

aivan kintereillään, ja hän tunsi villin halun kirkaista ääneen.

Mutta melkein tajuton ääni hänen sisässään kuiskasi, että jos hän

noudattaisi tätä halua, menettäisi hän viimeisenkin rahtusen järkeään.

Yli-inhimillisin ponnistuksin puri hän hampaansa lujasti yhteen ja

ponnisti koko tahdonvoimansa pysyäkseen ääneti valtavan, valkoisen,

hänen ympärilleen kiertyvän hirmun vallassa, ja hän juoksi, juoksi

yhtämittaa päästäkseen pakoon seuraajaansa, jonka askeleet hän kuuli.

Seuraavalle kadulle oli höyryruisku seisahtunut. Eräästä puotin ovesta

tulvi savua, ja ikkunan läpi leiskuivat liekit.

Poliisi työnsi takaisin väkeä, ja väkijoukon sorinasta erottautuivat

paljaspäisen, repaleisen naisen huudot Nainen huitoi kuin villikissa

käsiä, jotka estivät häntä syöksymästä palavaan taloon.

Kansa osotteli ja katseli ylös yli matalan myymälän, joka jo oli yhtenä

loimuavana tulimerenä, erääseen palavan talon yhteyteen rakennetun,

paljon korkeamman rakennuksen ikkunaan. Ikkunassa häämötti pieni,

valkea olento.

"Antakaa minun mennä lapseni luo!" kirkui nainen mielettömänä. "Eikö

nyt ole teidän joukossanne yhtään miestä, joka tahtoisi lapseni

pelastusta, koska pidätte kiinni minusta?"

Ja hän kiroili heitä, puri ja huitoi ympärilleen.

Ainoastaan mielipuoli olisi uskaltanut mennä palavaan puotiin, jonka

kautta vei ainoa tie takana olevaan taloon. "Se on valokuvausatelieri,

ja tuli on päässyt öljyihin", sanoi joku joukosta. Eikä talon

takapuolella ollut uloskäytävää, sillä sinne oli seinä seinään kiinni

rakennettu uusi suuri talo mahtavine palomuureineen.

"Elkää pelätkö, rouvaseni!" kirkui karkea, säälivä ääni. "Ne pistävät

tikapuut pystyyn. Palosotamiehet saavat pian alas lapsukaisen."

Mutta puoti lasikattoineen, joka suli kuumuudesta, teki palotikapuitten

nostamisen sangen vaikeaksi, vaikkapa ne olisivat olleet tarpeeksi

pitkätkin, mikä oli epäilyksen alaista. Eikä nainen ehkä sanoja

kuullut; hän huusi yhä epätoivoissaan:

"Eikö täällä ole yhtään miestä, joka uskaltaa mennä?"

Lathomia miltei nauratti. Hänellä oli vaan hämärä aavistus siitä, miksi

nainen huusi, mikä oli hänen sanojensa varsinainen sisällys. Hänen

hämmentyneet aivonsa käsittivät vain yhden seikan.

Yksikään mies koko joukosta ei uskaltanut mennä sisään ovesta

vaaran tähden. Minkä vaaran? Hän uskalsi — jos hän vaan sen kautta

pääsisi erilleen siitä, joka kulki hänen perässään. Ja ehkäpä "se"

ei uskaltaisi seurata häntä sisälle, ehkä "se" pelkäisi, samoin kuin

tuo joukkokin. Joku sattui nykäsemään häntä. Kauhun huuto tunkeutui

Lathomin huulilta — hän luuli koskettaneen itseään sen nimettömän, jota

hän pakeni. Mielettömänä ryntäsi hän ovelle.

Hän oli puolittain järjetön mies, hullun voimilla ja neuvokkuudella

varustettu, tunkeutuessaan äkkiä poliisiketjun lävitse ja syöksyessään

liekkeihin.

Kansanjoukko kadulla päästi riemu- ja hurraahuudon.

"Pääseekö hän läpi? Ehtiikö hän? Saako hän tytön käsiinsä?" Kysymyksiä

sateli suusta suuhun. Tuntui siltä, että miehen välttämättä täytyi

työntyä takaisin savu- ja tulipatsaitten edessä, jotka kätkivät hänet

heidän katseiltaan — tai menehtyä niihin.

Palosotilaat työskentelivät rohkeasti, mutta pitkälle ulkoneva

puoti vaikeutti pääsyä takana olevalle seinälle. Joukosta kuului

huuto; palotikapuut olivat liian lyhyet. Sillä aikaa olivat toiset

palosotilaat hakeneet mahdollisuutta auttaa taloa molemmilta sivuilta,

joista toinen kumminkin oli liian matala ja toinen liian kaukana.

Mutta toivo virkosi joukossa jälleen, kun palosotilaan kypäri ilmestyi

matalan rakennuksen katolle ja kohta sen jälkeen toinen.

Mies, joka kerran oli ollut Hartley Lathom, tunnettu asianajaja

Greyminsterissä, oli kumminkin syöksynyt liekkeihin ajattelematta

vaaraa. Kenties juuri tämä pelottomuus auttoikin häntä pääsemään läpi,

puolitukehtuneena ja läähättävänä, mutta vahingoittumattomana. Myymälän

päässä, missä lattia oli sementtiä, oli vielä paikka, jota tuli ei

ollut saavuttanut, ja siinä voi hän hengähtää. Hänen vaatteensa olivat

kärventyneet ja suuri, verinen palohaava oli toisessa poskessa; sen

oli hän saanut palavasta hirrestä. Lathom ei tuntenut haavan tuottamaa

kipua.

Hän seisoi tuijottaen ja läähättäen, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut

tajuihinsa, niinkuin uneksija, joka on herännyt unestaan kammottavaan

todellisuuteen. Hartley Lathom katseli ympärilleen pelästynein, mutta

tajuavin katsein. Vaara näytti silmänräpäyksessä hävittäneen hänen

aivoistaan myrkylliset pilvet ja viinahöyryt, joihin hän monena päivänä

oli upottanut tietoisuutensa. Hänen herpaantuneet aistimuksensa

heräsivät taas eloon, kun hän näki kuoleman hiipivän ylitseen sadoin

punaisin, nuoleskelevin kielin.

Ja niin johtui äkkiä kaukaisena muistona hänen mieleensä kuva lapsesta

jossain korkealla ikkunassa, ja nyyhkivästä, kirkuvasta naisesta

kadulla.

"Ei, ei! En minä uskalla! Se on mahdotonta!" kuiskasi hän itselleen,

ikäänkuin keskustellen jonkun toisen kanssa.

Porras oli liekkien vallassa. Kenties löytyi päättäväiselle miehelle

yksi mahdollisuus: raivata tiensä näitä portaita ylös, mutta ainoastaan

se yksi mahdollisuus oli olemassa. Kellekään ei ollut mahdollista lapsi

sylissä tulla alas takaisin. Hän olisi joutunut ihan kuin ansaan.

"Ei, ei", kuiskasi hän taas ja syöksyi takaisin.

Mutta vielä Hartley Lathomin lausuessa näitä sanoja omalle aremmalle

itselleen levisi harvinaisen hurmaava tunne hänen sieluunsa, ja hän

tiesi, että hän tulee pelastamaan lapsen. Muutaman sekunnin perästä

kiiti ajatus takasin entisiin Greyminsterin aikoihin, jolloin tie oli

hänelle niin tasainen. Aina oli hän valinnut helpoimman tien; mutta nyt

oli hänelle suotu mahdollisuus löytää oma itsensä — todellinen mies

sen Hartley Lathomin persoonasta, joka oli ‘ rakastanut mukavuutta,

yltäkylläisyyttä ja ihmisten ylistystä, ja joka aina oli löytänyt

anteeksipyytämistä ja sääliä itsensä edessä.

Hän oli nauraa ääneensä uudessa onnessaan. Ensimäisen kerran tuon

päivän jälkeen Greyminsterin raatihuoneella oli surun ja synnin taakka

pudonnut pois, unohduksiin joutunut. Ylös palavia portaita, läpi

sokaisevan savun ja tulimeren, riensi hän, uhitellen alhaisempaa,

arempaa minäänsä. Kasvot ja kädet pahoin palaneina, vaatteet tulessa,

onnistui hän kumminkin pääsemään liekkien läpi, jotka kuin raivoisat

aallot huuhtelivat portaita. Itkevän lapsen surkean äänen johtamana

löysi hän huoneen, missä pieni kahdeksan- tai yhdeksänvuotias tyttönen

seisoi akkunan ääressä tuijottaen häneen, liian pelästyneenä voidakseen

mitään ymmärtää. Mutta kun hän otti lakanan vuoteelta, kääri sen tytön

ympärille ja nosti hänet käsivarsilleen, kietoutui lapsi lujasti häneen

ja sanoi lapsenäänellään, että häntä pelotti ja että hän tahtoi mennä

äidin luo.

Hän löi ikkunan auki ja katsoi ulos. Alhaalla oli palava myymälä, jonka

yli eivät yhdetkään tikkaat ylettyneet; ja portaita, joita hän oli

syöksynyt ylös, ei hän toivonut voivansa päästä alas lapsi sylissään.

Eikö sitten ollut muuta uloskäytävää?

Eikä hän kumminkaan tuntenut yhtään katumusta. Hän tiesi mitä oli

tehnyt, ja iloitsi tehneensä sen. Elämä oli rakas, mutta hän ei

yhtäkaikki pelännyt kuolemaa, jos heidän täytyi kuolla.

Äkkiä päästi hän voimakkaan riemuhuudon. Katolta kuului ääntä!

Kirveenisku — ja Hartley Lathom ymmärsi kaikki. Palosotilaat olivat

onnistuneet pääsemään katolle viereisestä rakennuksesta, ja hän kuuli

nyt ensimäisen iskun kirveestä, joka oli avaava heille tien elämään.

Iskut yhä tihenivät, sälöjä alkoi putoilla katolle, ja pian ilmestyi

aukko, johon partainen, kypärän verhoama pää pistihe. Lathom veti

esille sängyn ja kurotti sen päältä lapsen palosotilaalle katolle.

Hetkistä myöhemmin oli hän itse kiivennyt ylös.

Sitten, kun hän jo oli ylhäällä ja pelastus oli varma, pettivät

yht'äkkiä hänen jalkansa, ja hän olisi pudonnut, ellei palosotilas

olisi kerinnyt tarttua häntä käsivarteen.

"Sieluni kautta, luulinpa teitä hulluksi, kun syöksyitte tuohon

palavaan helvettiin", lausui palosotilas ja katsoi haavottunutta

kasvoihin, "mutta te olette, Jumala nähköön, kerrassaan mies!"

Kun he alkoivat kavuta alas toiselle katolle, tunsi Lathom kaiken

voimansa ja jännityksensä katoavan, mutta hän katsoi koko ajan

aivankuin kademielin lasta — sitä elämää, jonka hän oli pelastanut

riistämänsä elämän korvaukseksi.

Kadulla riisti äiti itkien ja nauraen lapsen hänen sylistään ja unhotti

kokonaan hänet, unhotti edes kiittääkään häntä.

Mutta Lathom ei halunnutkaan kiitosta. Hän tahtoi vain päästä pois

meluavasta, riemuitsevasta joukosta, joka tunkeili hänen ympärillään,

ja jonka sankariksi hän äkkiä oli tullut. Hän koetti turhaan päästä

joukon läpi, kun uusi höyryruisku käännähti kulmaan ja käänsi hetkeksi

huomion hänestä, jolloin hänen onnistui hiipiä tiehensä. Hän, joka ei

koskaan ollut tiennyt mitään parempaa kuin yleisön ihailu ja ylistys,

ei nyt edes ajatellutkaan, miten ihmeellistä oli, että hän nyt koetti

välttää sitä, kun hän olisi saanut halunsa täyttymään rajattomammin

kuin milloinkaan ennen. Ja väkijoukko unohti pian sankarinsa uusien

jännittävien tapahtumien vuoksi.

Lathom tunsi itsensä kaikeksi muuksi kuin sankariksi kulkiessaan

pois, iloissaan, että oli välttänyt väkijoukon suosionosotukset. Hän

käsitti, että se, mikä oli näyttänyt verrattomalta rohkeudelta hänen

syöksyessään palavaan taloon, oli vaan pelosta puoleksi mielettömän

miehen teko. Ja väkijoukko oli hurrannut! Heikko hymy levisi hänen

huulilleen. Mutta kumminkin kiitti hän Jumalaa, ettei hän, tultuaan

tuntoihinsa, ollut paennut, vaan valinnut vaikeamman tien. Ehkäpä

hänellä nyt olisi rohkeutta alkaa alusta — sillä hän oli saanut uutta,

tässä tulikasteessa syntynyttä rohkeutta.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja raukeaksi, ja kun hän älysi kapakan

kadun kulmassa, pistäytyi hän sinne sisälle saadakseen lepoa. Kaksi

miestä seisoi tiskin vieressä jutellen ryysyisen, maalatun kaunottaren

kanssa, jonka kaikuva, terävä nauru vihloi Lathomin korvia hänen

astuessaan sisään. Hän pyysi lasin sodavettä — ilman väkijuomia. Hän

älysi liiankin hyvin, minne väkijuomat olivat vieneet hänet näinä

viime päivinä. Hänen ottaessaan kourallisen hopearahoja maksaakseen,

lopettivat miehet tiskin vieressä juttunsa ja tarkastelivat häntä. Hän

näytti sangen omituiselta palaneine vaatteineen ja likaisine käsineen,

pitkä punainen palohaava poskessaan.

Nähtävästi luulivat he hänen olevan juovuksissa, ja kun hän äkkiä sai

ankaran huimauskohtauksen ja kaatui penkille, puhkesivat he raikkaaseen

nauruun, johon nainen ei sentään ottanut osaa. Tämä meni Lathomin luo,

kumartui ja kuiskasi karkean ystävällisesti:

"Kuulkaa, on parasta, että suoriudutte täältä niin pian kuin

mahdollista. Tämä ei ole oikea paikka teille — jolla on rahaa. Miltä

nyt tuntuu?"

Lathom nyökäytti päätään, liikutettuna naisen odottamattomasta

ystävällisyydestä.

"Kiitos, voin taas hyvin. Minä lähden nyt"

Hän nousi Ja meni laahustavin askelin kadulle. Oli pimeä, ja hän oli

ihmeissään, kuinka löytäisi hän jollekin suuremmalle kadulle, jonka

tuntisi. Hän kääntyi kysyäkseen muutamilta miehiltä takanaan, ja

katulyhdyn valossa tunsi hän äskeiset miehet kapakasta. Eräs näistä

sanoi hänelle:

"Luulenpa että olette pudonnut penkiltänne? Autammeko teitä kotiin?"

Hän pisti tuttavallisesti kätensä Lathomin kainaloon, katsahti nopeasti

katua puoleen ja toiseen ja kuiskasi:

"Kiiruhda, alaspäin."

Katu oli tyhjä — heillä ei olisi voinut olla parempaa onnea. Seuraavana

hetkenä taisteli Lathom epätoivoisesti rosvojen kanssa, joita

alituiseen vaaniskelee suurten kaupunkien vilinässä. Äkkiä näki hän

kamppailun tuoksinassa naisen ryntäävän esiin ja huutavan apua — hän

oli se maalattu nainen, joka oli puhutellut häntä kapakassa. Kauhukseen

huomasi hän naisen heittäytyvän hänen eteensä ja saavan päähänsä

hirveän iskun, joka oli tarkotettu hänelle. Samassa tuntui hänen päänsä

lyijynraskaalta, hänen silmissään salamoi — sitten tuntui pimeys

nielevän hänet ja tajunta katosi.