Äkillinen päähänpisto oli saattanut hänet valhettelemaan, ja se valhe
eroitti hänet nyt miehestään ainiaaksi, ajoi Hartleyn pakosalle. Hänen
omatuntonsa soimasi häntä.
Se ei ollut kohtaloonsa tyytymistä, kuten Dick oli sanonut Dick oli
tehnyt hänen tähtensä uhrauksen, ja hän teki sen nyt tyhjäksi valheella
— kurjalla valheella. Dick kutsuisi sitä varmaan kurjaksi valheeksi. Se
ei ollut kohtaloonsa tyytymistä!
Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin mennä ja ilmoittaa miehelleen
asian oikea laita. Menisikö hän? Olisihan kauheata ruveta edelleen
elämään tuon miehen kanssa, joka oli varas, ja joka oli petoksella
saanut hänet omakseen! Vaan hän oli itsekin valhetellut. Oh, se oli
alhaista! Hän ei koskaan lakkaisi halveksumasta itseään. Äkkiä hän
nousi. Hän tahtoi "tyytyä kohtaloonsa".
Astuessaan lattian poikki luuli hän kuulleensa laukauksen, ja samassa
ajoi automobiili ohi. Ehkä se olikin vain harhakuulo ja johtui
automobiilin tärinästä. Saavuttuaan miehensä ovelle havaitsi hän, että
se oli lukittu. Margot tunsi vaistomaista pelkoa — vaan eihän se voinut
olla laukaus, tuumi hän itsekseen. Joka tapauksessa tuntui hyvältä, kun
hän siinä samassa kuuli Lathomin äänen.
"Kuka siellä?"
"Minä, Margot. Minulla on sinulle jotain sanottavaa." Viipyi pari
silmänräpäystä ennenkuin hän päästi hänet sisään. "No?" kysyi hänen
miehensä ja hengitti huohottain, ikäänkuin hän juuri olisi juossut.
"Minä en puhunut sinulle totta", sanoi Margot suoraan. "Minua
pahoittaa tekoni. Mr Jardine on käskenyt asianajajansa keskeyttämään
oikeudenkäynnin."
"Margot, onko se totta?"
"Totta, Hartley!" Hän melkein huusi sen. Hän tuijotti punaiseen
mattoon. Siinä oli tumma täplä, joka vielä oli kostea.
"Sinun valheesi oli hävytön. Ja tiedätkö, mitä se on matkaansaattanut?"
huusi hän. "Katso, katso! Kas tässä sinun valheesi seuraus!"
Hartley Lathom näytti melkein mielipuolelta vetäessään syrjään huoneen
nurkassa olevan varjostimen.
Margot astui askeleen taaksepäin, valkeana kuin kuolema ja kauhun
valtaamana.
Fenwick! Siinä makasi Fenwick, tuo eron saanut kirjanpitäjä, jonka
todistus olisi aiheuttanut Lathomille tuomion.
Tuo kuollut mies oli hänen valheensa uhri! Hän oli valhetellut vain
äkillisestä mielijohteesta, vaan se oli matkaansaattanut kuoleman.
"Hän, roisto, saapui minua kiusoittamaan — hän oli tukkihumalassa.
Sinun valheesi oli tehnyt minut hulluksi. Minä en tiennyt mitään,
ennenkuin —"
Hän oli melkein tukehtua. Tekonsa alkoi kauhistuttaa häntä. Äsken
kehoitti hän häntä katsomaan, mitä hän oli tehnyt, vaan nyt hän huusi:
"Ei, ei — älä katso häneen, Margot! Hänhän on — hän on hirveän
näköinen."
Margotin silmissä ilmenevä tavaton kauhu sai Lathomin aivan
suunniltaan. Kuitenkin jaksoi hän itseään jonkun verran hillitä, ja
hän saavutti vähitellen merkillisen, luonnottoman rauhan. Hänellä oli
rikoksensa silmiensä edessä, ja nyt tarvitsi hän vieressään seisovan
naisen apua.
"Margot!" huudahti hän. "Koeta tyyntyä! Jos vaan tahdot, voit sinä
auttaa minua. Minä tarvitsen apua."
"Mitä sinä aiot tehdä?" kuiskasi tämä.
"Eihän minulla ole muuta neuvoa kuin ampua kuula ohimooni", vastasi
Hartley raa'asti. "Minun täytyy tappaa itseni —." Hänen äänensä särkyi.
Hän kääntyi ja tyhjensi yhdellä siemauksella lasillisen viiniä, joka
oli ollut hänen pöydällään jo aikaisesta iltapäivästä asti.
Margotin sydämeen hiipi ajatus, ettei tämä kaikki ollutkaan totta.
Sen täytyi olla unta, ilkeätä, kauheata unta. Ja verhon takana ei
todellisuudessa varmaan ollutkaan miehen ruumista. — — Lathom meni
puutarhaan johtavan suuren ikkunan luo, josta hän oli päästänyt
Fenwickin sisään, ja sulki sen. Hän oli aukaissut hänelle hyvin
vastenmielisesti, sillä hän pelkäsi tämän juopuneena ollen aikaansaavan
melua ja häiriötä. — Hartley seisoi nyt hetkisen vaiti ja tuijotti ulos
kuun valaisemaan puutarhaan.
Hänellä oli yksi ainoa mahdollisuus selviytyä tästä onnettomasta
asemasta, johon hänet olivat johtaneet hänen omat kärsimyksensä ja
vaimonsa lausuma valhe. Hän oli jo kauan hautonut sitä ajatusta — vaan
se pöyristytti häntä.
Fenwick oli sekä kokonsa että muotonsa puolesta hyvin Lathomin
näköinen. Tuo samannäköisyys olikin jo heti aluksi aiheuttanut Lathomin
tuntemaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Fenwick oli matkinut hänen
käyntiään, hänen tapaansa kammata tukkansa, ja Lathom kun aina ylpeili
hyvästä maustaan!
Jos vaihtaisi paikkaa tuon olion kanssa verhon takana? Päättäväisesti
hylkäsi hän sen ajatuksen. Vaan muu pelastushan ei olisi mahdollinen.
Jos vaan Margot suostuisi auttamaan häntä, olisi asia selvä.
Ja Margotin täytyi auttaa häntä. Hänhän oli siveellisesti vastuussa
tästä kauheasta teosta; sehän oli seuraus hänen valheestaan.
Itsemurha! Fenwickin ruumis löydettäisiin seuraavana aamuna Lathomin
vaatteisiin puettuna. Ja selitys olisi uskottavampi kuin itsemurha?
Tapahtuihan niin monasti, että viattomasti kärsivät tekivät itsemurhan.
Miks'ei siis hänkin? Kaikki seikat viiltäisivät jälkeenpäin siihen,
että teko oli tehty mielenhäiriössä. Ja laukaus oli runnellut Fenwickin
kasvot niin, ettei todellisuuden ilmi tulemisesta olisi pelkoakaan.
Niin, se oli ainoa keino.
Hän punoi nopeasti suunnitelman. Hänellä oli mielessään lauseet
valmiina Jälkeen jätettävää kirjettä varten — lauseita, jotka
todistaisivat tavatonta sielun jännitystä, liiallista mielen rasitusta
ja ankaraa surua.
Hän puhui nyt Margotille röyhkeän avomielisesti.
"On vain yksi keino pelastumiseen, ja minun tulee sitä käyttää. Vaan
sinusta riippuu, jos minä onnistun. Sinä olet saattanut minut tähän
tilaan — ja jos minä pääsen pakoon, niin lupaatko vaieta kaikesta
tästä, mitä on tapahtunut?"
Margot silmäsi häneen pelästynein katsein. Hän oli valhetellut
Lathomille tämän ollessa epätoivon vallassa, ja sen valheen
vaikutuksesta oli tämä tehnyt teon, jota ei koskaan tekemättömäksi
saisi. Lathomilla oli oikeus tehdä hänelle vaatimuksia.
"Minä en petä sinua."
Hartley lähestyi häntä.
"Ei sanaakaan isällesi eikä Jardinelle. Ei sanaakaan, ymmärrätkö?"
Margot katsoi häneen pelotta.
"Olenhan antanut sanani."
Lathom olisi voinut nauraa hänelle vasten naamaa. Mitä merkitsivät nyt
hänen sanansa hänelle. Hänhän oli katkerimmalla hetkellä valhetellut
Hartleylle — uskoisiko tämä häntä koskaan enää. Mutta silloin muisti
hän, että Margot oli häntä rakastanut — joskin se rakkaus nyt oli
sammunut. Lathom häpesi itseään.
Margotia vavistutti, kun Hartley kertoi hänelle suunnitelmansa, vaan
hän kyllä käsitti, että se oli ainoa pelastuskeino.
"Etkö sinä aio mitään tunnustaa, Hartley?" kysyi Margot.
"Tunnustaa!" huusi tämä. "Oletko sinä hullu? Onhan Jardine luvannut
antaa minun nimeni säilyä puhtaana. Pysyköön hän sanassaan."
Hartleyn ohimot pullistuivat hänen ajatellessaan Jardinea. Tämä oli
rakastanut hänen vaimoaan, ja nyt, lähtiessään itse yksin avaraan
maailmaan, jäisi hänen vaimonsa ja Jardine tänne.
Margotia alkoi kaduttaa ja hän huudahti:
"Voi, Hartley, jää tänne ja alistu kohtaloosi! Minä luulen, että se on
parasta. Sinun suunnitelmasihan on mahdoton. Miten sinä pääset alkuun
ilman rahaa —?"
"Minulla on kyllä tarpeeksi rahaa", vastasi Hartley. "Ja jos olen
elossa, saat sinä kuukauden perästä osotteeni, jonne voit lähettää
lisää. Niin, kohtalo vapauttaa sinut minusta. Jos et kuule minusta
mitään viikkoon, kuukauteen — silloin ymmärrät, mitä se merkitsee. Ja
minä luulen, ettet sinä sitä sure!" lisäsi hän katkerasti.
Silmänräpäyksen ajan tunsi Margot myötätuntoa, vaan ainoastaan
silmänräpäyksen; hänen kasvoillaan ei näkynyt värettäkään.
"Nyt on parasta, Margot, että menet huoneeseesi", sanoi Lathom äkkiä.
"Jätä minut. Onko nyt sitten kaikki lopussa, Margot?"
Tämä teki käsillään epätoivoisen liikkeen.
"Jumala auttakoon meitä, Hartley!"
Hartleyn huulilta pääsi soinnuton huudahdus, ja hän lähestyi vaimoaan,
tarttuakseen hänen käsiinsä, vaan tämä väistyi. Hän huomasi olevansa
yksin. Hän tuijotti oveen. Margot oli kadonnut.
Koko talossa oli hiljaista, hiljaista kuin haudassa. Margot tunsi nyt
ensi kerran tämän sananparren todellisen merkityksen.
Hänessä taistelivat pelko ja inho. Hänen miehensä oli kurja raukka,
joka oli voittanut hänet valheella. Mutta kuitenkin oli hän puoliso
hänelle, joka nyt lähti maailmalle Kainin merkki otsallaan. Ja hän
päästi nyt hänet menemään sanomatta sanaakaan hyvästiksi — vaikka oli
mahdollista, ettei hän koskaan enää häntä tapaisi.
He eivät voisi enää koskaan yhtyä — ei koskaan. Ja kuitenkin katui hän
katkerasti, ettei hän ollut antanut Hartleyn tarttua hänen käsiinsä.
Hän aukaisi oven ja kuunteli. Ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän meni alas
rappusille ja aukaisi kirjastohuoneeseen johtavan oven. Lathom oli
siellä. Nähdessään hänet päästi Margot kiljahduksen. Oliko tuo mies
Hartley — mies, päässään pehmeä huopahattu, joka oli painettu silmille,
ja valkoinen huivi kaulassaan.
"Margot!" huudahti Hartley. Mutta samassa hän nähtävästi huomasi hänen
suuren kauhunsa.
"Kaikki on valmista", jatkoi hän kuitenkin hiljaa. "Hartley Lathom on
kuollut. Ja sinä et tiedä siitä mitään, sinä erosit hänestä jo illalla,
ja hän oli väsynyt. Siinä kaikki, mitä sinä tiedät, ymmärrätkö?"
"Ymmärrän."
Margot kääntyi poispäin; hän ei saattanut katsella miestään sellaisena.
Valtavasta myötätunnostaan huolimatta katui hän nyt kuitenkin, että oli
ollenkaan lähtenyt alas.
"Minun täytyy nyt lähteä", lausui Lathom matalalla äänellä. "Jätä minut
Margot! Margot, eikö sinulla ole minulle yhtään sanaa sanottavana, eikö
yhtään silmäystä minulle?"
Hänen äänensä värisi hellää rukousta. Lathom rakasti häntä. Milloinkaan
ennen ei hän ollut tuntenut rakkautensa voimaa niin suureksi kuin nyt.
"Margot!" Hän otti askelen häntä kohti ojennetuin käsin ja palavin
silmin. "Margot, minä olen aina sinua rakastanut —"
Margot oli seisonut kasvot käännettyinä toisaalle, vaan Hartleyn
lausuessa nämä viimeiset sanat katsoi hän jälleen häneen, ja hänen
silmiinsä ilmestyi sellainen kauhun ja inhon ilme, että hänen miehensä
vavahti säikähdyksestä.
Hartley antoikin kätensä vaipua. Hänellä ei siis enää ollut mitään
toivoa. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja katsoi häneen. Mutta Margot
pysyi liikkumattomana ja kivettynein katsein.