Kylvö ja sen hedelmät.
"Mrs Lathom, sir!"
Jardine kääntyi kuullessaan ilmotuksen; hän istui kirjoituspöytänsä
ääressä puolivalmis kirje edessään. Hetkisen hän tuijotti hämmästyneenä
kynnyksellä seisovaa olentoa, vaan nousi pian ja astui ojennetuin käsin
häntä kohti.
"Margot! Tämä on minulle odottamaton ilo!"
Margot ei vastannut heti. Hänen väsynyt katseensa harhaili ympäri tuota
tuttua huonetta, joka näytti tervehtivän häntä kuin vanhaa ystävää.
Hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset, ja hän vavahti hiljaa Jardinen
koskettaissa hänen kättään.
"Tiedän olevani tungettelija", virkkoi hän soinnuttomalla äänellä. "Ja
sinäkin varmaan pidät minua sinä, kunhan kuulet asiani."
"Tällaista iloista yllätystä en voi kutsua tungetteluksi", vastasi
Jardine kevyesti. Hän huomasi, miten kärsimys oli luonut varjon
Margotin kauniisiin silmiin, sekä aavisti, kuinka paljon hänen oli
täytynyt tinkiä ylpeydestään saapuakseen hänen luokseen tuon kohtauksen
jälkeen raatihuoneen rappusilla. "Sinulla on varmaan kylmä, Margot!
Tule tänne takkavalkean luo!"
Jardine asetti hänelle tuolin.
"Minä — minä en tahdo istua", sanoi hän, ponnistaen voimiaan. "Olen
saapunut luoksesi pyytämään sinulta jotain — jotain, mitä minulla ei
olisi oikeutta pyytää."
Samassa hän vaikeni.
Jardine näki, miten hänen ylpeät suupielensä vavahtelivat, ja miten
hänen silmänsä kävivät entistä himmeimmiksi.
"Vanha ystävyytemme oikeuttaa sinut pyytämään mitä vain haluat",
virkkoi hän hiljaa.
"Voi, vaikene, vaikene!" huudahti Margot muuttuneella äänellä. "Minä
kärsin sinun hyvyydestäsi — kärsin siitä, että sinua loukkasin. Minä en
vielä silloin tiennyt — että minulla on syytä hävetä sinua — hävetä!"
Huoneessa vallitsi hiljaisuus hetken aikaa, kunnes hän jaksoi jatkaa.
"Tulen mieheni lähettämänä", alkoi hän sammaltaen.
"Lathomin!"
"Niin. Anna minun sanoa asiani ja mennä! Hän tietää huomenna häviävänsä
— ja minä tiedän, että se on aivan oikein hänelle." Margot ei katsonut
häneen, ja hänen äänensä oli tuskin kuuluva. "Hän on lähettänyt minut
sinun luoksesi pyytämään, että sinä — keskeyttäisit oikeudenkäynnin.
Hän pyytää sinun armahtamaan häntä — joka — ei ansaitse armoa."
Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja silloin, ennenkuin Jardine
ehti mitään vastata, huudahti Margot tuskallisesti:
"Mitähän sinä ajatteletkaan minusta? En, minä en pyydä sinulta mitään —
en pyydä mitään! Se olisi liian alhaista! Minä en pyydä mitään!"
Hän kääntyi ja astui askeleen ovea kohti, vaan Jardine kiirehti hänen
luokseen ja laski kätensä hänen olalleen.
"Margot, sinä et saa mennä!" huudahti hän. "Minä itsekin kadun, että
ollenkaan nostin tuon onnettoman oikeudenkäynnin."
Hän meni pöydän luo ja otti kirjeen, jota hän äsken oli kirjoittanut.
Se oli hyvin lyhyt ja osoitettu Jardinen asianajajalle.
"Margot, lue tämä!"
Tämä otti kirjeen, luki sen ja katsahti häneen hämmästyneenä. Hänen
kosteissa silmissään välähti ihmeellinen, värähtelevä tuli; hänen
huulensa vavahtelivat.
"Sinähän — sinähän aioit tehdä sen ennenkuin minä olin pyytänytkään!"
huudahti hän.
Kirje sisälsi asianajajalle määräyksen ehdottaa Lathomille, että juttu
jätettäisiin silleen.
"Miksi olet tämän tehnyt? Sinähän voittaisit."
Dick Jardine naurahti. "Ikäänkuin ei olisi tärkeämpiä asioita
voitettavana. Tietysti olisin jatkanut — jos Lathom olisi yksin. Vaan
hän ei ole yksin. Hän on sinun miehesi." Jardine vaikeni hetkeksi.
Sitten hän jatkoi: "Nähdessäni sinut tänään oikeussalissa, tunsin minä,
etten voi enää tätä juttua jatkaa — minä en voi, koska oikeudenkäynti
on sitä miestä vastaan, jota sinä rakastat."
Margot katseli häntä suurin silmin, ja äkkiä peitti hän käsillään
kasvonsa ja purskahti itkuun.
"Älä itke, Margot! — Sinä et saa itkeä!"
Jardine kosketteli hiljaa hänen käsiään, jotka olivat kyynelten
kostuttamat.
"Sehän on niin yksinkertainen, niin kovin yksinkertainen asia, kun
muistamme, miten hyviä ystäviä me olemme aina olleet — ja miten minä
kerran toivoin — minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, vaan ei se enää tee
mitään, ja minä soisin, että sinä sen tietäisit — minä toivoin, että me
olisimme tulleet toisillemme enemmän kuin ystäviksi — että me olisimme
lähentyneet toisiamme enemmän kuin tavallisina ystävinä. Väliin
kuvittelin itselleni — niin, minä tiedän, että minä petin itseäni.
Aioin sen sanoa sinulle — kolme vuotta sitten ennenkuin matkustin
— vaan sain juuri silloin tietää, että sinä olit antanut sydämesi
toiselle. Ja niin minä lähdin."
Hän vaikeni. Margot ei voinut hänen puhuessaan nostaa päätään. Kurkussa
tahtoi jokin tukehuttaa hänet.
Tuo vanha tuska ja korvaamaton menettäminen, joka kolme vuotta
sitten oli pakottanut hänet jättämään Englannin, heräsi sillä
silmänräpäyksellä jälleen täyteen eloon. Mutta hän jaksoi voittaa sen
ja jatkoi edelleen:
"Ymmärräthän siis, Margot, etten voi jatkaa oikeudenkäyntiä, kun se
koskettaa niin läheltä sinua. Mene ja sano se Lathomille. Minä olen
varma siitä, että se on ollut hänen puoleltaan vain erehdys. Miehelle,
jolla on niin paljon tekemistä kuin hänelläkin, voi helposti sattua
sellaista. Niin, unohtakaamme kaikki tyyni. Älköön tämä juttu millään
tavoin häiritkö sinun onneasi sen miehen rinnalla, jota sinä rakastat.
Kaikkihan me olemme erehtyväisiä — Ja jokainenhan tietää, että Lathom
on kunnon mies."
"Dick, Dick, — vaikene — älä sano niin!" huudahti Margot tulisesti.
"Minä en palaa milloinkaan hänen luokseen. Minä en palaa hänen
luokseen!"
"Margot! Mitä sinä tarkotat?"
"Voi, sinä et tiedä...! Hän joka on sinulta varastanut, on tunnustanut
saaneensa minut vaimokseen petoksella — se petos oli yhtä inhottava
kuin tämäkin — ja kuitenkin saattoi hän lähettää minut sinulta
pyytämään armoa!"
Hän vapisi mielenliikutuksesta.
"Saiko hän sinut vaimokseen petoksella?" kysyi Jardine, ja aavistus
asian oikeasta laidasta alkoi hiljaa hiipiä hänen aivoihinsa.
"Valhe saattoi sinut matkustamaan pois Greyminsteristä kolme vuotta
sitten. Hän ei ollut vielä edes pyytänyt minua vaimokseen. Hän
valhetteli sinulle!"
"Hän siis valhetteli!" Dick Jardinen kasvoille ilmestyi voimakas
suuttumuksen ilme. "Margot, sinä siis olit vielä vapaa sinä iltana
kolme vuotta sitten? Sanoitko, että sinä olit vapaa?" Hänen katseensa
oli läpitunkeva.
"Minä olin vapaa." Margot lausui sen melkein kuiskaten. "Hän ei edes
ollut kysynyt minulta — enkä minä koskaan ollut ajatellutkaan ruveta
hänen vaimokseen."
"Suuri Jumala! Ja hän kun sanoi minulle, — uskoen sen salaisuutena
— että hän jo oli kihloissa sinun kanssasi, vaan ettei kihlausta
vielä vähään aikaan julaistaisi. Margot, ellei hän olisi sitä minulle
kuiskannut, olisin minä sinä iltana sanonut sinulle, että minä rakastin
sinua. Mitä sinä olisit siihen vastannut?"
Margot ei vastannut.
"Margot, minulla on oikeus saada se tietää. Sano, oliko minulla mitään
toivoa?"
"Luulen että sinulla oli", virkkoi Margot viimein, ja hän lausui sen
niin hiljaa, että hänen sanansa tuskin ollenkaan häiritsivät huoneessa
vallitsevaa hiljaisuutta. "Voi, Dick, etkö sinä ymmärrä?"
"Sinä rakastit minua — mutta hänen valheensa ja petoksensa erotti
meidät ainiaaksi! Sinä rakastit minua Margot! Sinä rakastat minua
vieläkin!" Jardinen ääni värisi surusta Ja tuskasta, ja hän laski
molemmat kätensä Margotin olkapäille ja katsoi häntä syvään silmiin.
"Sinun silmäsi sanovat sen minulle!" virkkoi hän. "Jos sinä sen kiellät,
niin minä en usko sinua. Sinä rakastat minua vieläkin. Sinä et saa
palata hänen luokseen — sinä olet minun, Margot, minä otan vain
takaisin sen, minkä hän minulta varasti! Sinä rakastat minua."
Margot katsoi maahan. Niin, se oli totta, hän rakasti häntä; miksi hän
epäilisi? Häntä kutsui uudestaan herännyt rakkaus. Tie oli avoinna.
Mies, joka häntä rakasti, odotti häntä; hän kyllä suojaisi häntä.
Miksi hän siis epäilisi? Silmänräpäyksen ajan nojasi Margot häneen,
ikäänkuin tuulen koskettama kukka. Houkutus tuli juuri hänen ollessaan
heikoimmillaan — hän oli vähällä taipua.
Mutta äkkiä hän veti kätensä pois.
"Ei, ei!" kuiskasi hän, taistellen nyyhkytystä vastaan. "Se ei voi
tapahtua, Dick, se ei voi tapahtua! Toisella vääryydellä älköön toista
korvattako. Meidän välillämme on este!"
Hän käänsi pois katseensa; ehkä hän tunsi oman heikkoutensa. Tämä
mieshän voisi jakaa hänelle kaikkea sitä hellyyttä ja rakkautta, jota
hän kaipasi. Hän pelkäsi, nyt omaa itseänsä.
Silmänräpäyksen ajan tuumi Jardine, miten hänen olisi meneteltävä.
Hän arveli, että jos hän käyttäisi tahdonvoimaansa ja sanoisi "tule",
niin Margot noudattaisi hänen pyyntöään. Jardine huomasi, ettei hänen
voittamisekseen tarvittu paljon — silmäys tai rukoileva sana olisi
kylliksi. Mutta hänhän oli mies, ja hän rakasti häntä — siksi hän ei
voinut käyttää hyväkseen hänen heikkouttaan.
"Anna minulle anteeksi, Margot!" sanoi hän äkisti. "Minä en ollut äsken
oma itseni. Sinä olet oikeassa ja minä väärässä. On olemassa este, ja
minä rakastan sinua liian paljon saattaakseni murtaa sen. Meidän täytyy
tyytyä kohtaloomme."
"Minä palaan takaisin", virkkoi Margot hiljaa. "Vaan minä palaan miehen
luo, joka ei enää koskaan ole minun puolisoni." Hän katsoi Jardineen
surullisesti. "Minun täytyy nyt lähteä — ennenkuin ehdin muuttaa
päätöstäni. Siihen ei tarvittaisi paljon."
Hän kulki Jardinen rinnalla hiljaisia katuja pitkin. Tarttuessaan
sitten hänen käteensä sanoakseen jäähyväiset, lausui tämä: "Minusta
tuntuu hyvältä se, mitä nyt tiedän, vaikkakin, sadun prinssin tavoin,
en koskaan saa valtakuntaani omakseni."
Samassa Jardine kääntyi ja jätti hänet.
Margot tiesi, mitä hän tarkotti. Ja se lemmen valtakunta, jonka he
olisivat voineet jakaa keskenään, se oli ryöstetty heiltä petoksella.
— Nyt oli hän jälleen palaamassa vanhaan elämäänsä, josta kuitenkin
oli tullut toisenlainen, ja jota koskaan enää ei voisi muuttaa entisen
kaltaiseksi.
Margotin avatessa oven työhuoneeseen hypähti Lathom pelästyneenä. Hän
ei ollut kuullut hänen tulevan, ja hänen poissaollessaan oli pelko
saanut hänet kokonaan valtaansa. Hän pani parhaillaan tavaroita kokoon
matkalaukkuun, sillä hän oli kadottanut kaiken toivonsa Margotin
käynnin onnistumisesta. Siinä tapauksessa hän tahtoi mieluummin paeta,
paeta — ja jättää hänet yksinään kantamaan häpeän.
Kun Lathom näki hänet, nousi hän kiivaasti ja huusi: "No? Tapasitko
Jardinen?"
Margot nyökkäsi. Samassa silmänräpäyksessä heräsi hänessä tavaton inho
tuota miestä kohtaan.
"Miksi sinä et sano mitään?" virkkoi Lathom suunnattoman
kärsimättömänä. "Merkitseekö se, että — hän kieltäytyi?"
Margot ei tuntenut myötätuntoa. Miehensä sydämen alhaisuus teki hänet
kovaksi — miehensä, joka oli päättänyt paeta, ellei hän onnistuisi.
Ja hän vastasi:
"Jardine kieltäytyy."
Lathomin kasvot kävivät tuhkan harmaiksi. Hänhän oli toivonut niin
varmasti. Mutta Jardine siis olikin kieltäytynyt. Hänen epätoivonsa
muuttui ankaraksi vihaksi.
"Sinulla siis ei ollut niin suurta valtaa hänen ylitseen kuin olit
luullut!"
Margotin kasvojen ilmeet muuttuivat koviksi. Hän oli jo ehtinyt katua
valhettaan, vaan tämä miehensä lause paadutti hänet uudelleen.
"Unohdat, että se olit sinä, joka pyysit minun menemään Jardinen
luokse."
"Sinä siis todellakin olet epäonnistunut?" toisti Lathom. "Etkä sinä
voinut häntä taivuttaa?"
"Johan sanoin, että minä epäonnistuin."
"Se siis ratkaisee asian", virkkoi Hartley tylysti. "Minä matkustan
yöjunalla Lontooseen." Hän silmäsi hermostuneesti kelloaan. "Minulla
ei ole enää pitkää aikaa. Margot, lähetä palvelijat nukkumaan. Kukaan
ei saa tietää minun matkustavan. Huomenna heti kun pankki avataan saat
nostaa minulle rahasumman — minä annan sinulle osotteen, jonne voit sen
minulle lähettää."
Hän jatkoi kuumeentapaisesti matkalaukkunsa täyttämistä. Margotille
hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Kaikessa vain itse, itse, itse!
Senvuoksi heittikin Margot lähtiessään huoneesta häneen halveksivan
katseen.