SISÄLLYS:

I. Mrs Lathomin mies.

II. Kylvö ja sen hedelmät.

III. Yksin.

IV. Laupiaan samarialaisen suojakoti.

V. Menneisyys ja tulevaisuus.

VI. David Muir.

VII. Työssä.

VIII. Varjo varjojen joukossa.

IX. Usvassa.

X. Marionin löytö.

XI. Kirje.

XII. Päätelmä.

XIII. Kaksi miestä.

XIV. Kaksi naista.

I

Mrs Lathomin mies.

Hartley Lathom oli kalpea ja näytti väsyneeltä, mikä seikka ei ollut

ollenkaan ihmeellistä, sillä hän oli viettänyt viisi pitkää tuntia

Greyminsterin oikeuden istuntosalissa. Vaan kun hän vaimoineen tuli

sieltä ulos ja seisahtui silmänräpäykseksi korkeille rappusille,

vastasi hän tavallisella avomielisellä hymyilyllään niiden monien

ystävien tervehdykseen, jotka olivat kerääntyneet kadulle puristamaan

hänen kättään. Lathom oli asianajaja ja sitäpaitsi oli hänellä

niskoillaan kokonainen taakka kunnallisia tehtäviä ja luottamustoimia.

Hänen kasvonpiirteensä tekivät luotettavan vaikutuksen, ja hänen

kuntoaan olivat myös omiaan täydentämään kaikki hänen tekonsa.

Mrs Lathom seisoi hetkisen rappusilla yksinään. Hän oli

kahdenkymmenenkahden vuotias, vaan näytti sitäkin nuoremmalta, niin

että hänet olisi mieluummin luullut Lathomin tyttäreksi. Hänkin oli

kalpea, vaan äkkiä hänen silmänsä välähtivät tummasti, ja hieno puna

peitti hänen poskensa. Muuan nuori, laiha mies astui ylös rappusia ja

nosti hänelle hattuaan. Hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja harmaat,

kohtasivat mrs Lathomin pitkän katseen. Tämä tuijotti häntä suoraan

kasvoihin, osottamatta värettäkään siitä, että hän olisi tuon vieraan

tuntenut.

Mies punastui ja sivuutti hänet rauhallisesti. Hän oli Rickard Jardine,

mies, joka oli nostanut oikeudenkäynnin Hartley Lathomia vastaan,

saadakseen häneltä erään rahasumman, jonka tämä oli viekotellut

Jardinen äiti-vainajalta hänen vielä eläissään. Lathom oli kokonaan

hoitanut hänen asioitaan, sillä Jardine oli viime vuodet oleskellut

ulkomailla, eikä ollut ehtinyt kotiin edes ennen äitinsä kuolemaa.

Margot Lathom tunsi pyörrytystä. Hänestä tuntui nyt paljon pahemmalta

kuin hän oli luullutkaan solvaista Jardinea sillä tavoin ihmisten

edessä, jotka tiesivät heidän ennen olleen ystäviä.

Ystäviäkö? Eikö hän heidän erotessaan noin kolmisen vuotta sitten ollut

sisimmässä sydämessään tuntenut, että he olivat toisilleen muutakin

kuin ystäviä? Vaan hän oli pitänyt sydänsopukkansa oven suljettuna

kokonaisen kolmen vuoden ajan. Oliko mahdollista, että tuon miehen

näkeminen, joka oli jättänyt hänet sanomatta sanaakaan selitykseksi

— miehen, joka oli hänen miehensä vihollinen — oliko mahdollista,

että pelkkä näkeminen heitti sydämen oven täydelleen auki? Hän oli

kiitollinen, kun Hartley Lathom saapui ja auttoi hänet vaunuihin, ja he

ajoivat kotiin.

Lyhyellä kotimatkalla oli Lathom aivan vaiti, mutta vaikka hän

hymyilikin jokaiselle tutulle vastaantulijalle, tuntui hänen vaimostaan

kuitenkin siltä, että miehen itsensähillitseminen oli alkanut

heikontua, ja että levottomuuden aavistus oli lyönyt leiman hänen

silmiinsä. Silloin hänen omakin sydämensä pelosta kylmentyi, ja sitä

tunnettaan hän ei tahtonut jaksaa salata. Ei siksi, että hän olisi

epäillyt miehensä viattomuutta, vaan hän muisti, miten Oikeus kerta

toisensa perästä oli jakanut syyllisille tuomioita ja syyttömille

vapautta.

Mutta tavatessaan Lathomin päivällispöydässä katosi hänen tuskansa.

Hänen miehensä kasvoilta oli poistunut varjo, ja hän oli jälleen

entisen kaltainen, iloinen ja vilkas. Hänessä oli suuri määrä terävää,

vaan ei ilkeätä leikillisyyttä, ja kuunnellessaan hänen puheitaan tunsi

Margot sydämensä jälleen keventyneeksi.

Hän katseli kirkkain silmin pöydän toisella puolen istuvaa miestään.

Margot tunsi itsensä ylpeäksi hänestä, joka oli niin voimakas ja

rauhallinen ja tiesi, ettei hänessä voitu mitään salaista pahuutta

paljastaa. Hän ei ollut koskaan ollut niin lähellä miestään kuin nyt,

tuumi Margot itsekseen. Varmastikin oli tuo hänen sisimmän sydämensä

salainen ovi jälleen sulkeutunut — sulkeutunut ainiaaksi.

Vaan päivällisen jälkeen meni Hartley työhuoneeseensa, ja kevennyksestä

huoahtain heittäytyi väsyneenä takan luona olevalle nojatuolille. Hänen

kasvonsa eivät enää säteilleet rauhallista iloisuutta. Levottomuus oli

pyyhkinyt sen pois, niinkuin kuolema pyyhkii kyynelet.

Kuinka monta kertaa ajaessaan kotiin vaimonsa kanssa, kuinka

monta kertaa noiden melkein kiusallisten ruokailujen aikana hänen

punnitessaan niitä viattomia kysymyksiä, jotka yhdellä kertaa olivat

musertaneet hänen lujan itseluottamuksensa, olikaan hänestä tuntunut,

että hän oli mennyttä miestä, että Jardinella oli häntä vastaan

todisteita, joista hänellä ei ollut aavistustakaan? Yhtämittaa

toistivat hänen väsyneet aivonsa sanoja:

"Lähetittekö mrs Jardine-vainajalle välittäjän sopimuksen

Honduras-osakkeiden myynnistä?"

"Lähetin."

"Mitenkä sitten selitätte, että mrs Jardine on merkinnyt

muistikirjaansa useat kerrat sitä teiltä turhaan pyytäneensä."

Niin, kuinka hän voi sen selittää? Se oli ensimäinen heikko kohta.

Hänen olisi pitänyt huomauttaa, että sellainen juuri oli tavattoman

epäkäytännöllisen naisen tapaista muistikirjanpitoa.

"En voi sitä selittää — sillä minä lähetin sen hänelle", oli hän

rauhallisesti vastannut. "Muistan hänen sitä minulta kerran kysyneen.

Se oli tapahtunut hyvin sivumennen — vielä samana päivänä minä sen

lähetin. Hän ehkä hukkasi sen ja luuli, ettei hän ollut sitä ollenkaan

saanutkaan. Hän oli jo silloin hyvin heikko, ja kaikki hänen ystävänsä

tietävät, että hänen muistinsa oli huono."

"Oletteko valmis valallanne vakuuttamaan, ettette repinyt sopimusta

rikki ja heittänyt sitä paperikoriin?"

"Siihen olen valmis."

"Teillä oli palveluksessanne kirjuri, nimeltä Fenwick, jonka erotitte?"

"Niin tein. Huomasin hänet epäluotettavaksi."

"Millä tavoin hän oli epäluotettava?"

Lathom muisti vastauksensa sanasta sanaan. Fenwickin nimen

mainitseminen oli horjuttanut hänen itseluottamustaan.

"Minä en käsitä, mitä sillä seikalla on tekemistä tämän asian kanssa;

hän oli juoppo ja sekaantui asioihin, jotka eivät häntä koskeneet."

"Te kai tarkotatte, että hän nuuski kaikkia papereita?"

"Aivan niin."

"Ehkä hän oli sellainen, että hän taisi koota yhteen rikki revityn

paperin palaset, esim. jonkun kirjeen, jonka te olitte heittänyt

paperikoriin?"

Se oli jokseenkin viaton kysymys, vaan Hartley Lathomille se oli kuin

seinälle ilmestynyt tulikirjoitus. Hän ei jälkeenpäin käsittänyt,

miten hän oli voinut säilyttää mielenmalttinsa, sillä sinä hetkenä oli

tuntunut ikäänkuin olisi maa vajonnut hänen jalkainsa alla.

Hän oli repinyt rikki sopimuksen, jota hän ei ollut koskaan

lähettänyt, eikä aikonutkaan lähettää mrs Jardinelle, ja heittänyt

sen paperikoriin. Mikä houkkio hän olikaan ollut! Mennä nyt ja tehdä

sellainen tyhmyys! Ikäänkuin hän olisi sen omilla silmillään nähnyt,

tiesi hän nyt, että Fenwick oli kerännyt paperinpalaset ja myynyt ne

sitten yleiselle syyttäjälle. Se oli ainoa todistus häntä vastaan

senjälkeen, kun välittäjän tilikirjat olivat tulipalossa turmeltuneet.

Hänet tuhosikin siis Fenwick eikä Jardine. Ja huomenna —.

Hän liikahti hermostuneesti, sillä ovi aukaistiin, ja hänen vaimonsa

astui sisään.

"Hartley! Sinähän et työskentelekään, ja minä kun niin pelkäsin häiritä

sinua. Vaan minä en viihtynyt yksinäni — minussa herää aina silloin

kaikenlaisia tyhmiä aatoksia. Ikäänkuin sinulla olisi maailmassa mitään

pelättävää!"

Margot polvistui nojatuolin viereen ja kietoi käsivartensa hänen

kaulaansa.

"Näyttää niinkuin sinäkin olisit huolestunut. Voi, sehän on aivan

turhaa!"

Hän painoi viileän poskensa hänen kuumaa poskeaan vasten, ja hetken

aikaa istui hänen miehensä vaiti. Senjälkeen irtautui Hartley hänestä

kärsimättömästi ja huudahti:

"Rakas Margotini, kuka tietää, mitä erinomainen englantilainen jury voi

tehdä?"

"Mutta —" virkkoi tämä, "sinähän olet viaton, Hartley, ja mahdotontahan

on —"

"Tietysti minä olen viaton", vastasi Hartley hermostuneesti.

"Täydellisesti viaton siveellisesti, mutta —." Kuunteleva nainen veti

henkeään tulisesti.

"Siveellisesti viaton!" huudahti hän ja tuijotti häneen katseella,

jossa ilmeni hiipivää levottomuutta. "Hartley! Minä en tätä ymmärrä!"

Lathom ei ensin vastannut mitään. Kun hän sitten huomasi Margotin

kangistuneet, kysyvät kasvot, koetti hän naurahtaa suruttomasti — vaan

se epäonnistui.

"Älä tuijota minuun noin, Margot!"

Hän puhui vaikeasti ja kieli oli tarttua kitalakeen. Koko iltapäivän

hän oli koettanut keksiä sanoja tätä väistymätöntä hetkeä varten, joka

nyt oli tullut. Miten hän voisi sanoa totuuden — alastoman, kauhean

totuuden?

"Niin, Margot —"

Tämän katse saattoi hänet hämmennyksiin, hän vaikeni ja käänsi

pois kasvonsa. "Minä voin sen nyt sinulle tunnustaa — luulen siinä

esiintyneen jotain — jotain sekaannusta — naiset eivät sellaisia

asioita käsitä. Vaan siveellisesti katsottuna olivat rahat minun —."

"Mutta — sinähän sanoit — että — sinä — et koskaan — koskenutkaan

rahoihin."

Margot värisi kuin viluissaan ja sai töintuskin puhutuksi.

"Niinpä tietysti. Enhän — enhän voinut syyttää omaa itseäni. Sitä olisi

ehkä ollut vaikeata tyydyttävästi selittää." Hän koetti puhua tyynesti.

Margotin naisellinen vaisto käsitti heti koko totuuden. Sekaannuksia!

Ei! Se ei ollut sopiva nimitys.

"Sinä siis teit sen?"

Se oli enemmän syytös kuin kysymys. Hän tiesi vastauksen ennenkuin hän

sen kuulikaan. Siis syyllinen, syyllinen! Hänen miehensä oli varas —

valehtelija, syyllinen! —

Huoneessa vallitseva hiljaisuus tuntui iankaikkisuudelta. Lopuksi alkoi

Lathom puhua, koettaen säilyttää äänen sävyn rauhallisena.

"Tietystikin sinä kai ymmärrät, etten minä ole tehnyt mitään

varsinaista vääryyttä, — että minä olen siveellisesti katsoen viaton!

Nuo osakkeet osuivat lankeamaan juuri samana päivänä kuin minä ne möin.

Minun kaukonäköisyyteni ansiota vain oli, että taisin myydä ne sopivana

hetkenä — ja minä en silloin keksinyt mitään muuta keinoa saada rahaa",

lausui hän melkein sammaltain. "Ja niin tulin minä jättäneeksi hänet

siihen luonnolliseen käsitykseen, etten ollut voinut myydä osakkeita,

koska niiden hinta jo oli alentunut."

Hänen tehdessään tämän täydellisen tunnustuksen ei Margot voinut muuta

kuin katsoa häneen. Kaikki oli nyt hänelle päivän selvää. Ja hän — hän

oli elänyt Hartleyn petoksen hedelmillä!

"Tavallani — oli minulla — oikeutta rahoihin. Minun kaukonäköisyyteni

saattoi minut myymään osakkeet — minä tein vain sen, minkä jokainen

minun sijassani olisi tehnyt — ja joka tapauksessa minä olen

toimittanut hänelle rahaa sadoin kerroin työlläni, josta en koskaan ole

ottanut maksua. Voi, Jumalani, sano nyt jotain!"

"Olen aivan huumaannuksissani", virkkoi Margot hiljaa. "Minä olin niin

varma — aivan varma. Ja kun sinä vannoit lähettäneesi sopimuksen —

oliko sekin — oliko sekin valhe?"

Hartley nyökkäsi, ja tuomarin kysymykset alkoivat taas soida hänen

korvissaan.

"Luuletko sinä, että minä tunnustan hävittäneeni ne?" huudahti hän

äkkiä tulisesti. "Mitä taivaan nimessä merkitsee, mitä minä sanoin

tai en sanonut! Meitä liikuttaa vain se, mitä huominen päivä tuo

tullessaan. Tuo kirottu Fenwick on myynyt sen heille. Minä joudun

häviöön — minä menetän kunniani. Ja sinä, Margot — sinä ja sinun isäsi

—"

Margot kääntyi pois. Hän ei kärsinyt nähdä häntä. Se mies, jota hän

oli kutsunut puolisokseen, tuntui nyt äkkiä hänelle aivan vieraalta.

Hän ei varmaankaan ollut koskaan voinut häntä oikein rakastaa? Eihän

rakkautta olisi voinut tappaa niinkuin nyt olivat kuolleet hänen

tunteensa. Hänen sydämensä ei tuntenut yhtään surua eikä sääliä — se

oli muuttunut jääksi. Hän vain ihmetteli sitä, että hän niin kauan oli

voinut sokeasti uskoa mieheen, jonka ainoana suruna oli, ettei rikos

tulisi ilmi.

Lathom astui askeleen häntä kohti.

"Margot! Oletko sinä heti ensimäinen luopumaan minusta?" kysyi hän

epätoivoisena. "Jumala tietää, että minä luotin sinun myötätuntoosi —

ja apuusi."

"Mitenkä minä voisin auttaa sinua?" kysyi hän väsyneesti, "Tahdotko

että minun tulee valehdella tai vannoa väärin?"

"Minä pyydän vain sinulta maailman yksinkertaisinta asiaa: mene tänä

iltana Jardinen luo pyytämään häntä keskeyttämään oikeudenkäynnin."

Margot katsoi häneen hämmästyneenä. Oliko Hartley tullut hulluksi

— olihan se aivan kuin mielipuolen keksimä ehdotus. Mennä Dick

Jardinen luokse! Dick Jardinen luo, henkilön, jonka kanssa hän ei

ollut vaihtanut yhtään sanaa kolmeen vuoteen, ja jota hän tänä samana

päivänä niin uhkamielisesti oli loukannut ihmisten nähden raatihuoneen

rappusilla.

"En, en", huusi hän, "se on mahdotonta. Täytyyhän sinun ymmärtää, että

se on mahdotonta!"

"Mahdotontako? Se on ainoa mahdollinen keino paljastuksen estämiseksi.

Sinun pyynnöstäsi Jardine kyllä keskeyttää oikeudenkäynnin — ja ensi

viikolla me nauramme tämäniltaiselle pelollemme!"

Nauraa! Voisiko hän enää milloinkaan nauraa? Margot teki inhoa

osoittavan liikkeen.

"Ja olisihan se ajattelematontakin", huudahti hän. "Vaikka Dick Jardine

minua kuuntelisikin, en sittenkään tahdo mennä. Ja kuinka hän sitä

tekisi — onhan jo liian myöhäistä luottaa hänen armeliaisuuteensa."

"Se ei ole myöhäistä! Hän ei kieltäytyisi sitä tekemästä — tiedäthän,

että hän sinua rakastaa!"

Silmänräpäykseksi jäähmettyi Hartley siitä katseesta, joka tulisena

suunnattiin häneen. "Kuinka sinä uskallat — oh, kuinka sinä uskallat?"

kuiskasi Margot ja puristi käsiään hänen kasvojensa edessä. Tämä oli

kai kuumehouretta — tämä ei voinut olla totta.

"Kuinka uskallan? Mutta sehän on totta!" virkkoi hänen miehensä

kärsimättömänä. "Minä luulin sinun sen jo kauan sitten tietäneen.

Hänhän rakasti sinua jo ennen ulkomaille lähtöään."

"Sinä olet väärässä, sinä olet väärässä!" virkkoi Margot tulisesti,

toivoen hänen sanovan jotain vastaan. Se salainen sydänovi ei ollutkaan

varmassa lukossa; Hartleyn sanat olivat sen jälleen avanneet, ja siellä

asuva tuska alkoi hiljalleen herätä.

Mitä hän tarkotti? Rakastaisiko Dick Jardine häntä? Dick Jardine,

joka kolme vuotta sitten oli jättänyt hänet, sanomatta yhtään sanaa

hyvästiksi — oli jättänyt hänen sydämensä yksinäiseksi ja sairaaksi,

niin että ensimäinen pyydystäjä sen heti sai saaliikseen.

Ja se ensimäinen oli ollut Hartley Lathom. Margot oli mennyt naimisiin

hänen kanssaan senvuoksi, että tämä oli voimakas ja hyvä, ja että hän,

Margot, oli silloin suuressa turvan tarpeessa — sillä hän tiesi, että

ainoastaan voimakkaan miehen rakkauden turvissa hän ehkä vähitellen

voisi koota särjetyn ylpeytensä rippeet.

Lathomin ääni keskeytti hänen harhailevat ajatuksensa.

"Minä olen oikeassa. Dick Jardine rakasti sinua kolme vuotta sitten.

Hän olisi kysynyt sinulta, olisitko tahtonut mennä hänen kanssaan

naimisiin, mutta..."

"Mutta?" Margot kiintyi tulisesti tuohon yhteen ainoaan sanaan. "Mutta

mitä?"

Lathom epäili sanoa.

"Sinä aioit sanoa jotain. Jos sinä kieltäydyt sitä sanomasta — silloin

kieltäydyn myös minä menemästä hänen luokseen."

"Minä petin hänet", virkkoi Hartley naurahtaen hermostuneesti. — "Minä

— minähän olin sinuun aivan hullaantunut — tiedäthän sen, Margot. Ja

hän oli ainoa kilpailijani, jota pelkäsin. Sinä iltana Ashleyn luona

hän näytti olevan varma sinusta — vaan minä osoitin hänelle, että hän

oli erehtynyt."

"Erehtynyt?"

"Niin, minä sanoin hänelle, että sinä olit luvannut tulla minun

vaimokseni, ja viisaana miehenä hän väistyi tieltä."

"Mutta sinähän valehtelit."

Nämä sanat lausuttiin hiljaa, vaan kuului ikäänkuin ne olisivat veitsen

tavoin viiltäneet hiljaisuutta.

"Tuskin. Rakkausasioissa on kaikki luvallista", alkoi Hartley, mutta

vaikeni heti, nähdessään Margotin silmien säihkyvän.

"Sinä valehtelit! Se oli valhe, joka ehkä muutti koko hänen elämänsä

— ja minun. Ja kuitenkin sinä rohkenet pyytää minua menemään hänen

luokseen rukoilemaan armoa!"

Silmänräpäyksen ajan tuijotti Hartley vaimoonsa, ja hänen vanha

mustasukkaisuutensa heräsi uudelleen.

"Silloin sinä välitit hänestä. Ja kuitenkin sinä menit naimisiin minun

kanssani", huudahti hän äkkiä. "Eikö niin, sinä välitit hänestä?"

Margot katsoi häneen leimuavin silmin, ja hänellä oli suuri halu

musertaa hänet sanoilla: "Se on totta, minä rakastin häntä niin paljon,

että olisin voinut avojaloin seurata häntä vaikka maailman loppuun, jos

hän vain kerrankin olisi sanonut: tule!"

Mutta hän antoi vain hiljaisuuden puhua, ja Hartleyn mustasukkaisuus

sammui yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

"Margot", lausui hän, "vaikka se tuntuukin sinusta inhoittavalta,

tapahtui se ainoastaan senvuoksi, että minä rakastin sinua tulisesti.

Minkään muun perusteella en voi saada anteeksiantoa. Menetkö sinä hänen

luokseen — tahdotko auttaa minua?"

"Minä menen", vastasi Margot väsyneesti. "Onhan tämä tapaus tukala. On

siis parempi, että menen."

Hartleyn keventynyttä mieltä toisti hänen silmiensä säteily.

"Sinä olet kiltti tyttö", sanoi hän ja aikoi vetää hänet puoleensa,

mutta puoleksi tukahtuneella äänellä huudahtaen työnsi Margot hänet

inhoten luotaan.