uutisiemme totuuden. Viimeiset tulijat olivat saaneet jollakin tavoin
selville, että Aguinaldo oli joko laivaston mukana tahi aikeissa yhtyä
siihen. Hänen sanottiin sitten tulevan maihin amerikkalaisen päällikön
kanssa järjestämään vallankumouksellisia joukkoja. Viime vuoden
suunnitelmien raukeneminen oli jo unhotettu. Muistettiin ainoastaan,
että hän johtaen mitä kirjavimpia joukkoja oli keskeytymättä kapinoinut
espanjalaisia vastaan melkein kaksi vuotta. Hänen palaamisensa merkitsi
vanhan innostuksen uudistamista ja runsasta vapaaehtoisten tuloa
sekä kasvatti jokaisen miehen toivon moninkertaiseksi: Kun nyt uudet
liittolaiset olivat tuhonneet espanjalaisten laivaston ja tykistön ja
kun nuori päällikkö, joka oli niin usein ennenkin johtanut kapinalliset
voittoon, oli valmis johtamaan heitä jälleen, näytti unelma "vapaista
Filippiineistä" olevan lähellä lopullista toteutumistaan.
Kuljimme eteenpäin iloisesti ajattelemattakaan väsymystä. Pitkät
tomuiset tiet, okaiset viidakkopolut, kahlattavat joet, kuumuus, jano
ja väsymys eivät tuntuneet miltään. Edessämme olivat kansallisen
vapauden häikäisevä mahdollisuus, henkilökohtainen onni ja yhteinen
varallisuus, kaikki seikkoja, jotka jollakin tavoin aiheutuisivat
tuolta vapaasta tasavallasta tulleiden ystävällisten valkoisten miesten
sekautumisesta asiaan. Kukaan ei enää ajatellutkaan mahdollista
onnistumattomuutta. Nuo valkoiset vapauttajat olivat kuin jumalat,
jotka olivat laskeutuneet odottamatta ja niin taipuvaisina auttamaan,
ettei sitä oltu osattu toivoakaan, jostakin tuntemattomasta avaruuden
valtakunnasta juuri oikeaan aikaan. Koska olin englantilainen,
jotka heidän mielestään olivat jonkunlaisia noiden ylistettyjen
amerikkalaisten kokoserkkuja, jouduin suurten huomionosoitusten
ja ylistysten esineeksi. Se ei ollut kumminkaan mitään verrattuna
siihen, joka seurasi, kun saavuimme omien tumabongilaisten joukkojemme
näkyviin. Kapteeni Hemingway seisoi miestensä sivulla ja hänen
rehelliset vanhat kasvonsa loistivat onnesta, mikä ilmaisi, että
kysymys: oliko hän kuullut hyviä uutisia, oli tarpeeton.
Eikä siinä todella ollutkaan aikaa kysellä mitään keltään. Tullessamme
näkyviin ilmaisin viittauksin, että tuo puhtaaseen khakiunivormuun
pukeutunut mies oli amerikkalainen, ja heti puhkesivat sekä upseerit
että miehet oikein myrskyisiin ylistyshuutoihin. Uudestaan ja aina
vain uudestaan kajahti tuo myrskyisä "Eläköön!", jolla tarkoitettiin
sekä amerikkalaisia yleensä että kapteenia itseään ja filippiiniläistä
armeijaa — huuto, joka näytti kohoavan jokaisen miehen sydämestä,
vaimentaen tykkien kaukaisen jyrinänkin.
Hän seisoi siinä paljain päin odottaen, kunnes huudot hiljenivät.
Sitten hän kiitteli heitä muutamin sanoin ja huomattavalla
mielenliikutuksella, jonka jälkeen me taasen hurrasimme.
Sitten hänen katseensa sattui Luiziin, joka seisoi varpaisillaan
vieressäni heiluttaen vanhaa rikkinäistä hattuaan miekkansa nenässä ja
kiekuen kuin nuori kukko, ja hänen kasvoilleen ilmestyi kieltämätön
hämmästyksen ja ilon ilme.
"Luiz! Olette siis vielä hengissä?" huusi hän.
Poika juoksi esille ottaakseen vastaan hänen onnentoivotuksensa
ja tohtori Valdezin ja vanhojen toveriensa iloiset tervehdykset.
Sitten hän kertoi pelastuksestaan sellaisella tavalla, että me kolme
vihollista jouduimme vielä kerran suurten ylistysten esineiksi. Mutta
kapteenin silmissä oli kumminkin sellainen ilme, joka pani minut
ymmärtämään, että hän tiesi asiasta enemmän kuin hän halusi sanoakaan.
Tällä ilon hetkellä ei hän kumminkaan halunnut ruveta meitä moittimaan.
Toivon, että voisin lopettaa kertomukseni tähän, jolloin kaikki
olimme kokoutuneet tuon rakastettavan vanhuksen ympärille
puristamaan hänen kättään ja onnittelemaan häntä. Hänen ylpeytensä
kansalaistensa menestyksestä oli ilmeinen ja hänen onnentoivotuksensa
uusille tovereilleen vilpittömät ja epäröimättä sanotut. Nämä
viimeksi mainitutkin olivat hyvin sydämelliset ja ystävälliset,
eikä missään voitu huomata tulevien onnettomuuksien, kateuden tai
erimielisyyden merkkiäkään. Vanha Livingstonkin unhotti murinansa,
ollen yhtä toivorikas kuin muutkin. Englantilaiset, amerikkalaiset,
filippiiniläiset, malaijit ja siamilaiset — viisi eri kansallisuutta
— oli edustettu tässä joukossa, ja kaikkia näytti sitovan yhteen
veljeyden ja suopeuden side.
XXII.
PILVIÄ KOKOUTUU.
"Hyve muuttuu paheeksi, jos sitä käytetään väärin."
_Shakespeare_.
Ensimmäisinä parina viikkona Cavitén taistelun jälkeen edistyivät
asiamme hyvin. Aguinaldo oli noussut maihin amerikkalaisten tykkien
turvissa, ja tuo pieni vallankumouksellinen joukko, joka asestettuna
odotti sekä häntä että uuden armeijan luomista, oli ottanut hänet
lämpimästi vastaan. Hän oli sitten asianomaisesti julkaissut
julistuksensa, jossa hän kehoitti jokaista tervettä miestä Luzonista
kokoutumaan kansallisen lipun alle auttamaan hyviä ystäviämme
amerikkalaisia karkoittamaan nuo vihatut espanjalaiset saarilta.
Tässä olivat hänelle avuksi amerikkalaisen amiraalin sydämellinen
myötätunto ja yhteistoiminta. Tämä viimeksimainittu ei voinut tehdä
enää enempää kuin pitää Manillan lahtea ja miehittämäänsä Cavitéta
hallussaan kunnes prikaati miehiä vihdoinkin saapuisi Yhdysvalloista
valloittamaan pääkaupunkia, ja lopettamaan aloitetut toimenpiteet
espanjalaisten masentamiseksi. Mutta sillä aikaa oli toivottavaa, että
kapinalliset suorittaisivat osansa tehtävästä, ja johtajan liittolaiset
antoivat mielellään aseita ja ampumavaroja armeijalle, jota hän
hitaasti kokosi.
Noihin aikoihin emme saaneet laiskotella, joko me sitten kokosimme
miehiä, harjoitimme tahi olimme syventyneet tuohon jännittävämpään
hommaan: karkoittamaan espanjalaisia etuvartiojoukkoja tuolla tahi
piirittämään jotakin eristettyä joukko-osastoa täällä, ahdistaen
kaupungista lähetettyjä vakoilijaosastoja tahi joutuen itse niiden
takaa-ajettaviksi. Tuona aikana levitimme alituisesti armeijaamme
ja laajensimme sen liikkeitä, usein uudistuvat ja tavallisesti
onnellisesti päättyvät kahakat lisäsivät miestemme luottamusta,
ja rivejämme taajensivat silloin tällöin puolellemme tulleet
alkuasukaskomppaniat, jotka olivat alkaneet kapinoida espanjalaisia
upseerejaan vastaan.
Mutta tällä kaikella oli huonotkin puolensa. Nuo kapinalliset
joukko-osastot tappoivat tavallisesti upseerinsa ennen tuloaan
luoksemme, ja armeijassamme hallitseva yleishenki oli sellainen,
ettei tuollainen alku herättänyt mitään kauhua tahi vastenmielisyyttä
heissä. Vangit ja haavoittuneet viholliset murhattiin melkein aina
tahi, jos he saivat jäädä elämään, kohdeltiin heitä hirveän julmasti.
Kertomukset kärsityistä sorroista ja vääryyksistä muistuivat mieleen
ja puhuttiin aivan peittelemättä vainoista, joita pantaisiin toimeen
heti kun Manilla oli valloitettu. Alkuasukaspäälliköt tulivat päivä
päivältä itsetyytyväisemmiksi, vaativammiksi ja varmemmiksi kyvystään
johtaa — kuten kapteeni sanoi — "koko hommaa, erittäinkin hallintoa
ja valtiontulojen perimistä."
Toukokuun lopulla olivat joukkomme siinä kunnossa, että päätettiin
ryhtyä yhteiseen ja ratkaisevaan taisteluun. Meidän oli määrä ahdistaa
Manillan etuvartiojoukkoja kaikilta tahoilta yhtäaikaa, mutta siitä
syntyikin toivoton taistelu.
Espanjalaisia oli melko paljon ja he olivat sitäpaitsi juoksuhautojensa
ja linnoitustensa suurten tykkien turvissa. Toiselta puolen oli meitä
kyllä enemmän, ja jos meikäläiset olivat huonoja ampumaan, olivat
hekin. Mutta ei mikään ampumataito olisi kumminkaan merkinnyt suuria
tässä taistelussa, sillä heti kun vihollisuudet alkoivat, puhkesi
raju myrsky raivoten monta tuntia. Sade vahingoitti suuresti pyssyjä
ja ammuksia molemmin puolin, valuessaan niskaamme kohtisuorasti ja
kastellessaan kaiken.
Mutta se ei lannistanut miestemme rohkeutta ollenkaan. Kumminkin puolin
taisteltiin erinomaisen urhoollisesti ja päättäväisesti. Miekkoja,
tikareita, metallikärkisiä puukeihäitä, vieläpä varstojakin käytettiin
aseina, taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen paikka oli ankarasti
uhattu ja miehiä kaatui paljon kummaltakin puolelta. Meidän osastomme
kunnostautui suurenmoisesti, mutta me menetimme paljon miehiä. Viisi
lisäksi noista viidestäkolmatta kaatui. Felipe haavoittui vaikeasti ja
kapteeni sai pari haavaa käsivarteensa, mutta menetys, joka todellakin
tuntui korvaamattomalta, oli eversti Cuevasin kaatuminen. Hän sai
luodin päänsä läpi heti taistelun alussa.
Vaikka hän olikin tyhmä, tietämätön ja hidas puhumaan ja toimimaan,
oli kuitenkin tuon miesraukan harras kiintyminen kapteeniimme tehnyt
hänestä hyödyllisen avustajan, ja hänen uskollisuutensa vaikutus oli
saanut aikaan ihmeitä miehistön joukossa. "Luullakseni olisin paremmin
suojellut viisaampaa miestä", sanoi kapteeni hänen kaatuessaan, ja oli
tuleva aika, jolloin surimme hänen kuolemaansa syvemmästi.
Taistelua kesti kaksi päivää ja yötä melkein keskeytymättä. Joukkomme
olivat kerrassaan uuvuksissa sen loputtua, mutta me olimme voitolla
kaikkialla. Kaikki etuvartiojoukot oli ajettu pakosalle. Ympäröimme
Manillan maan ja amerikkalaiset laivat meren puolelta.
Silloin pyysi Aguinaldo luonnollisesti, että hyökättäisiin yhteisin
voimin kaupunkia vastaan. Oli melkein varmaa, että voitto olisi ollut
helposti saavutettavissa, sillä laivojen tykit olisivat vaientaneet
patterit ja me olisimme helposti torjuneet kaikki espanjalaisen
kenraalin meitä vastaan lähettämien joukkojen hyökkäykset. Mutta
amiraali kieltäytyi ja kapinalliset, kenraalista vasta tulleeseen
rekryyttiin, raivostuivat vihasta ja pettymyksestä.
Kapteeni Hemingwayn joukot ottivat osaltaan tehokkaasti osaa murinaan,
mutta olin hyvin hämmästynyt huomatessani, ettei johtajallamme ollut
mitään sanomista hänen kansalaisensa päätöstä vastaan.
"Mutta kapteeni", kysyin häneltä, "luuletteko, ettemme voi valloittaa
kaupunkia?"
"Helposti, poikaseni", vastasi hän.
"No, mutta miksi sitten ette halua ryhtyä siihen?"
Olimme kahden majassa, jossa hän, Livingston ja minä asuimme, ja hän
puhui kiertelemättä ja asiallisesti.
"Siksi, Williams, että minusta tuntuu kaupungin valloittaminen ennen
sotilaittemme tuloa hyvin vastenmieliseltä."
"Ah!" huudahdin suoraan ollen hyvin pahoillani hänen vastauksestaan,
joka ei mielestäni ollut ollenkaan suopea kaikkien meidän yhteiselle
asiallemme. "Tietysti ymmärrän, mutta kaikesta huolimatta, kapteeni,
ovat miehenne filippiiniläisiä ja kaupunki on tavallaan heidän."
Hän naurahti melko surullisesti. "En ajatellut kunniaa, poikaseni.
Luullakseni tahrautuisi se melkoisesti, jos miehemme pääsisivät
raivoamaan Manillaan kahdeksitoista tunniksi. Etkö sinä ole nähnyt,
millaisia he ovat, Williams? Eiväthän he ole miehiä, kuten Valdez,
Aguinaldo ja ehkä jotkut muut, jotka ovat nähneet hieman maailmaa
ja oppineet jotakin, vaan muuttumattomia tagalogilaisia villejä.
Espanjalaiset ovat opettaneet heidät käyttämään vaatteita ja me
käsittelemään pyssyjä ja ampumaan peijakkaan huonosti niillä, mutta
siihen on heidän sivistämisensä sitten pysähtynytkin. He ovat
pohjaltaan vielä villejä, joilla on monien sukupolvien kärsimykset
kostettavina. Teikäläiset huomasivat Jamaikassa noin pari miespolvea
sitten, mitä sellainen merkitsee, ranskalaiset oppivat saman läksyn
hirmuvallan aikana ja sanon sinulle, että pääsimme huokeammalla kuin
ansaitsimme, kun emme saaneet kokea jotakin samanlaista tuolla etelässä
sodan jälkeen. Mitä luulet näiden miesten tekevän, jos he saisivat
isketyiksi hampaansa Manillaan? Luuletko, että Aguinaldo tahi tusina
samanlaisia kuin hän voisi heitä pidättää? Ei, hyvä herra, vaan he
tappaisivat jokaisen espanjalaisen miehen, naisen ja lapsen siellä,
ryöstäisivät ja polttaisivat, kunnes amiraali Dewey kääntäisi ehkä
tykkinsä liittolaisiaan kohti."
"Niin", sanoi vanha Livingston hitaasti, "muistan kerran, kun olin
vielä aivan lapsi, että pojat karkasivat eräästä läheisyydessämme
sijaitsevasta kasvatuslaitoksesta ja maalasivat koko kaupungin
punaiseksi, ennenkuin heidät saatiin jälleen kiinni. Jumalani, olivat
nekin aikoja! Ja jos he olisivat olleet miehiä poikien asemesta ja
vielä päälle päätteeksi asestettuja, niin ihmettelenpä, millaiseksi
loppu olisikaan muodostunut."
Ajateltuani asiaa huomasin heidän olevan oikeassa, mutta luonnollisesti
eivät sivistyneimmätkään kapinalliset voineet ymmärtää eivätkä
kunnioittaa amiraalin päätöstä. He luulivat voivansa pitää miehensä
yhtä helposti kurissa kuin amerikkalaisetkin päälliköt joukkonsa,
ottamatta ollenkaan huomioon, että muut miehet, jotka oli ylennetty
upseereiksi, vaikka he olivatkin melkein yhtä tietämättömiä kuin
miehistönkin enemmistö, olivat ehkä hyvinkin innokkaat ryöstöihin ja
julmuuksiin.
Heidän tyytymättömyytensä oli melkoinen ja kasvoi päivittäin, ja
päivittäin jännittyivät yhä enemmän johtajien ja liittolaisten,
joille he olivat kiitollisuuden velassa kaikesta, välit. Kummatkin
epäilivät suuresti toisiaan mutta, puhuaksemme rehellisesti, aiheutui
se filippiiniläisten puolelta oman asemansa väärinkäsittämisestä. Ollen
aivan tietämättömät jokaisen muun kanssa historiasta ja oloista olivat
he luulleet amerikkalaisten sekautumisen asioihin heidän hyväkseen
johtuneen vain paljaasta ystävyydestä. He halusivat vapautua, saada
suojaa ja julistautua eri vallaksi, mutta eivät halunneet tehdä mitään
vastapalvelusta. Kun he saivat tietää, että Amerikan apu merkitsi
samalla Amerikan yliherruuttakin, unohtuivat kokonaan kiitollisuus,
mielenkiinto ja kaikki muukin, ja uusi myrsky puhkesi.
XXIII.
JÄRJESTÄYTYMINEN.
"Jalkaa, joka vetelehtii ja pyydettäessä liikkuu, ja katsetta,
joka vain näyttää puoleksi tasapuoliselta käskemään, ei voida
oikein kunnioittaa."
_Tennyson_.
"Mitä ihmettä sinä nyt olet tekevinäsi?" murahti vanha Livingston
katsahtaen halveksivasti sinnepäin, jossa istuin lattialla ristissä
jaloin kuin räätäli, koettaen ommella ruostuneella neulalla ja
langalla, joka alituisesti katkeili "Tuolla tavoin ei ommella, sinä
nuori tolvana! Pidä kangas jännitettynä, neula suorassa ja leukasi
erillään koko hommasta. Peijakas, kun sinä olet saamaton?"
"Koetan kumminkin parastani", vastasin hieman kiivaasti katsellen
arvostelevasti paikkaa, joka olisi ollut asetettava ja ommeltava
paikoilleen kämmeneni pituudelta. "Housuni repeytyivät aivan
palasiksi ajaessamme takaa noita espanjalaisia eilen. Nämä piikit
tekivät suurempaa vahinkoa kun vihollisen tuli", lisäsin, vetäisten
repeytyneestä vaatekappaleesta melkein tuuman pituisen hienon okaan.
"Tiedän tuolla Celebeksessä erään neekeriheimon, joka nimittelee
esineitä mitä kummallisimmin nimityksin. Tuota piikkistä rottinkia
sanovat he 'Petolliseksi ystäväksi', koska se pistää yhtä kipeästi
kuin terävin tikarin kärkikin. Hullunkurisen nimen ovat he sille
keksineetkin, eivätkö olekin?"
"Mielestäni sisältyy siihen kumminkin melko paljon viisautta", kuulin
kapteenin sanovan ovelta. Hän oli tullut huoneeseen tohtori Valdezin
kanssa juuri ajoissa kuullakseen viimeisen huomautuksen ja katsoi nyt
työtäni hymyillen suopeasti. "Koska tuosta paikasta näyttää tulevan
selvin pilkka huonoimmallekin ampujalle espanjalaisessa armeijassa, on
parasta, että lähdet matkalle ennen työsi lopettamista, Williams."
"Mitä te nyt puhuttekaan, kapteeni! Tämä paikkahan on aivan
ensiluokkainen", sanoin nauraen. "Mutta minne minun on lähdettävä ja
milloin?"
"Kenraali on määrännyt minut lähtemään tänään iltapäivällä", vastasi
kapteeni. "Minun on ryhdyttävä hoitamaan Albano-raukan virkaa. Hän
on kaatunut muutamassa kahakassa, ja kenraalin mielestä on paikka
siksi merkityksellinen, ettei sitä voida luovuttaa Albanon lähimmälle
miehelle."
"Eikä ihmekään", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti. "Tuolla
miehellä oli kumminkin kylliksi päätä tahtoa sitä, vaikka hän ei
siihen sovikaan. Hän on sivistymätön moukka, juuri sellainen kuin
Lopezkin, jonka ystävä hän on ollut. Olen tuntenut tämän toisen miehen
vuosikausia. Sanomme häntä 'Lyyhä-Topiksi', koska hän nilkuttaa
toisella jalallaan. Ette tule pitämään hänestä, herra kapteeni."
"Minun on kumminkin koetettava käyttää häntä parhaani mukaan", sanoi
kapteeni sivumennen. "Tietysti ei tämäkään paikka voi tulla toimeen
miehittä, mutta koska ei ole luultavaa, että täällä tapahtuu mitään
kummempaa, ja kun asiat ovat kehittyneet melko vilkkaiksi siellä, niin
pyysin saada teidät, Livingstonin ja sinut, mukaani. Tiedän teidän
ikävöivän töitä. Hapen tulee mukaamme myös ryhtyäkseen erään toisen
ammutun miesraukan virkaan."
"En pidä Hapenista", sanoi Livingston äkkiä. "En ole sietänyt häntä
milloinkaan ja sitten Cuevasin kuoleman vielä vähemmän kuin ennen. Hän
luulee olevansa tarpeeksi viisas hallitsemaan näitä saaria, yksin."
"Leirissä puhutaan liian paljon", sanoi tohtori Valdez pahoillaan, "ja
Hapen on viime aikoina seurustellut suurimpien lörpöttelijäin kanssa,
jotka kiihkeimmästi syyttävät kansalaisianne, herra kapteeni."
"Ah, kyllä hän sen pian lopettaa", sanoi kapteeni välinpitämättömästi.
"Puhun hänelle ja selitän, kuinka asiat todellisuudessa ovat, ja isken
hänen tyhmään päähänsä enemmän tietoja kunkin mahdollisuuksista. Kyllä
hän korjautuu."
"Kunpa toivonne toteutuisi, herra kapteeni", sanoi tohtori epäilevästi.
"Kuinka monta miestä otatte mukaanne?"
"En yhtään! Siellä on tarpeeksi joukkoja pitääkseen aseman hallussaan
enkä halua heikontaa tämänkään paikan puolustusjoukkoa. Otan ainoastaan
omat kolme malaijiani palvelijoiksi."
Tohtori näytti vakavalta. "Entä minä, herra kapteeni? Onko minun
lähdettävä mukaan?"
"Ei, tohtori. Te olette liian hyvä lainattavaksi, luullakseni", sanoi
kapteeni ystävällisesti. "He tarvitsevat teitä täällä. Mutta minun
on turha mainitakaan, miten iloinen olisin, jos vain saisin teidät
mukaani."
"Kiitoksia, kapteeni!" Tuon pienen miehen silmissä oli todellista
myötätuntoa, kun hän puristi ystävänsä kättä. "Haluaisin mielelläni
tulla kanssanne, mutta ellei se käy päinsä, niin ettekö halua ottaa
Luizia ja noita jäljellä olevia — voi, miten heidän joukkonsa on jo
supistunutkin pieneksi — noista viidestäkolmatta mukaanne?"
"En! Kenraali on jo määrännyt nuorelle Luizille erikoisen
tehtävän, johon hän on oikeutettu isänsä poikana, ja haluaa pitää
hänet esikunnassaan. Mutta luullakseni en tarvitsekaan mitään
suojelusvartiota, herra tohtori", sanoi hän iloisesti. "En lähde
tästä millekään seikkailuretkelle vihollisen leiriin, vaan erään
omamme päälliköksi. Nyt, pojat, on teidän jouduttava. Anna minulle
kenraalinvaltakirjani, Williams, ja tule mukaani auttamaan minua sen
selittämisessä seuraajalleni. Taitoni tagalogin kielessä on hieman
vaillinainen vielä ja — pyydän teiltä anteeksi, herra tohtori —
muutamat kansalaisenne ovat yhtä paksupäisiä kuin ennenkin."
"Muistakaa heidän kouluutustaan, herra kapteeni", sanoi tohtori
surullisesti ja kapteeni nyökäytti päätään.
"Viis siitä! Olkoon nyt opetus ollut millaista tahansa, on se kumminkin
kyennyt luomaan muutamia oikein kunnon miehiä, Valdez", sanoi kapteeni
lämpimästi. "Toivokaamme, että löydämme sellaisia useampia tuolla
uudessa paikassa."
Mutta ei kulunut kauan, ennenkuin aloin olla tuosta asiasta aivan
toista mieltä. Tullessamme tuohon uuteen paikkaan ei syrjäytetty
komentava upseeri koettanut ollenkaan peittääkään mielipahaansa, että
muukalainen oli tunkenut hänet tieltään, ja jokainen joukkoon kuuluva
mies, hänestä itsestään viimeksi otettuun rekryyttiin asti, tervehti
uutta johtajaa niin kylmästi ja töykeästi kuin suinkin vain voi.
Kapteeni ei näyttänyt kumminkaan välittävän siitä juuri ollenkaan.
Hän ei halunnut tavoitella alaistensa suosiota, vaan kouluttaa
heistä kunnollisia sotamiehiä, huomaten kumminkin pian, että siihen
tarvittiin sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Viimeinen päällikkö oli
ollut komeileva sotilas, mutta huono pitämään miehiään kurissa, ja
hänen alipäällikkönsä olivat vieläkin veltompia, vaikkakaan eivät yhtä
komeilevia. Vartiopaikka oli merkityksellinen, koska siitä voitiin
pitää silmällä erästä Manillaan johtavaa päätietä. Asuntoina oli erään
palmuistutuksen vieressä sijaitsevia ohutseinäisiä majoja, jotka oli
rakennettu erään Pasigin sivujoen rannalle.
Uuden päällikön ensimmäinen määräys oli välttämätön, mutta hyvin
suututtava. Kaikki miehistömme majojen läheisyydessä olevat
kookospalmut ja muut puut oli hakattava poikki, sillä vihollinen
voi niiden turvissa huomaamatta lähestyä paikkaa, ja sitäpaitsi
estivät ne meitä näkemästä kokonaan kaupungista johtavan tien.
Tuntui hyvin kummalliselta, että viimeinen päällikkö oli antanut
niiden olla pystyssä, sillä ne olivat alituisena vaarana paikan
puolustuskelpoisuudelle.
Suureksi ihmeeksemme kuuntelivat sekä upseerit että sotamiehet
määräystä hyvin vastenmielisesti. Sitä toteltiin kyllä, mutta hyvin
vihaisesti ja vastahakoisesti, emmekä voineet olla kuulematta sen
aiheuttamaa murinaa. Puut olivat aina olleet siinä; miksi ne siis nyt
oli hakattava pois? Vihollinen ei ollut käyttänyt niitä milloinkaan
ennenkään hyödykseen; miksi siis luultiin, että se nyt muuttaisi
mieltään? Miksi hyvät hedelmäpuut tuhottiin?
"Teillä on niitä kyllä tarpeeksi jälleen sadan vuoden kuluttua, te
kirotut murisevat tolvanat!" jyrisi vanha Livingston omituisella
kielisekasotkullaan, jota he eivät luullakseni ymmärtäneet juuri
ollenkaan. "Ja lukuunottamatta pähkinöitä on teillä enemmän rehua
kuin syödäkään jaksatte. Voidaksenne puhua vastoinkäymisistä, on
teidän ensin oltava mukana jossakin haaksirikossa tahi kuukausimääriä
päiväntasaajan tyvenessä. Toivon, että saisin teidät mukaani merelle,
poikaseni."
Kokospalmut olivat vain alkuna. Seurasi alituisia kahnauksia, murinaa
ja viittauksia muukalaisuuteemme ja tapoihimme. Se oli vihan todellinen
syy. Olimme muukalaisia, amerikkalaisia, eikä mikään tekomme voinut
muuttaa sitä asiaa.'