kuulee. Olet kai nähnyt laivassa ollessasi miehiä sellaisessa tilassa,
tuan?" sanoi malaiji katseltuaan kauan ja tarkkaavaisesti tuota
liikkumatonta olentoa. Tunsin tuon tilan hyvin, sillä, ollen yhtä
herkkä kuin koiran uni, heikoinkin ääni voi tunkeutua tuon miehen
korviin, joka ei vielä nähnyt mitään. Meidän oli senvuoksi lähestyttävä
hyvin varovaisesti. Felipe ja minä riisuimme kenkämme, Kasimilla ei
sellaisia ollutkaan, ja sitten hiivimme eteenpäin, kunnes saavuimme
aivan sen ikkunan alapuolelle, jonka tiesin johtavan Luizin huoneeseen.
Kasim asettui seisomaan seinää vasten, Felipe kumartui tarjoten minulle
selkänsä ensimmäiseksi porrasaskeleeksi ja melkein äänettömästi
kiipesin malaijin olkapäille.
Pääni oli nyt ikkunan kohdalla ja koetin katsoa huoneeseen, mutta
täällä varjon puolella oli kaikki sysimustaa enkä senvuoksi voinut
nähdä mitään. Kuuntelin hengittämättä ja erotin selvästi huoneessa
olevan ihmisen tapaisen huokumisen.
"Luiz!" kuiskasin, odotin sitten hetken aikaa ja sanoin jälleen: "Luiz!"
"No?" mumisi hän, ja sydämeni alkoi sykkiä nopeammin kuultuani hänen
äänensä. "Mikä on hätänä?"
"Hush!" kuiskasin. "Täällä olen minä, Evan."
"Evanko?" Hän hyppäsi seisoalleen ja tuli nopeasti ikkunan luo pistäen
kätensä siitä ulos epäilevästi ja uskomatta korviaan saadakseen
selville olinko siellä. "Kas, siellähän sinä todellakin olet! Luulin
uneksivani."
"Hush!" kuiskasin jälleen kertoen hänelle sitten, miksi olimme tulleet
sinne ja mitä aioimme tehdä.
Hänen ikkunassaan olevat rautatangot olivat paksut ja kömpelöt. Niitä
ei oltu kiinnitetty ruuveilla, kuten olin toivonut, vaan muurattu
paikoilleen lujalla muurilaastilla ehkä noin sata vuotta sitten. Se oli
nyt poistettava hakkaamalla, eikä se voinut tapahtua melutta.
Selitin asiain tilan tovereilleni ilmaisten samalla pelkoni, että vahti
voi kuulla hakkaamisen ja laastin palasten putoilemien.
"Ei ole pelkoa", kuiskasi Felipe takaisin. "Odottakaa vain minuutin
verran. Tiedätte kai tunnussanan. Mikä se on?"
Sanoin sen hänelle ja hän hiipi tiehensä hiljaa. Vasta sitten kuin
en enää voinut kutsua häntä takaisin, ymmärsin hänen tarkoituksensa.
En voinut pidättää häntä silloin enää enkä tiedä, olisinko niin
menetellytkään tietäessäni ystäväni hengen olevan kysymyksessä.
Tuskin minuutin kuluttua palasi Felipe jälleen yhtä hiljaa kuin oli
poistunutkin, mutta nyt hän kuivaili tikariaan mekkoonsa.
"Arvasin voivani tehdä sen", sanoi hän kylmästi, "eikä siinä mitään
vaikeuksia ilmennytkään. Noustessani portaita kuistille sanoin
tunnussanan, eikä hän epäillyt minua ollenkaan. Sitten — no niin, hän
ei ennättänyt äännähtääkään ja muut nukkuivat."
Tunsin kylmän hien kohoavan kasvoilleni ja käteni vapisivat hieman
riisuessani nuttuni, kietoessani sen tankojen ympärille ja alkaessani
hakata laastia irti. Oliko tällainen sotimista vai murhaamista, kysyin
kauhuissani itseltäni. Mutta sitten unhotin vahdin, epäilykseni ja
kauhuni huomatessani ilokseni, että laasti murtui hiljaa ja helposti
lyönneistäni. Irroitin ensin toisen tangon päät ja vasta sitten toisen,
ja kiskottuani ne sitten melkoisin vaikeuksin irti kuopistaan voi Luiz
ryömiä ikkunasta syliini.
Miehet auttoivat hänet maahan ja minä seurasin. Sitten istuutui
Kasim tyynesti ruohikkoon ja kuivasi hikiset kasvonsa. Silloin
vasta huomasin, millaista kestävyyttä tuo miesraukka oli osoittanut
seisoessaan siinä kärsivällisesti ja kannattaessaan minua hartioillaan
koko tämän pitkän toimituksen ajan.
Niin pian kuin hän jaksoi liikkua, läksimme paluumatkallemme.
Felipe opasti Luizia, minä kuljin hänen takanaan ja Kasim muodosti
jälkijoukon. Hiivimme hiljaa tuon vanhan varastohuoneen varjosta ja
katselimme tarkkaavaisesti sen julkipuolta. Kaikki oli rauhallista ja
ainoastaan tuo liikkumaton olento oven edustalla oli vajonnut yhteen
kasaan lattialle. Nähtyämme sen ei meillä ollut halua viipyä siellä
kauemmin.
Silloin, onneksi meille, liukui ohuita pilviä kuun päälle pimittäen sen
valon, sillä tultuamme kadulle kuulimme vahtipatrullin säännölliset
askeleet. Se lähestyi meitä luultavasti vapauttaakseen Luizin vankilan
edustalla olevan vahdin.
Katsoimme hieman levottomasti toisiimme, mutta sitten kohotti Felipe
kättään. "Hän ei huomaa meitä. Tulkaa tätä tietä. Tiedän toisen tien
linnoituksen sivu ja sitten meren rantaa pitkin. Tulkaa vain mukaani!"
Emme kaivanneet toista käskyä, vaan seurasimme nopeasti ja äänettömästi
häntä. Sivuutettuamme hiljaisen linnoituksen saavuimme kaupungin
ulkopuolelle ja kiiruhdimme rantaa pitkin eteenpäin pelon suodessa nyt
voimia väsyneille jaloillemme. Olimme jo kulkeneet melkoisen matkan ja
aloimme hengittää vapaammin, kun äkkiä kuulimme lännestä päin uusia
ääniä: kaukaista tykkien jyrinää.
Seisahduimme heti. Kun joku asia on kiinnittänyt tunneiksi huomiosi
puoleensa, on ikävä huomata, että? maailmassa on muitakin ihmisiä ja
pyrinnöitä, ja ensimmäinen ajatuksemme oli, että nämä uudet äänet
yhtyivät jollakin tavoin meidän hommiimme. "Ne ovat edellämme!"
läähätti Luiz. "Miten ne sinne ovat päässeet? Missä asti ne ovat? Mikä
niillä on mielessä?" kysyimme toisiltamme kuin mielipuolet, jotka
eivät osaa vastata omiin kysymyksiinsä. Silloin nauroi Felipe, tuo
kokenut sotavanhuksemme. "Tuo ampuminen ei tarkoita meitä ollenkaan",
sanoi hän varmasti. "Se kuuluu tuon suuren lahden suulta. He eivät
ole lähettäneet tuulen mukana eivätkä noita lankoja pitkin, jotka
puhuvat maiden ja merien yli viestiä, että olette karannut vankilasta,
rakas isäntäni, tahi että minä olen tappanut vahtisotilaan. Nuo tykit
paukkuvat Corregidor-saarella, jossa suuri majakkakin sijaitsee."
Tiesin tuon saaren hyvin, sillä olimmehan livahtaneet sen ohi tuona
kohtalokkaana yönä, jolloin Annabel Lee poistui Manillasta ja jolloin
näytti siltä, että majakan valon varmasti täytyi ilmaista meidät noiden
suurien tykkien vahdeille. Mutta ne olivatkin sallineet meidän jatkaa
matkaamme pidättämättä meitä. "Miksi ne ampuvat tähän aikaan yöstä?"
kysyin uteliaasti.
"En tiedä, tuan", vastasi hän välinpitämättömästi. "Ne näkevät ehkä
tahi luulevat näkevänsä jonkun laivan, jota ne luulevat vihollisekseen."
"Mutta jos asia todella olisikin niin", sanoi Luiz kiihkeästi. Olin
kertonut hänelle sodan julistamisesta ja se oli kiihoittanut häntä
kovasti. "Ovatkohan amerikkalaiset saapuneet jo?"
"Eivät ole!" vastasin varmasti kuin jos olisin ollut saman arvoinen
Yhdysvaltain laivaston amiraalin kanssa. "Niillä ei ole kuin muutamia
laivoja näillä Aasian vesillä, paljon vähemmän kuin Englannilla. Niiden
on kutsuttava tänne enemmän sota- ja kuljetuslaivoja ja joukkoja,
ennenkuin ne voivat hyökätä Manillaa vastaan, ja siihen menee viikkoja,
ennenkuin ne saapuvat tänne."
Olin jo mielessäni näkevinäni, miten tuollaiselle retkelle lähtenyt
hyvin varustettu laivasto kynti majesteetillisesti valtamerta. Siinä
oli tusinan verran suuria taistelulaivoja, torpeedoveneitä, paljon
kuljetus- ja varastolaivoja ja sitten ehkä vielä joku sairaalalaiva
kokoelman täydentämiseksi. Vähemmin voimin, ajattelin ja samoin luulin
espanjalaisten viranomaistenkin ajattelevan, ei mitenkään voida
ahdistaa melkein luoksepääsemätöntä linnoitettua kaupunkia, jota vielä
sen lisäksi hyvin varustettu laivasto puolustaa.
"Sitten kai luulet niiden ampuvan jotakin Annabel Leen laista
kujanjuoksijaa tahi muuta sellaista?" kysyi Luiz huomattavasti
pettyneenä.
"Niin. Luullakseni on ampuminen jo lakannutkin. Kuunnelkaahan."
Kuuntelimme tarkkaavaisesti, mutta emme erottaneet enää mitään.
Ainoastaan yksi patteri oli lausunut julki varoituksensa, mutta muut
rannalla sijaitsevat, sekä takanamme Cavitéssa että Manillassa päin
olevat, nukkuivat rauhallisesti kaiken tämän kestäessä.
Sitten pidimme pienen sotaneuvottelun keskenämme. Jos meitä oli ajettu
takaa, oli siitä nyt jo nähtävästi luovuttu. Koska kauempana kumminkin
oli vielä muutamia valppaita vahteja emmekä tienneet, millaiseen
vaaraan siellä joutuisimme, päätimme pysähtyä tähän suojaiseen
paikkaan, muutamaan syvänteeseen, jota metsä ympäröi kolmelta puolelta
ja neljänneltä oli vapaa näköala tuolle suurelle lahdelle. Voimme hyvin
kätkeytyä pensaikkoon ja oleskella siinä aamuun asti.
Me kolme olimme todellakin hyvin väsyneet ja paneuduimme mielellämme
nukkumaan. Luiz, joka oli saanut levätä viime aikoina enemmänkin kuin
tarpeekseen, tarjoutui vapaaehtoisesti vahdiksi, ja minä annoin hänelle
revolverini, ennenkuin suljin silmäni. Sitten olin kai vaipunut hyvin
raskaaseen uneen, sillä en kuullut mitään ennenkuin päivänkoittaessa,
jolloin hänen omituisesti värähtelevä äänensä sekoittui uniini: "Evan,
Evan, kuuletko sinä! Mitä tuo on? Mikähän tarkoitus tällä kaikella on?"
Katsottuani hänen sormensa osoittamaan suuntaan hyppäsin äkkiä
seisoalleni huudahtaen: "Amerikan laivastohan siellä on! Hurraa! Voi,
kun ei kapteeni ole täällä sitä katsomassa!" Mutta sitten aloimme
epäillä ja pelätä. "Onko niitä vain kylliksi? Aikovatko ne hyökätä
espanjalaista laivastoa ja pattereita vastaan yhdellä, kahdella,
kolmella, neljällä risteilijällä, kolmella torpeedoveneellä ja noilla
muilla varastolaivoilla? Uskaltavatkohan ne? Näyttää hieman siltä,
mutta —. Vanhan kapteenimme sydän särkyy varmasti, jos ne joutuvat
tappiolle."
Mutta tuon pienen laivaston liikkeissä ei voitu huomata mitään pelkoa
eikä epäröimistä. Hitaasti mutta varmasti höyrysi se Manillaa kohti
jokainen tykki ja kansi valmiina taisteluun. Vaikka tuo voima näyttikin
mitättömältä, oli se kumminkin nyt tullut lopettamaan kokonaan
espanjalaisen vallan näiltä saarilta ikuisiksi ajoiksi tehokkaasti
ja lopullisesti kilpailusta ja verikostosta huolimatta. Sillä
melkein neljäsataa vuotta oli se pitänyt niitä hallussaan huolimatta
alkuasukasten kapinoista ja portugalilaisten, saksalaisten ja
englantilaisten yrityksistä saada ne haltuunsa joko voimakeinoin tahi
viekkaan valtiotaidon avulla. Nyt oli se menettävä ne muutamien päivien
kuluttua.
XX.
CAVITÉN TAISTELU.
"Kun jokainen tykki
teräskidastaan
levittää kuoloa jokaiseen laivaan,
on kuin hirmumyrsky taivaan
auringon pimittäis'.
Jälleen, jälleen, jälleen!
Eikä hävitys vain lakkaa.
Laukaus silloin tällöin kumisten kajahtaa
ja lakkaa, mutt' kaikk' on tuskaa
ja purjeriekaleetkin laskiessa ruskaa,
kun tulipalon liekit mustaa
pimeyttä kirkastaa."
_Campbell_.
Ollen niin jännityksissä, ettemme oikein uskaltaneet hengittääkään,
makasimme me neljä puiden siimeksessä katsellen meritaistelua,
jollaista emme ennen milloinkaan olleet nähneet. Minun tietoni
sota-asioista olivat aivan mitättömät. Luiz oli sissi, joka oli ollut
mukana kahakoissa, yllätyksissä ja paoissa parin vuoden aikana,
mutta ei milloinkaan oikeassa taistelussa. Miehemmekin olivat
tottuneet ainoastaan sivistymättömän sotimisen raakoihin tapoihin ja
odottamattomiin yllätyksiin, ja senvuoksi me kaikki nyt katsoimmekin
ihmetellen ja kunnioittaen noiden suurten laivain komeita liikkeitä.
Sillä siinä ei syöksähdeltykään päättömästi sinne tahi tänne. Laivaston
päällikkö, amiraali Dewey, ohjasi laivojaan niin tyynesti ja harkitusti
kuin hän olisi ollut jossakin laivaston tarkastuksessa. Liikkeissä
ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, hänen parhaillaan kulkevan
vihollisen sataman poikki, jonka olisi oikeastaan pitänyt olla täynnä
torpeedoja ja vedenalaisia miinoja, tahi jo olevan melkein vihollisten
suurten tykkien ampumamatkan sisäpuolella.
Laivat risteilivät hitaasti Manillan edustalla etsien espanjalaista
laivastoa, jonka he luulivat olevan kaupungin edustalla suojelemassa
sitä. Kun aurinko nousi ja aamusumu haihtui, huomasivat he vihollisen
olevan varmassa turvassa ja uhkaavana ankkurissa Cavitén linnoituksen
tykkien suojassa.
Epäröimättä ja kiirehtimättä höyrysi amerikkalainen laivasto itäänpäin
vieden varastolaivat patterien tykkien kantomatkan ulkopuolelle ja
jättäen pienen tykkiveneen niiden suojaksi. Kului hetkinen, ennenkuin
ymmärsin, mitä tuo kolmen laivan erottaminen tarkoitti, ja huomautin
vasta sitten siitä muille. "Miten tuon tykkiveneen päällikkö mahtaa nyt
kiroillakaan!" sanoin myötämielisesti.
Molemmat kokeneet sotaurhot joukossamme ilmaisivat mielipiteensä monin
kielin. "Voi, tuan, ottakaamme vene, soutakaamme tuonne suuren laivaan
ja tarjoutukaamme avuksi. Mekin haluaisimme ampua vielä kerran tykillä
noita kirottuja espanjalaisia", pyysi Kasim.
Ajattelin, miten vastenmieliseltä jostakin tavallisesta laivan
komentajasta olisikaan mahtanut tuntua, jos mitätön resuinen
prikaatimme olisi ilmestynyt hänen eteensä ja tarjoutunut
vapaaehtoisesti laukomaan hänen tykkejään.
"Eivät ne meistä huoli, Kasim", vastasin. "Katsokaa, tuolta ne jälleen
tulevat Cavitéta kohti!"
Kun ne sivuuttivat Manillan kerran vielä, paukahtivat Lunetan
linnoituksesta olevat tykit ja muutamia luoteja putosi veteen jonkun
matkan päähän amerikkalaisista laivoista. Mutta ne höyrysivät vain
hyvin välinpitämättömästi eteenpäin lippulaivan, Olympian, johdolla.
"Katsokaa, katsokaa!" huusimme kaikki yhteen ääneen, kun valkoinen
vesipatsas kohosi ilmaan Olympian keulan edestä. Toinenkin seurasi,
mutta sekin oli vielä kaukana laivasta. Tiesimme niiden olevan
lahdessa olevia vedenalaisia miinoja, jotka eivät olleet täyttäneet
tarkoitustaan.
Amerikkalaiset laivat eivät näyttäneet nytkään huomanneen tätä
vihollismielistä mielenosoitusta. Ne lähestyivät vain tasaisesti
Cavitéta, jossa olevat laivat ja patterit lähettivät nyt heille
vihaisen tervehdyksen. Kun amerikkalaiset olivat päässeet noin
peninkulman päähän rannasta, vastasivat he lopultakin tuleen. Sekä
maalta että mereltä kuuluva pauke muuttui nyt yhtämittaiseksi jyrinäksi
ja savu levisi kaikkialle.
"En voi enää nähdä mitään. Kiipeän johonkin puuhun", huusin ja toverini
kiiruhtivat seuraamaan esimerkkiä.
Hakiessamme sopivaa paikkaa näimme muutaman suuren puun kasvavan
jonkun matkan päässä muista erään kummun laella. Sieltä voimme seurata
mainiosti tapahtumia.
Amerikkalaisten tuli näytti rupeavan tehoamaan heti. Laivasto kulki
hitaasti eteenpäin noin kuuden solmun nopeudella tunnissa, mutta
espanjalaiset eivät osuneet niihin ollenkaan, kun sitä vastoin jokainen
laivojen ampuma yhteislaukaus näytti onnettomasti ruhjovan ankkuroituja
laivoja. Pyörähdettyään ympäri, mutta pysyen yhä samassa suunnassa,
tuli laivasto takaisin ja ampui yhteislaukauksen alihangan puoleisilla
tykeillään yhtä suurella menestyksellä. Useat espanjalaiset laivat
näyttivät pahoin vahingoittuneilta, mutta siitä huolimatta ampuivat ne
vain komeasti, vaikkakin mitättömin seurauksin. Jos niiden tykkimiehet
vain olisivat olleet yhtä taitavia kuin rohkeita, olisi tämän päivän
onni ehkä muuttunut paljonkin erilaisemmaksi.
Jälleen teki amerikkalainen laivasto koko käännöksen palaten takaisin
muutamia satoja metrejä lähempää kuin äsken ja ampuen jälleen
murskaavan yhteislaukauksen, joka aiheutti hirmuisen sekamelskan
espanjalaisten laivojen joukossa. Lippulaiva, Reia Cristina, oli
kärsinyt suuria vahinkoja, mutta se katkaisi ankkurikettinkinsä
ja Iäksi ylpeästi Olympiaa vastaan. Yritys oli onneton, sillä sen
lähestyessä amerikkalaisia laivoja sattuivat niiden luodit sen
keulaan ja perään. Huomattuaan, että oli mahdoton kestää sellaista
luoti- ja pommisadetta, kääntyi se jälleen päästäkseen patterin
tykkien suojaan, mutta Olympiasta ammuttu suuri projektiili sattuikin
silloin sen perään. Se huojui räjähdyksen vaikutuksesta, ja vaikka
emme kuulleetkaan ennenkuin myöhemmin sen saamien vahinkojen
suuruutta, näimme kumminkin, että ne olivat melkoiset. Tuo suuri
ammus oli lakaissut sen kannen aivan puhtaaksi ja räjähdyttänyt sen
takimmaisen pannun, ja enemmän kuin puolet sen miehistöstä kaatui tässä
onnettomassa yrityksessä parantaa päivän onnea.
Sillä aikaa oli pari torpeedovenettäkin koettanut yhtyä taisteluun.
Toinen koetti päästä noiden amerikkalaisten varastolaivojen kimppuun,
mutta sitä vastaan hyökkäsi heti muudan raskaasti asestettu tykkivene
ja kirjaimellisesti murskasi sen muutamissa minuuteissa. Kun toinen
torpeedovene lähestyi amerikkalaisten laivastoa, joutui sekin tuhon
omaksi. Sen ammusvarastoon sattui nähtävästi joku pommi ja se räjähti
melkein heti, katkesi kahtia ja upposi melkein kaikkine miehineen.
Eräs vanha puuristeilijä oli jo syttynyt tuleen ja paloi iloisesti.
Seuraava amerikkalaisten ampuma yhteislaukaus sytytti Reia Cristinankin
palamaan. Se ajettiin rantaan ja tulta koetettiin kaikin voimin
sammuttaa, mutta turhaan.
Nyt, emme tietysti voineet sanoa miksi, amerikkalaiset laivat
lopettivat ampumisensa ja höyrysivät lippulaivansa johdolla tiehensä
koko taistelupaikalta lahden toiselle puolelle. Kuulimme espanjalaisten
huutavan riemusta, sillä he luulivat ajaneensa laivat pakoon, ja
meidänkin kasvomme kalpenivat katsoessamme noiden kuuden laivan hidasta
poistumista. Mitä tämä tarkoitti? Oliko tuo yhtämittainen tuli, jonka
alaisina he olivat pari tuntia olleet, niin vahingoittanut heitä,
etteivät he enää voineet sitä vastustaa?
"Minusta näyttävät ne aivan vahingoittumattomilta", mumisin.
"Luullakseni ei niihin ole osunut ainoatakaan luotia. Voi, toivon, että
ymmärtäisin niiden merkinannot!"
"Ne eivät voi olla poismenossa, sillä eiväthän ne suuntaa matkaansa
lahden suuta kohti", sanoi Luiz koettaen lohduttaa itseään ja meitä
tuolla huomiolla. "Ehkä niille kumminkin on tapahtunut joku vahinko, ja
nyt ne menevät korjaamaan sen ennen taistelun uudistumista."
"Ehkä heillä on nälkä", vihjaisi Felipe. "He haluavat syödä rauhassa ja
tapella sitten virkistynein voimin."
Olikohan asia niin? Huomasimme äkkiä olevamme hyvin nälissämme ja ehkä
heidän laitansa oli samoin. Katsoimme, miten ne ankkuroivat lahden
toiselle puolelle, ja niiden harkitut ja tyynet liikkeet vähensivät
levottomuuttamme. Kuuntelimme hyväksyvästi Felipen ehdotusta, että hän
lähtee hakemaan meille tuoreita kokospähkinöitä ruoaksi. Kun hän hetken
kuluttua palasi tuoden niitä mukanaan, söimme ne ahmien.
Mutta aika kului hitaasti melkein yhteentoista asti, ennenkuin
amerikkalaiset jälleen nostivat ankkurinsa ja höyrysivät vielä kerran
Cavitéta kohti. Silloin, välittämättä omasta turvallisuudestamme,
sillä olimme kokonaan unhottaneet aamulliset jännittävät seikkailumme,
huusimme:
"Ne eivät ole lähteneet pakoon! Eläköön, ne hyökkäävät virkistynein
voimin ollen valmiit kaikkeen! Kunnia sinulle, vanha tähtilippu! Tuo
oli ensimmäinen laukaus ja se sattui erääseen amerikkalaiseen laivaan."
Ja todellakin sattui johtavaan laivaan, jona nyt toimi Baltimore,
useita laukauksia, jotka eivät kumminkaan aiheuttaneet suurtakaan
vahinkoa, ennenkuin amerikkalaiset uudistivat ampumisensa. Mutta
kun se vihdoin alkoi melko läheltä, oli sen vaikutus hirveä. Pari
espanjalaista laivaa tuhoutui nopeasti: toinen ajautui maihin ja toinen
syttyi palamaan. Huusin riemuissani: "Voi, kunpa vain kapteeni olisi
saanut nähdä tämän!"
Hänen mainitsemisensa pani minut nopeasti ajattelemaan kauan
unohduksissa olleita velvollisuuksiani. Sen sijaan että istuin täällä
huutaen ilosta tahi muristen pettymyksestä tämän ensimmäisen näkemäni
meritaistelun tapahtumille, olisi minun pitänyt samota seudun halki?
niin nopeasti kuin jalkani vain olisivat voineet minua kuljettaa
viedäkseni nämä merkitykselliset uutiset vallankumouksellisten
joukkojen johtajalle, jonka käytettäväksi minun oli ollut määrä
ruveta, jotta hän voisi, valintansa mukaan, kiiruhtaa yhtyäkseen
kapteenin joukkoihin ja sitten yhdessä toimia tuon toivotun päämäärän
saavuttamiseksi: lyödä espanjalaiset yhtä perinpohjin maallakin kuin
nyt merellä. Huomautin siitä tovereilleni, joista Luiz joka tapauksessa
oli hyvin pahoillaan velvollisuuksiemme unhottamisesta, mutta nuo
toiset eivät väheksyneet taistelujen lomassa sattuvia huvituksia niin
paljon kuin olisin toivonut. Laskeuduimme lehväisestä paikastamme
maahan, tarkastimme aseemme ja katsahdettuamme vielä viimeisen kerran
noihin etäällä oleviin taistelijoihin aloitimme matkamme sisämaahan.
XXI.
ASEVELJET.
"Hänen nimensä on kohtalo. Hänen tehtävänsä
ja tarkoituksensa on olla onnellisten miesten
kestävän ja yhtämittaisen autuuden esteenä,
ikäänkuin tapa olisi sellainen, ettei kukaan
kuolevainen pääse jumalien pöytään muuten
kuin leikillä."
_Francis Bacon_.
Cavitéssa olevien joukkojen täytyi tällä haavaa miehittää pattereita
tahi muuten auttaa kaupungin puolustamisessa. Joka tapauksessa
ei heistä kukaan näyttänyt ajattelevankaan paenneen vankinsa
kiinniottamista. Kuljimme seudun halki, Felipen toimiessa oppaanamme,
vaikeudetta, tapaamatta ketään ja sivuuttaen ainoastaan kodeistaan
paenneita cavitélaisia tahi antaen heidän kulkea ohitsemme.
Hevosten ja muulien selässä, puhvelien vetämissä vaunuissa ja jalkaisin
pakenivat he tuhon omaksi joutuneesta kaupungista. Joukossa oli
vain muutamia miehiä, mutta paljon naisia ja pieniä lapsia, jotka
kuljettivat mukanaan kalleuksiaan ja sellaisia talousvälineitä, jotka
eivät estäneet kulkua. He eivät ahdistaneet meitä. Heidän kaikki
ajatuksensa keskittyivät vain siihen, että he löytäisivät varman
suojan tykkien ampumamatkan ulkopuolelta, ja pahoitteluun, että heidän
oli täytynyt jättää niin paljon omaisuutta noiden amerikkalaisten
paholaisten hävitettäväksi ja anastettavaksi. Meille kerrottiin, että
jos vain kaupunki valloitetaan, tappavat nuo merien takaa tulevat
julmat miehet vangit ja haavoittuneet naiset ja lapset säälimättömästi
ja julmasti ja anastavat kaiken, minkä he vain saavat varasteleviin
käsiinsä. Meillä ei ollut aikaa kumota näitä perinpohjaisia syytöksiä
amerikkalaisten luonnetta vastaan eikä se sitäpaitsi olisi ollut
viisastakaan, sillä jos olisimme näyttäneet olevamme myötämielisiä
vihollista kohtaan, olisimme samalla ilmaisseet olevamme kapinallisia.
Mikään varojemme mukainen lahjus ei voinut taivuttaa ketään vuokraamaan
meille hevosta tahi muulia, joten meidän oli pakko kiiruhtaa eteenpäin
jalkaisin niin nopeasti kuin suinkin. Pian erosimmekin sitten
pakolaisjoukosta poiketen eräälle viidakon halki johtavalle polulle,
joka vei kapinallisten leiriin.
Huomasimme, että etuvartijat olivat hyvin kiihtyneet haluten hyvin
mielellään poistua asemistaan ja lähteä pakoon. Kuultuaan tykkien
kaukaisen jyskeen olivat he luulleet espanjalaisten joukkojen
lähteneen etenemään tykkitulen suojassa, eivätkä vakoilijat, jotka oli
lähetetty ottamaan selvää asiasta, olleet vielä palanneet. Tulomme
ja ilmoittamamme hyvät uutiset otettiin senvuoksi vastaan riemuin ja
helpotuksen tuntein. Kulkiessamme vahdilta vahdille, jotka kaikki
odottivat uutisia, yhtyivät he meihin huutaen äänekkäästi ja kuljettaen
näitä tervetulleita tietoja toisilleen. Kun saavuimme leiriin, olimme
me kolme määräyksettä poistunutta paremmin jonkun riemukulun johtajia
kuin rikollisia, jotka tulivat pyytämään anteeksi laiminlyötyjä
velvollisuuksiaan.
Uutisemme ja tuon hyvin tunnetun isänmaanystävän pojan pelastaminen
hankkivat meille heti pienen hyväluontoisen kenraalin anteeksiannon.
Hän oli tottunut niin höllään kuriin, että se olisi raivostuttanut
kapteeni Hemingwayta, eikä hän näyttänyt huomaavan retkessämme mitään
moitittavaa, koska se kerran oli onnistunut.
Mutta vaikka hänen miehensä eivät olleet tottuneetkaan kuriin, oli
heidän innostuksensa ainakin oikea. Kaikki ryntäsivät valmistamaan
pikaista poistumista tästä hauskasta paikasta, jokainen mies tarkasti
aseensa, ampumavarat jaettiin ja sissijoukkojen tavanmukaisella
nopeudella olimme lähtövalmiit noin tunnin kuluttua tulostamme.