helpommalla kuin olisimme ansainneet. Palatessamme huomasin hänen
keskustelevan kuormaston päällikön kanssa ja näin samalla, että hänen
poskensa hehkuivat ja silmät loistivat. Sitten kuin hän oli lopettanut
melko lempeät moitteensa, muuttui hänen käytöksensä. "Minulla on
tärkeitä uutisia meille kaikille!" huusi hän. "Luullakseni voi
isänmaamme toivoa nyt parasta, eversti Cuevas, sillä Yhdysvallat ovat
julistaneet sodan Espanjaa vastaan. Jumala siunatkoon tähtilippuamme ja
sallikoon sen liehua kauan!"
Hän oli ainoa läsnäoleva amerikkalainen, mutta me hurrasimme kaikki
hänelle ja hänen erinomaiselle isänmaalleen niin että vaarat raikuivat.
Jos se vain voittaa sodan, tiesimme sen merkitsevän vapautta Cuballe
ja siedettäviä oloja filippiiniläisille, mutta luullakseni ei näillä
saarilla tällä haavaa ollut ainoatakaan henkilöä, joka olisi todellakin
käsittänyt näiden uutisten suuren merkityksen heille.
Kaikissa tapauksissa emme ainakaan me. Englantilaiset,
filippiiniläiset, malaijit vieläpä ranskalais-siiamilainen
merimiehemmekin huusivat: "Eläkööt amerikkalaiset! Kuolema
espanjalaisille! Filippiineille vapaus!" niin yksimielisesti ja
sydämestään, ettei se ollenkaan näyttänyt ennustavan päivää, jolloin
filippiiniläiset tulisivat taistelemaan amerikkalaisia vastaan melkein
tässä samassa paikassa.
XVIII.
VANHA TUTTU.
"Pimeässä on myyrällä silmät."
_Vanha espanjalainen sananlasku_.
Iloitseminen loppui ja jännitys laukesi pienimpään määrään, joka
oli mahdollinen juuri voiton, vaikkakin pienen, ja hyvien uutisten
saaneille miehille. Jonkun ajan kuluttua kutsui päällikkö minut
puheilleen.
"Arvaan, että sinulla ja miehilläsi on vielä paljon tarmoa
jäljellä, poikaseni, ja senvuoksi aion antaa teille tilaisuuden sen
käyttämiseen", sanoi hän ystävällisesti. "Olen luvannut muutamia miehiä
tämän saattojoukon lisäksi, sillä voihan sattua, että heidän kimppuunsa
vieläkin hyökätään, ja uskon ne sinun johdettaviksesi, jos vain lupaat
minulle, ettei tuollainen sinne tänne juoksenteleminen enää uudistu."
"Kyllä, kenraali, kiitoksia vain!" änkytin punastuen kovasti.
"Hyvä on. Kuormasto on matkalla erääseen Cavitén tuolla puolen
sijaitsevaan kylään, jossa suuri joukko vallankumouksellisia odottaa
vain näitä ampumatarpeita lähteäkseen eteenpäin ja yhtyäkseen samaan
joukkoon kuin mekin. Sinun on asettauduttava siellä olevan komentavan
upseerin käskyjen alaiseksi ja tultava hänen miestensä mukana
yhtyäksenne minuun. Saat mukaasi neljäkolmatta miestä. Onko ketään,
jonka erikoisesti haluat joukkoosi?"
Kaksi terävää ruskeata silmää ja pari hehkuvaa tummaa katsoivat
minuun pyytävästi. Niiden omistajat eivät olleet olleet mukana tässä
viimeisessä pienessä kahakassa ja pelkäsivät nyt jäävänsä pois
toisestakin. "Saanko Felipen ja Kasimin mukaani, herra kenraali?"
kysyin.
"Felipen varmasti, mutta Kasimin —", vastasi hän viivytellen. "No,
olkoon menneeksi! Hän on verraton odottamattomien tapausten sattuessa,
mutta muistakin varoa, ettei hänen kuuma malaijilainen verensä johda
häntä väkivaltaisuuksiin."
Lupasin jälleen innokkaasti ja valitsemani miehet tulivat luokseni
ripeästi. En silloin aavistanut, miten kiitollinen myöhemmin tulisin
olemaan heidän tulostaan mukaamme. Sitten kuin muut miehet oli valittu,
johtajat lausuneet tavanmukaiset kohteliaisuudet toisilleen ja kumpikin
joukkue veljellisesti hurrannut hyvästiksi, läksimme matkalle tomuista
tietä pitkin vaunujen pyörien kitinän ja puhvelien ammumisen säestäessä
kulkuamme.
Matkamme muodostui kumminkin hyvin yksitoikkoiseksi ja ikäväksi.
Emme nähneet jälkeäkään vihollisista, joista ei nähtävästi ollut
tarpeellista ahdistaa meitä uudestaan. Ehkä he olivat matkalla
Manillaan ilmoittamaan toisesta voitostaan? Ahersimme koko päivän
muristen melkein yhtä paljon kuin vahvat pienet puhvelimme, vaikka
en tahdokaan vihjata, että nämä viimeksi mainitut olivat pahoillaan
taistelun puutteesta, kuten me. Juuri ennen pimeätä kohtasimme
ystäviemme etuvartijat ja olimme yhtä iloiset tavatessamme heidät kuin
hekin tavatessaan meidät.
Luovutettuamme kuormastomme asianomaisille viranomaisille näytettiin
miehillemme, missä he saavat asua ja mistä he saavat noutaa
ruoka-annoksensa. Kuormaston päällikkö, eräs voimakas nuori alkuasukas,
ja minut vietiin erääseen hylättyyn pappilaan, jossa kenraalin
tilapäinen päämaja oli. Meille sanottiin, että hän halusi puhutella
meitä heti.
Seurasimme opastamme noita tavanmukaisia portaita taloon ja
sitten erään kuistin poikki muutamaan seurusteluhuoneeseen, jossa
hämmästykseksemme kenraali esikuntineen juuri söi päivällistä.
Kuulematta hyväluontoisesti ollenkaan anteeksipyyntöjämme pyysi
kenraali, joka oli hauskan näköinen ja iloinen nuori tagalogilainen,
meitäkin aterialle, ja vaikka me olimmekin tomuiset ja matkan
rähjäämät, ei kieltäytyminen voinut tulla kysymykseenkään. Toverini
sai istuutua kenraalin viereen, jossa hänen oli hyvin helppo kertoa
matkansa vaiheet, mutta minun käskettiin sijoittautua pöydän alapäähän,
johon ainoan huoneessa palavan öljylampun valo ei oikein voinut
tunkeutua. Katselin hieman uteliaasti läheisyydessäni olevien uusien
toverieni kasvoja, ja olin juuri todennut, että vastapäätä minua
istuva henkilö oli keski-ikäinen ja arvokkaan näköinen kiinalainen,
kun hämmästyin kuullessani hänen, kumarrettuaan minulle ensin, sanovan
englannin kielellä: "Onko nimenne Williams, vai erehdynkö?" Koska
lausuminen oli melkein täydellisintä, mitä joku kiinalainen voi saada
aikaan vaikeasti sanottavaan walesiIaiseen nimeeni nähden, vastasin
iloisesti: "Kyllä, nimeni on Williams", ihmetellen mielessäni, miten
hän oli saanut sen tietää.
Hän nauraa hihitti omituisesti, ja luulin kuulleeni tuon kakattamisen
jossain ennenkin.
"Annabel Leestäkö, vai miten?"
"Niin", vastasin jälleen yhä enemmän hämmästyneesti.
"En siis erehtynyt. Olette kuulemma menettäneet laivanne, tapelleet
Tumabongissa ja olette nyt filippiiniläinen isänmaanystävä. Niin se
käy", ja hän nauroi jälleen.
Huolimatta siitä, että hänen oli mahdoton ääntää kovaa ärrä ja että
hänen ässänsä olivat omituisesti venytetyt, puhui hän englannin
kieltä melko hyvin. Hän oli siististi puettu, paksu kultasormus
kiilsi hänen hyvin hoidetussa kädessään ja hän käytteli veistään ja
haarukkaansa taitavammin kuin monet hänen läheisyydessään, istuvat
tagalogilaiset upseerit. Kumminkin tuo omituinen nauru, ääni ja hänen
silmiensä kummallinen katse toivat mieleeni ainoastaan erään raukan,
joka oli silmäpuoli ja hyvin kumaraan painunut kärsimiensä kidutusten
seurauksista. Katsoin häneen jälleen. Vaikka hän olikin tyyni,
mukautuvainen ja varma ja käyttäytyi kuin herrasmies konsanaan tässä
hyvin varustetussa pöydässä, huomasin kumminkin nopeasti, että hänen
hartiansa olivat vinot ja että niskassa oli omituinen kyttyrä, mikä
pani minut huudahtamaan: "Tehän juuri annoitte —"
"Viestin vietäväksi kapteenillenne Manillassa. Ymmärrättekö?" ja hän
rupesi jälleen puhumaan kulien tapaan.
"Mutta silmänne?" kysyin hämmästyneesti, sillä hänen molemmat silmänsä
olivat aivan terveet.
"Savea, väriä ja hieman kiinnelaastaria", vastasi hän nauraen, lisäten
sitten vakavasti: "Tuo viesti tuli kapteenillenne kalliiksi, eikö
tullutkin?"
"Kuinka tiedätte tämän kaiken? Kuinka olette nyt täällä? Miten —?"
Huulillani pyöri tuhansia muitakin kysymyksiä, mutta hän ehkäisi ne
tuolla ilottomalla pienellä naurullaan.
"Ah, tiedän useimmat asiat ja olen aina siellä, mikä on paras
mahdollinen paikka ajamalleni asialle. Teillä on tarkat silmät, herra
Williams. Huomasitte tämän ja tiedätte sen tarkoituksen", lisäsi hän
koskettaen kyttyräänsä vihjaavasti.
Hän oli siis huomannut katseeni. Punaistuin hirveästi. "Pyydän teiltä
anteeksi", änkytin. "Olen — olen —"
Hän katsoi minuun hyvin ystävällisesti. "Huomaan, että olette
oleskellut Kiinassa ja osaatte käyttää silmiänne ja korvianne. No
niin, olen kuollut siellä, mutta sain kärsiä hirveästi, ennenkuin
minun sallittiin kuolla. Täällä esiinnyn milloin minäkin", ja hän
nauroi jälleen. "Mutta nyt teihin. Tiedän asioita ja voin kertoa teille
jotakin mielenkiintoisa. Olen iloinen saadessani puhutella teitä, herra
Williams. Minulla on teille uutisia. Olette menettänyt erään ystävänne,
ettekö olekin?"
"Ystävänkö? Luiz Valdezinko?" kysyin surullisesti. "Kyllä." En voinut
sanoa enempää.
"Hän ei ole vielä aivan hukassa", sanoi hän hitaasti.
"Ei hukassa! Eikö hän sitten olekaan kuollut?" Hyppäsin seisoalleni.
"Mitä tarkoitatte??>
"Istuutukaahan jälleen. Kerron teille. Hän elää vielä tänään, mutta
huomenna hän kuolee. Hän on vankina Cavitéssa ja hänet ammutaan, ellei
—"
"Ellei!" huudahdin. "Voi, onko vielä olemassa hiemankaan toivoa?
Sanokaa minulle, olkaa niin hyvä. Voinko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"
"Jollette pelkää, niin on", vastasi hän harkitusti.
"Pelkääkö? Menen vaikka tuleen Luizin puolesta!" sanoin tulisesti.
"Kertokaa vain minulle miten asiat ovat".
"Tietysti. Mutta olkaa rauhallinen, sillä nämä miehet eivät tiedä
eivätkä välitäkään hänestä mitään, ja kenraali voi sanoa, ettette saa
siten panna omaanne ettekä muidenkaan henkeä alttiiksi, sillä yritys on
vaarallinen ettekä voi mennä sinne yksinänne."
"Täällä on miehiä, jotka panevat henkensä alttiiksi puolestamme",
sanoin totisesti. "Esimerkiksi Felipe, eräs noista viidestäkolmatta,
jotka luultavasti tunnette?" Hän nyökäytti päätään. "Hän on pannut
henkensä alttiiksi jo ennenkin Luizin puolesta ja tekee sen vielä
nytkin. Sitten on joukossani eräs malaiji, joka suhtautuu samoin
minuun. Riittävätkö he?"
Hän ei vastannut minulle heti, ja hänen rypistyneet kulmansa ja
ajattelevat kasvonsa ilmaisivat, että hän juuri ajatteli asiaa. Vihdoin
sanoi hän hitaasti: "Ehkä siitä voidaan suoriutua. Vaarallistahan se
kyllä on", ja hän kohautti hartioitaan, "mutta nythän on vaarallista
kaikkialla. Niin, nuo pari miestä, joihin voitte luottaa, riittävät
kyllä. Kerron teille aterian jälkeen, missä hän on ja miten voitte
vapauttaa hänet. Nyt olemme puhuneet kylliksi tässä tilaisuudessa
asiasta. Oletteko taistellut tänäänkin?" kysyi hän minulta tyynesti
tagalogin kielellä.
Ymmärsin vihjauksen, sillä minäkin olin huomannut, miten uteliaasti
seuralaisemme kuuntelivat pitkää vieraskielistä keskusteluamme, ja
olimmehan sitäpaitsi heidän vieraitansa. Hilliten kärsimättömyyteni
ja uteliaisuuteni niin hyvin kuin voin, kerroin oudostuttavan
iloisesti päivän kuluessa sattuneista seikkailuista, tulevista
mahdollisuuksistamme ja otaksutusta amerikkalaisten sekautumisesta
leikkiin hyväksemme. Jokaisella oli joku johtopäätös esitettävänä —
ilmaistiin monta suunnitelmaa, mitä kunkin asiaan sekautuneen pitäisi
tehdä — ja me kuuntelimme kohteliaasti. Oudoksuttavimmalta tuntui
minusta kumminkin heidän perinpohjainen tietämättömyytensä kaikkien
muiden valtojen paitsi heidän omansa asioista ja muistin kapteenin
eräässä tilaisuudessa lausumat sanat:
"Ymmärtävimpiä heistä voidaan luullakseni verrata noiden idässä olevien
kylien pakanuutta vastaan taisteleviin meluavimpiin diakooneihin. He
tietävät hieman, mitä he haluavat, mutta he eivät tiedä eivätkä välitä
hituistakaan siitä, mitä muut ihmiset tahtovat."
Syötyämme päivällisen emme kumminkaan voineet poistua aivan heti. Minun
oli kuunneltava tuon pienen ja hyvin kohteliaan kenraalin kiitoksia
ja ylistyksiä. Hän suhtautui paljon suopeammin päivän kuluessa
sattuneihin tapahtumiin kuin kenraali Hemingway, ehkä senvuoksi,
etteivät ne olleet hänellä niin selvillä. En voinut kuminkaan vastustaa
kiitoksista osallisen toverini peittelemättömiä vakuutuksia, ja minun
oli vain kumarreltava, hymyiltävä ja omaksuttava kehumiset sellaisella
vaatimattomuudella, että se tuotti minulle kunniaa, kuten minulle
sanottiin.
Lopultakin voimme poistua ja kiinalainen opasti minut erääseen pieneen
majaan, jossa hän asui ja jossa olevat tavarapaalut ja laatikot
ilmaisivat minulle, että hän varusti vallankumouksellisia joukkoja
joillakin tavaroilla. Kuinka ne oli salakuljetettu Manillasta ja
millaisessa valepuvussa hän kulki ulos ja sisään, en saanut milloinkaan
selville. Meillä oli kuitenkin nyt muuta puhuttavaa. Hän käski eräässä
majan toisessa huoneessa odottavan kiinalaisen palvelijan poistua,
pyysi minua istuutumaan seuraten itse esimerkkiä ja alkoi puhua
matalalla äänellä.
"Sanoin kerran, että olette vielä liian nuori tullaksenne sekoitetuksi
tällaisiin asioihin, herra Williams. Ehkä olin oikeassa, sillä
erehdyitte tuona yönä."
"Tiedän sen", tunnustin suoraan. "Minun ei olisi pitänyt kirjoittaa
muistikirjaani."
"Niin, se oli ajattelemattomasti tehty, ja mitä sitten seurasi, oli
vieläkin pahempaa. Takerruitte heidän ansaansa yhtymällä tuohon
tappeluun."
"Mutta minun oli pakko. En voinut sallia, että Kasim olisi tapettu. Hän
on juuri tuo malaiji, josta kerroin teille."
"Oliko hänen elämänsä arvokkaampi noille, joiden puolesta toimitte,
kuin kuljettamanne viesti?" kysyi hän tyynesti.
Nolostuin hieman, sillä vaikka hänen kysymyksensä olikin hämmästyttävä,
tiesin hänen johtopäätöksensä oikeaksi. Arvailin, miten olisin toiminut
tuona päivänä, jos olisin saanut kapteenilta suoran käskyn hankkia
tiedot ja tuoda ne viivyttelemättä laivaan. Kumminkin olen aina ollut
iloinen, ettei asiaa minulle silloin esitetty tässä valossa.
Kiinalainen tarkasteli huolestuneita kasvojani julman tyytyväisesti ja
nauroi jälleen. "Hyvä on, herra Williams! Tämä asia ei ole kumminkaan
samanlainen. Nyt on teidän vain toimittava eikä ajateltava, ja
sellainen tehtävä sopii paremmin teille. Tahdon kuitenkin huomauttaa,
ennenkuin aloitan, etten vastaa mihinkään kysymykseen. Olette
nähnyt minun ennenkin palvelevan vallankumouksellisia ja nyt näette
minut täällä heidän vieraanaan, mutta kumminkin ilmaisen teille
espanjalaisten linjojen sisäpuolella tapahtuvia asioita, ettekä saa
kysellä minulta mitään. Ymmärrättekö?"
"En halua kysellä teiltä sen enempää kuin itse haluatte minulle
ilmaista", sanoin hitaasti, katsoen häneen kuitenkin samalla tiukasti.
Aloin ymmärtää hänen asemansa nyt. Hän oli ystävällisissä suhteissa
molempiin puolueihin, mutta oliko silti sanottu, että hän oli
uskollinen kummallekaan. Aikoiko hän olla rehellinen minua kohtaan nyt?
Hän katsoi minuun takaisin räpäyttämättä silmääkään. "Luiz Valdez on
ollut talossani tuosta onnettomasta kokouspäivästä aina eiliseen asti",
sanoi hän tyynesti. "Hän on ollut piilossa silkkipaalujen joukossa.
Taloani on alituisesti vahdittu ja pari kertaa on se tarkastettu. Jos
olisin halunnut kavaltaa hänet, olisi minun vain tarvinnut sanoa sana
tahi jättää joku sana sanomatta."
Kerran vielä tunsin punastuvani kovasti. Tämä mies näytti voivan lukea
sisimmät ajatukseni, mutta epäluuloni eivät näyttäneet häntä ollenkaan
loukkaavan. Hän jatkoi vain tyynesti: "Ihmettelette varmaan miten
hän pääsi pakoon ja miksi hän tuli luokseni. Nuo, joita hänen isänsä
poika olisi halunnut paeta, jos hän vain olisi voinut, pyysivät häntä
viemään tiedon heidän petoksestaan muille johtajille, mutta hän pakeni
valepukunsa turvissa. Tiedättehän, että hän oli pukeutunut naiseksi?"
"Kyllä", vastasin.
"Häntä ajettiin takaa ja hän riensi eteenpäin. Koska hän ei uskaltanut
mennä palvelijansa luokse, tuli hän talooni ja minä olen suojellut
häntä nämä viikot, vaikka se olisi voinut maksaa henkeni", lisäsi hän
vaatimattomasti.
Hyppäsin tahtomattani seisoalleni. "Pyydän anteeksi, sillä enhän voinut
tietää —" aloitin, mutta hän pakotti minut hymyillen jälleen tuoliini.
"Hän halusi palata luoksenne Leoniin monta kertaa, mutta taloa
vartioitiin liian tarkasti. Vihdoin, kun kaikki näytti turvalliselta,
läksi hän matkalle erään palvelijani toimiessa hänen oppaanaan. Tuosta
miehestä piti tulla kokki Annabel Leehen, mutta silloin kun te lähditte
matkalle, heitettiin hänet erehdyksestä mereen, jolloin hän tuli
luokseni."
"Kokkiko? Kertoiko hän meidän heittäneen hänet mereen? Onko hänen
nimensä Chin?" kysyin hämmästyneesti.
"On, Chin juuri. Mutta mitä —?" huudahti hän raivokkaasti ja
peloissaan.
"Hän oli kavaltaja", vastasin ja kerroin sitten hänelle Chinin lähdön
kuunarista ja tykkiveneistä, jotka heti sen jälkeen olivat lähteneet
ajamaan meitä takaa.
"Silloin hän on vakoilija." Toverini puri hammasta ja hänen kasvonsa
näyttivät hyvin murhanhimoisilta. "Olen kummastellutkin asiain
omituista menoa viime aikoina ja sitä, että niin paljon on tiedetty
taloni tapahtumista. Olipa hyvä, ettei hän tiennyt, mihin olin
piilottanut vieraani. Ja nyt on hän kai kavaltanut Luizin Cavitén
sotamiehille."
"Varmasti", sanoin katkerasti. "Mutta se ei ollut teidän syynne. Hän
petti meidät kaikki, paitsi Kasimin."
"Hän ei tule pettämään ketään enää", sanoi kiinalainen tiukasti.
"Annoin hänelle selkään, koska hän oli antanut vangita ystäväni jääden
itse elämään, mutta nyt tapan hänet. Oma turvallisuuteni vaatii sen",
lisäsi hän vastaukseksi hämmästyneeseen katseeseeni.
"Mutta sehän on murha!" änkytin.
"Hänhän on vain kuli. Välipä tällä", ja hän nauroi. "Kukaan ei tule
siitä tietämään eikä välittämään. Nyt on jo niin myöhäinen, että
keskustelumme on lopetettava. Ystävänne on Cavitéssa. Sinne kulkemiseen
menee teiltä pari tuntia tahi hieman enemmän. Tunnetteko kaupungin?"
"En, mutta Felipe tuntee sen kyllä. Hän on tuo toinen mies, josta
puhuin, Valdezin palvelija."
"Sitten hän kyllä tietää erään vanhan kivitalon, jonka ensimmäiset
tänne tulleet espanjalaiset ovat rakentaneet. Se on niin vahva, että
se on luhistumatta kestänyt kaikki hirmumyrskyt ja maanjäristykset.
Se oli minun — Tao Tlengin — varastohuone ennen sotaa, sanokaa
se hänelle. Nyt ovat sotamiehet vallanneet sen maksamatta minulle
mitään. Sota-aikana ovat asiat aina hullusti", lisäsi hän katkerasti.
"Luiz Valdez on siellä muutamassa talon takaosassa sijaitsevassa
ruokakonttorissa, jonka ovi aukenee parvekkeelle, missä on vahti ja
muita sotilaita läheisyydessä. Mutta konttorissa on pieni ikkuna, jossa
ei ole lasi- eikä simpukankuoriruutuja, vaan ainoastaan pari rautaa
ristissä näin" — hän näytti käsillään. "Oletteko merimies?"
"Merimieskö?" muistin nopeasti Livinsgtonin mielipiteet taidostani.
"Jos voitte kiivetä toisen miehen olkapäille ja irroittaa tangot
melutta, voi Luiz päästä ulos. Mutta sitten en voi sanoa, miten
pääsette karkuun. Ehkä miehenne tietävät. Olen kertonut teille nyt
sellaista, joka maksaisi henkeni, jos vain espanjalaiset tietäisivät.
Ehkä", ja hän hymyili jälleen, "amerikkalaiset tulevatkin pian
anastamaan vallan espanjalaisilta, mutta siihen asti on voimassa:
'Valmiit, tähdätkää, laukaiskaa!'" lisäsi hän espanjan kielellä tehden
kuvaavan liikkeen.
"Toivoakseni luotatte minuun nyt, vaikka olinkin niin tyhmä
ensimmäisellä kerralla?" sanoin vakavasti ja hän hymyili.
"Kyllä. Jos olette päättänyt lähteä, on teidän lähdettävä heti.
Aiotteko pyytää kenraalilta lupaa?"
"En!" sanoin ylpeästi nousten seisomaan, "sillä hän voi kieltää
ja minä haluan mennä. Tuhannet kiitokset vain teille kaikista
tiedonannoistanne."
"Ja myöskin vaikenemisestani", vihjaisi hän hymyillen omituisesti.
"Mutta eräs asia vielä", sanoin pysähtyen nopeasti.
"Mikä sitten?"
"Ei mikään. Lupasinhan, etten kysy teiltä mitään", vastasin.
Hän nauroi tullen luokseni ja laskien kätensä olkapäälleni.
"Tunnussanako, vai mikä? Sotamiehethän voivat ottaa teidät kiinni."
Katsoin häneen rukoilevasti ja hän kumartui puoleeni kuiskaten korvaani.
XIX.
LUIZIN PELASTAMINEN.
"Uhraan kumminkin kaikki voimani rakkauteen,
sotaan tahi rehelliseen tappeluun."
_Bret Harte_.
Kasim ja Felipe suostuivat hyvin mielellään tulemaan mukaani
aiotulle retkelle. Heidän mielestään olivat vaarat ja vaikeudet
hyvin mitättömät, ja vaikka ne olisivat olleet parikymmentä kertaa
suuremmatkin, luulen, että Felipe olisi iloisesti käynyt niitä kaikkia
vastaan, sillä hän oli niin riemuissaan kuultuaan suuren herransa vielä
elävän.
Valmistuksemme oli pian tehty. Tarkoituksemme oli päästä seudun läpi
niin nopeasti ja helposti kuin suinkin, sillä olimmehan kulkeneet
sinä päivänä monta peninkulmaa. Senvuoksi päättivät nuo molemmat
miehet yksimielisesti, etteivät he ota mukaansa pyssyjään eivätkä
ampumavarojaan, päätös, jota en vastustanut muistettuani, miten
äärettömän huonoja ampujia he olivat. Mutta minä otin mukaani
revolverini, paljon patruunia, miekan, vahvan ruuvitaltan ja viilan,
toverini tyytyessä tavanmukaisiin teräsaseihinsa.
Etuvartiot ei oltu sijoitettu niinkuin parasta olisi ollut, ja päätin,
että jos pääsen turvallisesti palaamaan, puhun kenraalille asiasta. Se
sopi meille kumminkin nyt mainiosti tässä tilaisuudessa, koska pääsimme
leiristä pidättämättä ja kenenkään huomaamatta. Siunasimme noita
nukkuvia vahteja sydämissämme.
Nyt alkoi pitkä ja väsyttävä kävely pimeässä. Felipe tiesi suunnan,
mihin meidän oli mentävä, pysytellen sillä erehtymättä ihmeellisen
alkuasukasvaistonsa avulla, huolimatta siitä, että ainakin puolet
ajasta kuu ja tähdet olivat puiden tiheän lehvistön peitossa.
Matkallamme saimme toki kulkea muuallakin kuin viidakoissa, vaikka
suurin osa tiestä olikin kapeaa polkua, jonka kummallakin puolella
ainoastaan muutamien tuumien päässä meistä oli läpipääsemätön
pensaikko. Sitten saavuimme aukeammille seuduille, jossa oli ketoja
ja istutuksia, ja sivuutimme muutamia nukkuvia tahi hylättyjä kyliä
niin hiljaa, etteivät koiratkaan kuulleet kulkuamme. Vihdoin pääsimme
oikealle tielle, joka oli täynnä kuoppia, veden murtamia kohtia ja
suunnattomasti tomua, mutta tielle kumminkin, jonka suuresti korjauksen
tarpeessa olevat bambusillat johtivat virtain yli ja ilmaisivat meille
jonkun kylän olevan läheisyydessä. Olimme kävelleet jo melkein kolme
tuntia, jalkamme olivat hellät ja väsyneet, ja pelkäsin myöhästyneemme.
"Onko Cavité vielä kaukanakin?" kysyin Felipeltä.
"Olemme jo melkein perillä", kuului hänen rohkaiseva vastauksensa.
Katsoessani kelloani huomasin sen olevan melkein kaksitoista.
Päivänkoittoon oli vielä viisi tuntia, joten me ehkä onnistumme
suorittamaan tehtävämme.
Tunkeuduimme nyt eteenpäin kasvavin toivein ja saavuimme lopultakin
tuohon pieneen nukkuvaan kylään. Siellä oli maakunnan laivatelakka
ja asevarasto, paljon sotilaita oli sijoittunut sinne ja siitä emme
tienneet mitään, että espanjalaisten näiden vesien koko laivasto oli
ankkurissa sen linnoituksen tykkien suojassa. Mutta kaikki oli niin
hiljaista ja rauhallista, että vaikeudetta pääsimme tunkeutumaan kylään.
Felipe opasti meitä epäröimättä kadulta kadulle. Kuu loisti nyt niin
kirkkaasti, että jokaisen vahdin, jos sellaisia nyt olisi ollut,
olisi pakostakin pitänyt huomata meidät, sillä talojen varjossa
pysytteleminen ei ollut aina mahdollista. Vihdoin oli edessämme tuo
pieni kivitalo, jossa Luiz Valdez oli vankina.
Sielläkin oli kaikki hiljaista, mutta katsoessamme karkeasti kyhätylle
kuistille, joka näkyi selvästi kuun kirkkaassa kylmässä valossa, näimme
erään liikkumattoman olennon seisovan muutaman oven edustalla. Vartija
oli siellä ja jos hän vain sattuu kuulemaan tahi huomaamaan meidät, voi
hän heti kutsua avukseen komppanian talossa nukkuvia sotilaita.
"Onko hän valveilla?" kuiskasin Kasimille.