Kuinka pitkälle he olivat onnistuneet yrityksissään, näkisimme

pian Leonin tapahtumista. Samanlaisia kertomuksia olimme kuulleet

muualtakin silloin tällöin, mutta olivatko ne oikeita vai vääriä emme

kyenneet saamaan selville. Tumabongissa kumminkin olimme saaneet

elää ahdistamatta ja häiritsemättä. Tiesimme kyllä viranomaisten

olevan selvillä siitä, että kylässä ja sen ympäristössä oli suuria

kapinallisjoukkoja, jotka eivät olleet alistuneet eivätkä luovuttaneet

aseitaan, mutta joko he uskoivat ilmoitukseen, että Annabel Leen lasti

oli tuhoutunut laivan mukana, tahi eivät he välittäneet lähettää

tarpeellisen suurta joukkoa masentamaan kapinallisia. Totta on, että

kuulimme silloin tällöin huhuja vanhojen tuttaviemme, tykkiveneitten,

takaisin tulosta risteilijän tahi parin kanssa puhaltamaan meidät

mereen, kuten he sanoivat, mutta niitä ei ollut vielä kuulunut. Ja niin

olimme saaneet rauhallisesti jatkaa työtämme, joka kokosi kyläläisiä

ympärillemme kaikkina heidän runsaina lomahetkinään tuijottamaan,

ihmettelemään ja arvostelemaan. Sillä kapteenin pääjohdolla, Kasimin

ollessa kirvesmiesten päällikkönä, Abdulrahman kaikkien tuhattaiturien

etumiehenä ja vanhan Livingstonin kielen kehoittaessa kaikkia

väsymättömään työhön, rakensivat tuliset sotilaamme hyvin sievää pientä

laivaa, tukevaa ja tarpeeksi kantavaa, jolla aioimme purjehtia etelään

päin sellaisten toveriemme kanssa, joiden saarilta poistuminen näytti

välttämättömältä, jos nyt todellakin oli niin, että kapina oli loppunut.

Nyt Leonista kuulemamme uutiset panivat meidät epäilemään, etteivät

asiat olleetkaan niin, ja puhuteltuaan tuota Valdezin talossa

olevaa miesraukkaa päätti kapteeni lähteä sinne heti. Asestettuamme

kaikki saatavissa olevat miehet, joiden joukkoon yhtyi muutamia

vapaaehtoisia Tumabongistakin, läksimme muudatta viidakon halki

viepää huonoa polkua samoilemaan päämääräämme kohti, joka sijaitsi

noin kahdentoista peninkulman päässä. Siellä oli kumminkin jo kaikki

loppunut. Kapinalliset olivat koonneet suuria joukkoja ja karkoittaneet

Lopezin ja espanjalaiset joukot paikasta. Luultiin Lopezin matkustaneen

Manillaan saamaan lisäohjeita ja otaksuttiin hänen pian palaavan

kostaakseen, minkä vuoksi kapinan johtajat, joissa toimi kokonaan

sotilaallisista asioista tietämättömiä talonpoikia, pyysivät kapteeni

Hemingwayta rupeamaan heidän päällikökseen.

"Jos vain on olemassa hiemankin edellytyksiä tehokkaaseen vastarintaan,

suostun mielelläni pyyntönne", vastasi hän heille suoraan, "mutta emme

yksinämme voi vastustaa maakunnan kaikkia joukkoja. Kerroitte minulle,

että Cavitéssa ja Batangassa on vielä asestettuja vallankumouksellisia

joukkoja. Se on hyvä. Lähetän lähettejä heidän luokseen ottamaan selvää

heidän lukumäärästään ja tarkoituksistaan, ja jos he ovat halukkaat ja

tarpeeksi vahvat taistelemaan, yhdymme heihin."

Vaikka nuo miesraukat pelkäsivätkin alistumisen aiheuttamia seurauksia,

ymmärsivät he kumminkin hänen todistelujensa järkevyyden.

Kolme- tahi neljäsataa talonpoikaa, joilla ei ollut varajoukkoja,

eivät voisi kauan vastustaa viranomaisia, joilla oli huhujen mukaan

yli kymmenentuhatta harjautunutta sotilasta käytettävänään. Mutta

jos taasen toiselta puolen pari kolme muutakin paikkakuntaa oli

noussut kapinaan ja noiden espanjalaisten joukkojen oli hajaannuttava

pienempiin, eri paikkoihin lähetettäviin retkikuntiin, oli enemmän

toivoa sellaisen hyökkäyksen onnistumisesta, johon nämä Leonin ja omat

joukkomme halusivat ryhtyä. Ensimmäiseksi työksemme oli meidän saatava

selville liittolaistemme asema ja voimat, ja kapteeni tiedusteli nyt

vapaaehtoisia, joiden oli koetettava päästä noiden toisten johtajien

puheille.

Mutta vaikka kaikki tiesivätkin tehtävän hyvin vaaralliseksi

ja vaikeaksi, on hauska mainita, että suuri joukko Leonista

kotoisin olevia miehiä ja koko oma joukkomme, Amos Livingstonista

rauhallisimpaan ja laiskimpaan tumabongilaiseen kalastajaan asti,

astuivat esille tarjoten palveluksiaan.

Kapteeni katsoi meihin iloisesti hämmästyneenä. "En voi lähettää teitä

kaikkia, ja mitä upseereihin tulee, niin ei ainakaan sinun vähäinen

kielitaitosi, Amos, riitä tähän tarkoitukseen, eikä Williamsinkaan."

"Mutta minähän osaan hieman tagalogin kieltä", sanoin pyytävästi.

"Et kumminkaan tarpeeksi, poikaseni. Tohtori, te olette liian

tarpeellinen mies pantavaksi vaaralle alttiiksi, ja Luiz on jo osaltaan

täyttänyt velvollisuutensa."

"Mutta minähän pääsin takaisin ehein nahoin, pätevin syy, miksi minut

on jälleen lähetettävä. Saanko, kenraali?" lisäsi hän rukoilevasti.

"No olkoon! Te ja Felipe olette mainioita vakoilijoita ja saatte

senvuoksi lähteä Cavitéhen. Nyt haluan saada vielä pari miestä, jotka

tuntevat Batangan seudut hyvin, lähtemään sinne."

Muudan Leonin mies ja yksi noista kymmenestä, molemmat alkujaan

Batangasta kotoisin olevia alkuasukkaita, valittiin lopulta ja kaikki

neljä aloittivat heti välttämättömät matkavalmistuksensa. Pääasia oli

tietysti, että he herättäisivät niin vähän huomiota kuin suinkin. Luiz

pukeutui kerran vielä naiseksi ja Felipe, ollen muka hänen miehensä,

sai näytellä jonkunlaista kulkukauppiasta, joka kaupitteli pieniä

esineitä kulkiessaan kylästä kylään.

Tarpeelliset matkapassit voitiin heille myöskin hankkia. Toiset kaksi,

lopetettuaan muka kuvitellun työnsä eräällä tupakkaviljelyksellä,

palasivat nyt Batangassa oleviin koteihinsa, ja ehkä ensimmäisen kerran

moniin vuosiin toinen heistä matkusti nyt omalla nimellään. Heidän

passinsa olivat ainoat heidän mukanaan kuljettamansa paperit, sillä,

lukuunottamatta vaaraa pitää hallussaan epäilystä herättäviä papereita

tällaisina aikoina, oli hyvin epävarmaa, saisivatko, kapteenin

ilmoitusten vastaanottajat selvää koko tiedonannosta, jos se olisi

kirjoitettu paperille.

Katsoimme heidän lähtöään hieman kateellisesti ja ryhdyimme sitten

odottamaan heidän paluutaan niin kärsivällisesti kuin meille oli

mahdollista. Emme kuluttaneet kumminkaan aikaamme toimettomuudessa.

Meidän oli oltava alituisessa yhteydessä Tumabongin kanssa ja

laitettava molemmat paikat puolustuskuntoon mahdollisesti joko maan

tahi meren puolelta tapahtuvien vihollisten hyökkäysten varalta ja

harjoitettava alituisesti suurenevaa pientä armeijaamme tulevaan

tehtäväänsä. Mutta kumminkin tuntui aika hyvin pitkältä, ennenkuin

ensimmäinen lähetti palasi.

Hän oli noiden kymmenen joukkoon kuuluva batangalainen. Hän oli

joutunut vangiksi tovereineen, ja luullen sen lisäävän heidän

pakenemismahdollisuuksiaan, olivat he selittäneet olevansa aivan

outoja toisilleen sanoen tutustuneensa toisiinsa matkalla. Tämä oli

epäilemättä ollut onneksi toiselle miehelle, sillä hän oli kertonut

juttunsa niin uskottavasti ja iloisen rohkeasti kuin ainoastaan

pitkäaikaisesti vankiloihin ja tutkintoihin tottunut voi tehdä, että

hänet oli vapautettu. Hänen toverinsa oli pidätetty epäiltävänä, "joka

tarkoittaa", sanoi ystävämme tunteettomasti, "että hänet ammuttiin

seuraavana aamuna. En jäänyt kumminkaan sitä katsomaan."

Johtajamme ei voinut moittia miestä. Hänelle uskotun ilmoituksen

turvallisesti perillevieminen oli hänen toverinsa henkeä arvokkaampi,

vaikka hänen välinpitämättömyytensä loukkasikin hieman tunteitamme. Hän

oli vienyt sanan oikeaan paikkaan ja toi nyt vastauksen, joka tyydytti

jotensakin meitä. Noiden johtajien joukot oli asestetut ja valmiit,

odottaen ainoastaan merkkiä noustakseen kapinaan. "Ja tuo merkki",

lisäsi mies merkitsevästi, "saapuu Hongkongista."

"Aguinaldoltako?" kysyi kapteeni nopeasti. "Onko hän siellä?"

"Kyllä, kenraali."

"Sitten hän ei olekaan petturi", sanoi tohtori Valez hyvin

huojentuneesti. "Hän on vain ottanut rahat espanjalaisilta hankkiakseen

enemmän sotatarpeita kapinallisille."

Olisi ollut aivan hyödytöntä ruveta todistelemaan tuollaisen teon

kunniattomuutta, sillä olisi ollut ehkä kohtuutonta vaatia kunnian

käsitteiden voimassa pitämistä tällaiselta orjuutetulta ja sorretulta

kansalta. Kumminkin hämmästyimme hieman kuullessamme tohtori Matteo

Valdezin, joka oli mielestämme niin kunnon mies, iloitsevan niin

avoimesti heidän puolueensa johtajan ja oman veljensä ystävän tekemästä

kepposesta.

Päivät kuluivat hitaasti, mutta muut lähettimme eivät palanneet. Heidän

turvallinen paluunsa pitkän viipymisen jälkeen ensimmäisellä kerralla

piti yllä toivoamme jonkun aikaa sen jälkeen kuin heidän otaksuttu

paluunsa olisi pitänyt tapahtua, mutta sitten aloimme saada varmuuden,

että heille oli sattunut joku onnettomuus. He olivat poistuneet

luotamme maaliskuun puolivälissä, ja vaikka suurin osa seudusta, jonka

kautta heidän oli kuljettava, kasvoikin tiheätä viidakkoa, olisi

heidän kumminkin tavallisten olosuhteitten vallitessa ja näin kuivana

vuodenaikana pitänyt saapua Cavitéhen neljässä tahi viidessä päivässä.

Mutta kuukausi loppui ja huhtikuun ensimmäinen viikko kului, ennenkuin

Felipe saapui väsyneenä, masentuneena ja yksinään.

Hänen kertomansa juttu oli peloittava. Luiz ja hän, ihmeellisten

valepukujensa ja taitavuutensa turvissa, olivat kulkeneet levottoman

maakunnan ja myöskin espanjalaisten joukkojen miehittämien paikkojen

kautta onnettomuuksitta. He olivat tavanneet tyytymättömien johtajat

Cavitén maakunnassa ja vaaratta ilmoittaneet heille viestin. Kaikki

siellä asuvat ihmiset olivat olleet äärettömästi tyytymättömät

espanjalaisiin ja valmiit lähtemään sotaan, joka näytti ilahduttavan

heitä. He huomasivat niin ollen mielihyvällä, että tämä nykyinen

liikehtiminen ulottui laajalle, ja saivat myös kuulla Hongkongissa ja

muissa paikoissa olevien salaisten johtajien toivovan, että kapina

puhjettuaan muuttuisi aivan yleiseksi. Luiz tiesi kapteenin toivovan

juuri tätä samaa ja jäi sen vuoksi mielellään vielä muutamiksi päiviksi

uusien ystäviensä luokse saadakseen tarkemmin määriteltyjä tietoja

Leoniin vietäviksi.

Niin pitkälle siis oli kaikki mennyt hyvin, mutta sitten tapahtui

onnettomuus. Muutamat johtajat, heidän joukossaan Luiz, olivat

matkustaneet Manillaan neuvottelemaan muiden kapinallisten kanssa.

Felipe oli seurannut nuorta herraansa sinne, mutta ei ollut ollut läsnä

keskustelutilaisuudessa. Pidettiin kokouksia sekä yleisempiä että

yksityisempiä jotka, vaikka ne kaikki olivatkin enemmän tahi vähemmän

valtiollisia, eivät suinkaan kaikki olleet kapinallisia luonteeltaan.

Useimmat olivat tyytymättömät saarten hallintoon ja olisivat mielellään

uhranneet paljonkin saadakseen olosuhteet muuttumaan, mutta he

pelkäsivät sisällistä sotaa ja eräässä kokouksessa ehdottivat toisia

rauhallisempia keinoja vääryyksien lopettamiseksi. Felipe luuli

erään maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä pidetyn kokouksen olleen

sellaisen.

Kuinka se sitten lieneekään tapahtunut, oli juuri tämä erityinen kokous

joutunut viranomaisten tietoon erään papin välityksellä, joka toimi

vakoilijana. Talon, jossa kokousta pidettiin, ympäröivät nopeasti

sotamiehet, jotka murtautuivat sisään tappaen jokaisen hiemankaan

vastustelevan ja vangiten muut. Tietysti oli heillä oikeus menetellä

niin, ja jos Luiz Valdez olisi tapettu hänen taistellessaan joukkoja

vastaan, olisimme ainoastaan voineet syyttää hänen surmastaan huonoa

onnea sodassa. Mutta Felipe oli nähnyt nuo ammutut henkilöt ja hän voi

varmasti sanoa, ettei hänen nuori herransa ollut niiden joukossa.

Sitten jatkui kertomus kumminkin niin, että se sai meidät kaikki

raivostumaan ja kiihoitti kaikki saarten tyytymättömät toimimaan heti,

kun he kuulivat sen. Nuo onnettomat ja puolustuskyvyttömät henkilöt,

jotka olivat antautuneet joukoille, vietiin vankilaan ja ammuttiin

seuraavana aamuna heitä sen paremmin tutkimatta.

Kun Felipe oli kuullut uutisen, oli hän aivan raivostunut surusta ja

koettanut kaikin mahdollisin keinoin saada tarkemmin selville Luizin

kohtalon, mutta ei ollut kuullut sen enempää. Hänen kysymyksensä

olivat kohdistaneet epäluulot häneen itseensä ja hänet oli vangittu

ja asetettu monien kuulustelujen alaiseksi, mutta hän oli onnistunut

pettämään vangitsijansa ja oli palannut nyt tuomaan noita pahoja

viestejä johtajilleen, jotka olivat hänet lähettäneet. Nämä olivat

käskeneet hänen heti mennä kapteeni Hemingwayn luokse sanomaan tälle,

että hän heti lähtisi joukkoineen liikkeelle ja yhtyisi heihin, sillä

he aikoivat kohdistaa iskun vihollisiin niin pian kuin olosuhteet sen

vain sallisivat.

XVII.

ERÄS KAHAKKA JA ODOTTAMATTOMIA UUTISIA.

"Sivistynyt kristillinen vuosisata näkee meidän vielä tappelevan,

kiljuvan ja raivoavan, vielä me kiusaamme, lyömme, juoruamme,

viillämme ja pistämme hengiltä, vielä me jatkamme liikettämme ja

hylkäämme puoleksi valmistetun nahan näyttääksemme raakalaisille,

miten on työskenneltävä."

_Rudyard Kipling_.

Surustamme ja raivostamme on turha puhuakaan. Luiz Valdez oli

ollut pienen joukkomme yleinen suosikki, sillä hänen rohkeutensa,

kestävyytensä ja iloisuutensa olivat tehneet hänet kaikille rakkaaksi.

Jos hän olisi kaatunut taistelussa, olisi hänen kuolemansa ollut

kaikkien mielestä vain ikävä onnettomuus, mutta asiain näin ollen

synnytti hänen kohtalonsa kiihkeän halun kostaa kaikkien meidän

sydämissämme.

Henkilökohtaisesti en halua juuri muistella noita päiviä, sillä hän

oli ollut toverini ja ystäväni, ja olin aivan hurjana raivosta noita

kohtaan, jotka olivat, kuten luulin, tappaneet hänet tutkinnotta

ja säälimättä hänen nuoruuttaan. Tuttavuutemme oli alkanut vaarojen

ja levottomuuksien keskellä, se oli uudistunut ja lujittunut hänen

sydämensä ollessa surullinen hänen murhatun isänsä vuoksi, ja

myötätuntoni ja toveruuteni olivat olleet hänelle rakkaat. Kun hän oli

palannut Tumabongiin Aguinaldon luo tekemältään retkeltä pahoillaan

ja toivottomana sen asian melkein selvästä epäonnistumisesta, jolla

hän oli vannonut uhraavansa henkensä, olin koettanut rohkaista hänen

mieltään kaikin tavoin ja kiinnittää hänen huomiotansa muihin asioihin.

Yhdessä olimme kalastelleet, metsästelleet ja tutkineet viidakkoa

silloin kun meillä oli ollut aikaa sellaiseen. Olimme nylkeneet

ja täyttäneet muutamia ampumiamme lintuja ja koristelleet synkän

kunnanhuoneen taitomme jotensakin hullunkurisilla saavutuksilla. Olimme

juosseet, uineet, soutaneet ja ammuskelleet yhdessä, kehittäen kumpikin

taitoamme näissä eri urheiluissa kiinteästi, mutta kumminkin hyvin

toverillisesti. Olimme jutelleet iltaisin ja pitkien vahtivuorojemme

kestäessä menneistä ajoista ja rakennelleet ruusuisia suunnitelmia

tulevaisuuden varalta, kunnes tunsimme toistemme elämän ja luonteet

hyvin, ja lopulta olin oppinut kunnioittamaan suuresti tagalogilaista

ystävääni. Ja nyt, kuten luulin, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin

kostaa hänen puolestaan, jos suinkin vain voin.

Koko joukkomme halusi yhtä kiihkeästi rientää eteenpäin päästäkseen

ratkaisevaan otteluun vihollisen kanssa viipymättä. Useimmat entiset

miehemme olivat yhtyneet meihin tähän aikaan, ja pienen armeijamme

lukumäärää olivat siis uudet tulokkaat lisänneet melkein joka

päivä. Melkein kaikilla oli joku juttu kerrottavana vääryyksistä ja

sorrosta, jotka olivat kiihoittaneet heidät kapinaan. Sekä yksityinen

kauna että yleiset vääryydet olisivat tehneet vihollisuuden tunteet

voimakkaammiksi, jos sellainen vain olisi ollut mahdollista. Joukoissa

ei voitu huomata pidättymisen halua eikä epäröimistä, vaan jokainen

mies oli valmis mieluummin kärsimään minkälaisia vaivoja tahansa kuin

alistumaan entisiin surkeihin oloihin.

Mutta näin suuri joukko ei voinut lähteä liikkeelle erikoisitta

valmistuksitta. Aseita, ampumatarpeita ja ruokavaroja oli jaettava joka

miehelle, ja uusien tulokkaiden oli ensin opeteltava hieman aseitten

käyttöäkin. Mutta lopulta olimme kumminkin valmiit ja läksimme iloisin

mielin paikasta, jota muutamat meistä eivät saaneet enää milloinkaan

nähdä.

Koska emme kumminkaan siitä mitään tienneet, ei se meitä

huolettanutkaan. Samosimme eteenpäin saadaksemme vihdoinkin taistella,

joka oli tarpeeksi kiinnittämään ajatuksemme silloin kun meillä oli

aikaa sellaiseen, sillä todellisuudessa ei meillä matkamme ensimmäisinä

päivinä ollut aikaa ajatella juuri ollenkaan. Tiemme kulki viidakkojen

ja soiden poikki, joissa ainoastaan kapea, joskus pitkiksi ajoiksi

nopeasti kasvavan vesakon alle häviävä jalkapolku piti meidät oikeassa

suunnassa. Sitten saavuimme avonaisemmille seuduille, mutta matkamme

ei edistynyt sittenkään juuri nopeammasti. Tiet olivat täynnä

polvensyvyisiä kuoppia tahi nilkkaan asti ulottuvaa tomua, jokien yli

johtavat sillat oli rikottu tahi ei siltoja ollut ollenkaan eikä sekään

ollut harvinaista, että joku joki oli viimeisen sadeajan kestäessä

huuhtonut pois melkoisen kappaleen sen rannalla olevasta tiestä. Nämä

olivat mainittavimmat seikat, ennenkuin pääsimme tuon suuren järven

Laguna de Bayn rannalle.

Olimme nyt myöskin saapumaisillamme maahan, jossa viimeisen

kapinavuoden kuluessa oli tapeltu melko ahkerasti. Oli aivan yleistä,

ettei kylissä ollut ainoatakaan täysin työhön kykenevää miestä, ja

naisten, lasten ja raajarikkojen oli tehtävä kaikki välttämättömimmät

työt pelloilla. Miehet oli kaikki viety sotamiehiksi joko pakottamalla

tahi muuten milloin minkin taistelevan puolen joukkoihin, ja "he eivät

ole vielä palanneet kotiin", ilmoittivat naiset meille toivovasti.

"Palaavatko he milloinkaan?" kysyin arvaillen itseltäni.

Saimme katsella kumminkin surullisempiakin näkyjä, poltettuja

viljavarastoja, hävitettyjä maatiloja, maahan luhistuneita taloja

ja niiden raunioissa hiljaisia ja säälittäviä luu- ja kallokasoja,

vaihdellen suuruudessaan kookkaista miehistä, joiden särjetyt aseet

olivat heidän vieressään, pieniin lapsiin, joiden ohuet lihattomat

kädet puristivat katkennutta varvasta. Sellaiset näyt kertoivat

rangaistusretkikunnista, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä hirveän

julmasti.

Tähän aikaan oli vielä vaikeata sanoa, kumpi puoli oli voitolla.

Espanjalaiset pitivät hallussaan kaikkia suuria kaupunkeja (suuri-sanaa

on tässä käytetty vertailevassa merkityksessä, sillä Panayssa

olevat Manilla ja Idolo ovat ainoat merkityksellisemmät paikat)

ja Cavitén telakkaa ja asevarastoa, ja heillä oli kymmenentuhatta

miestä vakituisia joukkoja Luzonissa. Mutta toiselta puolen olivat

nämä joukot, vaikka ne olivatkin urhoolliset, huonosti ruokittuja ja

opetettuja. Upseerit olivat tietämättömät ja toimeensa sopimattomat.

He eivät olleet milloinkaan vaivautuneet ottamaan selvää maasta, jossa

he taistelivat, ja kaikki oli vain eduksi sissisodalle ja siihen

ryhtyneille. Nämä tunsivat jokaisen tuuman maasta, ja kun heidät

oli karkoitettu jostakin asemasta, sijoittuivat he johonkin toiseen

tahi hajosivat ja kätkeytyivät viidakkoihin, kunnes hallituksen

joukot olivat lähteneet paluumatkalle, jolloin he taasen kokoutuivat

salaisesti ja kenenkään kuulematta ja seurasivat vihollistaan aivan

kuin he olisivat ajaneet takaa jotakin otusta, ampuen ja surmaten heitä

kunnes viholliset lopulta pääsivät johonkin suojaan.

Noudattaen aina tätä tapaa ja ryhtyen taisteluun ainoastaan milloin

heidät oli ahdistettu johonkin nurkkaukseen tahi kaikki luonnon

suomat edut olivat heidän puolellaan menettivät kapinalliset vain

muutamia miehiä, ja vaikka espanjalaiset upseerit ilmoittivat jokaisen

taistelun ratkaisevaksi voitoksi, tiedettiin varmasti, että jokainen

voitto pakotti hallituksen joukkoja vetäytymään yhä enemmän kaupunkien

suojaan. Laivoitta ja tykistöttä eivät kapinalliset voineet kyllä

milloinkaan toivoa voivansa valloittaa Manillaa tahi Cavitéta, mutta

niin kauan kuin espanjalaisten oli pakko uhrata parhaat voimansa Cuban

sodan jatkamiseen, voivat filippiiniläiset jatkaa kapinaa ja aiheuttaa

viholliselle tappiota miehiin ja rahallisiin kustannuksiin nähden,

häiritsemällä kauppaa ja kieltäytymällä maksamasta veroja, kaikki

vakavia asioita maalle, joka ei milloinkaan ole ollut taloudellisesti

vahva.

Sellainen oli asema meidän tullessamme pohjoiseen yhtyäksemme Manillan

läheisyyteen kokoutuneihin vallankumouksellisiin joukkoihin edistämään

voimiemme mukaan asiaa, joka oli niin kallis meille jokaiselle.

Olimme kyllin onnellisia saadessamme auttaa ystäviämme juuri silloin

kun meitä parhaiten tarvittiin. Erästä ampumatarpeita kuljettavaa

pientä kapinallisjoukkoa ahdisti voimakkaampi espanjalainen

joukko-osasto, ja meikäläisten oli hyvin vaikea puolustautua. Ampuminen

toi meidät paikalle. Etujoukkomme, jossa minäkin satuin olemaan, tuli

paikalle kiertotietä ja huomasi taistelun olevan käynnissä muutamassa

tien mutkassa, jonka kummallakin puolella kasvoi tiheää vesakkoa.

Kapinalliset olivat kokoutuneet yhteen joukkoon karkeasti kyhättyjen

vaunujensa luo, joissa heidän arvokas suojeltavansa oli, ja juuri

kun saavuimme paikalle, oli espanjalaisten johtaja lähettänyt puolet

joukostaan kiertämään metsän kautta ja hyökkäämään kapinallisten

selkään. Yllätys oli luultavasti heistä hyvin vastenmielinen, kun he

tapasivatkin meidät.

Cuevas toimi päällikkönä, mutta hänen vaikutusvaltansa miehiin oli

aina ollut hyvin vähäinen. Syöksyimme paikalle nyt, odottamatta käskyä

ja järjestymättä, ja hyökkäsimme vihollisen kimppuun. Tapeltiin noin

kymmenen minuuttia hyvin tuimasti ja muutamia miehiä kaatui kummaltakin

puolelta. Kaatuneiden lukumäärä olisi ollut suurempikin, mutta minun on

suoraan tunnustettava, että sotilaamme olivat huonoimpia ampujia, mitä

milloinkaan olen tavannut, lukuunottamatta vastustajiamme. Molemmat

puolet paukuttelivat komeasti, osaten kumminkin useammasti puihin kuin

vihollisiin ja sitten tarttuivat miehet pyssyihin kuin nuijiin syöksyen

toistensa kimppuun kuin villit, jollaisia he todellisuudessa olivatkin.

Kummallakaan puolella ei ollut juuri sanottavaa kuria. Huusin käskyjä,

kunnes huomasin, ettei niitä kukaan kuunnellut, ja hyökkäsin sitten

joukkoon yhtä hurjasti kuin muutkin lyöden miekallani oikeaan ja

vasempaan ja ampuen revolverillani silloin kun satuin muistamaan.

Suurenmoistahan se kyllä oli, mutta se ei ollut sotaa. Tappelu oli

paras sana kuvailemaan sitä, mutta sellaista olivat miehemme juuri

odottaneetkin taisteluintonsa herättämiseksi. Murrettuamme nämä

hyökkääjien rivit niin että he hajosivat ja pakenivat autoimme

tovereitamme lyömään muutkin perin pohjin. Nekin hajosivat ja

pakenivat, ja me läksimme ajamaan niitä takaa huutaen kuin paholaiset

ja ampuen aina tämän tästä. Muistan laukaisseeni kolme kertaa pientä

lihavaa upseeria kohti, mutta ammuin sivu joka kerta. Kuta vähemmän

puhumme tästä taistelusta kerskaillaksemme ampumataidollamme, sitä

parempi, sillä se ei sovi muuksi kuin verrattomaksi näytteeksi

kummankinpuolisesta kurin puutteesta.

Silloin kuulin kapteeni Hemingwayn huutavan meitä takaisin

jyrisevimmällä merimiesäänellään, ja minä kokosin kaikki näkyvissä ja

kuuluvissa olevat mieheni ja palasin vaunujen luo hengästyneenä ja

riemuissani. Siellä tapasin pääjoukkomme ja otin vastaan ansaitsemani

nuhteet, etten ollut pitänyt joukkoani koossa, luulemieni kiitosten

asemesta, että olin hajottanut viholliset. Seuraava puolituntinen

kului muiden miehieni kokoamisessa, ja sitten kuin tämä työ oli saatu

tehdyksi, ymmärsin täydellisesti, miksi olin ansainnut niin ankarat

moitteet, joita puolueettomasti tuli Cuevasinkin osaksi. Jos nimittäin

joku vihollisten joukko-osasto olisi keräytynyt uudelleen ja palannut

taistelunpaikalle, olisi meidän kuriton villijoukkomme ajaessaan

huutaen takaa pakolaisia hajautunut aivan tietymättömiin.

Seikkailusta seikkailuun: Sotaisia tarinoita Filippiinien saarilta · 第 11 / 15 段