pian Leonin tapahtumista. Samanlaisia kertomuksia olimme kuulleet
muualtakin silloin tällöin, mutta olivatko ne oikeita vai vääriä emme
kyenneet saamaan selville. Tumabongissa kumminkin olimme saaneet
elää ahdistamatta ja häiritsemättä. Tiesimme kyllä viranomaisten
olevan selvillä siitä, että kylässä ja sen ympäristössä oli suuria
kapinallisjoukkoja, jotka eivät olleet alistuneet eivätkä luovuttaneet
aseitaan, mutta joko he uskoivat ilmoitukseen, että Annabel Leen lasti
oli tuhoutunut laivan mukana, tahi eivät he välittäneet lähettää
tarpeellisen suurta joukkoa masentamaan kapinallisia. Totta on, että
kuulimme silloin tällöin huhuja vanhojen tuttaviemme, tykkiveneitten,
takaisin tulosta risteilijän tahi parin kanssa puhaltamaan meidät
mereen, kuten he sanoivat, mutta niitä ei ollut vielä kuulunut. Ja niin
olimme saaneet rauhallisesti jatkaa työtämme, joka kokosi kyläläisiä
ympärillemme kaikkina heidän runsaina lomahetkinään tuijottamaan,
ihmettelemään ja arvostelemaan. Sillä kapteenin pääjohdolla, Kasimin
ollessa kirvesmiesten päällikkönä, Abdulrahman kaikkien tuhattaiturien
etumiehenä ja vanhan Livingstonin kielen kehoittaessa kaikkia
väsymättömään työhön, rakensivat tuliset sotilaamme hyvin sievää pientä
laivaa, tukevaa ja tarpeeksi kantavaa, jolla aioimme purjehtia etelään
päin sellaisten toveriemme kanssa, joiden saarilta poistuminen näytti
välttämättömältä, jos nyt todellakin oli niin, että kapina oli loppunut.
Nyt Leonista kuulemamme uutiset panivat meidät epäilemään, etteivät
asiat olleetkaan niin, ja puhuteltuaan tuota Valdezin talossa
olevaa miesraukkaa päätti kapteeni lähteä sinne heti. Asestettuamme
kaikki saatavissa olevat miehet, joiden joukkoon yhtyi muutamia
vapaaehtoisia Tumabongistakin, läksimme muudatta viidakon halki
viepää huonoa polkua samoilemaan päämääräämme kohti, joka sijaitsi
noin kahdentoista peninkulman päässä. Siellä oli kumminkin jo kaikki
loppunut. Kapinalliset olivat koonneet suuria joukkoja ja karkoittaneet
Lopezin ja espanjalaiset joukot paikasta. Luultiin Lopezin matkustaneen
Manillaan saamaan lisäohjeita ja otaksuttiin hänen pian palaavan
kostaakseen, minkä vuoksi kapinan johtajat, joissa toimi kokonaan
sotilaallisista asioista tietämättömiä talonpoikia, pyysivät kapteeni
Hemingwayta rupeamaan heidän päällikökseen.
"Jos vain on olemassa hiemankin edellytyksiä tehokkaaseen vastarintaan,
suostun mielelläni pyyntönne", vastasi hän heille suoraan, "mutta emme
yksinämme voi vastustaa maakunnan kaikkia joukkoja. Kerroitte minulle,
että Cavitéssa ja Batangassa on vielä asestettuja vallankumouksellisia
joukkoja. Se on hyvä. Lähetän lähettejä heidän luokseen ottamaan selvää
heidän lukumäärästään ja tarkoituksistaan, ja jos he ovat halukkaat ja
tarpeeksi vahvat taistelemaan, yhdymme heihin."
Vaikka nuo miesraukat pelkäsivätkin alistumisen aiheuttamia seurauksia,
ymmärsivät he kumminkin hänen todistelujensa järkevyyden.
Kolme- tahi neljäsataa talonpoikaa, joilla ei ollut varajoukkoja,
eivät voisi kauan vastustaa viranomaisia, joilla oli huhujen mukaan
yli kymmenentuhatta harjautunutta sotilasta käytettävänään. Mutta
jos taasen toiselta puolen pari kolme muutakin paikkakuntaa oli
noussut kapinaan ja noiden espanjalaisten joukkojen oli hajaannuttava
pienempiin, eri paikkoihin lähetettäviin retkikuntiin, oli enemmän
toivoa sellaisen hyökkäyksen onnistumisesta, johon nämä Leonin ja omat
joukkomme halusivat ryhtyä. Ensimmäiseksi työksemme oli meidän saatava
selville liittolaistemme asema ja voimat, ja kapteeni tiedusteli nyt
vapaaehtoisia, joiden oli koetettava päästä noiden toisten johtajien
puheille.
Mutta vaikka kaikki tiesivätkin tehtävän hyvin vaaralliseksi
ja vaikeaksi, on hauska mainita, että suuri joukko Leonista
kotoisin olevia miehiä ja koko oma joukkomme, Amos Livingstonista
rauhallisimpaan ja laiskimpaan tumabongilaiseen kalastajaan asti,
astuivat esille tarjoten palveluksiaan.
Kapteeni katsoi meihin iloisesti hämmästyneenä. "En voi lähettää teitä
kaikkia, ja mitä upseereihin tulee, niin ei ainakaan sinun vähäinen
kielitaitosi, Amos, riitä tähän tarkoitukseen, eikä Williamsinkaan."
"Mutta minähän osaan hieman tagalogin kieltä", sanoin pyytävästi.
"Et kumminkaan tarpeeksi, poikaseni. Tohtori, te olette liian
tarpeellinen mies pantavaksi vaaralle alttiiksi, ja Luiz on jo osaltaan
täyttänyt velvollisuutensa."
"Mutta minähän pääsin takaisin ehein nahoin, pätevin syy, miksi minut
on jälleen lähetettävä. Saanko, kenraali?" lisäsi hän rukoilevasti.
"No olkoon! Te ja Felipe olette mainioita vakoilijoita ja saatte
senvuoksi lähteä Cavitéhen. Nyt haluan saada vielä pari miestä, jotka
tuntevat Batangan seudut hyvin, lähtemään sinne."
Muudan Leonin mies ja yksi noista kymmenestä, molemmat alkujaan
Batangasta kotoisin olevia alkuasukkaita, valittiin lopulta ja kaikki
neljä aloittivat heti välttämättömät matkavalmistuksensa. Pääasia oli
tietysti, että he herättäisivät niin vähän huomiota kuin suinkin. Luiz
pukeutui kerran vielä naiseksi ja Felipe, ollen muka hänen miehensä,
sai näytellä jonkunlaista kulkukauppiasta, joka kaupitteli pieniä
esineitä kulkiessaan kylästä kylään.
Tarpeelliset matkapassit voitiin heille myöskin hankkia. Toiset kaksi,
lopetettuaan muka kuvitellun työnsä eräällä tupakkaviljelyksellä,
palasivat nyt Batangassa oleviin koteihinsa, ja ehkä ensimmäisen kerran
moniin vuosiin toinen heistä matkusti nyt omalla nimellään. Heidän
passinsa olivat ainoat heidän mukanaan kuljettamansa paperit, sillä,
lukuunottamatta vaaraa pitää hallussaan epäilystä herättäviä papereita
tällaisina aikoina, oli hyvin epävarmaa, saisivatko, kapteenin
ilmoitusten vastaanottajat selvää koko tiedonannosta, jos se olisi
kirjoitettu paperille.
Katsoimme heidän lähtöään hieman kateellisesti ja ryhdyimme sitten
odottamaan heidän paluutaan niin kärsivällisesti kuin meille oli
mahdollista. Emme kuluttaneet kumminkaan aikaamme toimettomuudessa.
Meidän oli oltava alituisessa yhteydessä Tumabongin kanssa ja
laitettava molemmat paikat puolustuskuntoon mahdollisesti joko maan
tahi meren puolelta tapahtuvien vihollisten hyökkäysten varalta ja
harjoitettava alituisesti suurenevaa pientä armeijaamme tulevaan
tehtäväänsä. Mutta kumminkin tuntui aika hyvin pitkältä, ennenkuin
ensimmäinen lähetti palasi.
Hän oli noiden kymmenen joukkoon kuuluva batangalainen. Hän oli
joutunut vangiksi tovereineen, ja luullen sen lisäävän heidän
pakenemismahdollisuuksiaan, olivat he selittäneet olevansa aivan
outoja toisilleen sanoen tutustuneensa toisiinsa matkalla. Tämä oli
epäilemättä ollut onneksi toiselle miehelle, sillä hän oli kertonut
juttunsa niin uskottavasti ja iloisen rohkeasti kuin ainoastaan
pitkäaikaisesti vankiloihin ja tutkintoihin tottunut voi tehdä, että
hänet oli vapautettu. Hänen toverinsa oli pidätetty epäiltävänä, "joka
tarkoittaa", sanoi ystävämme tunteettomasti, "että hänet ammuttiin
seuraavana aamuna. En jäänyt kumminkaan sitä katsomaan."
Johtajamme ei voinut moittia miestä. Hänelle uskotun ilmoituksen
turvallisesti perillevieminen oli hänen toverinsa henkeä arvokkaampi,
vaikka hänen välinpitämättömyytensä loukkasikin hieman tunteitamme. Hän
oli vienyt sanan oikeaan paikkaan ja toi nyt vastauksen, joka tyydytti
jotensakin meitä. Noiden johtajien joukot oli asestetut ja valmiit,
odottaen ainoastaan merkkiä noustakseen kapinaan. "Ja tuo merkki",
lisäsi mies merkitsevästi, "saapuu Hongkongista."
"Aguinaldoltako?" kysyi kapteeni nopeasti. "Onko hän siellä?"
"Kyllä, kenraali."
"Sitten hän ei olekaan petturi", sanoi tohtori Valez hyvin
huojentuneesti. "Hän on vain ottanut rahat espanjalaisilta hankkiakseen
enemmän sotatarpeita kapinallisille."
Olisi ollut aivan hyödytöntä ruveta todistelemaan tuollaisen teon
kunniattomuutta, sillä olisi ollut ehkä kohtuutonta vaatia kunnian
käsitteiden voimassa pitämistä tällaiselta orjuutetulta ja sorretulta
kansalta. Kumminkin hämmästyimme hieman kuullessamme tohtori Matteo
Valdezin, joka oli mielestämme niin kunnon mies, iloitsevan niin
avoimesti heidän puolueensa johtajan ja oman veljensä ystävän tekemästä
kepposesta.
Päivät kuluivat hitaasti, mutta muut lähettimme eivät palanneet. Heidän
turvallinen paluunsa pitkän viipymisen jälkeen ensimmäisellä kerralla
piti yllä toivoamme jonkun aikaa sen jälkeen kuin heidän otaksuttu
paluunsa olisi pitänyt tapahtua, mutta sitten aloimme saada varmuuden,
että heille oli sattunut joku onnettomuus. He olivat poistuneet
luotamme maaliskuun puolivälissä, ja vaikka suurin osa seudusta, jonka
kautta heidän oli kuljettava, kasvoikin tiheätä viidakkoa, olisi
heidän kumminkin tavallisten olosuhteitten vallitessa ja näin kuivana
vuodenaikana pitänyt saapua Cavitéhen neljässä tahi viidessä päivässä.
Mutta kuukausi loppui ja huhtikuun ensimmäinen viikko kului, ennenkuin
Felipe saapui väsyneenä, masentuneena ja yksinään.
Hänen kertomansa juttu oli peloittava. Luiz ja hän, ihmeellisten
valepukujensa ja taitavuutensa turvissa, olivat kulkeneet levottoman
maakunnan ja myöskin espanjalaisten joukkojen miehittämien paikkojen
kautta onnettomuuksitta. He olivat tavanneet tyytymättömien johtajat
Cavitén maakunnassa ja vaaratta ilmoittaneet heille viestin. Kaikki
siellä asuvat ihmiset olivat olleet äärettömästi tyytymättömät
espanjalaisiin ja valmiit lähtemään sotaan, joka näytti ilahduttavan
heitä. He huomasivat niin ollen mielihyvällä, että tämä nykyinen
liikehtiminen ulottui laajalle, ja saivat myös kuulla Hongkongissa ja
muissa paikoissa olevien salaisten johtajien toivovan, että kapina
puhjettuaan muuttuisi aivan yleiseksi. Luiz tiesi kapteenin toivovan
juuri tätä samaa ja jäi sen vuoksi mielellään vielä muutamiksi päiviksi
uusien ystäviensä luokse saadakseen tarkemmin määriteltyjä tietoja
Leoniin vietäviksi.
Niin pitkälle siis oli kaikki mennyt hyvin, mutta sitten tapahtui
onnettomuus. Muutamat johtajat, heidän joukossaan Luiz, olivat
matkustaneet Manillaan neuvottelemaan muiden kapinallisten kanssa.
Felipe oli seurannut nuorta herraansa sinne, mutta ei ollut ollut läsnä
keskustelutilaisuudessa. Pidettiin kokouksia sekä yleisempiä että
yksityisempiä jotka, vaikka ne kaikki olivatkin enemmän tahi vähemmän
valtiollisia, eivät suinkaan kaikki olleet kapinallisia luonteeltaan.
Useimmat olivat tyytymättömät saarten hallintoon ja olisivat mielellään
uhranneet paljonkin saadakseen olosuhteet muuttumaan, mutta he
pelkäsivät sisällistä sotaa ja eräässä kokouksessa ehdottivat toisia
rauhallisempia keinoja vääryyksien lopettamiseksi. Felipe luuli
erään maaliskuun viidentenäkolmatta päivänä pidetyn kokouksen olleen
sellaisen.
Kuinka se sitten lieneekään tapahtunut, oli juuri tämä erityinen kokous
joutunut viranomaisten tietoon erään papin välityksellä, joka toimi
vakoilijana. Talon, jossa kokousta pidettiin, ympäröivät nopeasti
sotamiehet, jotka murtautuivat sisään tappaen jokaisen hiemankaan
vastustelevan ja vangiten muut. Tietysti oli heillä oikeus menetellä
niin, ja jos Luiz Valdez olisi tapettu hänen taistellessaan joukkoja
vastaan, olisimme ainoastaan voineet syyttää hänen surmastaan huonoa
onnea sodassa. Mutta Felipe oli nähnyt nuo ammutut henkilöt ja hän voi
varmasti sanoa, ettei hänen nuori herransa ollut niiden joukossa.
Sitten jatkui kertomus kumminkin niin, että se sai meidät kaikki
raivostumaan ja kiihoitti kaikki saarten tyytymättömät toimimaan heti,
kun he kuulivat sen. Nuo onnettomat ja puolustuskyvyttömät henkilöt,
jotka olivat antautuneet joukoille, vietiin vankilaan ja ammuttiin
seuraavana aamuna heitä sen paremmin tutkimatta.
Kun Felipe oli kuullut uutisen, oli hän aivan raivostunut surusta ja
koettanut kaikin mahdollisin keinoin saada tarkemmin selville Luizin
kohtalon, mutta ei ollut kuullut sen enempää. Hänen kysymyksensä
olivat kohdistaneet epäluulot häneen itseensä ja hänet oli vangittu
ja asetettu monien kuulustelujen alaiseksi, mutta hän oli onnistunut
pettämään vangitsijansa ja oli palannut nyt tuomaan noita pahoja
viestejä johtajilleen, jotka olivat hänet lähettäneet. Nämä olivat
käskeneet hänen heti mennä kapteeni Hemingwayn luokse sanomaan tälle,
että hän heti lähtisi joukkoineen liikkeelle ja yhtyisi heihin, sillä
he aikoivat kohdistaa iskun vihollisiin niin pian kuin olosuhteet sen
vain sallisivat.
XVII.
ERÄS KAHAKKA JA ODOTTAMATTOMIA UUTISIA.
"Sivistynyt kristillinen vuosisata näkee meidän vielä tappelevan,
kiljuvan ja raivoavan, vielä me kiusaamme, lyömme, juoruamme,
viillämme ja pistämme hengiltä, vielä me jatkamme liikettämme ja
hylkäämme puoleksi valmistetun nahan näyttääksemme raakalaisille,
miten on työskenneltävä."
_Rudyard Kipling_.
Surustamme ja raivostamme on turha puhuakaan. Luiz Valdez oli
ollut pienen joukkomme yleinen suosikki, sillä hänen rohkeutensa,
kestävyytensä ja iloisuutensa olivat tehneet hänet kaikille rakkaaksi.
Jos hän olisi kaatunut taistelussa, olisi hänen kuolemansa ollut
kaikkien mielestä vain ikävä onnettomuus, mutta asiain näin ollen
synnytti hänen kohtalonsa kiihkeän halun kostaa kaikkien meidän
sydämissämme.
Henkilökohtaisesti en halua juuri muistella noita päiviä, sillä hän
oli ollut toverini ja ystäväni, ja olin aivan hurjana raivosta noita
kohtaan, jotka olivat, kuten luulin, tappaneet hänet tutkinnotta
ja säälimättä hänen nuoruuttaan. Tuttavuutemme oli alkanut vaarojen
ja levottomuuksien keskellä, se oli uudistunut ja lujittunut hänen
sydämensä ollessa surullinen hänen murhatun isänsä vuoksi, ja
myötätuntoni ja toveruuteni olivat olleet hänelle rakkaat. Kun hän oli
palannut Tumabongiin Aguinaldon luo tekemältään retkeltä pahoillaan
ja toivottomana sen asian melkein selvästä epäonnistumisesta, jolla
hän oli vannonut uhraavansa henkensä, olin koettanut rohkaista hänen
mieltään kaikin tavoin ja kiinnittää hänen huomiotansa muihin asioihin.
Yhdessä olimme kalastelleet, metsästelleet ja tutkineet viidakkoa
silloin kun meillä oli ollut aikaa sellaiseen. Olimme nylkeneet
ja täyttäneet muutamia ampumiamme lintuja ja koristelleet synkän
kunnanhuoneen taitomme jotensakin hullunkurisilla saavutuksilla. Olimme
juosseet, uineet, soutaneet ja ammuskelleet yhdessä, kehittäen kumpikin
taitoamme näissä eri urheiluissa kiinteästi, mutta kumminkin hyvin
toverillisesti. Olimme jutelleet iltaisin ja pitkien vahtivuorojemme
kestäessä menneistä ajoista ja rakennelleet ruusuisia suunnitelmia
tulevaisuuden varalta, kunnes tunsimme toistemme elämän ja luonteet
hyvin, ja lopulta olin oppinut kunnioittamaan suuresti tagalogilaista
ystävääni. Ja nyt, kuten luulin, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin
kostaa hänen puolestaan, jos suinkin vain voin.
Koko joukkomme halusi yhtä kiihkeästi rientää eteenpäin päästäkseen
ratkaisevaan otteluun vihollisen kanssa viipymättä. Useimmat entiset
miehemme olivat yhtyneet meihin tähän aikaan, ja pienen armeijamme
lukumäärää olivat siis uudet tulokkaat lisänneet melkein joka
päivä. Melkein kaikilla oli joku juttu kerrottavana vääryyksistä ja
sorrosta, jotka olivat kiihoittaneet heidät kapinaan. Sekä yksityinen
kauna että yleiset vääryydet olisivat tehneet vihollisuuden tunteet
voimakkaammiksi, jos sellainen vain olisi ollut mahdollista. Joukoissa
ei voitu huomata pidättymisen halua eikä epäröimistä, vaan jokainen
mies oli valmis mieluummin kärsimään minkälaisia vaivoja tahansa kuin
alistumaan entisiin surkeihin oloihin.
Mutta näin suuri joukko ei voinut lähteä liikkeelle erikoisitta
valmistuksitta. Aseita, ampumatarpeita ja ruokavaroja oli jaettava joka
miehelle, ja uusien tulokkaiden oli ensin opeteltava hieman aseitten
käyttöäkin. Mutta lopulta olimme kumminkin valmiit ja läksimme iloisin
mielin paikasta, jota muutamat meistä eivät saaneet enää milloinkaan
nähdä.
Koska emme kumminkaan siitä mitään tienneet, ei se meitä
huolettanutkaan. Samosimme eteenpäin saadaksemme vihdoinkin taistella,
joka oli tarpeeksi kiinnittämään ajatuksemme silloin kun meillä oli
aikaa sellaiseen, sillä todellisuudessa ei meillä matkamme ensimmäisinä
päivinä ollut aikaa ajatella juuri ollenkaan. Tiemme kulki viidakkojen
ja soiden poikki, joissa ainoastaan kapea, joskus pitkiksi ajoiksi
nopeasti kasvavan vesakon alle häviävä jalkapolku piti meidät oikeassa
suunnassa. Sitten saavuimme avonaisemmille seuduille, mutta matkamme
ei edistynyt sittenkään juuri nopeammasti. Tiet olivat täynnä
polvensyvyisiä kuoppia tahi nilkkaan asti ulottuvaa tomua, jokien yli
johtavat sillat oli rikottu tahi ei siltoja ollut ollenkaan eikä sekään
ollut harvinaista, että joku joki oli viimeisen sadeajan kestäessä
huuhtonut pois melkoisen kappaleen sen rannalla olevasta tiestä. Nämä
olivat mainittavimmat seikat, ennenkuin pääsimme tuon suuren järven
Laguna de Bayn rannalle.
Olimme nyt myöskin saapumaisillamme maahan, jossa viimeisen
kapinavuoden kuluessa oli tapeltu melko ahkerasti. Oli aivan yleistä,
ettei kylissä ollut ainoatakaan täysin työhön kykenevää miestä, ja
naisten, lasten ja raajarikkojen oli tehtävä kaikki välttämättömimmät
työt pelloilla. Miehet oli kaikki viety sotamiehiksi joko pakottamalla
tahi muuten milloin minkin taistelevan puolen joukkoihin, ja "he eivät
ole vielä palanneet kotiin", ilmoittivat naiset meille toivovasti.
"Palaavatko he milloinkaan?" kysyin arvaillen itseltäni.
Saimme katsella kumminkin surullisempiakin näkyjä, poltettuja
viljavarastoja, hävitettyjä maatiloja, maahan luhistuneita taloja
ja niiden raunioissa hiljaisia ja säälittäviä luu- ja kallokasoja,
vaihdellen suuruudessaan kookkaista miehistä, joiden särjetyt aseet
olivat heidän vieressään, pieniin lapsiin, joiden ohuet lihattomat
kädet puristivat katkennutta varvasta. Sellaiset näyt kertoivat
rangaistusretkikunnista, jotka olivat täyttäneet tehtävänsä hirveän
julmasti.
Tähän aikaan oli vielä vaikeata sanoa, kumpi puoli oli voitolla.
Espanjalaiset pitivät hallussaan kaikkia suuria kaupunkeja (suuri-sanaa
on tässä käytetty vertailevassa merkityksessä, sillä Panayssa
olevat Manilla ja Idolo ovat ainoat merkityksellisemmät paikat)
ja Cavitén telakkaa ja asevarastoa, ja heillä oli kymmenentuhatta
miestä vakituisia joukkoja Luzonissa. Mutta toiselta puolen olivat
nämä joukot, vaikka ne olivatkin urhoolliset, huonosti ruokittuja ja
opetettuja. Upseerit olivat tietämättömät ja toimeensa sopimattomat.
He eivät olleet milloinkaan vaivautuneet ottamaan selvää maasta, jossa
he taistelivat, ja kaikki oli vain eduksi sissisodalle ja siihen
ryhtyneille. Nämä tunsivat jokaisen tuuman maasta, ja kun heidät
oli karkoitettu jostakin asemasta, sijoittuivat he johonkin toiseen
tahi hajosivat ja kätkeytyivät viidakkoihin, kunnes hallituksen
joukot olivat lähteneet paluumatkalle, jolloin he taasen kokoutuivat
salaisesti ja kenenkään kuulematta ja seurasivat vihollistaan aivan
kuin he olisivat ajaneet takaa jotakin otusta, ampuen ja surmaten heitä
kunnes viholliset lopulta pääsivät johonkin suojaan.
Noudattaen aina tätä tapaa ja ryhtyen taisteluun ainoastaan milloin
heidät oli ahdistettu johonkin nurkkaukseen tahi kaikki luonnon
suomat edut olivat heidän puolellaan menettivät kapinalliset vain
muutamia miehiä, ja vaikka espanjalaiset upseerit ilmoittivat jokaisen
taistelun ratkaisevaksi voitoksi, tiedettiin varmasti, että jokainen
voitto pakotti hallituksen joukkoja vetäytymään yhä enemmän kaupunkien
suojaan. Laivoitta ja tykistöttä eivät kapinalliset voineet kyllä
milloinkaan toivoa voivansa valloittaa Manillaa tahi Cavitéta, mutta
niin kauan kuin espanjalaisten oli pakko uhrata parhaat voimansa Cuban
sodan jatkamiseen, voivat filippiiniläiset jatkaa kapinaa ja aiheuttaa
viholliselle tappiota miehiin ja rahallisiin kustannuksiin nähden,
häiritsemällä kauppaa ja kieltäytymällä maksamasta veroja, kaikki
vakavia asioita maalle, joka ei milloinkaan ole ollut taloudellisesti
vahva.
Sellainen oli asema meidän tullessamme pohjoiseen yhtyäksemme Manillan
läheisyyteen kokoutuneihin vallankumouksellisiin joukkoihin edistämään
voimiemme mukaan asiaa, joka oli niin kallis meille jokaiselle.
Olimme kyllin onnellisia saadessamme auttaa ystäviämme juuri silloin
kun meitä parhaiten tarvittiin. Erästä ampumatarpeita kuljettavaa
pientä kapinallisjoukkoa ahdisti voimakkaampi espanjalainen
joukko-osasto, ja meikäläisten oli hyvin vaikea puolustautua. Ampuminen
toi meidät paikalle. Etujoukkomme, jossa minäkin satuin olemaan, tuli
paikalle kiertotietä ja huomasi taistelun olevan käynnissä muutamassa
tien mutkassa, jonka kummallakin puolella kasvoi tiheää vesakkoa.
Kapinalliset olivat kokoutuneet yhteen joukkoon karkeasti kyhättyjen
vaunujensa luo, joissa heidän arvokas suojeltavansa oli, ja juuri
kun saavuimme paikalle, oli espanjalaisten johtaja lähettänyt puolet
joukostaan kiertämään metsän kautta ja hyökkäämään kapinallisten
selkään. Yllätys oli luultavasti heistä hyvin vastenmielinen, kun he
tapasivatkin meidät.
Cuevas toimi päällikkönä, mutta hänen vaikutusvaltansa miehiin oli
aina ollut hyvin vähäinen. Syöksyimme paikalle nyt, odottamatta käskyä
ja järjestymättä, ja hyökkäsimme vihollisen kimppuun. Tapeltiin noin
kymmenen minuuttia hyvin tuimasti ja muutamia miehiä kaatui kummaltakin
puolelta. Kaatuneiden lukumäärä olisi ollut suurempikin, mutta minun on
suoraan tunnustettava, että sotilaamme olivat huonoimpia ampujia, mitä
milloinkaan olen tavannut, lukuunottamatta vastustajiamme. Molemmat
puolet paukuttelivat komeasti, osaten kumminkin useammasti puihin kuin
vihollisiin ja sitten tarttuivat miehet pyssyihin kuin nuijiin syöksyen
toistensa kimppuun kuin villit, jollaisia he todellisuudessa olivatkin.
Kummallakaan puolella ei ollut juuri sanottavaa kuria. Huusin käskyjä,
kunnes huomasin, ettei niitä kukaan kuunnellut, ja hyökkäsin sitten
joukkoon yhtä hurjasti kuin muutkin lyöden miekallani oikeaan ja
vasempaan ja ampuen revolverillani silloin kun satuin muistamaan.
Suurenmoistahan se kyllä oli, mutta se ei ollut sotaa. Tappelu oli
paras sana kuvailemaan sitä, mutta sellaista olivat miehemme juuri
odottaneetkin taisteluintonsa herättämiseksi. Murrettuamme nämä
hyökkääjien rivit niin että he hajosivat ja pakenivat autoimme
tovereitamme lyömään muutkin perin pohjin. Nekin hajosivat ja
pakenivat, ja me läksimme ajamaan niitä takaa huutaen kuin paholaiset
ja ampuen aina tämän tästä. Muistan laukaisseeni kolme kertaa pientä
lihavaa upseeria kohti, mutta ammuin sivu joka kerta. Kuta vähemmän
puhumme tästä taistelusta kerskaillaksemme ampumataidollamme, sitä
parempi, sillä se ei sovi muuksi kuin verrattomaksi näytteeksi
kummankinpuolisesta kurin puutteesta.
Silloin kuulin kapteeni Hemingwayn huutavan meitä takaisin
jyrisevimmällä merimiesäänellään, ja minä kokosin kaikki näkyvissä ja
kuuluvissa olevat mieheni ja palasin vaunujen luo hengästyneenä ja
riemuissani. Siellä tapasin pääjoukkomme ja otin vastaan ansaitsemani
nuhteet, etten ollut pitänyt joukkoani koossa, luulemieni kiitosten
asemesta, että olin hajottanut viholliset. Seuraava puolituntinen
kului muiden miehieni kokoamisessa, ja sitten kuin tämä työ oli saatu
tehdyksi, ymmärsin täydellisesti, miksi olin ansainnut niin ankarat
moitteet, joita puolueettomasti tuli Cuevasinkin osaksi. Jos nimittäin
joku vihollisten joukko-osasto olisi keräytynyt uudelleen ja palannut
taistelunpaikalle, olisi meidän kuriton villijoukkomme ajaessaan
huutaen takaa pakolaisia hajautunut aivan tietymättömiin.