surullisin ulkomuodoin, mutta tyynesti ja maltillisesti meitä vastaan
vanhan Livingstonin ja muiden miehiensä kanssa. Filippiiniläiset
tervehtivät uutta kenraaliaan tavalliseen tapaansa taivuttamalla toisen
polvensa ja koskettamalla otsaansa, vanhan Livingstonin koettaessa
kömpelösti tervehtiä sotilaallisesti ja irvistellessä salakähmää koko
ajan.
Kapteeni Hemingway tervehti heitä jokaista kädestä. "Kiitoksia,
ystäväni", vastasi hän lämpimästi heidän onnentoivotuksiinsa. "Niin,
olemme ajaneet espanjalaiset pakosalle, mutta minun ansiotani ei siinä
paljonkaan ole. Teidän isänne, Luiz, osoitti minulle, missä meidän
voimamme oli ja minä olen vain seurannut hänen ohjeitaan. Luullakseni
menetti asianne — meidän asiamme, tarkoitan, sillä olemme nyt
auttamattomasti sekautuneet siihen — yhden kykenevimmistä miehistään
eilen."
Kun Luiz kuuli isänsä muistoa näin kunnioitettavan, täyttyivät
hänen silmänsä kyynelillä, mutta hän sanoi rohkeasti: "Isäni tiesi
luovuttavansa työnsä taitaviin käsiin, kapteeni — ei kun kenraali,
piti minun sanoa", lisäsi hän nopeasti.
"Pidän tuosta toisesta nimityksestä enemmän", sanoi kapteeni Hemingway
tyynesti. "Luullakseni se kuulostaa luonnollisemmaltakin, ja tuota
toista nimitystä ennätämme ruveta käyttämään sittenkin kuin kenraali
Aguinaldo nimittää minut tämän paikan komentajaksi. Nyt, Williams,
on sinun vapautettava miehet tunniksi, että he saavat levätä, syödä
ja kerskailla, jota luullakseni saamme nyt kuulla tarpeeksemme. Onko
haavoitetut tuotu tänne? Pyydän, että te, tohtori Valdez, pitäisitte
heistä huolta."
"Varmasti, herra kapteeni."
"Tunnin kuluttua on joukkojen kokoonnuttava kenraalin hautajaisiin.
Hänen mukanaan Manillasta tulleet miehet saavat ampua kunnialaukaukset.
Nyt haluan hieman ruokaa ja sitten rupean kuulustelemaan vankeja."
Kuulustelu oli lyhyt, tiukka ja asiallinen. Miehet saivat puhua
puolestaan, mutta heillä ei ollut juuri mitään sanomista. Nuo molemmat
upseerit kielsivät jyrkästi osallisuutensa viimeisen päällikön
murhaan, mutta tunnustivat tietäneensä ja hyväksyneensä Lopezin
suunnitelman nousta kapinaan uusia tulokkaita vastaan. Senvuoksi
olivat he kieltämättä pettureita ja vielä päälle päätteeksi vihollisen
uhatessa kylää, ja varoitukseksi toisille joukoille ei heitä voitu
tuomita muuhun kuin kuolemaan. Mutta ottaen huomioon, ettei Hemingway
kenties ollut oikeutettu julistamaan tuomiota niin vakavassa asiassa,
päätettiin odottaa niin kauan kuin Luiz palaisi kenraalin puheilta.
Miehet taasen, nuo johtajatta olevat lampaat, jotka olisivat vaarassa
joutua espanjalaisten käsiin, jos heidät lähetettäisiin kotiinsa,
koska heidät pakotettaisiin joko taistelemaan entisiä tovereitaan
vastaan tahi kuolemaan häpeällisen kuoleman, saivat anteeksi. Heistä
muodostettiin ehdollinen komppania, mutta heille ei suotu oikeutta
kantaa aseita eikä käyttää niitä vihollista vastaan, ennenkuin he
hyvällä käyttäytymisellään näyttävät, että heihin voidaan luottaa.
Sitten lähestyi kenraalin hautaamishetki ja torventoitotus kutsui
kaikki miehet kokoon. Olimme nyt kaikki pukeutuneet noihin Annabel Leen
kapinallisille tuomiin khakiunivormuihin. Ainoastaan vyö ja siihen
kiinnitetty miekka erotti upseerit sellaisista pienen armeijamme
miesryhmistä, joilla oli samanlaiset puvut. Jollakin tavoin tuntui
tämä minusta sopivan omituisesti tilanteeseen, kun me kokouduimme
tuon miehen haudan ympärille, jota me kaikki surimme, emme ainoastaan
kuin sotamiehet, vaan kuin osakkaat tuohon samaan asiaan, jota
toteuttaessaan hän oli antanut henkensä.
Pappia ei oltu voitu hankkia. Ainoastaan tuon kuolleen miehen veli
osasi toistaa muutamia rukouksia katolisesta jumalanpalveluksesta,
jota he molemmat olivat aina uskollisesti seuranneet. Sitten
laskettiin kenraali hautaan ja aivan hänen viereensä sijoitettiin
nuo miesraukat, jotka espanjalaisten tuli oli tappanut. Nyt astuivat
nuo "kymmenen" lähemmäksi, ampuivat yhteislaukauksen ja kaikki oli
ohi. Mutta poistuessaan haudalta tervehti jokainen mies joukostamme
hiljaa ja merkitsevästi uutta johtajaansa nostamalla käden lakkiin. He
tunnustivat siten hänellä olevan oikeuden johtaa heitä.
Sitten palasi kapteeni kunnantaloon kirjoittaakseen kenraalille ja
Luiz ja Felipe menivät erään alkuasukkaan luo, joka oli luvannut antaa
heille valepuvut. Kun olin lopettanut työni jonkunlaisena kaikkien
adjutanttina, prikaatinmajurina ja tuvanvanhimpana, määrännyt kullekin
miehelle asunnon, jakanut ruoan ja määrännyt milloin patterilla ja
kylässä olevat vahdit oli vaihdettava, seurasin Luizia nähdäkseni,
voisinko olla hänelle joksikin avuksi.
Leveän hymyn kirkastaessa hänen hyväntahtoisia kasvojaan pyysi
alkuasukas minua tulemaan majaan. Seurasin hänen kehoitustaan ja
kiipesin sinne melko vaikeasti huonosti pykälöityä paalua pitkin, joka
toimitti portaitten virkaa. Päästyäni sinne huomasin olevani eräässä
pimeässä, tomuisessa ja hieman savuisessa huoneessa, johon kaikki
perheen jäsenet olivat kokoutuneet. Muudan vanha akka keitti jotakin
tulella ja isäntä ja pari nuorukaista, jotka olivat luultavasti hänen
poikiaan, auttoivat Felipeä pukeutumaan heidän niukkoihin vaatteihinsa
muutamien lasten seisoessa siinä vieressä ja tuijottaessa heihin
hämmästyneinä. Huoneen keskellä lopetteli juuri kolme tahi neljä
naista nauraen ja jutellen keskenään erään nuoren tytön pukemista.
Vasta sitten kuin hän tervehti minua hullunkurisesti ujostellen tunsin
Luizin, joka oli valinnut tuollaisen valepuvun.
Hänellä oli yllään heleävärinen hame, joka mielestäni oli hieman liian
pitkä kävelypuvuksi, valkoinen pumpulipusero, jossa oli pitkät ja
leveät hihat, hartioille oli kiedottu huivi ja toinen kirkkaanviheriä
huivi toimi päähineenä. Hänen jalkansa oli pistetty tohveleihin, jotka
olivat aivan liian pienet hänelle. Hän sanoi kumminkin kantavansa
niitä kädessään muulloin, paitsi silloin kun he kulkivat jonkun
kaupungin läpi. Sitten oli hänellä vielä kainalossaan suuri pumpulinen
sateenvarjo. Muutamia halpoja koristuksia oli kiedottu hänen kaulaansa
ja hän kätki puseronsa poimuihin passin, joka oli kirjoitettu hänen
ystävällisen emäntänsä nimelle ja jota ilman hänen olisi ollut hyvin
vaikea kulkea meidän ja Agulnaldon joukkojen välisen maakunnan halki.
Felipen passi julisti hänet tämän sievän pienen naisen mieheksi.
Luiz pisti muutamia hopeakolikoita hieman vastahakoisen emännän
kouraan, hyvästeli ja kiitteli kaikkia naisia hyvin kohteliaasti
ja lämpimästi, ja sitten miesten seuratessa mukanamme poistuimme
talosta. Hänen oli hyvin vaikea laskeutua paalua myöten maahan uudessa
puvussaan, mutta kun nauraen käskin hänen nostaa hameensa ylös, sanoi
hän minulle niin vakavasti, että heti käsitin hänen valepukunsa oikean
tarkoituksen:
"Ei ystäväni. Minun on opittava kiipeämään ja laskeutumaan, kuten
hekin, sillä muuten voin ilmaista itseni heti", ja hän alkoi
kärsivällisesti kiivetä ja laskeutua, kunnes hän luuli oppineensa
taidon.
Sitten menimme yhdessä kunnantaloon, jossa kapteeni Hemingway antoi
hänelle kenraalille osoitetun kirjeen. Hän luki sen kumminkin ensin
ääneen kummallekin lähetille neuvoen heitä samalla, miten heidän oli
hävitettävä se siinä tapauksessa, että he joutuisivat vangeiksi. Sitten
hän käski heidän tarpeen tullen erota toisistaan, jotta ainakin toinen
voisi päästä kenraalin luo turvallisesti.
"Onko teillä revolveria, Luiz?" kysyi hän sitten.
"Ei. Minulla on vain luodikko, mutta en voi kuljettaa sitä mukanani."
"Tietysti ette. Ottakaa tämä", sanoi kapteeni ottaen oman revolverinsa
patruunoineen ja auttaen kätkemään ne pojan pukuun. Sitten hän puristi
Luizin kättä lämpimästi ja hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi:
"Jumala suokoon, että suoriutuisitte tästä onnellisesti, poikaseni.
Olet varsin kelvollinen tuon urhoollisen miehen pojaksi."
Saattelin Luizia vähän matkaa, mutta hän oli hyvin vaitelias.
Kun erosimme, puristi hän kumminkin kättäni hyvin tulisesti
sanoen: "Hyvästi, Evan!" sillä hän oli oppinut nimittämään minua
ristimänimeltäni. "Tiedän sinut ystäväkseni ja minäkin pidän sinusta.
Mutta minä rakastan teidän kapteenianne."
"Niin minäkin", vastasin hänen mielenliikutuksensa särjettyä
pidättyväisyyteni. "Hän onkin paras tuntemani mies."
Elämämme Tumabongissa muodostui hyvin rauhalliseksi odotellessamme
Luizin palaamista. Vaikka kapteeni Hemingway olisi ollutkin
kapinallisten johtajien valtuuttama salainen asiamies, ei hänen
nykyisiin velvollisuuksiinsa kumminkaan olisi sisältynyt hyökkäys
vihollista vastaan. Valdez oli lähetetty tänne järjestämään näitä
pieniä joukkoja, värväämään rekryytejä naapuristosta ja kokoamaan
varastoja siltä haralta että joku toinenkin laiva onnistuisi
suuntautumaan tykkiveneiden saartolinjan läpi. Todellisuudessa ei
kumminkaan yksikään laiva tullut luoksemme enkä tiedä, tekikö yksikään
sellaista koetustakaan. Yhteytemme toisten vallankumouksellisten
joukkojen kanssa katkesi vähäksi aikaa, koska kukkulain tuolle puolen
oli kokoutunut espanjalaisia joukkoja, joissa sanottiin olevan yhteensä
noin parituhatta miestä. Senvuoksi oli Luizin ja Felipenkin ollut pakko
pukeutua valepukuun, ja jos he vain onnistuisivat tunkeutumaan läpi ja
palaamaan takaisin luoksemme, olisivat he ensimmäiset, joilta saisimme
jälleen kuulla uutisia muusta maailmasta.
Sillä aikaa oli kumminkin uudella johtajalla tarpeeksi työtä
edeltäjänsä määräysten kahden ensimmäisen osan täytäntöönpanossa.
Miehiä opetettiin ja harjoitettiin joka päivä käyttämään aseitaan
ja muskettejaan ja värvääjät, joina toimi puolet noista kymmenestä,
kokosivat ahkerasti rekryyttejä ja veroja naapuristosta. Paitsi näitä
töitä rakensimme kellarin räjähtäville ampumatarpeillemme, joiden sinne
sijoittaminen ilahdutti meitä kaikkia, ja jokainen vanha rauta- ja
lyijypalanen, joka vain löydettiin ympäristöstä, sulatettiin luodeiksi.
Kokoomamme rautaromun laatu oli hyvin omituinen, eikä sitä keräytynyt
paljon, joka oli sitäkin kiusallisempaa, kun saimme tietää, että
läheisyydessä olevassa vuoristossa oli rautamalmia, joka kumminkin oli
yhtä saavuttamattomissa, kiitos huonojen teiden ja ymmärtämättömien
alkuasukasten, kuin jos se olisi sijainnut jossakin Euroopan kolkassa.
Mutta vaikka emme voineetkaan käyttää miehiämme kaivostöihin, saivat he
sitä useammin ottaa osaa maanviljelyshommiin. Maakunnassa vallitseva
levottomuus oli karkoittanut useimmat alkuasukkaat heidän kodeistaan,
ja heidän riisinsä, maissinsa ja muut kylvönsä olivat nyt kypsyneet
odottaen vain korjaajia. Olimme kovasti niiden tarpeessa joko nykyistä
tahi tulevaa tarvetta varten, joten me kokosimme ne kaikki varastoon.
Jokaisen elintarvelastin saavuttua merkitsi kapteeni Hemingway sen
arvon muistiin senvuoksi että korvaus voitaisiin suorittaa sellaisille
omistajille, jotka mahdollisesti tulisivat sitä vaatimaan.
Olimme kaikki ahkerassa työssä ja päivät kuluivat jotensakin
hupaisesti. Joulukuu oli jo käsissä ja ilmat olivat muuttuneet
kylmemmiksi ja kuivemmiksi. Ainoa levottomuutemme syy oli, että Luizin
ja Felipen olisi pitänyt palata nyt, jos heidän retkensä vain oli
onnistunut.
Mutta päivät liittyivät viikoiksi eikä heitä vain kuulunut tuleviksi.
Olimme alkaneet pelätä jo pahinta, ja tohtori Valdez aikoi jo lähteä
itse koettamaan saadakseen kenraalin määräykset ja kuullakseen
veljensäpojan kohtalosta, kun eräänä päivänä molemmat lähetit saapuivat
aivan terveinä, Luizkin miehen pukuun puettuna. Satuin juuri olemaan
vahdinvaihdossa kylän ulkopuolella, kun he tulivat näkyviin. Juoksin
heti heitä vastaan huutaen heidän nimensä iloissani.
Luizin kasvoihin ei kumminkaan ilmestynyt mitään vastaavaa iloisuutta.
Hän puristi kättäni sanomatta mitään, ja silloin tiesin heti, että
jotakin oli tapahtunut.
"Mitä on tapahtunut?" huudahdin. "Kenraali — onko hän joutunut
vangiksi, ammuttu vai miten on asian laita?"
"Ei, hän voi kyllä aivan hyvin", vastasi Luiz pinnistetyllä ja kylmällä
äänellä.
"Entä sinä, Luiz? Jouduitko vangiksi? Ovatko he kiduttaneet sinua?"
"Ei!" ja hän nauroi, mutta äänessä ei ollut vähintäkään hilpeyttä.
"Katsohan tätä! Olen tullut heidän linjojensa läpi avoimesti tämän
turvakirjan avulla. Tämä kallis paperi", hän liehutti erästä sinistä
paperikaistaletta silmieni edessä, "on komentavan kenraalin itsensä
allekirjoittama. Siinä määrätään, että kaikkien espanjalaisten
upseerien ja sotamiesten, jotka satun kohtaamaan, on autettava minua
pääsemään Tumabongiin. Sinun ei tarvitse pelätä tykkiveneiden eikä
risteilijöiden saapuvan tänne nyt, ystäväni, ja jos tänne tulee
espanjalaisia joukkoja, tulevat he kuin veljet", ja hän nauroi jälleen
vielä katkerammasti.
"Mutta en ymmärrä. Mitä tämä kaikki tarkoittaa?" kysyin.
"En minäkään ymmärrä, mutta se merkitsee rauhaa, niin häpeällistä ja
epäilyttävää, että haluaisin mieluummin nähdä tämän maakunnan uivan
veressä. Voi, mitä sanoinkaan! Hänhän oli isäni ystävä ja isäni luotti
häneen. Kenties tuomitsen häntä väärin."
"Tuomitset, ketä?" kysyin ollen aivan ymmällä.
"Kenraali Aguinaldoa. Hän on solminut rauhan komentavan kenraalin, tuon
vasta nimitetyn Primo de Riveran kanssa, ja kansa sanoo, että Aguinaldo
ja muut johtajat on lahjottu. Mutta ehkä se onkin valetta. Rauha on
kumminkin varma, kenraali lähtee Kiinaan ja meidän kaikkien muiden on
alistuttava. Minulla on mukanani määräykset kapteeni Hemingwaylle.
Evan, luuletko hänen tottelevan?" kysyi hän nopeasti.
"En osaa sanoa", vastasin hitaasti. Tämä uusi onnenrattaan pyörähdys
oli niin hämmästyttänyt ja mykistyttänyt minut ajatellessani, mitä se
merkitsi ja miten se tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin, etten voinut
sanoa sen enempää. Saatoin vain vaitiollen kävellä Luizin sivulla
kunnantaloon.
Ehkä myöskin toivoin sisimmässä sydämessäni, että Luiz oli erehtynyt
kuultuaan perusteettomia huhuja, ja luulin kapteenin kirjeen oikaisevan
väärinkäsityksen. Mutta tämä toivoni haihtui pian. Kyläläisten
äänekkäät tervetulotoitotukset lähettien ilmestyessä näkyviin toivat
kapteeni Hemingwayn kunnantalon ovelle. Hänkin tervehti tulijoita
iloisesti ja keventynein mielin, vaikka heidän kasvojensa ilmeet ja
käyttäytyminen valmistivatkin häntä kuuntelemaan huonoja uutisia. Hän
otti hänelle osoitetun käärön, aukaisi sen ja luki kirjeen pari kolme
kertaa selvästi hämmästyneenä. Sitten hän käski minun kutsua tohtori
Valdezin ja Livingstonin paikalle.
Molemmat olivatkin jo tulossa kiireesti paikalle kuultuaan lähettien
turvallisesta paluusta, ja kun he olivat suoriutuneet ensimmäisistä
tervehdyksistään, kutsui kapteeni meidät erääseen kunnantalon osaan,
johon hän oli sijoittanut konttorinsa, ja kertoi meille uutisensa.
Huhut olivat tosia. Uusi komentava kenraali oli tullut Espanjasta
ostamaan rauhaa, ja hän oli ostanutkin sen -kuinka kalliista hinnasta,
en ole milloinkaan saanut varmasti selville. Mutta kun hän oli
luvannut myönnytyksiä ja vannonut hyvittävänsä kaikki vääryydet,
joita filippiiniläiset saivat kärsiä, loppui kapina siihen. Jouluna
oli kaikkien kapinallisjohtajien mentävä kenraalin luo vahvistaakseen
tuon sopimuksen, jonka jälkeen kapinallisten oli alistuttava. Yleinen
armahdus luvattiin kaikille, ja kaiken katkeruuden ja riitojen luultiin
häviävän yleisen rauhan ja veljeyden tieltä.
"Mutta kuinka kauaksi?" huudahti tohtori Valdez katkerasti. "Olemme
kuulleet puhuttavan myönnytyksistä ja vääryyksien hyvittämisestä
ennenkin, mutta olemme saaneet niitä turhaan odottaa. Niin on tapahtuva
nytkin."
"Ehkä", vastasi kapteeni ajattelevasti. Hän silmäili kirjettä jälleen
ja nyt oli hänen vuoronsa nauraa. "Vaikka kapina onkin loppunut, on
minut kumminkin nimitetty tämän paikan komentajaksi. Nämä molemmat
seikat eivät sovi mielestäni ollenkaan yhteen. Luullakseni on tämä joko
tuollaista 'Hamletin kiinniottamisesta luopumista' tahi —"
Hän epäröi hetkisen, mutta jatkoi sitten hiljaa: "Tahi on tämä vain
jatkon alku."
"Ah!" Tohtori Valdez katsahti häneen tiukasti. "Mitä aiotte tehdä?"
"Hajoitan joukkoni ja ryhdyn rakentamaan laivaa", vastasi hän hitaasti.
"Jos tämä hälinä on kokonaan loppunut, on minun saatava itseni ja
mieheni tuonne etelään, Borneoon, niin pian kuin suinkin, sillä tuo
yleinen armahdus ei koske luullakseni muukalaisia aseiden kuljettajia,
jotka ovat olleet vielä kaupanpäälliseksi aseissakin hallituksen
joukkoja vastaan. Mutta siinä tapauksessa, ettei se ole ohi, koetan
tehdä parhaani pysyttääkseni mieheni täällä laivanrakentajina, jos he
vain haluavat jäädä."
"Olen iloinen, että olette ajatelleet sitä", sanoi tohtori Valdez
harkitusti. "Luullakseni on meillä vielä hieman toivoa, mutta, pelkään,
hyvin vähän."
"Entä te, tohtori, aiotteko alistua muiden mukana?"
"Minäkö?" Tohtorin silmät salamoivat. "Haluan mieluummin tulla
ammutuksi. Mitä sinä sanot, Luiz?"
Poika pisti kätensä setänsä kainaloon. "Niinkuin sinäkin, setä."
"Olet kunnon poika! Entä sinä, Felipe?"
"Olen vannonut valan", vastasi Felipe synkästi, "enkä voi rikkoa sitä,
sillä se vannottiin ikuisiksi ajoiksi."
"Sellaista ajattelinkin. Siinä kuulette vastauksemme, kapteeni."
"Se oli suunnilleen niinkuin arvasinkin." Kapteenin kasvot näyttivät
kumminkin synkiltä. "Tiedättehän vaarat, tohtori?"
"Kyllä ja niiden vuoksi juuri rikonkin valani. Katsokaa, jos tämä
kirottu sopimus jää voimaan ja te saatte laivanne rakennetuksi,
kapteeni, niin viettekö meidät mukananne johonkin vapaaseen maahan?"
"Tietysti, hyvin mielelläni", vastasi kapteeni heti epäröimättä.
"Tulkoon vaikka mitä, niin pysykäämme yhdessä. Amos, sanopas sinäkin
mielipiteesi."
"Tiedätte kai sen", murahti vanha Livingston. "Kuinka kauan tulee tämä
kukoistava välirauha kestämään?"
"Korkeintaan kolme kuukautta."
"Siinä ajassa voimme kyllä rakentaa merikelpoisen laivan tällaisessakin
paikassa. No niin, sen parempi, että meillä on aikaa seurata asiain
kehitystä. Mutta tästä rauhasta en maksa palanutta puupenniäkään",
lisäsi hän ratkaisevasti.
XVI.
TAISTELU MAALISKUUN VIIDENTENÄKOLMATTA PÄIVÄNÄ.
"Häpeälliset teot tahtovat tulla ihmisten
tietoon, vaikka ne olisikin kätketty miten
syvälle tahansa maan alle."
_Shakespeare_.
"Missä kapteeni on? Minut pitäisi hirttää, kun en milloinkaan muista
sanoa häntä kenraaliksi!" huusi vanha Livingston syöksyessään
kunnantaloon, jossa juuri järjestelin tavaroita.
"Luullakseni tulee hän sanomaan, ettei hän ole kumpikaan juuri tällä
haavaa", vastasin.
"Ah, nyt se on ohi, kaikki tyyni, toivoakseni! Mitä minä teille
sanoinkaan? Sanoin, ettei tämä kirottu rauha ole palaneen puupenninkään
arvoinen, ja olinkin oikeassa. Se on rikottu jo, ja luullakseni voi hän
nyt ruveta kenraaliksi milloin vain haluaa."
"Mitä? Onko rauha rikottu? Milloin ja kuinka? Tulkaa mukaani telakalle,
Livingston. Hän on siellä valvomassa kannen paikoilleen asettamista
ja hän haluaa luonnollisesti kuulla uutiset heti. Mitä tämä kaikki
kumminkin tarkoittaa?"
Vanhan Livingstonin punaiset kiihtyneet kasvot muuttuivat jälleen
nopeasti vakaviksi. "Sotaa vihdoinkin tähänkin maakuntaan, taistelua,
jossa ei anneta armoa puolelta eikä toiseltakaan, mitä minä ainakin
luulen huomaavani! Ah, tuoltapa tuo kapteeni tuleekin! Tulkaahan
hieman tänne syrjään, kenraali. Minulla on teille uutisia, hyviäkö vai
huonoja, riippuu kunkin mielipiteistä, mutta luullakseni on kumminkin
parasta, ettemme puhu niistä nyt muille tällä haavaa. Kapina on alkanut
jälleen. Leonissa tappelevat ne jo kuin paholaiset ja ovat lähettäneet
pyytämään teiltä apua."
"Leonissako? Lopezhan oli- muistaakseni ollut siellä maaherrana?"
"Ja on nyt jälleen! En minä valehtele. Hän matkusti Manillaan jollakin
tavoin tuon tykkivenetaistelun jälkeen, sai sieltä käsiinsä jonkun
lahjottavan vaikutusvaltaisen henkilön ja osasi esittää asiansa niin
hyvin, että häntä oikein ylistettiin Valdez-raukan murhaamisesta.
Ihmettelen, miten hän voi kääntää asiat niin. Hänet nimitettiin jälleen
Leonin maaherraksi ja hänelle annettiin suojelusvartiokin hänen
valtansa turvaamiseksi. Siellä on hän ottanut käytäntöön kaikki entiset
keinonsa ja viimeksi on hän ruoskituttanut muutamien kylien virkailijat
bejucoruoskilla syystä että asukkaat eivät ole maksaneet verojaan."
"Millaisia nuo ruoskat ovat?" kysyin.
Kapteenin kasvot kovenivat. "Bejuco-ruoskassa on paksu bambuvarsi ja
siima on letitetty piikkisimmästä rottingista. Se repii ihon kokonaan
siekaleiksi ja tavallisesti tappaa uhrit."
"Niin,, ne ovat tappaneet useimmat heistä, jos vain tuon lähetin
puheessa on perää, mutta heidän ystävänsä ovat nousseet kapinaan
Lopezia vastaan. He piirittivät hänet Leonin kunnantaloon, mutta hän
onnistui lähettämään sanan lähimmille espanjalaisille joukoille, ja nyt
ne tappelevat koko piirikunnassa. Kapinalliset ovat lähettäneet tämän
miesraukan, jota myöskin on ruoskittu, luoksemme näyttämään haavojaan
ja pyytämään apua."
"Missä hän on?"
"Valdezin talossa. Tohtori hoitaa häntä."
"Menen hänen luokseen heti. Sillä aikaa on sinun, Amos, koottava kaikki
täällä olevat miehemme ja ilmoitettava noille kymmenelle, että he
valmistautuvat kokoamaan loppuja. Sinä, Williams, saat pitää huolta
pyssyistä ja ampumatarpeista."
Hän poistui nopeasti Valdezin taloa kohti minun palatessani
kunnantaloon ja Livingstonin mennessä telakalle, jossa uutta
laivaamme rakennettiin, kokoamaan miehiä. Niiden joukossa olivat omat
kolme malaijiamme, nuo kymmenen ja viimeisen Tumabongissa olleen
vallankumouksellisen joukon taatuimmat miehet, jotka nyt saisivat
muodostaa uuden armeijan ytimen, jos nyt sellainen koottaisiin.
Muista miehistämme olivat muutamat menneet kotiinsa, mutta useimmat
peläten paikallisten maaherrain kostoa olivat katsoneet edullisemmaksi
jäädä läheisyyteemme ja elättivät itseään nyt kalastamisella ja
metsästämisellä tahi auttamalla hitaita kyläläisiä sellaisten
maanviljelystöiden suorittamisessa, jotka olivat aivan välttämättömät,
saaden ruoan ja asunnon palkakseen.
Tuosta niin sanotun rauhan julistamisesta oli nyt kulunut noin
kaksi kuukautta. Tiedettiin Aguinaldon ja muutamien muiden
kapinallispäälliköiden poistuneen maasta, ja todella, saadakseen
heidät suostumaan siihen, oli heille myönnetty kaikenlaisia etuja,
kun taasen muutamat muut henkilöt, jotka eivät olleet ottaneet
kapinaan suoranaista osaakaan, pakotettiin maksamaan suuria rahamääriä
saadakseen mennä maanpakoon tahi pelastuakseen vankilasta. Mutta
lukuunottamatta tätä ei sopimuksen muita ehtoja oltu ollenkaan
täytetty. Rauhoittaja — näyttää siltä kuin espanjalaisilla
veronkantajilla olisi suurin oikeus tuohon arvonimeen — toimiva
komentava kenraali, Primo de Rivera, oli palannut isänmaahansa
nauttiakseen kapinallisen maakunnan rauhoittajalle oikeudenmukaisesti
tulevasta kunniasta ja arvonannosta, ja hänen seuraajansa Augustin
pappeineen oli nopeasti alkanut käyttää kaikkia vanhoja keinoja
yllyttääkseen kansan jälleen uuteen kapinaan.